Hyviä neuvoja kaivataan, enkä löytänyt noista muista samanaiheisista keskusteluista oikein täsmälleen tähän sopivia.
Vuosikausien odottelun ja loputtomalta tuntuvien epäonnistumisien jälkeen koin vihdoinkin todellisen ja molemminpuolisen rakkauden. Toisin puolin se roihahti heti ja itselläni vähän myöhemmin Hänen vakuuteltuaan rakkauttaan ja miten olen parasta mitä Hänelle on koskaan tapahtunut. Meillä on todella paljon yhteistä ja puuhasimme kaikenlaista yhdessä lähes päivittäin. Silloinkin kun emme voineet tavata niin tekstiviestejä kulki yleensä useita päivässä. Kaikki oli siis aivan täydellistä, seksiäkin myöten.
Nyt syksyllä tapahtui kuitenkin äkisti jotain. Aivan yht’äkkiä tuli salama kirkkaalta taivaalta ja Hän lopetti tylysti mitenkään varoittamatta kaiken yhteydenpidon. Yhtään mitään kertomatta, vaikka olen kuinka yrittänyt anella mikä oikein on ongelmana. Ei vastaa puhelimeen, ei tekstiviesteihin (joita käytti itse aikaisemmin todella runsaasti) eikä tunnu noteeraavan edes perinteisiä (sydänverellä kirjoitettuja) kirjeitäkään. Kertosi edes miksi jos ei halua enää koskaan nähdä minua, mutta tämä haudanhiljaisuus on todella musertavaa. Ainoa syy mitä pystyn itse kuvittelemaan on Hänen koulunsa alettua syntynyt pieni ajankäytöllinen ristiriita, itselläni kun ollut aikataulullisesti vähän väljempää niin en heti tajunnut tilannetta Hänen puoleltaan. (Kyllä, meillä on sen verran ikäeroa jota joku voisi pitää merkittävänä. Suhteessamme se menetti täysin merkityksensä eikä koskaan ainakaan aikaisemmin haitannut millään tavalla. Ja alaikäisestäkään ei kuitenkaan ole kysymys.)
Ainoa viesti mitä olen saanut on "tartten aikaa tämä asian selvittämiseen mutta nyt vaan ei ole ollut sitä". Parissa kuukaudessakaan ei ole ollut omalle rakkaalle sitä muutamaa minuuttia joka tarvittaisiin sen kertomiseksi mitä pitää nyt noin selvittää? Minäkö tosiaan parasta mitä Hänelle on tapahtunut?? Voin kyllä odottaa vaikka kuinka kauan kun vain yhtään tietäisin mistä kenkä oikein puristaa. En koskaan ole ollut pitkävihainen kenellekään, eikä tämän kaiken anteeksi antaminen ole minulle mikään ongelma. Rakastan Häntä niin pohjattomasti, ja varsinkin tämä erossa olo on vain vahvistanut sitä. Olen tullut täysin vakuuttuneeksi rakkaudestani, miksi muuten edes yrittäisi pitää minkäänlaista yhteyttä enää?
Mitä ihmettä voisin oikein tehdä? Teen mitä hyvänsä saadakseni Hänet vain takaisin. Kaikki järkisyyt kehottavat jättämään ja unohtamaan, mutta kun en vain pysty siihen. Se nyt on ainakin selvinnyt, että mikään kiukuttelu ei tuo Häntä yhtään lähemmäs. Miten voisin oikein osoittaa rakkauttani ja anteeksiantoani (sekä muuttumishalukkuuttani) kun toinen on täysin lukkiutunut siilipuolustukseen? Ja (yltiö?)optimistisesti uskon että kaikki voisi olla vielä kunnollisella keskustelulla ja sopimisella korjattavissa. Vaan mitenkäs keskustelet kun minkäänlaisia vastauksia mihinkään viesteihin ei tule? Pää hajoaa tässä epätoivossa ja odottelussa. Mistä ihmeestä saisin kärsivällisyyttä odotella vain rauhallisesti ja voimia kestää tätä kaiken sumentavaa masennusta??
JP, jos luet tätä itse niin armahda jo omaa halinalleasi! Unohdetaan menneet väärinkäsitykset ja aloitetaan uudestaan puhtaalta pöydältä.
Vuosikausien odottelun ja loputtomalta tuntuvien epäonnistumisien jälkeen koin vihdoinkin todellisen ja molemminpuolisen rakkauden. Toisin puolin se roihahti heti ja itselläni vähän myöhemmin Hänen vakuuteltuaan rakkauttaan ja miten olen parasta mitä Hänelle on koskaan tapahtunut. Meillä on todella paljon yhteistä ja puuhasimme kaikenlaista yhdessä lähes päivittäin. Silloinkin kun emme voineet tavata niin tekstiviestejä kulki yleensä useita päivässä. Kaikki oli siis aivan täydellistä, seksiäkin myöten.
Nyt syksyllä tapahtui kuitenkin äkisti jotain. Aivan yht’äkkiä tuli salama kirkkaalta taivaalta ja Hän lopetti tylysti mitenkään varoittamatta kaiken yhteydenpidon. Yhtään mitään kertomatta, vaikka olen kuinka yrittänyt anella mikä oikein on ongelmana. Ei vastaa puhelimeen, ei tekstiviesteihin (joita käytti itse aikaisemmin todella runsaasti) eikä tunnu noteeraavan edes perinteisiä (sydänverellä kirjoitettuja) kirjeitäkään. Kertosi edes miksi jos ei halua enää koskaan nähdä minua, mutta tämä haudanhiljaisuus on todella musertavaa. Ainoa syy mitä pystyn itse kuvittelemaan on Hänen koulunsa alettua syntynyt pieni ajankäytöllinen ristiriita, itselläni kun ollut aikataulullisesti vähän väljempää niin en heti tajunnut tilannetta Hänen puoleltaan. (Kyllä, meillä on sen verran ikäeroa jota joku voisi pitää merkittävänä. Suhteessamme se menetti täysin merkityksensä eikä koskaan ainakaan aikaisemmin haitannut millään tavalla. Ja alaikäisestäkään ei kuitenkaan ole kysymys.)
Ainoa viesti mitä olen saanut on "tartten aikaa tämä asian selvittämiseen mutta nyt vaan ei ole ollut sitä". Parissa kuukaudessakaan ei ole ollut omalle rakkaalle sitä muutamaa minuuttia joka tarvittaisiin sen kertomiseksi mitä pitää nyt noin selvittää? Minäkö tosiaan parasta mitä Hänelle on tapahtunut?? Voin kyllä odottaa vaikka kuinka kauan kun vain yhtään tietäisin mistä kenkä oikein puristaa. En koskaan ole ollut pitkävihainen kenellekään, eikä tämän kaiken anteeksi antaminen ole minulle mikään ongelma. Rakastan Häntä niin pohjattomasti, ja varsinkin tämä erossa olo on vain vahvistanut sitä. Olen tullut täysin vakuuttuneeksi rakkaudestani, miksi muuten edes yrittäisi pitää minkäänlaista yhteyttä enää?
Mitä ihmettä voisin oikein tehdä? Teen mitä hyvänsä saadakseni Hänet vain takaisin. Kaikki järkisyyt kehottavat jättämään ja unohtamaan, mutta kun en vain pysty siihen. Se nyt on ainakin selvinnyt, että mikään kiukuttelu ei tuo Häntä yhtään lähemmäs. Miten voisin oikein osoittaa rakkauttani ja anteeksiantoani (sekä muuttumishalukkuuttani) kun toinen on täysin lukkiutunut siilipuolustukseen? Ja (yltiö?)optimistisesti uskon että kaikki voisi olla vielä kunnollisella keskustelulla ja sopimisella korjattavissa. Vaan mitenkäs keskustelet kun minkäänlaisia vastauksia mihinkään viesteihin ei tule? Pää hajoaa tässä epätoivossa ja odottelussa. Mistä ihmeestä saisin kärsivällisyyttä odotella vain rauhallisesti ja voimia kestää tätä kaiken sumentavaa masennusta??
JP, jos luet tätä itse niin armahda jo omaa halinalleasi! Unohdetaan menneet väärinkäsitykset ja aloitetaan uudestaan puhtaalta pöydältä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
kuulostaa niin kovasti omalta tapaukseltani että tunnistan kyllä itseni hyvin.. Meillä sama homma että ex aloitti koulut toisella paikkakunnalla, ja alku sujuikin hyvin, aikaa oli vähän toiselle tietenkin. Mutta jotenkin koulu imaisi hänet kokonaan ja ajankäyttö minulle ei tuntunut enää tarpeelliselta. Hän kävi risteilyllä jonkun fuksiryhmän kanssa, ja sen jälkeen kun hän tuli takaisin ja kysyin miten matka meni, niin vastaukseksi tuli mitä ihmeellisimpiä asioita, sitten sovittiin tai hän päätti että tauko viikoksi koska juttu olisi päättynyt jo silloin, ja nyt perjantaina tyttöni toi kihlat ja sanoi että suhde on nyt tässä. Aika kylmästi toimittu? Meillä oli sama homma että aikaa vietimme tosi paljon yhdessä kunnes nyt tuli niin paljon asioita mitkä muuttivat suhdetta rajusti, toinen paikkakunta, hänen opiskelunsa jne. itse olen lähdössä armeijaan parin kkn päästä. Puhuin hänelle pe yönä noin 3h eikä mitään vaikutusta, hän oli mielensä jo päättänyt, ei auttanut vaikka miten yritin sanoa että on 4v takana että eikö mitenkään voisi yrittää vielä.. vastaus aina yhtä tyly: ei. Tuota en ymmärrä, hän sanoi että rakastaa minua, ja minä häntä, siltikin tuli ero? miten voi erota toisesta jos rakastaa luulin että rakkauden eteen kannattaisi yrittää vaikka olisikin vaikeata. Meillä oli siis ns. teinirakkaus, ensirakkaus miten vain, tavattiin kun olin 15.v. Luulen että tavallaan kasvettiin vähän erilleen vaikkakin yhdessä, ja kipeätä tästä tekeekin se että kasvettiin yhdessä ja itse luulin että tästä vielä jatkettaisiin. Mutta ei, kolmatta pyörää tässä ei ollut sen hänkin totesi, jotenkin meillä vain oli niin eri suunnitelmat tulevaisuudesta.. Itse en päässyt lukion jälkeen mihinkään kouluun ja hän jatkoi tietenkin aika korkealle yliopistoon.. ja ajallisesti minullakin oli väljempää mutta enpä sitäkää tajunnut.. Kysyinkin että häpeätkö kun en päässyt mihinkään niin hän totesi että vähäisen..? Tästä taisi tullakin minun vuodatukseni :) mutta tuntuu että piti kertoa tämäkin tarina, koska vaikeaa minulla on..
Mutta vinkiksi voin tarjota että, unohdat kännykät ynnä muut viestit vaan marssit suoraan kasvotusten juttelemaan. Itselleni jäi tosi epäselvä olo kun selvitettiin omaa juttuamme viesteillä ym. ja vielä kun on näinkin tärkeästä asiasta kyse kuin suhteen jatkamisesta niin kasvotusten on ainut ja oikea tapa hoitaa asia, viesteistä et kuitenkaan näe mitä toinen ajattelee vaikka siinä lukisi mitä. Toivon että saat asiat kuntoon ja pystyisitte jatkamaan, toivottavasti tyttösi näkee mitä olisit valmis tekemään hänen eteensä ja luottamaan sinuun. Omassa tapauksessa hän ei nähnyt mitä olin valmis tekemään.. Kaikkea hyvää sinulle ja kerro ihmeessä miten käy :)
Elämässä tulee aina välillä selkään. Se kannattaa hyväksyä. Sun Gimmas on miettinyt eroa jo pitkään. Naisten tapa toimia. Vaikuttaa vahvasti siltä, että kasvoitte erilleen. Varmasti opit suhteesta aika paljon, joten voitolle jäit. Sure aikasi ja jatka eteenpäin. On tossa sun jutussa hyviäkin puolia. Eikö ollut hyvä että ero tuli nyt, eikä sitten kun teillä on tenavia. Pää pystyyn!!!!!!
jos hän ei suostu vastaamaan tekstareihin, puheluihin, kirjeisiin...ainoa mahdollisuutesi voi olla että menet henk.kohtaisesti kotioven taakse ja pyydät viisi...hhmmm...hyvä on...sanotaan kymmenen minuuttia hänen elämästään ja pyydät häntä kertomaan mikä on ongelmana...ehkä hän antaa sen viisi minuuttia edes ja kertoo...mutta muista että on asioita joita ehkä olisi parempi olla tietämättä.
Kiitoksia myötätunnostanne ja vastauksistanne! Kommentoin tähän nyt molemmille yhteisesti joitain vastauksissanne olleita juttuja.
Lonely, sinulle hän on sentään kertonut että se on ohi ja jotain perustelun tapaisiakin. En sano että ne olisivat hyviä, mutta kun itse en tosiaan ole saanut tuonkaan vertaa viestiä! Meillä paikkakunta on sama, ei se ainakaan etäisyydestä ole kiinni. En näe Häntä missään säännöllisesti, meillä ei ole mitään säännöllistä kokoontumista tarjoavaa yhteistä harrastusta. Se olisikin helppo tapa päästä keskustelun alkuun.
Yritin jo kerran käydä ovella juttelemassa, lainakamojen palauttamisen tekosyyllä. En saanut keskustelua minkäänlaiseen alkuun ja jouduin tyytymään vain lähtemään kamojeni kanssa. En ehkä vaatinut tarpeeksi, mutta toisaalta rakastan Häntä niin paljon etten halua painostaa hirvittävästi. En usko että se tuottaisi mitään ainakaan positiivista tulosta. Vihaiselta Hän ei kylläkään yhtään vaikuttanut, ja se tekikin minut taas kovin optimistiseksi. Hänhän onkin sanonut tarvitsevansa aikaa miettimiseen, mutta kertoisi nyt edes mitä on nyt pitänyt alkaa niin paljon miettimään, kaikkihan oli niin selvää vielä pari kuukautta sitten! Pitänee seuraavaksi käydä vaatimassa tuota edes muutamaa minuuttia.
Hän aikoo samaan kouluun mistä itse olen valmistunut, joten koulun "tasoon" tai alaan ei pitäisi liittyä ongelmaa.
Toistaiseksi en ole vielä vakuutellut niin paljon sitä, miten paljon näkökantani on muuttunut ja miten olen valmis tekemään suuriakin muutoksia. Ne kun ovat vasta ihan viime aikoina voimistuneita ajatuksia, kun olen yrittänyt pohtia tilannetta kaikista mahdollisista näkökulmista. Jos pääsen keskustelemaan aionkin kertoa, niistä olisi paljon mukavampi keskustella kasvokkain kuin kirjeitse. Jos se ei onnistu niin taitaa olla taas uuden kirjeen paikka. Se olisikin jo neljäs...
Tämä kriisi alkoi (käsittääkseni) omalla mökötykselläni, mitä olen kyllä pyytänyt moneen kertaan anteeksi. Olin matkoilla ja sen varjolla pystyin jatkamaan sitä mykkäkoulua pari-kolme viikkoa. Nyt vain hirvittää millaisia johtopäätöksiä Hän onkaan saattanut siitä jo kuitenkin tehdä. Olen yrittänyt vakuuttaa kirjeissäni että minä en ainakaan ole vihainen (ainakaan enää), ainoastaan masentunut. Mitä vain lisää tuo alituinen haudanhiljaisuus minkälaisiin kommunikointiyrityksiini hyvänsä.
Todellakin, kaikenlaiset hyvät neuvot ovat nyt enemmän kuin tarpeen! Miten arvon lukijat olette itse päässeet yli vastaavanlaisista tilanteista?
Voi voi voi. Tuo asetelma kuulostaa ihan minulta ja yksipuoliselta rakastumiseltani! Just tuo että ite yrittää ihan viimiseen saakka saada toiseen jotain kontaktia. Syyttää itseään, vaikka oikeampi syy taitaa olla se, ettei toinen vaan välitä yhtä paljon, eikä siksi halua pitää yhteyttä. Vaikka onkin loppuun asti tosi ystävällinen, eikä suoraan torjukaan. Itse olisi valmis tekemään omaan elämäänsä vaikka mitä muutoksia, jos vain...
Entä jos ei ookaan oikee aika eikä oikee ihminen suhdetta ajatellen? Omalla kohdallani sattuu niin pirusti kun tuota vaihtoehtoa ajattelen. Mutta alan jopa minäkin pikkuhiljaa tajuta, ettei hän taida olla kiinnostunut, vaikka olenkin ihan järjettömän kauan uskotellut itselleni, jospa meidän välillä joskus ois jotain. Vihaan itseäni siitä syystä että oon vaan nolannu itteni roikkumalla toisessa.
Miten pääsee yli? En tiiä. En oo vielä niin pitkällä. Mistä saisin paremman itsetunnon!?
...And the winner is You! Mikäli jätät miehesi miettimään, hän tekee sitä loppuelämänsä. Tee siis näin: Mene juttulemaan vastatusten ja sano seuraavat taikasanat; Uskon Äitisi kohdelleesi Isääsi huonosti! (Olettaen tietenkin hänellä olevan molemmat osapuolet vielä samassa avioliitossa.) Tolla lauseella pääset ongelman ytimeen. Hän voi jäädä miettimään vähäksi aikaa sanojasi, koska ongelmat eivät välttämättä tule heti ilmi. Ongelma ei ole niin paha miltä se näyttää. Usko minua!
mun tarina on tällänen, enkä vieläkään oikeen ymmärrä koko juttua..eli tapasin pojan, jonka kanssa kaikki oli täydellistä..oltiin aivain hulluina toisiimme, tehtiin suunnitelmia jne..Lähdin itse opiskelemaan toiselle paikkakunnalle unelma alaani. Kaikki sujui hyvin jne..Sitten poikakaverini lähti armeijaan. Armeija aikakin sujui hyvin kunnes hänellä oli enää pari kuukautta palvelusta jäljellä..Tämä ilmoitti kuin salama kirkkaalta taivaalta että pidetään vähän taukoa, ilman mitään syitä ilman mitää riitaa taustalla ilman mitään..Olin tietysti aivan murtunut, lähettelin viestejä, soittelin, odotin..En saanut viesteihin vastauksia, puhelimessa ympäripyöreitä juttuja, ei mitään selitystä mihinkään...Samoihin aikoihin huomasin olevani raskaana hänelle..(raskaus meni sitten kesken) kerroin asiasta ja tähänkään en saanut muuta vastausta kuin että "jaa"...Viimeinen niitti oli se, että sain kuulla hänen ottaneen heti viikko "erostamme" toisen naisen...Tänäkin päivänä en ymmärrä miten toisen ihmisen tunteet voivat muuttua niin lyhyessä ajassa niin rajusti..en ole ikinä keskustellut asiasta sen koomin hänen kanssaan, emme pidä mitään yhteyttä..joskus saatan nähdä hänet ohimennen baarissa ja sanotaan moit ja hän jatkaa matkaa...Olen aivan ymmälläni vieläkin kaikesta..toipumiseen tästä on mennyt vuosi ja nyt vasta olen pystynyt jatkamaan omaa elämääni...Ei voi muuta sanoa kun että uskomatonta. Yhdessä oltiin liki 3 vuotta
naurettavaa tuollainen toisen ihmisen ahdisteleminen. kirjeet,soitot, tekstarit... voi vi..u. siis jos toista oikeesti rakastaa niin antaa sille vapauden valita rakastaako. tuollainen kysely ja ahdistaminen tekee varmasti asioita vaikeimmiksi.
lopeta siis yhteydenpito, ottakoon toinen yhteytta jos haluaa. turha ruikutus ei muuta kuin pahenna asioita. jos toinen haluaa aikaa, anna sitten. turhaa ahdistella kaikin tavoin ja tappaa viimeisinkin rakkaudenitu joka saattaa olla olemassa.
rakkaus on luopumista. ja toisen parhaan ajattelemista. ja toisen paras voi olla ilman sinua, sori vaan. ei sen kuulukaan olla kivaa.
sil on toinen nainen jo joten lopeta vonkuminen