Tämä on nyt kolmas suhteeni vakava sellainen, ja jälleen huomaan miettiväni että pitäisikö sittenkin olla yksin. Mieleni on tasapainossa kun elän yksin, mutta parisuhteessa tuntuu aina siltä että tulen hulluksi tms kärjistetysti sanottuna. Tai ei aina niinkään. Minua on aiemmissa suhteissa toisessa petetty pitkään ja toisessa esiintyi päihteiden ongelmakäyttöä. Olen käynyt ammattiauttajalla muutama vuosi sitten kun pelkäsin niin paljon että uskallanko enää kolmatta kertaa pistää itseäni likoon.
Nyt minulla on kaikin puolin hyvä mies, joka varmasti haluaa minulle hyvää. Ja minä tietysti hänelle. Meillä on kuitenkin hieman eri taustat, miehellä on jo lapsia edellisestä suhteesta. Häntäkin on petetty ym joten ymmärrämme toisiamme tässä suhteessa ja muutenkin. En vain tiedä mikä hemmetti vaivaa. Kuuluuko puolen vuoden jälkeen käydä näin että tulee yhtäkkiä tyhjyys vaan sisälle. Huomaan että keksin syitä ettei nähtäisi vaikka oikeasti on häntä ikävä. En tiedä olenko jotenkin mennyt ihan hajalle kaikesta vanhasta. En jaksaisi mennä uudestaan minnekään psykologille, olihan se ihan hyödyllistä mutta lähinnä pälätin siellä itsekseni ja täti myötäili ajatuksiani. Ahdistaa. Olen kyllä puhunut asioita vanhasta miehelle, mutta en halua liikaa tuoda sitä nykypäivään. Enkä halua että hän alkaa huolehtia siitä lähdenkö suhteesta tai olenko ihan tervejärkinen :-)
En nyt oikein tiedä mitä tähän pitäisi vastata mutta yritys hyvä kymmenen...
Nyt minulla on kaikin puolin hyvä mies, joka varmasti haluaa minulle hyvää. Ja minä tietysti hänelle. Meillä on kuitenkin hieman eri taustat, miehellä on jo lapsia edellisestä suhteesta. Häntäkin on petetty ym joten ymmärrämme toisiamme tässä suhteessa ja muutenkin. En vain tiedä mikä hemmetti vaivaa. Kuuluuko puolen vuoden jälkeen käydä näin että tulee yhtäkkiä tyhjyys vaan sisälle. Huomaan että keksin syitä ettei nähtäisi vaikka oikeasti on häntä ikävä. En tiedä olenko jotenkin mennyt ihan hajalle kaikesta vanhasta. En jaksaisi mennä uudestaan minnekään psykologille, olihan se ihan hyödyllistä mutta lähinnä pälätin siellä itsekseni ja täti myötäili ajatuksiani. Ahdistaa. Olen kyllä puhunut asioita vanhasta miehelle, mutta en halua liikaa tuoda sitä nykypäivään. Enkä halua että hän alkaa huolehtia siitä lähdenkö suhteesta tai olenko ihan tervejärkinen :-)
En nyt oikein tiedä mitä tähän pitäisi vastata mutta yritys hyvä kymmenen...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olisi varmaan ihan hyvä välillä opetella elämään yksinkin. Sitten kun olet sujut menneisyytesi kanssa, niin eipä se juuri nosta päätään uudessa suhteessa. Uudessa suhteessa mennään uuden suhteen ehdoilla. Menneisyyden sulattelu vaatii aikansa ja ottaa veronsa.
No sen nyt varmaan tiedätkin että monesti suhteessa juuri muutaman kuukauden jälkeen voi alkuhuuma häipyä ja silloin todella testataan että kestääkö toisen viat ja rakastaako häntä silti. Olet analysoinut ongelman olevan enemmänkin vahoissa suhteissasi, mutta tuo nyt voisi olla ainakin yksi toinen lähtökohta jota miettiä. :)
Olen samaa mieltä siitä että en ehkä ihan heti alkaisi hänelle tästä selittämään jos koet että ongelma on lyhytaikainen ja liittyy enemmänkin sinuun kuin suhteeseenne. Jossain vaiheessa kuitenkin (jos ongelma pitkittyy) kertoisin kuitenkin hänellekin tunteistasi. Parisuhteessa on kuitenkin aina kaksi ihmistä ja kyllä se olisi paitsi kenties ongelman purkamista auttava toimenpide, niin myös reilua häntä kohtaan. Eli älä nyt ainakaan joku päivä vaan aloita tyyliin "oon tässä vähän miettiny..." ja heitä hyvästejä, koska jos hän ei ole tehnyt mitään väärää niin hän ansaitsee enemmän :)
Ja kyllä siellä psykologillakin voi käydä juttelemassa jos koet että se hyödyllistä oli. Ei sieltä nyt oikein muuta voikkaan odottaa kuin että sinä kerrot miltä sinusta tuntuu, mutta joskus se vain on helpompaa kertoa tuntemattomalle tunteensa kuin ystävälle (tai parisuhteen vastapuolelle).
Kun on noin vaikeaa? Voi sitä elää ittekseeki!
eikös vaikeat asiat pitäis kohdata eikä säälittävänä loikkia pakoon aina kun on vaikeaa?? just ton takia niin moni on nykyään sinkku kun luovutetaan heti!
"vaikean asian yhä uudelleen ja päässyt lopulta hengestään...Tai menettänyt ihmisarvonsa....
Jeps, tuttua tekstiä. Hyvin sanottu että "tyhjyys" iskee sisälle. Mulle tulee sellanen olo että koko elämän pääsisältö on jossain suhteen ulkopuolella.
Ei kaikki viihdy ja rakenna "pesää". Jotkut on niin itsenäisiä että suhde tuntuu vankilalta. Mutta jokainenhan voi järjestää elämänsä sellaiseksi kuin haluaa, on myös räätälöityjä vaihtoehtoja..
Voi hyvinkin olla, että sinua edelleen vaivaa asiat joita aikaisemmin on tapahtnut. Jos olet muuten tyytyväinen mieheesi, niin ainakaan minun mielestäni ei kannattaisi heittää muuten hyvää suhdetta menemään, vaan edetä rauhassa, ja elää myös omaa elämää. Voittehan te nähdä vaikka harvemmin, jos sinua alkaa muuten ahdistamaan.
Eikä olisi huono idea jatkaa siellä psykologilla käymistä, eihän psykologin kuulukaan (voikkaan) antaa valmiita vastauksia, vaan on tarkoitus, että käsittelet niitä itse, ja hän vain auttaa kysymyksillään sinua oikeaan suuntaan. Uskoisin, että jos nyt jätät parisuhteesi hyvän miehen kanssa yrittämättä sen enempää, etkä käy psykologilla (tai juttele tunteistasi jollekin toiselle), niin et koskaan pääse menneisyydestäsi irti, ja seurustelusuhteet toistuvat aina niin, että jossain kohtaa sinua alkaa ahdistaa.. Joten jos haluat muutosta, niin yritä tehdä töitä sen eteen, vaikka se olisi kuinka vaikeaa!
Huomasin vasta nämä viestit, voi olla että on jo vanhaa vastata. Mutta meissä on samaa, minulla on ihan samoja ajatuksia suhteissa. Yksin kaikki ok, mutta suhteessa ollessa ei. Luulen että se johtuu pelosta, juuri siitä kun laittaa itsensä taas alttiiksi. Olet satuttanut itsesi ja kun pikkuhiljaa toisesta alkaa välittää enemmän, antaa hänelle myös enemmän mahdollisuutta satuttaa. Todennäköisesti pelkäät taustalla sitä satutettavaksi tulemista, ihminen oppii ja alitajunnankin kautta alat ehkä varautumaan siihen että menee pieleen. Miten siitä pääsee eroon, en tiedä. Todennäköisesti ajan ja luottamuksen kautta, mutta keskustelu ulkopuolisenkin kanssa voi varmasti auttaa. Ehkä jonkun joka sanoisi myös näkemyksiään eikä vain myötäile... Joka tapauksessa toivon että pääset yli ahdistuksesta, ei hyvää miestä kannata hukkaan heittää! Ja ehkä se jo parantaa mieltä kun tietää ettei ole ainoa jolla on vastaavia ongelmia suhteissa :)