En tiedä miten alottaisin.
Mieheni ei tiedä vielä. Olen vasta siis 18 vuotias. Olen seurustellut yli 2 vuotta poikaystäväni kanssa. Kammoan pettäjiä... en tiedä miten voisin suhtautua itseeni enää.
Kenen kanssa petin, hän ei tiennyt että seurustelen.... tai no kerroin hänelle illalla monesti, mutta hän oli vissiin niin kännissä ettei muistanut asiasta mitään.
Seuraavana päivänä hän sai kaveriltani numeroni ja pyysi minua tapaamiseen. Kävimme asunnolleni, aikomus oli sieltä jatkaa kävelylle kun saisin koulureppuni jätettyä kämpille.
Jäimmekin sinne istumaan ja puhuimme tuntikausia. Sitten tapahtuma sai alkunsa....
Kun puhuin pojan kanssa kenen kanssa petin, hän sanoi että pitää minusta paljon, mutta hänen mielestään minun pitäisi kertoa poikaystävälleni asiasta. En voi! En kestä sitä katsetta... minä?
Keskellä päivää...
Tiedän että poikaystäväni antaisi minulle anteeksi. Hän rakastaa minua oikeasti, mutta en tiedä enää mitään. Enkä kestä sitä tietoisuutta ja sitä että hän epäilisi minua koko ajan.
Minusta tuntuu myös etten osaa elää sinkkuna.Niin sitä kuitenkin sanotaan, että mitä ei ole haluaa ja sitä mitä on ei osaa arvostaa. Heti 16-vuotiaana kun ymmärsin seurustelun päälle jotain löysin hyvän poikasystävän, jota vanhempani jumaloivat. Kun täysi-ikäisyys tuli täyteen omat ajatukseni tulivat mieleen: muut tytötkin tanssivat monien muiden miesten kanssa baarissa ja flirttailevat yleisesti... minä en saa. En osaa kai edes, koska löysin mieheni Internetistä.
Meidän suhteemme on "täydellinen", olemme kokeneet YO-kirjoitukset, Wanhat, kesäloma ruoho istuskelut, asumme nyt yhdessä jaamme monet tavarat yhdessä. Sitoudunko LIIAN AIKAISIN? En osaa erota. Toisinaan olen puhunut asiasta, mutta poikaystäväni tuntuu takertuvalta, eikä hänellä ole mitään aikomuksia. Olen yrittänyt ehdottaa ettemme voi koko elämää viettää näin, meidän on kokeiltava muita, mutta mitään ei tapahdu. Mitä minä teen? On vaikeaa lähteä hyvästä, mutta eikö se olisi minulle hyvästä??? Yliopisto elämä kuitenkin on elämän parasta aikaa ja sen jälkee sitoudutaan ja rakennetaan taloja.
Mainitsen nyt vielä sen, että olen poikaystääni huomattavasti sosiaalisempi. Minulla on melko paljon läheisiä kavereita, hänellä ei niinkään, vaan paljon! tuttuja armeijasta, töistä, kahdesta eri koulusta, yliopistosta, harrastuksesta, koti kaupungilta...
Kaverini ovat toisinaan sanoneet että minun pitäisi kokeilla sinkkuutta. Nyt uudessa koulussa kaverini olivat haukkuneet poikaystävääni, ettei hän sovi minulle. He kuitenkin kertoivat asiasta päin naamaa ja sanoivat etteivät he tunne meitä vielä. Kuitenkin he muistuttivat ettei kannata pysyä suhteessa jos ei ole tosissaan.
Olen harkinnut meneväni terapiaan. Onkohan siitä hyötyä? Mitä ihmettä pitäisi tehdä???? Pää sekaisin.
Mieheni ei tiedä vielä. Olen vasta siis 18 vuotias. Olen seurustellut yli 2 vuotta poikaystäväni kanssa. Kammoan pettäjiä... en tiedä miten voisin suhtautua itseeni enää.
Kenen kanssa petin, hän ei tiennyt että seurustelen.... tai no kerroin hänelle illalla monesti, mutta hän oli vissiin niin kännissä ettei muistanut asiasta mitään.
Seuraavana päivänä hän sai kaveriltani numeroni ja pyysi minua tapaamiseen. Kävimme asunnolleni, aikomus oli sieltä jatkaa kävelylle kun saisin koulureppuni jätettyä kämpille.
Jäimmekin sinne istumaan ja puhuimme tuntikausia. Sitten tapahtuma sai alkunsa....
Kun puhuin pojan kanssa kenen kanssa petin, hän sanoi että pitää minusta paljon, mutta hänen mielestään minun pitäisi kertoa poikaystävälleni asiasta. En voi! En kestä sitä katsetta... minä?
Keskellä päivää...
Tiedän että poikaystäväni antaisi minulle anteeksi. Hän rakastaa minua oikeasti, mutta en tiedä enää mitään. Enkä kestä sitä tietoisuutta ja sitä että hän epäilisi minua koko ajan.
Minusta tuntuu myös etten osaa elää sinkkuna.Niin sitä kuitenkin sanotaan, että mitä ei ole haluaa ja sitä mitä on ei osaa arvostaa. Heti 16-vuotiaana kun ymmärsin seurustelun päälle jotain löysin hyvän poikasystävän, jota vanhempani jumaloivat. Kun täysi-ikäisyys tuli täyteen omat ajatukseni tulivat mieleen: muut tytötkin tanssivat monien muiden miesten kanssa baarissa ja flirttailevat yleisesti... minä en saa. En osaa kai edes, koska löysin mieheni Internetistä.
Meidän suhteemme on "täydellinen", olemme kokeneet YO-kirjoitukset, Wanhat, kesäloma ruoho istuskelut, asumme nyt yhdessä jaamme monet tavarat yhdessä. Sitoudunko LIIAN AIKAISIN? En osaa erota. Toisinaan olen puhunut asiasta, mutta poikaystäväni tuntuu takertuvalta, eikä hänellä ole mitään aikomuksia. Olen yrittänyt ehdottaa ettemme voi koko elämää viettää näin, meidän on kokeiltava muita, mutta mitään ei tapahdu. Mitä minä teen? On vaikeaa lähteä hyvästä, mutta eikö se olisi minulle hyvästä??? Yliopisto elämä kuitenkin on elämän parasta aikaa ja sen jälkee sitoudutaan ja rakennetaan taloja.
Mainitsen nyt vielä sen, että olen poikaystääni huomattavasti sosiaalisempi. Minulla on melko paljon läheisiä kavereita, hänellä ei niinkään, vaan paljon! tuttuja armeijasta, töistä, kahdesta eri koulusta, yliopistosta, harrastuksesta, koti kaupungilta...
Kaverini ovat toisinaan sanoneet että minun pitäisi kokeilla sinkkuutta. Nyt uudessa koulussa kaverini olivat haukkuneet poikaystävääni, ettei hän sovi minulle. He kuitenkin kertoivat asiasta päin naamaa ja sanoivat etteivät he tunne meitä vielä. Kuitenkin he muistuttivat ettei kannata pysyä suhteessa jos ei ole tosissaan.
Olen harkinnut meneväni terapiaan. Onkohan siitä hyötyä? Mitä ihmettä pitäisi tehdä???? Pää sekaisin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kakaroita tunnutte olevan vielä. Anna kun setä neuvoo.
Olet nuori ja vviriili pimu ja kaiffarisi vaikuttaa olevan konservatiivisempi vanhapoika. Elä ihmeessä nuorena elämääsi ilman turhia sitoutumisia joita kuitenkin kadut vanhempana. Ala pörrätä kun vielä voit. Myöhemmin kadut ellet ole sitä tehnyt ja teet sen kuitenkin.
Et kerro kuinka petit, menitkö loppuun asti? Ei väliä. Mielesi kuitenkin olisi tehnyt. Sinulla ol aikaa touhuta ja tee niin. Myöhemmin kadut ellet tee niin.Kundille kenkää ja pörräämään. Vanhempana ehdit sitoutua ja ola...? mitä haluat, kun sen itse tiedät!.
Hehe, veit jotenkin sanat suustani.;)
Pennut pohtii, että "pitäisikö mennä terapiaan"...HUOH...tuollaista olisi VIIMEISEKSI ajateltu joskus SOTA-aikana...hehe...
"Tiedän että poikaystäväni antaisi minulle anteeksi. Hän rakastaa minua oikeasti"
Ensiksi korjaus tuohon, ellei kaveri ole oikeasti aivan sokea tai muuten vaan vajaa, niin et ole saamassa anteeksi tollasta tekoa, taino kai jotkut ihmiset voi antaa anteeks, kun ei muutakaan ikinä saa, mutta todella harva antaa anteeksi tollasia tekoja.
"Kaverini ovat toisinaan sanoneet että minun pitäisi kokeilla sinkkuutta."
Toiseksi, kannattaa nyt tarkkaan harkita ja pohtia ketä ne sun hyvät ystävät on ja ketä ei. Sun _oikeat_ hyvät ystävät ei ikinä sanoisin sulle tolla tavalla jos ne tietää että olet onnellinen suhteessa. Ystävien tarkoitus on tukea toisiaan eikä ehdottaa niitä rikkomaan omaa elämäänsä.
Mutta toisaalta ehkä olis sen pojan parhaaks että sanoisit tehnees ton ja sen jälkeen annat sen pojan päästä eroon susta. En voi tietää millainen kaveri on kyseessä, mutta harmittaa aina kuulla tapauksia missä mukava kaveri joutuu kärsimään toisen osapuolen pelleilyiden takia.
Joten tee epäitsekäs teko ja anna sen pojan mennä.