Tapasin muutama viikko sitten itselleni täydellisen naisen. Juttu alkoi netistä. Treffeillä kemiat toimi hyvin ja vaikka ei ollut kuvia vaihdettu, nainen matchaa minun mieltymyksiini ulkonäön suhteen täydellisesti. Pidän ennen kaikkea hänen persoonastaan, joka on erittäin viehättävä.
Mutta, mutta. Olen ollut rakastunut viimeksi yli 15 v sitten eikä sen jälkeen ole ollut syvällisiä tunteita naisia kohtaan, koska petyin siinä jutussa totaalisesti. Olen toki joskus ehkä ihastunut ja olen ollut pidemmässä suhteessa avoliitossakin. Vaimooni olin kiintynyt varmaankin, mutta lopulta ero oli helpotus eikä niinkään surullinen asia. Nyt on ikää vajaat 40. Minulla ei ole lapsia.
Tätä täydellistä naista arvostan eniten kaikista naisista, mitä olen tavannut. Hän on todellakin kaikkea sitä, mistä voisin unelmoida. Hänen kiinnostuksestaan minua kohtaan en vielä tarkemmin tiedä, kun juttu on niin tuore. Omat tunteet häntä kohtaan ovat mahdollisia, siltä tuntuu, mutta voi tietenkin olla niinkin - aika näyttää - että mitään syvempää ei synny. En tätä sinänsä koe ongelmaksikaan, enemmänkin kyse on siitä, että tilanne hämmentää jotenkin, kun miettii sitä, kuinka täydelliseltä hän tuntuu minulle.
Niin, mitä tällä tarinalla nyt sitten haluan sanoa. En tiedä, ehkä joku jolla on samantapaisia tuntemuksia voisi kertoa niistä jotakin. Tai kommentoikaa muuten vain. Elämä on joskus erikoista.
Mutta, mutta. Olen ollut rakastunut viimeksi yli 15 v sitten eikä sen jälkeen ole ollut syvällisiä tunteita naisia kohtaan, koska petyin siinä jutussa totaalisesti. Olen toki joskus ehkä ihastunut ja olen ollut pidemmässä suhteessa avoliitossakin. Vaimooni olin kiintynyt varmaankin, mutta lopulta ero oli helpotus eikä niinkään surullinen asia. Nyt on ikää vajaat 40. Minulla ei ole lapsia.
Tätä täydellistä naista arvostan eniten kaikista naisista, mitä olen tavannut. Hän on todellakin kaikkea sitä, mistä voisin unelmoida. Hänen kiinnostuksestaan minua kohtaan en vielä tarkemmin tiedä, kun juttu on niin tuore. Omat tunteet häntä kohtaan ovat mahdollisia, siltä tuntuu, mutta voi tietenkin olla niinkin - aika näyttää - että mitään syvempää ei synny. En tätä sinänsä koe ongelmaksikaan, enemmänkin kyse on siitä, että tilanne hämmentää jotenkin, kun miettii sitä, kuinka täydelliseltä hän tuntuu minulle.
Niin, mitä tällä tarinalla nyt sitten haluan sanoa. En tiedä, ehkä joku jolla on samantapaisia tuntemuksia voisi kertoa niistä jotakin. Tai kommentoikaa muuten vain. Elämä on joskus erikoista.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Sanoisin, että älä pelkää.
Voihan se olla niin, että niitä sielunkumppaneita tulee vain se yksi (yksi mahdollisuus elämässä) vastaan. Ja kukaan ei missään ole sanonut, missä iässä se tapahtuu.
Jos elät 80-vuotaaksi, sinulla on yli puolet jäljellä. Miten haluat viettää sen?
Ja - jos olet onnellinen hänen kanssaan 5 vuotta, tai 10 vuotta (eli suhde ei kannakaan kuolemaan) niin sekin on todella paljon tässä typerässä elämässä, jonka taistelemmne ja taivallamme täällä maankamaralla.
Tekemisiään harvoin katuu: tekemättä jättämisiään paljon useammin. --> eli uskalla! Kokeile! Ole positiivinen ja anna mahdollisuus elämälle - mitä jos hän onkin sielunkumppanisi seuraavat yli 40 vuotta (kuolemaan)?
Ja: on luonnollista olla hieman peloissaan uuden ja tuntemattoman edessä. Mutta jos ei edes kokeile, ei voi voittaa.
*rohkaiseva halaus*
Olipa sinulla suloinen vastaus. Olet selvästi kokenut hyviä ihmissuhteita elämässäsi :)
Mielestäni en kuitenkaan pelkää tätä uutta suhdetta, siitä ei ole kyse. Toki olen ujohko ollut nuorempana, mutta nyt keski-iässä en enää pelon vuoksi hukkaa hyviä tilaisuuksia ihmissuhteisiin. Nuorempana olen monta kertaa katunut tekemättä jääneitä aloitteita naisten suhteen, valitettavasti ujo kun olin. Sitten kun vihdoin uskalsin rakastuneena edetä, niin nainen ei ollutkaan kiinnostunut niin vakavasta suhteesta. Petyin.
Tämän uuden tuttavuuteni kanssa ei ole kuitenkaan kyse tästä. En pelkää vaan en oikeastaan usko, että koen juuri mitään uudessa suhteessa. Kehotat kokeilemaan, OK. Varmaan teen niin (miksen tekisi), mutta eniten ihmettelen sitä, missä omat tunteet ovat piilossa. Toki ne voivat löytyä nyt sitten jatkaessani tämän tuttavuuden kanssa. Hienoa, jos näin käy. Pointtini on vaan siinä, että jos tätä "tunteettomuutta" jatkuukin edelleen, se ei kai ole hyväksi minulle eikä hänellekään. Pitäisiköhän mennä psykologin juttusille peräti? Tai ehkä tarvitsen vain aikaa??
Pettyä en voi ainakaan tähän uuteen suhteeseen, koska kun ei ole tunteita, on täysin mahdotonta kokea pettymystäkään. Kenties tämä on alitajuista itsensä suojelua. Tai sitten en vain ole kiinnostunut liian täydellisestä naisesta. En kyllä rehellisesti sanoen osaa yhtään sanoa, mistä on kyse.
Tuskinpa kukaan muukaan osaa. :(
Tunteeton.. ja kokee vastauksetkin suloisena. :)
Luulempa ehkä, ettei sulla ole aihetta huoleen.
Se olikin siksi "tunteeton" (sitaateissa), koska toki tunnen muuten kovinkin herkästi. Saattaa uutisia katsoessa tulla kyynel silmään, jos onnettomuuksista uutisoidaan. En tosiaan ole mikään tunnekuollut, mutta naisia kohtaan ei ole ollut mitään syvempiä tunteita vuosikausiin. Voisin kai tästäkin tuttavuudestani sanoa, että hän on "ihan kiva". Ymmärrät varmaan miltä se kuulostaisi hänen korvissaan, jos menen sen sanomaan jonakin herkkänä hetkenä rehellisesti hänelle. Arvelisin, että sen jälkeen hänestä ei kuuluisi mitään. Ehkä se olisikin parasta!
Jatkan tilanteeni ihmettelyä ja koitan olla rehellinen. Järki nimittäin kehottaa pitämään naisesta kiinni.
Varmaan niin päin, että sulla tulee tunteet liiankin herkkään ja sitten jotenkin painat ne pois. Herkemmät muutenkin varjelee sydäntään aika helposti.
Ihan kiva, se on kyllä melko paha loukkaus, mitä voi toiselle sanoa. Se on juuri se fraasi, että olet ihan kiva MUTTA. Älä vaan sano sellaista edes pahimmalle vihamiehellesi. :)
myös sen joka tuntui täydelliseltä itselleni. Ja siltä hän tuntuu vieläkin. Hänkin tuntui kokevan minut niin ja meillä oli hienoja hetkiä yhdessä, mutta sitten tyrimme sen kai jotenkin. Voi olla että hän ei sitten tuntenut minua kohtaan tarpeeksi ja itse ihastuneena en pystynyt jatkamaan suhdetta kun tuntui ettei toinen ole ehkä tosissaan tai tunteeni ovat yksipuolisia. Se vain tuntuu niin vaikealta hyväksyä ettei toinen näkisikään sitä miten hyvin me kaksi sovimme yhteen. :(
Kirjoitat silti kauniisti tuosta naisesta ja se että kuitenkin arvostat häntä noin paljon on hyvä. Voisithan ehkä kertoa noista ajatuksistasi naiselle? Siis nimenomaan niistä hyvistä asioista, niin nainen varmaan ymmärtää ja voitte rauhassa katsoa mihin suhde etenee. Keskity itsekin ajattelemaan niitä hyviä asioita naisessa ja suhteessanne äläkä anna liikaa painoa tuolle hämmennyksellesi tai menneisyyden huonoille kokemuksille.
Teit ihan oikein jos mies ei kerran todellakaan ollut yhtä tosissaan. Ei kannata turhaa laittaa itseänsä pettymyksen alttarille. On erittäin rankkaa pudota sieltä omista pilvilinnoista alas, joten hyvä että suojelit itseäsi.
Niin, tiedä ymmärtääkö tuttavuuteni tätä asiaa, kun en sitä ihan itsekään tunnu ymmärtävän. On vaikea kertoa asioita, joita ei itsekään tajua. Se menee helposti niin monimutkaiseksi selittelyksi, että toinen karkaa kauas. Ehkä toisiaan itse vain ajattelin liikaa asioita, pitäisi elää vaan eteenpäin eikä pohtia. Sitten niitä tunteita tulee, jos tulee. Mitäpä sitä pohtimaan. Olen vain ehkä niin vastuuntuntoinen, että en halua sitä tilannetta kohdalleni, että tämä nainen olisikin intohimoisesti rakastunut minuun ja itse toteasin, etten tässä nyt sitten tiedä omista tunteistani. Olisin aika karseeta "peliä" minulta. :(
Hyvä neuvo silti keskittyä niihin hyviin puoliin hänessä. Sen teen!
No salamarakastumisethan loppuvat yleensä yhtä nopeasti, kuin ovat alkaneetkin.
Mutta, tuon pitemmän kaavan mukaan tulee ensin kiintymys, luottamus ja sen jälkeen tulee rakkaus, jos on tullakseen.
Olet varovainen ja tukahduttanut vuosia tunteesi, ehkä se johtuu juuri tuosta sinun aikaisemmasta pettymyksestä. Mutta jokainen ihminen on erilainen.
Suhteen tulevaisuutta et tiedä, kuin elämällä sen.
Toinen vaihtoehto sinulla on, että elät elämäsi yksin. Silloin ei ole odotettavissa pettymyksiä, mutta ei paljon muutakaan :)
Näinhän se tietysti menee, että valintoja on elämässä tehtävä. Tosin ei minusta yksin eläminen niin kauheaa kuin annat ymmärtää :)
Tässä tapauksessa valinta on tietenkin helppo, mutta joudun tekemään sen järjen perusteella, kun niitä tunteita ei tässä nyt ole olemassa. Siitäkin voi olla varmaan montaa mieltä.
Ja pitäisi osata ottaa huomioon se toinenkin suhteen osapuoli.
Mun mielestä itsekkyys taas on näissä asioissa jossain mielessä avainasemassa. TArkoita sitä, että, että jos ei itsekkäästi periaatteessa halua ja rakasta toista ihan omista lähtökohdistaan, niin ei se ole toisenkaan hyvä. Sitten vaikka itsekkäästi rakastais toista, ja haluis sen, se on kuitenkin toiselle parasta.
Siitäkin voi loukkaantua, ettei toinen ole itselleen ja toiselle rehellinen, vaan miettii liikaa toisen tunteita, ei omiaan. Sen perusteella sitten päättää, miten tekee, ja lopputulos on se, että koska otti toisen huomioon ja on suhteessa, jossa ei kuitenkaan itse koe sitä tunnetta välttämättä omalta puolelta. No, on siinä otettu toista huomioon, mutta loppupelissä se toinen jää rakastamatta tai häneltä evää mahdollisuuden oikeaan rakastavaan suhteeseen.
Siksi molempien pitää ajatella myös itseään ja sitä mitä itse haluaa. Sillain tulee se toinenkin parhaiten huomioitua. Ei ole toisen oikeaa huomioimista, jos hänelle ei ole mitään mitä antaa. Silloin on parempi antaa mahdollisuus löytää sitä muualta.
Todella hyvä näkökulma tähän kipuiluuni. Jos itsensä unohtaa kertomallasi tavalla, siitä suhteesta tulee oikeastaan teennäistä peliä. Pahimmillaan herää sitten paljon myöhemmin ajattelamaan itseäänkin ja kertoo yllättäen toiselle osapuolelle, etä en mä nyt _oikeastaan_ olekaan ollut kiinnostunut sinusta. Tarkoitus on voinut tietysti olla hyvä, mutta lopputulos on sama kuin kenellä tahansa toisen tunteiden hyväksikäyttäjällä.
Kiitos ajatuksesta!