Moi.
Millaisia kokemuksia sulla on nettituttujen tapaamisista? Tapaatko mieluummin samalla paikkakunnalla asuvia (isoissa paikoissa todennäköisempää)? Onko välimatka este vai hidaste?
Onko parisuhde muodostunut vaikka välimatkaa olisikin ollut, tai olisi vieläkin?
Mä oon tavannut yhden, välimatkaa 500km. Ei oikein saatu tuulta alle, vaikka edelleen kavereina pidetäänkin yhteyttä. 5-6 muun kanssa joiden kanssa oon pitänyt 3 vuoden aikana enemmän yhteyttä, heistä 4 on vaikuttanut todella tutustumisen arvoisilta ja heistä kahdesta olen ollut kirjoituskemioiden perusteella todella kiinnostunut (molemminpuolista kiinnostusta on ollut), niin aina on välimatkaa ollut aivan hirveästi.
En usko että välimatka yksistään olisi ollut este ekalle tapaamiselle, mutta varmasti ensimmäisen kynnyksen ylittäminen olisi ollut helpompi tehdä jos oltaisiin asuttu lähempänä toisiamme. Mitä enemmän välimatkaa, niin jotenkin sen merkittävämpi ihmisen pitäisi olla että hänet tapaisi.
Mä kun vielä uskon siihen, parin nettituttuun pettymisen jälkeen (ei ollut sitä mitä antoi ymmärtää) että ihminen pitää tavata kasvokkain ennen kuin uskaltaisin alkaa kuvittelemaan jotain enempää... Ja mitä kauemmin menee ettei "suhde" kehity yhtään mihinkään suuntaan, pidetään vaan yhteyttä nettituttuina enkä oikein tiedä mihin tässä ollaan menossa, niin sen kauemmaksi huomaan ajautuvani vaikka ihan alunperin olisi samanhenkisyyden kemiaa tuntunutkin.
Millaisia kokemuksia sulla on nettituttujen tapaamisista? Tapaatko mieluummin samalla paikkakunnalla asuvia (isoissa paikoissa todennäköisempää)? Onko välimatka este vai hidaste?
Onko parisuhde muodostunut vaikka välimatkaa olisikin ollut, tai olisi vieläkin?
Mä oon tavannut yhden, välimatkaa 500km. Ei oikein saatu tuulta alle, vaikka edelleen kavereina pidetäänkin yhteyttä. 5-6 muun kanssa joiden kanssa oon pitänyt 3 vuoden aikana enemmän yhteyttä, heistä 4 on vaikuttanut todella tutustumisen arvoisilta ja heistä kahdesta olen ollut kirjoituskemioiden perusteella todella kiinnostunut (molemminpuolista kiinnostusta on ollut), niin aina on välimatkaa ollut aivan hirveästi.
En usko että välimatka yksistään olisi ollut este ekalle tapaamiselle, mutta varmasti ensimmäisen kynnyksen ylittäminen olisi ollut helpompi tehdä jos oltaisiin asuttu lähempänä toisiamme. Mitä enemmän välimatkaa, niin jotenkin sen merkittävämpi ihmisen pitäisi olla että hänet tapaisi.
Mä kun vielä uskon siihen, parin nettituttuun pettymisen jälkeen (ei ollut sitä mitä antoi ymmärtää) että ihminen pitää tavata kasvokkain ennen kuin uskaltaisin alkaa kuvittelemaan jotain enempää... Ja mitä kauemmin menee ettei "suhde" kehity yhtään mihinkään suuntaan, pidetään vaan yhteyttä nettituttuina enkä oikein tiedä mihin tässä ollaan menossa, niin sen kauemmaksi huomaan ajautuvani vaikka ihan alunperin olisi samanhenkisyyden kemiaa tuntunutkin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tuo välimatka on sitten omituinen juttu!
Joillekkin sillä on merkitystä, joillekkin ei.
Olen tavannut miehen, jonka kanssa välimatkaa n. 200 km, munsta ei paha, eikä hänestäkään aluksi,mutta muutaman tapaamisen jälkeen näytti siltä, että miettii kuitenkin sitä...
Sitten toinen johon vähän ihastuin aiemmin kirjoiteltuamme pitkään, oli sitä mieltä, että 80 km välillämme on liian paljon, eikä uskalla tutustua sen vuoksi paremmin (tai siis ainakin näin sanoi...)
Mulle mikään matka ei ole liian pitkä jos on aitoja tunteita pelissä mukana!
Niihin vain pitää suhtautua eri tavalla ja tehdä töitä suhteen eteen tosissaan...
Miksköhän se voi olla joillekkin niin vaikeeta tajuta, vai onko se pelkoa, haluttomuutta...
Välimatka voi monelle olla todella merkittävä. Tai ehkä on niin, että he eivät koe toista ihmistä ja tilannetta kokonaisuudessaan tarpeeksi kiinnostavina? Jo pelkkä etukäteisajattelu lähitulevaisuudesta voi saada säröjä pelkästään siksi, että toinen nyt vaan sattuu asumaan eri paikkakunnalla. Onhan se totta että suhteen alku on todennäköisemmin hankalampi kuin silloin, kun voidaan tapailla ohimennenkin.
Aidon kiinnostuksen edessä luulisi ihmisten olevan joustavampia, mutta ehkä osa vetäytyy ja kuolettaa kiinnostustaan selitellen itselleen syyksi "kun se asuu niin kaukana"...
Jos välimatkaa on tuon verran ja jommallakummalla tai molemmilla omia lapsia entuudestaan ja työasiat ovat mukana niin kummasti sitä vaan on ihastumisensa nieltävä kärsittävä ja koitettava unohtaa, vaikka tunteita olisi kuinka paljon. Kun kaikki on lopulta arpapeliä, työ ja lapset painaa vaakakupissa melko tavalla.
Olen itse seurustellut 1, vuotta ja välimatka miesystäväni luo on 200 km. On siinä yksi auto tullut ajettua lunastuskuntoonkin - mutta kertaakaan emme ole ajatelleet että emme jatkaisi välimatkan vuoksi. Olemme edelleen suunnattoman rakastuneita - ajelemme tai junailemme vuoroviikoittain toistemme luo. ehkä juuri tämä välimatka onkin pitänyt suhteemme "uutena". Olen kuitenkin tavannut sellaisen miehen; ja kokenut hänen kanssaan sellaisen rakkauden; etten sitä minkään matkan vuoksi lopettaisi.
Hyvällä tuurilla välimatka pitää suhteen tuoreena. Huonolla tuurilla välimatka etäännyttää. Luulen jälkimmäisen olevan yleisempää, on helpompaa luovuttaa ja jättää toinen taka-alalle kun toinen on maantieteellisestikin kaukana. Sattumastahan se on kiinni minkä luonteiset ihmiset päätyvät suhdetta kokeilemaan.
Tuollaisessa tilanteessa olisi kiva kun toinen voisi muuttaa toisen "takia" lähemmäs, mutta työt ja asuntovelat pitävät monia kiinni nykyisillä sijoillaan.