Koko pitkän avioliittomme ajan(yli 20 v) mieheni on torjunut kielteisten tunteiden näyttämisen. Hän ei siedä minun tai lasten kielteisiä tunteita esim. itku, suru, vihaisuus,vaan vetäytyy heti tilanteesta, jos joku näyttää kyseisiä tunteita. Hän ei pysty käsittelemään näitä tunteita, vaan pitää niitä pahoina, aivan kuin hän olisi itse paha, kun hänelle näytetään kielteisiä tunteita. Olemme ymmällämme lasten kanssa, mutta olen sitä mieltä, että lasten kuuluu saada näyttää kielteisetkin tunteensa. Siten he oppivat, että heidät hyväksytään myös vihaisina ja surullisina, ja kaikki tunteet ovat sallittuja.
Tämä kielteisten tunteiden torjuminen on kyllä vaikuttanut parisuhteeseemme voimakkaasti. Tuntuu, että suhteemme on latistunut ja tunneköyhä. En tunne mieheni ajatuksia, koska hän ei päästä lähelleen. Miten voi elää avioliitossa läheisessä suhteessa, jos pitää kieltää itseltään kielteiset tunteet kokonaan parisuhteessa, niinkuin mieheni odottaa minun tekevän. Minun mielestäni se on jo henkistä väkivaltaa. Mieheni ei ymmärrä, että kielteiset tunteet ovat aivan normaaleja tunteita.
Kun tutustuin mieheeni, ihailin aluksi hänen perhettään, koska kaikki oli aina hyvin ja kaikki olivat aina iloisia minun läsnäollessani. Mutta tosiasiassa se oli vain sitä, mitä hänen äitinsä halusi ulospäin näyttää. Mieheni äiti ei sietänyt lastensa ja miehensä kielteisiä tunteita, vaan heittäytyi marttyyriksi, jos joku perheestä oli eri mieltä hänen kanssaan. Sieltä tämä mieheni tunteiden kieltäminen lähtee. Olen paljon miettinyt, miksi äiti kieltää lapsiltaan tunteiden näyttämisen. Mitä etua siitä äidille on? Onko äiti silloin itse eniten huomion tarpeessa lasten kustannuksella?
Tämä kielteisten tunteiden torjuminen on kyllä vaikuttanut parisuhteeseemme voimakkaasti. Tuntuu, että suhteemme on latistunut ja tunneköyhä. En tunne mieheni ajatuksia, koska hän ei päästä lähelleen. Miten voi elää avioliitossa läheisessä suhteessa, jos pitää kieltää itseltään kielteiset tunteet kokonaan parisuhteessa, niinkuin mieheni odottaa minun tekevän. Minun mielestäni se on jo henkistä väkivaltaa. Mieheni ei ymmärrä, että kielteiset tunteet ovat aivan normaaleja tunteita.
Kun tutustuin mieheeni, ihailin aluksi hänen perhettään, koska kaikki oli aina hyvin ja kaikki olivat aina iloisia minun läsnäollessani. Mutta tosiasiassa se oli vain sitä, mitä hänen äitinsä halusi ulospäin näyttää. Mieheni äiti ei sietänyt lastensa ja miehensä kielteisiä tunteita, vaan heittäytyi marttyyriksi, jos joku perheestä oli eri mieltä hänen kanssaan. Sieltä tämä mieheni tunteiden kieltäminen lähtee. Olen paljon miettinyt, miksi äiti kieltää lapsiltaan tunteiden näyttämisen. Mitä etua siitä äidille on? Onko äiti silloin itse eniten huomion tarpeessa lasten kustannuksella?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olemme avomieheni kanssa asuneet yhdessä neljä vuotta. Hänen kotonaan on opetettu mm. että "suuttuminen on ihan turhaa". Muutkin ns. negatiiviset tunteet ovat hänelle vaikeita - ellei mahdottomia - näyttää.
Ihmettelin pitkään, miksi mies hermostuu joka kerta, jos otan esille jonkin hankalan asian, esim. huonoon taludelliseen tilanteeseen liittyvän kysymyksen. Emme pystyneet keskustelemaan edes siitä, kummalla on varaa maksaa vuokra missäkin kuussa, koska mies ahdistui asiasta niin valtavasti. Vaikka edellinen esimerkkini koskeekin rahaa, niin aivan sama on toistunut kaikissa asioissa, joihin liittyy mitään ikävää, huolestuttavaa tai negatiivista. Esim: veljeni on vakavasti sairas, enkä voi miehen kanssa keskustella veljeni tilanteesta lainkaan. Mies kyllä kuuntelee, mutta kun minä vaikenen, hän hetken hiljaisuuden jälkeen alkaa puhua jostain aivan muusta, vaikkapa siitä, mitä tänään laitettaisiin ruoaksi.
Useinmiten mies vain "painaa villaisella", ja yrittää olla niin kuin mitään ikävää ei olisi tapahtunutkaan/ollutkaan. Eihän semmoinen ole todellista, eikä itsensä huijaaminen onnistu pidemmän päälle.
Yhden kerran mies on suuttunut minulle avoimesti. Syy oli aivan mitätön - olin eri mieltä hänen kanssaan siitä, paljonko autollamme voi ajaa yhdellä tankillisella. Mies raivostui silmittömästi, ja minusta tuntui, että siinä purkautui yhteen syssyyn 40 vuoden suuttumiset. Jälkikäteen mies kielsi olleensa lainkaan vihainen. Että näin "hyvin" voi käydä, kun tarpeeksi pitkään dumppaa tunteitaan.
Nyt kolmantena ja neljäntenä yhdessäolo-vuonna olen saanut miehen riitelemään pari kertaa. Minusta on parempi, että jos jokin asia suututtaa, niin sitten se vaikka riidan kautta käsitellään, kuin että ollaan vain vihaisia ja mökötetään tai muka unohdetaan.
Myös minun mieheni "painaa villaisella" ikävät asiat. Hänkin on kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka olisi kuinka vaikeasta tai vakavasta asiasta kysymys. Olisin tarvinnut hänen tukeaan esimerkiksi vaikean keskenmenon jälkeen, mutta sairaalasta tultuani asiasta ei saanut enää keskustella. Häntä ärsytti itkuni, vaikka itku on todella luonnollista tuollaisen menetyksen jälkeen. Samoin hän suhtautui välinpitämättömästi, kun kaksi veljeäni kuoli muutaman vuoden välein. Olisipa edes sanonut, että on pahoillaan minun puolestani, mutta hän ei reagoinut mitenkään kyseisiin tapahtumiin. Minulla oli sellainen olo, kuin olisin jäänyt maantiejyrän alle, kun tunteet olisi pitänyt tukahduttaa. Onneksi tukea sai muilta ihmisiltä silloin.
Minun äitini sekä hänen äitinsä ja siskonsa kuulu(i)vat tähän sarjaan ihmisiä, jotka haluavat pitää kulissia yllä. Äitini ja hänen äitinsä ovat jo kuolleet, mutta tätini on edelleen elossa ja jatkaa samaa rataa.
Pienestä pitäen äiti tolkutti minulle, että "olet niin reipas tyttö". Reipas ja iloinen olivat avainsanoja. Kun äitini kuoli ollessani teini-ikäinen, mummi ja täti jatkoivat tätä "voi kun olet aina niin reipas ja iloinen-mantraa". Koko tuo naissarja on koko ikänsä esittänyt joka tilanteessa hyvin pärjäävää, juuri "reipasta ja iloista" ulos päin.
Todellisuudessa äidilläni oli mielenterveysongelmia, joihin hän ei koskaan hakenut apua. Kulissien takana hän pelotteli meitä lapsia hurjilla kummitus- ja sotajutuilla, ja kertoi aikuisten juttuja meille ollessamme vielä aivan liian pieniä (mm. antoi katsoa telkkarin pehmopornoa alle kouluikäisinä).
Äidin äiti oli tiukasta körttiläisperheestä karannut lapsi. En todellakaan ole varma, mutta voi olla, että sieltä on ollut lähtöisin tämä äitini perheen naisten itseään rankaiseva asenne, että kaiken pitää ulos päin näyttää hyvältä, oli totuus sitten mikä tahansa.
Itse olen aikuisiällä käynyt läpi masennuksen, ja sitä hoitavassa terapiassa pääsin myös käymään läpi näitä äitiini liittyviä asioita. Hyvä niin, koska olin itse menossa vahvasti samaan suuntaan - reipas, iloinen ja vahva oli oltava (tai näyttää siltä), vaikka olinkin oikeasti masentunut, ja siitä parannuttuani ihan tavallinen ihminen, joka on joskus reipas ja iloinen, joskus löysä ja alakuloinen.
Olin itse avioliiton alussa liian kiltti ja kärsin mieheni tunteettomuudesta, mutta luulin itsessäni olevan vikaa ja häpesin kertoa vaikeuksista kenellekään. Niinpä tunteeni keräytyivät sisälleni ja näin jälkeenpäin ymmärrän, että minäkin olen ollut masentunut, koska minun olisi pitänyt näyttää "vahvalta", kuten mieheni minulta vaati.
Onneksi sain keskusteluapua ja ymmärsin, että tunteeni ovat oikeita ja mieheni ei voi lukita niitä pois. Oikea vahvuus on heikkouden sallimista ja avun pyytämistä ja vastaanottamista. Mieheni tarvitsisi oikeasti terapeutin apua, mutta omasta mielestään hänellä ei ole mitään ongelmia. Kaikki hänen ympärillään näkevät sen, minkä hän kieltää.
Kuulosti niin tutulta. Mieheni kieltää minulta suremisen yms. negatiiviset tunteet. Pitäisi aina olla iloinen. Olen lukuisia kertoja sanonut, että minä suren omalla tavallani ja saan olla vihainen yms. jos minusta siltä tuntuu. Minulta on myös kielletty pelkääminen. Onneksi sain vähän aikaa sitten perille senkin, että minua joskus pelottaa ja en voi sille yhtään mitään.
Ihan vasta hän paljasti, että häntä oli lapsena kielletty näyttämästä negatiivisia tunteita. Ei saa itkeä, ei saa surra, ei saa olla vihainen yms. Hän on harmissaan siitä, että ei oikein osaa näyttää tällaisia tunteita.
Minusta on todella väärin, että poikalapset kasvatetaan tyyliin: "Isot miehet ei itke". No haloo, kyllä jokainen saa itkeä, jos siltä tuntuu.