Kaikille teille, jotka valitatte "rakkauden loppuneen", ja harkitsette avioeroa, koska "elätte kuin veli ja sisko", haluan sanoa, että rakkaus ei ole mikään olio tai jotain ainetta, joka noin vain vähitellen loppuu.
Rakkaus on päätös. Se on meidän päässämme. Ei sitä tunnetta kukaan ulkopuolinen meihin ole jotain tiettyä määrää kaatanut. Rakkaus on aluksi intohimoa ja toivetta siitä, että juuri tämän kumppanin kanssa haaveet parisuhteesta ja mielenkiintoisesta kivasta elämästä toteutuisivat.
Niissä haaveissa ei pohdita raskasta työtä, taloudellista epävarmuutta, rutiineiksi muuttuvaa elämää ja sairaiden lasten takia valvottuja öitä. Siksi se haave särkyy lähes aina. Aikuinen ihminen ymmärtää tämän, eikä kuvittelekaan, että haave olisi ollut muuta, kuin pelkkä kaunis toive.
Rakkaus on päätös ja siinä päätöksessä voi pysyä. Intohimo haalenee, mutta sitä voi ylläpitää. Rakkaus ei, toisin kuin sanotaan, ole pitkämieleinen, eikä se kestä kaikkea. Jos purat ärtymykseksi ja turhautuneisuutesi rakkaimpaasi, hän ei jaksa rakastaa sinua. Häntä alkaa suoraan sanoaan vituttamaan tölvimisesi ja huonot käytöstapasi. Siitä huolimatta, että olette aikanaan vannoneet rakastavanne toisianne.
Rakkaus on sitä, että pitää turpansa kiinni, vaikka haluttaisikin vähän tölväistä toista. Rakkaus on sitä, että sanoo toiselle rakastavansa tätä, vaikka juuri nyt ei siltä niin vahvasti tuntuisikaan. Rakkaus on sitä, että ei joka kerta ääneen ihaille toisten naisten tissejä, ja kehua Tanja Karpelan vartaloa, vaikka molemmat kieltämättä kiinnostavatkin.
Rakkaus on myös hyviä muistoja koko perheen yhdessä vietetyistä lomista. Lasten kasvamisen seuraamista. Se on yhteisten kokemusten jakamista ja yhdessä kasvamista.
Rakkaus on myös vastuuta. Se on sitä, ettei perhettä säretä ensimmäisen vastoinkäymisen tullen tai sen takia, että on tylsää. Mielenkiintoa elämäänsä voi hankkia monella tavalla. Mikäli ihan pakko on saada jännitystä ja käydä vaikka vieraiden kanssa hippasilla, niin niistä ei ihan oikeasti ole pakko kenellekään kertoa. Rakkaus on toisen tunteiden kunnioittamista.
Väite, että lapsilla on paremmin, kun vanhemmat ovat eronneet, eivätkä riitele, on totta vain hyvin harvoin. Ymmärrän sen silloin, jos jompi kumpi vanhemmista on väkivaltainen, oikein pahasti alkoholisti tai luonnevikainen. Tällaisia ihmisiä ei kuulkaa hirveän paljon ole. Jos olette sitä mieltä, että lapset kärsivät riitelystä, niin älkää herran tähden riidelkö! Aikuinen ihminen voi kontrolloida käytöstään ja purra hammastaan niin, että ikenistä veri vuotaa. Ei kaikkea pahaa mieltä ole pakko kaataa elämänkumppanin niskaan. Joskus voi jättää pahat sanat sanomattakin!
Lapsi kestää noin 600 kertaa paremmin vanhempiensa pientä mykkäkoulua tai jopa ei uhkaavaa sanailua, kuin vanhempiensa eron. On vastuutonta perustella omaa vaihtelunhalun takia otettua eroa sillä, että ero olisi lapsille parempi. Ei se ole!
Koska rakkaus on päätös, sitä tulee vaalia. Eihän muitakaan päätöksiä ole helppo pitää. Rakkaus vaatii pieniä tekoja joka päivä. Sen vaatiminen vaatii itsekuria ja priorisointia. Se vaatii toisen ihmisen ymmärtämistä ja viisautta olla ottamasta itseensä ja pidättäytymistä vittuilemasta takasin. Jos rakkauden vaalimisen jättää tärkeysjärjestyksessä kaikkien muiden asioiden taakse, kuinka siinä voisikaan onnistua?
Hyvää joulua kaikille toivottaen!
Rakkaus on päätös. Se on meidän päässämme. Ei sitä tunnetta kukaan ulkopuolinen meihin ole jotain tiettyä määrää kaatanut. Rakkaus on aluksi intohimoa ja toivetta siitä, että juuri tämän kumppanin kanssa haaveet parisuhteesta ja mielenkiintoisesta kivasta elämästä toteutuisivat.
Niissä haaveissa ei pohdita raskasta työtä, taloudellista epävarmuutta, rutiineiksi muuttuvaa elämää ja sairaiden lasten takia valvottuja öitä. Siksi se haave särkyy lähes aina. Aikuinen ihminen ymmärtää tämän, eikä kuvittelekaan, että haave olisi ollut muuta, kuin pelkkä kaunis toive.
Rakkaus on päätös ja siinä päätöksessä voi pysyä. Intohimo haalenee, mutta sitä voi ylläpitää. Rakkaus ei, toisin kuin sanotaan, ole pitkämieleinen, eikä se kestä kaikkea. Jos purat ärtymykseksi ja turhautuneisuutesi rakkaimpaasi, hän ei jaksa rakastaa sinua. Häntä alkaa suoraan sanoaan vituttamaan tölvimisesi ja huonot käytöstapasi. Siitä huolimatta, että olette aikanaan vannoneet rakastavanne toisianne.
Rakkaus on sitä, että pitää turpansa kiinni, vaikka haluttaisikin vähän tölväistä toista. Rakkaus on sitä, että sanoo toiselle rakastavansa tätä, vaikka juuri nyt ei siltä niin vahvasti tuntuisikaan. Rakkaus on sitä, että ei joka kerta ääneen ihaille toisten naisten tissejä, ja kehua Tanja Karpelan vartaloa, vaikka molemmat kieltämättä kiinnostavatkin.
Rakkaus on myös hyviä muistoja koko perheen yhdessä vietetyistä lomista. Lasten kasvamisen seuraamista. Se on yhteisten kokemusten jakamista ja yhdessä kasvamista.
Rakkaus on myös vastuuta. Se on sitä, ettei perhettä säretä ensimmäisen vastoinkäymisen tullen tai sen takia, että on tylsää. Mielenkiintoa elämäänsä voi hankkia monella tavalla. Mikäli ihan pakko on saada jännitystä ja käydä vaikka vieraiden kanssa hippasilla, niin niistä ei ihan oikeasti ole pakko kenellekään kertoa. Rakkaus on toisen tunteiden kunnioittamista.
Väite, että lapsilla on paremmin, kun vanhemmat ovat eronneet, eivätkä riitele, on totta vain hyvin harvoin. Ymmärrän sen silloin, jos jompi kumpi vanhemmista on väkivaltainen, oikein pahasti alkoholisti tai luonnevikainen. Tällaisia ihmisiä ei kuulkaa hirveän paljon ole. Jos olette sitä mieltä, että lapset kärsivät riitelystä, niin älkää herran tähden riidelkö! Aikuinen ihminen voi kontrolloida käytöstään ja purra hammastaan niin, että ikenistä veri vuotaa. Ei kaikkea pahaa mieltä ole pakko kaataa elämänkumppanin niskaan. Joskus voi jättää pahat sanat sanomattakin!
Lapsi kestää noin 600 kertaa paremmin vanhempiensa pientä mykkäkoulua tai jopa ei uhkaavaa sanailua, kuin vanhempiensa eron. On vastuutonta perustella omaa vaihtelunhalun takia otettua eroa sillä, että ero olisi lapsille parempi. Ei se ole!
Koska rakkaus on päätös, sitä tulee vaalia. Eihän muitakaan päätöksiä ole helppo pitää. Rakkaus vaatii pieniä tekoja joka päivä. Sen vaatiminen vaatii itsekuria ja priorisointia. Se vaatii toisen ihmisen ymmärtämistä ja viisautta olla ottamasta itseensä ja pidättäytymistä vittuilemasta takasin. Jos rakkauden vaalimisen jättää tärkeysjärjestyksessä kaikkien muiden asioiden taakse, kuinka siinä voisikaan onnistua?
Hyvää joulua kaikille toivottaen!
Vastaukset 66
Vanhimmat
ei lopu "noin vain" mutta äkkiä se saattaa kadota.
Pahinta on ,että itse ei tiedä minkä takia .
Mitään muuta ei haluaisi niin paljon kuin että pystyisi rakastamaan entiseen tapaan mutta se on mahdottumuus.
Tilanne on vaikea korjata jos syytä ei ymmärrä.
Kiitän siuta siitä et oot pystyny kirjoittaa noi kaikki ajatukset noin järkevästi ja esimerkillisesti. Sanon nyt taas tän itselleni et seuraavan kerran teen kaikki oikein, mut nyt ihan oikeesti ymmärrän mistä parisuhteessa on kyse. Ehkä seuraavaks pystyn aidosti rakastaa sitä ihmistä loppu elämän...
Joka väittää että Rakkaus on vain päätös, ei ole oikeasti koskaan Rakastanut eikä ollut Rakastunut! Se ei todellakaan ole mikään päätös, päinvastoin, sitä EI voi selittää, ei päättää, ei järkeillä, ei analysoida jne jne. JA SIKSI SITÄ EI VOI KOSKA RAKKAUDELLE RIITTÄÄ RAKKAUS JA SITÄ EI PÄÄTETÄ EIKÄ SELITETÄ! Jos mietit ja pohdit oletko rakastunut vai et, silloin Et ole! Kun taas olet, et mieti sitä, se on niin tunnepohjainen kokonaisvaltainen olotila että sen tuntee ja se riitää...ei muuta...ei mitään selityksiä...
mieltä! Minä, perheellinen nainen, jolla PITÄISI kaikki olla ok - jos ulkoisia puitteita tuijotetaan - mietin tässä aattoiltana rakkauden anatomiaa YKSIN. Ukko katselee alakerrassa lahja-dvd:ä, minä tässä koneella... Lapsi nukkuu. Avioliitossa on ollut alamäkeä useamman vuoden ajan, ei pettämistä, mutta pettymyksiä. Vaikeuksia, joiden selvitysyritykset ovat aiheuttaneet yhä syvemmän railon välillemme.
Nyt olen rakastunut toiseen. Täysin ja peruuttamattomasti. Olen yrittänyt pistää hanttiin tälle tunteelle. Selittänyt itselleni, että se ei kertakaikkiaan vain käy. Se ei ole oikein, ei järkevää... Kohtalo vaan tuntuu olevan eri mieltä ja nauraa pilkallisesti räpiköimiselleni - ja paiskaa tämän toisen ihmisen eteeni milloin missäkin, sattumien kautta.
En edes pyytele anteeksi, että sanon näin suoraan ja nousen puolustamaan tätä suurinta asiaa koko maailmassa.
Se, joka väittää rakkauden olevan pohjimmiltaan tunne, ei ole koskaan rakastanut, tai ei ainakaan ole osannut sitä rakkaudeksi erottaa. On todella yksinkertaiselta kuulostavaa, tuollainen "ei mitään selityksiä" -asenne. Se on hedonistista, itsekästä ja pinnallista fiilistelyä, joka tuhrii aidon rakkauden maineen. Valitettavasti monet kuitenkin noin ajattelevat. Sinä - kuten monet muut - sotket keskenään rakastumisen tunteet ja rakkauden. Ne liittyvät toisiinsa, mutteivät sitä ole. Rakastumisen tunteet vaihtelevat. Välillä tuntuu, ettei rakasta, mutta rakkaus on tekoja. Se ei ole tunnetila.
Juuri nuo alkuperäisen kirjoittajan mainitsemat valvotut yöt ja arjen vaikeudet ja muut sen kaltaiset seikat vasta osoittavat, mitä todellinen rakkaus on. Todellinen suuri rakkaus on ehdotonta eikä mitään "jos musta nyt tänävuonna siltä tuntuu". Rakkaus on tekoja.
Itse olen tällä hetkellä hyvin rakastunut uunituoreeseen vaimooni, että kyllä tiedän, mitä sekin puoli on ja ihanaahan se on mutta aito rakkaus on vielä tätäkin suurempaa. Odotan innolla, miten rakkautemme saa kehittyä aidoksi rakkauden perhoseksi tästä vasta kaalimato-asteesta.
Päivänä jona perhosesi lentää vieraaseen kukkaan ymmärrät taas vähän enemmän, tunteet ja rakastumiset ei vaan ole mitään järkiasioita.
Ei se, että rakkaus on päätös, lue pois ihastumisen tunnetta ja intohimoa. Kun ihastuminen ja intohimo ovat haihtuneet, jäljellä on päätös.
Ihminen ihastuu aivan varmasti useampaan kertaan. Aikuinen ihminen voi olla ihastunut toiseen ihmiseen, mutta silti rakastaa kumppaniaan. Kyseessä on kaksi eri tunnetta, vaikka ne toisilleen sukua ovatkin.
Kun avioliitossa menee hiukan huonosti, on helppo ihastua johinkin toiseen ihmiseen. Tätä juuri ihastuminen on. Se on toivetta siitä, että sen toisen kanssa asiat olisivat ihanasti. Oikeasti se ihastuminen perustuu siihen, että sitä ihastumisen kohdetta ei tunne, eivätkä arjen rutiinit ole sulattaneet sokeria leivoksen pinnasta.
Aikuisen ihmisen pitää osata erottaa nämä kaksi tunnetta. Molemmat ovat aivan hyväksyttäviä ja sallittuja. Aikuinen ihminen osaa myös tehdä töitä molempien tunteiden hyväksy. Vieraaseen ihastumista täytyy pidellä aisoissa ja tilannetta pitää käsitellä järjelläkin. Rakkautta pitää vaalia, sitä saa ja pitää romantisoida.
Jos pari elää eri talonsa eri kerroksissa. Toinen katsoo tosi-tv-ohjelmia ja toinen pelaa tietokoneella kellarissa, ei pari ole ymmärtänyt pitää rakkauttaan yllä.
Tottakai rakkauden voi selittää. Ihminen rakastuu ja ihastuu tietyn tyyppisiin ja tietyn näköisen ihmisiin. Asiaa on jopa tutkittu ympäri maailmaa hyvinkin paljon.
Vain lapsi, tai hyvin kypsymätön aikuinen, on täysin tunteittensa vietävänä. Tottakai jokainen ihastuu ja rakastuu syvästikin. Sehän on hienoa.
Se, mitä me nimitämme rakkaudeksi pitkässä suhteessa, on jäljellä olevan ihastumisen ja parisuhteen laadun summa. Parisuhteen laatuu heikkenee ja ihastuksen muisto haalenee, jos puolisot kohtelevat toisiaan huonosti.
Tarkkailkaa normaalia suomalaista pariskuntaa: jos ihmiset purkaisivat samalla tavalla huonoa oloaan johonkin työkaveriinsa, kuin kumppaniinsa, ei työnteosta tulisi mitään. Siitä tulisi tappelu ja ihmisistä vihamiehet. Sitä äksyilyn ja toisen jäytämisen määrää on vaikea käsittää.
On aivan turha väittää, että joku "rakkaus" kestäisi vuosikausien tuiskimisen, pahan mielen purkaukset, kinaamisen ja vittuilun. Ei tietenkään kestä! Ei se kestä edes välinpitämättömyyttä. Miksi jakaa asuntonsa ja aikansa toisen aikuisen ihmisen kanssa, joka ei edes yritä välittää? Ihastuminen on mennyt ja arki on osoittautunut tylsäksi, jopa epämiellyttäväksi.
Sen sijaan toisesta voi tuntua kivalta hyvä käytös, toisen huomioiminen, tämän murheiden kuunteleminen ja mielenkiintoisten asioiden tekeminen yhdessä. Silittäminen ja halaaminen tuntuu kaikista mukavammalta, kuin täydellinen välinpitämättömyys. Tällaisessa suhteessa ihastumisen aikakin voi muistua mieleen ja saattaa jopa tuntua siltäå, että toista rakastaa.
Ihminen itse päättää omasta käytöksestään. Kenenkään ei ole pakko nalkuttaa toiselle. Jokainen voi itse päättää katsooko formuloita vai kuunteleeko mitä vaimolle kuuluu. Näistä, ja tuhansista muista pienistä päätöksistä on kyse rakkauden vaalimisessa.
Sitähän se rakkaus onkin, jotain täysin käsittämätöntä. Ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää, miksi juuri nuo rakastavat toisiaan... Näin kun on, myös monenlaiset kusipäät saavat mahdollisuuden, mitä ei kukaan millään järjellä voi selittää. Kyllä se päätöskin on, vaikkei vain sitä, sillä pahin huuma menee sellaisenaan varmasti joskus ohi ja jos sitten ei päätä tai ei ole koskaan päättänyt, tahtooko/jaksaako/haluaako oikeasti rakastaa, niin koko stori on pian ohi. En nyt tarkoita mitään laskelmoivaa selittämistä, pohtimista tai miettimistä. Eihän rakkauden olemassaolo tarvii sitä. Silloin haluaa rakastaa toista vikoineen kaikkineen. Mutta kun lapset, velat tms. muut vastaavat eivät riitä pitämään mitään suhdetta kasassa pitkän päälle, jos ei molemmilla ole pysyvästi sitä tahtoa rakastaa (= olla uskollinen ja lojaali, huomioida, välittää, mikä näkyy isoissa ja pienissä asioissa arjessa eikä ole kiinni tai vaikutu mistään epäolennaisuuksista).
...kun ette ymmärrä että rakastUminen ja rakastAminen ovat eri asioita.
Puhuin rakkaudesta, en rakastumisesta ja tunteista. Rakkaus on eri asia kuin rakastuminen. Rakastumista ei voi päättää, mutta voi päättää rakastaa. Olen kokeillut. Jos ei pysty, on jotenkin sairas.
Kuvitteletko, että voit olla koko elämäsi rakastunut?
Täytyy osata elää myös arkea. Sitä kun on suurin osa elämästä.
Siinäkään ei tarvita selityksiä ja vielä vähemmän valituksia.
Tuosta kierteestä et selviä ikinä pois!
Noita huoripukkeja on maailma väärällään.
Sitten kun olet eronnut, hän jättää sinut siihen paikkaan.
Näitä on nähty koko maailman sivu!
Jos on oikeasti rakastanut, niin ei rakkaus voi mielestäni loppua noin vaan, kuin seinään. Avioliitto pitää joskus vaan lopettaa (kuin seinään), jos sitä on mahdotonta jatkaa, mutta jos rakkautta on ollut, sen loppuminen hiipuu vain ajan kanssa. Ja se on tuskallinen pitkä prosessi, kun on todettava tilanteen mahdottomuus. Niin kuin sanotaan: It´s better to have loved and lost than not to have loved at all.
Muuten olen aloittajan ja Oh Playan kirjotusten kanssa samaa mieltä.
sinulta Gaggenaut.Mulle on käynyt just noin, avioliitto loppui kuin seinään, mutta rakkaus vaimoani kohtaan vain ajan kanssa.
Olen pitkälti samaa mieltä kuin sinäkin. Mutta kertoisitko onko tuolla luvullasi jokin peruste, vai otitko sen tuohon muuten vaan? Haluaisin edelleenkin saada vaimoni ymmärtämään, että liittomme olisi pelastettavissa jos molemmat yritämme ja että lapsille olisi tosiaan parempi ettemme eroa.
"Lapsi kestää noin 600 kertaa paremmin vanhempiensa pientä mykkäkoulua tai jopa ei uhkaavaa sanailua, kuin vanhempiensa eron."
Oikeasti se luku on tietenkin keksintö. Lapselle yksi kauheimmista kokemuksista on vanhempien avioero. Se on suurimpia pelkoja, mitä lapsella on.
Lapset ovat kyllä toisaalta hyvin sopeutuvaisia ja lojaaleja molemmille vanhemmillen. Hyvin pinikin lapsi, sanotaan vaikka 8-10 vuotias, näyttää vanhemmistaan kestävän eron paremmin, kuin oikeastiu kestää. Lapsi varoo näyttämästä tuskaansa vanhemmilleen. Lapsi ymmärtää, kuinka tuskallinen ero vanhemmilleen on.
Perheen riitoihin lapsi suhtautuu täysin toisin kuin avioeroon. Pienempiin perheriitoihin lapsi voi jopa vähän vanhempana ottaa osaa ja valita puolensa. Tämä nyt ei tietenkään myöskään ole hyväksi. On se kuitenkin oleellisesti eri asia katsoa sivistynyttä riitelyä, seurata vanhempiensa eroa.
Omat lapseni ottivat eron tyynen tuntuisesti ollessaan kymmenen vuoden molemmin puolin. Toinen oireili pahasti 16 vuotiaana. Toinen nyt, aikuisena.
ovatkin sopeutuvaisia: He myös sopeutuvat vanhempien tai toisen vanhemman henkiseen väkivaltaan - jopa fyysiseen. Sopeutuvat kodin jäätävään ilmapiiriin, riitoihin, jännitykseen "mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?". Lapset sopeutuvat myös vanhempien alkoholismiin, muihin addiktioihin - kuten seksiin tai lääkkeisiin. Vanhempien mielenterveysongelmiin.
En ollenkaan sanoisi, että vanhempien ero on lapsen suurimpia pelkoja - läheskään aina. Lapsi voi sanoa pelkäävänsä eroa, koska vastustaa ja pelkää muutosta. Jokaisen lapsen on käytävä läpi omat kasvukipunsa. Kasvaminen on toisinaan hyvinkin tuskallista ja vaikeaa. Näin tapahtuu, oli vanhemmat eronneet tai ei. Oli perheessä muita ongelmia tai ei. Jos perheessä vanhempien ristiriidat, ongelmat sun muut ovat pääosassa, lapsi ei uskalla näyttää tunteitaan, ei kapinoida. Hän vain yrittää sopeutua, näytellä kaiken olevan hyvin.
Syvällistä tekstiä sinulta Olga, kiitos siitä. Näkee, että sinulla on elämänkokemusta etkä tuomitse ketään laput silmillä vaan ymmärrät elämän tosiasiat!
ole lasten kasvukipuja,vaan suuremmaksi osaksi eroista toisen vanhemman kasvukipuja.
olekaan lasten kasvukipuja. Mutta lapselle aikuisten tyytymättömyys parisuhteeseen aiheuttaa kipuja ja tuskaa. Siksi vanhempien on turha kuvitella, että lapsi kärsii erosta enemmän kuin huonosta ja rikkinäisestä parisuhteesta. Lapsi kärsii jokatapauksessa. Samoin vanhemmat, kumpikin tavallaan.
Kyllä rakkaus voi loppua, joskus nopeastikin, useimmiten hitaasti ja vaihvihkaa. Kirjoituksesi on hieno, mutta teoreettinen. Siinä nimittäin unohdetaan pääasia: Rakkaus parisuhteessa on kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta. Yksin ei voi ylläpitää suhdetta. Jos aina vaikenee, kun harmittaa/suututtaa/vituttaa, niin vuorovaikutus kuolee ja sitä myöten myös rakkaus. Ongelmia tulee myös, jos liiaksi ymmärtää ja joustaa. Kuka lopultakaan haluaa elää suhteessa, josta ei saa itselleen mitään, mutta tuntee antavansa kaiken?
On suorastaan valehtelua sanoa rakastavansa toista, vaikka oikeastaan lähes vihaa tätä. Kaikilla perheillä ei ole koskaan ollut yhteisiä lomia/harrastuksia/vapaa-aikaa - ja toisinaan vaikka onkin, niin niillä on vain riidelty tai tanssittu toisen vanhemman pillin mukaan. Huonoja muistoja.
Rakkautta ei voi yksin vaalia. Jos niin yrittää tehdäkin, se kääntyy ihan kaikkia vastaan. Yrittämällä kynsin ja hampain ylläpitää suhdetta, olla sopuisa ja sopeutua, kadottaa ensin itsensä. Sitten on paha olla. Siitä puolestaan seuraa, että kaikilla perheessä on paha olla. Joskus rakkaus siis kuolee/loppuu/päättyy/näivettyy. Olkaamme fiksuja ja tunnustakaamme tämä tosiasia.
Eikö se juuri ole kahden ihmisen välistä vuorovaikutusta, kuinka ihminen käyttäytyy? Jos toista kohtaan käyttäytyy "rakastavasti" (so. sivistyneesti, kohteliaasti ja toisen huomioon ottaen), eikö ole todennäköisempää, että kumppani käyttäytyy sinua kohtaan samoin?
Siitä olen aivan ja tismalleen kanssasi samaa mieltä, että yksin ei voi ylläpitää suhdetta. Eikö avioliiton solmiminen pitäisi olla juri eitä, että molemmat nimenomaan sitoutuvat vaalinmaan suhdetta?
Onko rakkaus joku metafyysinen olio tai aine, jos se joskus loppuu? Tottakai rakastava tunne toista kohtaan näivettyy, jos toinen suhtautuu sinuun välinpitämättömästi tai huonosti. Rakkaus päättyy aivan varmasti, jos elämäsi on epämiellyttävää tai pelokasta varpaillaan oloa.
Ihastumisen ja rakastumisen tunne päättyy ja näivettyy aina. Se ihana huuma päättyy, kun toiseen on tutustunut ja epärealistiset odotukset ovat muuttuneet arjeksi. Siinä vaiheessa on päätettävä aikooko toista rakastaa vai ei.
En ole Olga, mutta vastaan Sinulle.
Totta kai on todennäköistä, että kun käyttäytydyt toista kohtaan sivistyneesti etc. toinen tekee samoin mutta ei välttämättä. Täytyy muistaa, että on myös ihmisiö joita voi kutsua nk. ottajiksi. Eli ovat valmiita ihmissuhteen eri osa-aluiella vastaanottamaan kaiken (hyvän) mutta eivät osaa tai halua antaa mitään itsestään.
Pyrin käyttäytymään kaikkia kohtaan "rakastavasti", myös exääni. Eli otan toiset huomioon. Ongelmatilanteissa yritän neuvotella, jotta molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu asiaan löytyisi.
Mutta vuodesta toiseen exääni ei kiinnostanut neuvottelu, eikä sopiminen. Minun ongelmani olivat minun ongelmia (vaikka johtuivatkin nimenomaan meistä). Hän teki aina oman päänsä mukaan elämän suuria ratkaisuja, joista sitten koko perhe kärsi yhdessä. Tai oikeastaan koko suku. Ei hän sitä huomannut. Ei vieläkään. Vaikka sanoin suoraan, ei tajunnut.
Kyllä minäkin päätin - oikeastaan kivenkovaan - rakastaa exääni reilut 20v sitten. Silloin hän ei ollutkaan niin muumio kuin liittomme loppuvuosina. Huomioi minutkin. Ihmiset tuppaavat muuttumaan, kuka mihinkin suuntaan. Eikä sille voi mitään, vaikka kuinka haluaisi.
Ihmiset ns. kasvavat erilleen ja rakkaus loppuu. Mutta kauhean usein ihmiset eivät ole koskaan olleet pitkässäkään parisuhteessa kovin läheisiä toisilleen.
Olet valitettavan paljon oikeassa. Taisin ensimmäisessä liitossani olla enemmän "ottaja" kuin "antaja".
Jos sattuu ihastumaan tällaiseen ottajaan, eikä kumppani tunnu kasvavan suhteen mukana, pitää tietenkin asia ottaa puheeksi. Ensin kannattaa suorittaa myös syvällistä itsetutkiskelua. Onko itse tullut annettua tarpeeksi?
Jos itsetutkiskelun ja ja sitä seuranneen keskustelunkaan jälkeen ei asiat tunnu muuttuvan, eikä se kumppani rakkauteen kasva, niin suhde kannattaa ehkä lopettaa. Ihastuminen ei kehittynyt sen ihmisen kanssa rakkaudeksi.
Ihan tuosta vaan niin ei kuitenkaan kannata tehdä. Ei myöskään kannata itse ruveta käyttäytymään huonosti, vaikka toinen niin tekeekin.
Vuosien myötä ihmiset muuttuvat - niin minä itse kuin myös se puolisokin. Toiset muuttuvat parempaan toiset huonompaan suuntaan. Ja joskus jopa se ihminen, johon kymmenen vuotta sitten niin tulisesti rakaistui ja jota lupasi rakastaa vasta- ja myötämäessä, muuttuu ihmiseksi, joka ei puhu, ei kerro ajatuksiaan ei anna itsestään enää toiselle mitään. Väkisin ei toista ihmistä saa puhumaan, vaikka kuinka yrität itse käyttäytyä ja olla avoin. Jossain vaiheessa tulee vaan hetki, jolloin havahtuu siihen, ettei halua tuhlata elämäänsä puhumattoman tunnevammaisen ihmisen kanssa. Ikävä kyllä elämä on yhtä riskinottoa - koskaan et toisesta ihmisestä tiedä miten hän muuttuu. Tuskin meistä kukaan tietää itsestäänkään..
Hienoa, että maailmassa on sellainen ihminen kuin sinä! Suuri sydäminen lempeä luone.
Ethän koskaan nalkuttanut miehellesi? Ethän siirtänyt hänen tavaroitaan heti naimisiin menon jälkeen ulkovarastoon ja tehnyt hänen äitinsä antamista kulhoista tärpättipönttojä maalipensseleille?
Kodin sisustuspuuhissa kysyit aina miehesi mielipidettä. Arvostit miehesi tapoja ja pidit suurena rikkautena, kun opit muitakin elämän malleja, kuin juuri ja tismalleen se oikea; sinun kotonasi oppima.
Sinusta miehesi hiukan huolimattomampi siisteystaso ja tapa jättää wc:n lattia luutuamatta suihkun jälkeen oli kivaa vaihtelua siihen, mitä sinä olit oppinut. Eikö totta?
Niin Olga, rakas Olgaseni, mies muuttuu hiljaiseksi, kun hänet aina jyrätään. Mies muuttu etäiseksi, kun hänen kodistaan tulee hänelle itsellee vieras. Jokainen esine siinä asunnossa on miehen maksama, mutta niiden paikka on naisen päättämä. Niin kuin on luonnollisesti sekin, mitä kotiin on hankittu.
Kotihan ei ole yhteinen. Se on naisen koti, johon mies on muuttanut. Mies on naiselle vain yksi esine muiden joukossa. Sitä näytellään ystävättärille aikansa, kunnes se alkaa kyllästyttää, Yleensä siinä tienoilla, kun lapset menevät yläasteelle ja rouva täyttää sen maagisen 40v. Sitten mies saa mennä. Samallahan garderobiakin uusitaan ja ostetaan vähän nuorekkaammat pöytäliinat.
Lapsethan tästä äiskän päätöksestä vain virkistyvät. Lapset ovat huomanneet iskän hiljentyneen, hartioiden painuneen kasaan ja askelen lyhentyneen. Kiva kun saadaan reippaampi mies taloon! Ajattelevat lapset.
Älkää nyt eukot naurattako! Ero on teille vaihtelun halua. Teidän mielestänne on mahtavaa tuntea taas rakastumisen ja ihastumisen tunne. Sen vuoksi lasten hyvin vointi uhrataan ja perhe rikotaan. Olette suuria itsellenne valehtelijoita!
En jyrännyt exääni, en ollenkaan. Otin huomioon silloinkin, kun ei olisi pitänyt. Joten kotimme ei ollut enää kotini. Se oli exän koti, jota hän terrorisoi haluamallaan tavalla. Minä yritin kaunistaa kotiamme, ex sotki parhaansa mukaan ja levitteli esim. mielipuolisia sanomalehtikasojaan ympäri huoneita. Olohuoneessa ei ihmisille löytynyt sohvilta tilaa, sanomalehdille ( leikkeille) kyllä, aina. Niitä oli täynnä kaikki varastomme ja vanhempieni autotalli, pahvilaatikoittain. Minulla todella on lempeä luonne. Siksi kestin tilannetta enemmän kuin tarve vaatii. Ex rakastaa vain sanomalehtiään, ei ihmisiä. Ei edes lapsiaan. Hänellä ei ole ystäviä. Viettää aikansa lehtiä lukien vaikka 16 tuntia päivässä. 10 vuotta jaksoin puhua ja odottaa, että tilanne muuttuisi. Ei muuttunut.
Ero on todella tervetullutta vaihtelua aikansa eläneeseen suhteeseen. Psykologi sekä yhteiset lapset olivat onneksi samalla kannalla.
Olipas katkeran kuuloista tekstiä. Kirjoittajan kannattaa ehkä muistaa, ettei kaikkia asiota voi yleistää. Jokainen parisuhde on omansa, eivätkä kaikki naiset ole samanlaisia...
"Rakkautta ei voi vaalia yksin".
Totta. Jos vaalit rakkautta, niin et vaali sitä kauaa yksin.
Nykyään kaikki väittävät vaalineensa sitä, mutta ovat vain "vaalineet" ja odottavat toiselta sitten oikeita tekoja!
Vähemmästäkin itsekkyydestä se näivettyy.
Itsekkäät paskiaiset saavat kyllä minun puolestani kiertää jätkältä toiselle hakemassa muka rakkautta.
Onneksi sentään vielä löytyy fiksujakin ihmisiä antavat suhteeseen jotain itsestään myös toisenkin mielestä, ei vain omasta mielestään!
lohduttaa kuitenkin, ettei exmieheni halunnut millään erota minusta. Sai siis todellakin "jotain" suhteeltamme, joskaan se jotain ei käynyt yksiin sen kanssa, jota toivoin. Minkä minä sille voin? Minkä hän sille voi?
Suhde entiseen poikakaveriini - tuohon muusikon retaleeseen - jatkuu yhä - 30 vuoden tuntemisen jälkeen. Eipä varmasti jatkuisi, ellemme jotain toisillemme antaisisi, merkitsisi.
Toivon, että suhde nykyiseen mieheeni jatkuu. Ellei :(, niin todennäköisesti hänkin jää kummittelemaan elämääni :D.
Mitä jos jättäisit ex-miehesi rauhaan?
Tuskin hän haluaa kahta vanhaa hippiä lähistölleen norkoilemaan?
Minä en ainakaan halua nähdä ex:ää yhtään enempää kuin on pakollista.
Teillä jättäjä olet vielä sinä ja kaiken lisäksi hengaat vanhan ex:si kanssa, ja se saattaa v*tuttaa vielä lisää?
Ero on ero ja sillä sipuli.
Turha sitä on sen jälkeen alkaa itkemään, että "Ollaan ystäviä", kun ensin on jättänyt jonkun ex:n takia, kuten miehesi varmaan olettaa.
Eihän tuo nyt taas ollenkaan mene noin kuin kuvittelet
1. En näe exää (jonka kanssa olin yhdessä reilun 20v) juuri enempää kuin "pakollista". Mutta en kyllä kehtaa kieltäytyä kolmesti esim. kahvikutsusta. Jos hän saa kakistetuksi jotain henkevää siinä samalla minulle (ei ole maailman puheliain mies, eikä hänellä ole ystäviä), niin se on - ellei aina minun - niin ainakin lasten parhaaksi. Sekä exän. On minulla muitakin "ei-niin-sydänystäviä".
2. Olen kaikki vuodet (30v) tapaillut expoikaystävääni (sitä muusikon retaletta). Se ei exää liikuttanut silloin kun olimme yhdessä, eikä nytkään kun olemme eronneet. Miksi se nyt oikein vituttaisi??? Jos eroaa parisuhteesta, ei välttämättä tarvitse erota ystävyyssuhteesta. Nääs. Sopimuskysymys.
3. Nykyistä miestäni (exrinnakkaissuhdettani) ei niinikään haittaa ollenkaan exmieheni eikä expoikaystäväni (jota on iät ja ajat nimitetty ainoastaan "ystäväksi", etunimellä..). Hän on tottunut siihen, että minulla on etupäässä miespuolisia ystäviä. Joiden kahden kautta myös tutustuin häneen.
Niin pitkälle nykyinen mies ei ole mennyt kuin ex; hänestäkin miespuoliset ystävät olivat ok, mutta yhdestä lähimmästä naispuolisesta oli mustasukkainen!
Mene vain jos kerran siltä tuntuu ja toinen oikein kutsuu.
En ole lukenut läheskään koko ketjua, että tiedoissani lienee aukkoja.
Laitoin vain omia tuntemuksiani ruudulle.
Itse en välitä nähdä ex:ää koska pisti niin pahan.
Nauttikoon onnestaan ilman minua kun hän viimeinkin alkaa jättämään minut rauhaan.
Tungettelu eron jälkeen ei tuntunut ollenkaan hyvltä eikä luonnolliselta, koska ei halunnut naimisissa ollessamme tehdä mitään liittomme eteen.
kuten minä!!! Tuntuu että nykyään lasten edun vuoksi tehdään aina milloin mitäkin itse haluaa, eli sen mikä onkin loppupeleissä itselle helpompaa ja kivempaa. Lasten parasta sitten lähteneet ja heidän uusikkonsa (minun tapauksessani) muotoilevat aina tilanteen mukaan omien etujensa nimissä. Lasten parasta ajatellen mies lähti ettei olisi riitoja ja muutti uuden kanssa heti yhteen että lapsella olisi "perhe" sitten sielläkin päässä ja tehtiin vauva heti kun täytyyhän lapsella olla sisaruksia jne. jne. Ei kumpikaan halunnut tulla katsomaan lasta täällä kotona ja pyyhkimään surusilmistä kyyneleitä pois kun ei pieni ymmärrä. Nyt käydään sitten terapiassa ja exällä onni kukoistaa kun kaikki on tehty vaan lasta ajatellen.
Pakko ottaa hieman kantaa keskusteluun tahdosta rakastaa.
Ja siitä, onko lapsille parempi että vanhemmat eroavat rakkaudettomasta liitosta.
Vastaukseni on ehdottomasti KYLLÄ!
Juuri eilen Jouluaattona keskustelimme aikuisten lasteni kanssa heidän lapsuudestaan ja puhuimme siitä, kuinka erilaista heidän lapsuutensa olisi voinut olla jos äitinä olisin jo aiemmin luopunut avioliitosta ja kasvattanut lapseni yksin ilman jatkuvaa vanhempien riitelyä, omaa väsymystäni ja tukahdutettuja ilon tunteitani (mieheni ei ymmärtänyt/sallinut iloisuuttani).
Molemmat lapseni ovat sairastaneet nuoruusvuosinaan vaikeaa masennusta ja uskon yhden suuren syyn siihen olevan lapsuuden kodin raskaassa ilmapiirissä.
Lapseni olisivat erossa menettäneet pelkät kulissit ja saaneet tasapainoisen ja iloisemman äidin kasvattamaan ja rakastamaan heitä.
Ehkä myös isä olisi jaksanut panostaa isyyteensä enemmän, jos olisimme jo aiemmin eronneet.
Olen siis mennyt hieman yli 20 v naimisiin, tehnyt lapset ja elänyt avioliitossa 15 vuotta. Nuorena en tiennyt rakastumisesta ja rakkaudesta mitään ja oikeasti kai silloin luulin rakastavanikin miestäni.
Näin on varmaan monella, monella parilla. Ymmärrys oikeaan, syvään rakastumiseen ja sen myötä rakkauteen tulee vasta iän ja kokemuksen myötä. Valitettavasti.
Avioliitto oli minulle henkisesti erittäin raskasta aikaa. Vähitellen tunsin olevani täysin mitätön, mieheni ei arvostanut minua, ei rakastanut minua, ei koskaan hellinyt, halannut tms...Paitsi seksin aikana sain ainoat kosketukset; joista en nauttinut yhtään henkisen yhteyden puuttuessa.
Yritin jaksaa, lasten vuoksi.
Päätin etten eroa, jotta lapsilla olisi kokonainen perhe, kuten itselläni oli ollut. Mieheni alisti minua aikansa, sitten ymmärsin minkälaisen mallin annan lapsilleni avioliitosta ja aloin pitää puoleni alistamista ja henkistä väkivaltaa vastaan.
Mitä siitä seurasi; riitoja, riitoja, riitoja....
Koskaan ei fyysistä väkivaltaa kuitenkaan, onneksi.
Minulla oli siis tasan kaksi mahdollisuutta:
- alistua eli olla hiljaa, riitelemättä ja tukahduttaa tunteeni
- pitää puoleni ja riidellä, etten antaisi lapsilleni täysin 'sairasta' mallia parisuhteesta
Molemmissa vaihtoehdoissa kärsivät eniten juuri lapset;äidin tukahduttaessa tunteensa, lapset huomaavat sen täysin varmasti ja riitojakaan ei voi olla kuulematta tai tunnistamatta vihan ilmapiiriä.
Entä minkälainen sitten äitinä jaksaa olla ihminen, joka ei koe puolisoltaan hyväksyntää ja rakkautta?
Rakkauttahan EI voi pakottaa, ellei siihen tunnetta ja tahtoa ole. Ja varsinkaan ellei sitä ole koskaan ollut.
En kadu, että olen mennyt naimisiin ja tehnyt lapseni, he ovat tärkeintä maaimassani!
Mutta sitä kadun, että täysin väärin perustein jatkoin avioliitossa, jossa ei ollut rakkautta.
Sitä en suosittele koskaan kenellekään.
Ja väittääpä täällä kuka tahansa niin, että lapset kärsivät aina erosta, se ei pidä paikkaansa. Meillä esim. lapsen opettaja sanoi, että lapsesta näki muutoksen parempaan eron jälkeen.
Erosimme sitten lopulta lasten kärsittyä ensin 10v ja 13v rakkaudettomasta avioliitostamme.
Kuunnelkaa sydämenne ääntä, se kertoo oikean suunnan.
Jos vanhemmat voivat hyvin, voivat myös lapsetkin, myöskin eron jälkeen :)
Hyvää Joulua kaikille!
Lapsesi olivat siis erossa 10v ja 13v. Ja sitten kerrot, että he ovat nuoruusvuosinaan kärsineet vakavasta masennuksesta. Siis eron jälkeen. Mistä tiedät, ettei masennus johtunut erosta?
Ja mitä tarkoitat, että avioliitossa sinun tunteesi tukahdutettiin? Tarkoitatko, että aviomiehesi tukahdutti sinun positiiviset tunteesi? Aika oudon kuuloista.
Kerrot myös, että sinun piti hillitä avioliiton aikan itsesi, jotta et voisi riidellä. Eikö aikuinen ihminen nimenomaan monessa muussakin tilanteessa toimi niin? Vai riiteletkö töissäkin aina, kun siltä tuntuu?
Mistä teidän riitanne oikein alkoivat? Sinä nöyrästi teit, niin kuin aviomies halusi ja siitä sitten syntyi riita?
Tarinasi kuulostaa aivan oudolta. Ethän nyt vain ole keksinyt itsellesi jonkun kivan tarinan, johon on mukavampi uskoa, kuin siihen, mitä liitossasi oikeasti tapahtui?
vaan varmasti ihan täyttä asiaa. En ole edel.kirjoittaja vaan tulin sivusta kommentoimaan,että todellakin tällaisia miehiä on olemassa ja se on totta.
Minäkin tunnen tästä pienestä kaupungista muutaman sellasen tyypin,jotka kohtelevat vaimojaan juuri tuolla tavalla.
Tarina on valitettavasti sanatarkalleen totta.
Ja juuri masennuksen aikana terapiassa on molempien lasten kohdalla tullut selkeästi ilmi juuri meidän riitaisan liiton vaikutukset lapsen psyykkeeseen. Tämäkin valitettavasti.
Ja todellakin mieheni EI voinut hyväksyä eikä saliia iloisuuttani, esim. sitä jos lauloin lapselle tai tanssin lapsen kanssa. Tunteet olivat kiellettyjä.
Lapset eivät koskaan nähneet vanhempien välistä hellyyttä, koskaan ei pidetty edes kädestä, halaamisesta tai suudelmista puhumattakaan. Vain seksi oli asia, jossa mies kosketti. Ilman hellyyttä sekin.
Myöskään lapset eivät saaneet isältään suukkoja tms.
Uskomatonta mutta totta!
Ilmeisesti miehellä jokin tunnevamma, en tiedä. Enkä enää välitäkään tietää hänen asioistaan...
En riitele töissä, typerä kysymyskin.
Olen terveydenhuollon ammattilainen ja erittäin empaattinen luonteeltani. Ex-mieheni ei ollut. Hän ei tunnistanut tunteitaan, tai hyväksynyt muidenkaan tunteita.
Mielestäni alistamista ei kenenkään tarvitse kestää.
Enkä tässä ala erikseen mainitsemaan julkisesti mitään tapaa tai keinoa joita hän käytti, syystä että tunnistaminen olisi ex-miehellä helppoa.
Kerroin tämän siksi, että kukaan ei voi tietää mitä perhekulissien sisällä tapahtuu ja siksi ei koskaan pitäisi tuomita tai edes mennä neuvomaan ihmistä olemaan eroamatta jos avioliitto on jommalle kummalle tai molemmille kärsimystä.
En kommentoi tämän enempää kertomustani täällä.
Olen eroni jälkeen nauttinut elämästä ja tasapainoisesta suhteesta 12v, eli en ole saanut sisäisiä vammoja suhteestamme.
Aikuinen pystyy työstämään tapahtumat ja toipumaan.
Lapselle se on vaikeaa ja usein, kuten meilläkin, siihen tarvitaan terapiaa.
Onneksi lasteni ja meidän molempien vanhempien elämä on nyt tahoillamme kunnossa :))
Lopuksi vielä tiedoksi, että alkoholilla tai muilla päihteillä ei ollut osuutta tapahtumiin tai niitä ei muutenkaan perheessämme käytetty.
Päällisin puolin olimme tavallinen, työssä käyvä ja ok-talossa asuva perhe...
Olit siis ollut 20 vuotta miehesi kanssa yhdessä. Erositte, kun lapsesi olivat 10v ja 13v. Nyt he ovat kertomasi mukaan aikuisia. Eli erosta lienee noin 10 vuotta?
Miksi olit tunnekylmän miehen kanssa 20 vuotta?Miksi yhä roikut suomi24 avioeropalstalla, kun erosi oli niin hyvä ja onnellinen?
Lisäksi tuo tarina on aivan uskomaton, että ero oli lapsillesi suuri helpotus ja sen JÄLKEEN he joutuivat terapiaan.
Täyttä puppua koko tarina! Olet surullinen ottamastasi erosta. Olit 20 vuotta miehesi kanssa, kunnes täytit ne maagiset 40v ja "halusit elää" ja "pois siitä huonosta suhteesta". Ehkä teidän suhteenne oli vähän jäähtynyt. Suhde jäähtyy, kun vaimo pihtaa. Ei kukaan jaksa sivellä frigidia eukkoaan vuosikausia. Ennemmin sitä tekee töitä kotonaan.
Eron jälkeen pidit hauskaa hetken. Elämä ei ollutkaan niin auvoista vanhenevalle naiselle kuin oletit. Vaikka oletkin iloinen ja leikit ja lauloit piirileikkiä yhdessä nuorten uusien tuttavien kanssa.
Lapsesi järkyttyivät erosta ja äitinsä uudestä elämästä ja uusista miesystävistä. He alkoivayt oireille ja joutuivat terapiaan. Sinullehan terapiassa puhuttua ei ole kerrottu. Sen terapeutit pitävät omana tietonaan. Haluat kuvitella, että lapset oireilevat sinun "kärsimystäsi" takai Se ei ole totta. He myötäilevät sinua, koska näkevät äitinsä typeryyden eivätkä halua kertoa sinulle totuutta.
Roikut tällä palstalla, niin kuin muutkin onnettomat nyt 50 vuotiaat eron kymmenen vuotta sitten ottaneet rouvat. Eniten taitaa kaivaa mihesi uusi onnellinen elämä.
Sinun on keksittävä tarinoita, jota ylipäätään pysyisit järjissäsi. Et ole lainkaan erikoinen tai yksin. Kaikki palstan nyt 50 vuotiat katkerat 10 vuotta sitten eronneet naiset ovat.
He ovat yhtä hyviä valehtelemaan itselleen ja muille, kuin sinäkin.
pitkäkestoista terapiaa.
Sinulla on joku paha ongelma.
Luen keskustelupalstoja koska pidän keskustelusta erilaisten ihmisten kanssa, valitettavasti en pidä keskustelusta Sinun kanssasi. Joten se päättyykin nyt tähän viestiini!
Hienoa huomata, että Suomesta löytyyn näin fiksuja miehiä, jotka voivat tehdä noin syvällisiä analyyseja tuntemattomien ihmisten elämästä. Minäkin suosittelen sinulle, edellisen kirjoittajan tavoin, terapiaa. Sinun on aika päästä elämässäsi eteenpäin!
Taisi osua kipeään kohtaan, auuuch!
Aika moni eronnut kotirouva on hankkinut eronsa jälkeen apuhoitajan koulutuksen. Kummasti parantaa omaa tuntoa, kun syöttää kerran viikossa puuroa vanhuksille läheisessä palvelutalossa...
Terapian tarpesta näillä rouvilla on tietoa lähinnä oman kokemuksensa kautta. Lasten edun polkemisesta, ex-miehen kiristämisestä, valehtelusta ja varastamisesta kumpuavaa huonoa omaa tuntoa käydään parantelemassa terapeutilla. Voimakkaat mielialalääkkeethän kuuluvat jokaisen eronneen "tytön" käsilaukkuun.
Nuo johtopäätökset vedettiin kokonaan tuon toisen ihmisen kirjoituksen perusteella. Se tarina oli täynnä reikiä.
Kauimpaa keksitty oli tuo lasten terapiajuttu. Se on uskottavaa, että lapset tarvitsivat eron jälkeen terapiaa. Monet lapstehan tarvitsevat. Siellä taisi tulla esiin jotain rouvan omaa käytöstä koskevaa, jota tämä onnellisesti eronnut rouva ei voi hyväksyä.
Kukaan terveydenhuollon oikea ammattilainen (lue sairaanhoitaja tai apuhoitaja) ei korosta olevansa alalla, koska ei pidä itseään niin paljon muita ylempänä olevana.
toisen ihmisen kokemuksia. Kirjoittaja vain kertoi omat kokemuksensa ja tunteensa, joita kohtaan sinä hyökkäsit yleistämällä ja aliarviomalla. Mihin on hävinnyt tämän palstan tuki toiselle ihmisille ja asiallinen kommunikointi. On niin helppo yleistää ja kuvitella, että vain yksi ja ainut ratkaisu on se oikea.
Hyvää jatkoa sinulle. Toivottavasti sinäkin löydät jonain päivänä tasapainon, etkä anna katkeruudellesi valtaa!
Kumma että olet päätynyt tuohon tilanteeseen vaikka tunnut tietävän kaiken yksin?
Kas kun et naimisiin mennessäsi huomannut, että toinen on täysi paskiainen jolla ei ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta?
Ei ihme, että jäit vaille hellyyttä!
Olet siis kouluttettu olemaan kylmän viileä vaikka mitä tapahtuisi.
Juuri hoitsut ja lekurit ovat eniten pihalla tunteistaan koska eivät saa työssään niitä näyttää.
Ison keskussairaalan osastoilla monesti kaikki hoitsut ovat eronneet.
Tarinasi voi omasta mielestäsi olla totta, mutta tuskin miehesi mielestä.
Vaikutat juuri niin yli-ihmiseltä, että sinua on mahdoton uskoa!
Missä haavemaailmassa oikeen elät? rakkaus mikään päätös ole. rakkaus tulee ja menee. kohteet vaihtuu. jos johonkin rakastuu ei voi olla taattu että just se rakkaus kestää hautaan saakka, valitettavasti näin on. noin joka toinen liitto päätyy eroon. ja kukaan ei eroa jos rakastaa.
Se tunne joka tulee ja menee ja vaihtaa kohdetta taitaa minulle tarkoittaa ihastumisen ja rakastumisen tunnetta. Se tunne minun mielestäni haalistuu ja häipyy aina. Se myös mvaihtaa kohdetta.
Jos suhde jää pelkän ihastumisen ja rakastumisen tunteen varaan, se päätyy eroon vääjäämättä. Jotta suhde kestäisi siteen puolisoiden välillä tulee olla paljon vahvempi.
Ensinnäkin, elämän täytyy olla miellyttävää. Ihminen ei tuhlaa loppuelämäänsä jonkun sellaisen seurassa, joka äyskii, tiuskii, nalkuttaa ja purkaa kaiken pahan mielensä kumppaniinsa.
Toisekseen parisuhteen tulee olla turvallinen. Se lienee aika selvää. Kuka haluaa elää pelossa, jos vaihtoehtoja on.
Kolmanneksi parisuhteen tulee antaa enemmän kuin ottaa. Hyväksikäytetty ihminen palaa loppuun. Ero on niin helppo ottaa, että kukaan ei jaksa pyörittää piikana toisen ihmisen arkea, jos vaihtoehtona on helpompi elämä.
Näitä voisi luetella paljon enemmänkin. Pointti on siinä, että näihin asioihin voi käytöksellään vaikuttaa. On vaikeaa rakastaa kymmeniä vuosia ihmistä, joka purkaa sinuun pahan mielensä. On vaikeaa, jollei lähes mahdotonta, rakastaa ihmistä, jota tarvitsee pelätä. On vaikeaa rakastaa ihmistä, joka käyttää sinua hyväkseen.
On aika helppo rakastaa ja kunnioittaa ihmistä, joka on ystävällinen, jakaa sinun murheitasi, osallistuu kodin pyörittämiseen ja tuo talouteen oman osansa; joko tuloina tai huolellisella talouden pidolla.
Kun siihen vähän lisää toisen huomioon ottamista, pientä maustetta peiton alle ja huumoria, niin ei ole niin kamalan vaikeaa viettää vuosikausia yhdessä.
Tämä kaikki motolla: älä tee niin kuin minä tein, vaan tee niin kuin minä sanon. Virheistään vvoi oppia ja elämä antoi uuden, hienon, tilaisuuden.
Kyllä pointti on siinä, että parisuhteessa on kaksi ihmistä. Vaikka itse huomioisi ja rakastaisi kumppaniaan yli kaiken - mutta ei saisi vastarakkautta, niin eihän suhteesta mitään tule. Tai vaikka jos tietäisi, ettei toinen osoita rakkautta siten kuin itse toivoisi, niin suhde väsähtää. Ennemmin tai myöhemmin.
Ihmiset myös muuttuvat. Jos on rakastunut aikoinaan, sittemmin rakastanut puolisoaan, joka on aktiivinen työtätekevä kansalainen. Monessa mukana touhuamassa kaikenlaisten ihmisten ihmisten kanssa. Sitten vähitellen - (tai kertarysäyksellä) uupuu. Ei ole kiinnostunut enää mistään muusta paitsi telkkarista, syömisestä ja juomisesta. Talous menee pyllylleen. Kodinhoito ei kiinnosta, ei puoliso, ei lapset.
Omakohtaisesti olen kokenut, että epätyydyttävä suhde voi jatkua vuosikausia. Keskustelu ei auta. Sitä on lopulta niin pirun vaikea myöntää itselleen, ettei enää kestä kumppaniakaan, hänen valintojaan, hänen osallistumattomuuttaan. Siksi en yhtään peräänkuuluta pitkiä liittoja. Epätyydyttävä suhde syö ihmistä. Pelastautukaa siltä!
Cindy, taisit kiteyttää sen tavallisen, alussa aivan terveen, parisuhteen ongelman; arki ja aika erottavat ihmisiä. Ihmisten arvot ja odotukset elämästä voivat 25 vuotiaina olla hyvinkin lähellä ja 40 vuotiaina kaukana toisistaan. Lisäksi elämä kohtelee elämänkumppaneita eri tavalla. Valitettavasti.
Silti pitää yrittää. Kyllä se oikeasti helpottaa, jos avoimesti ja suoraan puhuu asioista kumppaninsa kanssa. Harvoin kai se onnistuu, niin kuin Cindy sanoo. Kannattaa silti yrittää. Ongelma lienee, että molemien pitäisi yrittää ja vielä suurinpiirtein yhtäaikaa. Halun, teon ja ajoituksen pitäisi osua kohdalleen. Harvoin kai osuu.
Olen sitä mieltä, että jos tarpeeksi nuorena olisin tajunnut, että avioliittoa ei voi jättää ihastumisen ja rakastumisen tunteen varaan, niin olisin vieläkin naimisissa. Nyt en ole.
Murheitaan voi purkaa kumppanilleen. Kannattaa vaan miettiä tarkkaan, millä tavoin. Vittuilu ei ole se paras tapa. Kaikkia pelkojaan ja murheitaan ei voi kaataa puolison niskaan. Aikuinen ihminen voi kantaa osan peloistaan ihan itsekin.
Vähän olisin voinut yrittää enemmän. Kun minä annoin pahan mieleni purkautua, puolisonikin antoi. Tätä kun jatkui tarpeeksi kauan, oltiin aika pahalla mielellä molemmat.
Rakkauden ylläpito vaatii pieniä tekoja, mutta niitä vaaditaan jatkuvasti. Siinä se juju on. Parisuhde on yhtä vaikea laji, kuin eritasonojapuut; hetkeksi kun hellität, lennät heti seinään.
Omalle exsuhteelleeni taisi käydä kuten cindy:lläkin: Exää ei enää kiinnostanut juuri mikään.
Myöhemmin (15v) huomasin, että ex oli alunperinkin hieman "väärä" kumppanikseni. Kiinnostuksen aiheet olivat täysin erilaisia. Ei se aluksi haitannut, niinkauan kuin ex jaksoi vielä kuunnella minun rokkijuttuja. Sitten kun ei enää jaksanut, en minäkään innostunut kuuntelemaan hänen vuodatuksiaan pörssikursseista.
Pidimme sosiaalisia suhteita yllä vain hänen ystävä- ja tuttavapiiriin. Minulla oli oma ystäväpiiri: Jos ystäväni tuli käymään, ex poistui kiireen vilkkaan paikalta. No tämähän myös toimi aikansa; niin kauan kuin ex viihtyi ystäviensä kanssa. Myöhemmin hän eristäytyi täysin myös sukulaista.
Kirjoitit "Olen sitä mieltä, että jos tarpeeksi nuorena olisin tajunnut, että avioliittoa ei voi jättää ihastumisen ja rakastumisen tunteen varaan, niin olisin vieläkin naimisissa. Nyt en ole."
Minä erehdyin ajattelemaan, että jos olisin alunperin mennyt naimisiin rockhenkisen ja perhekeskeisen miehen kanssa, en olisi eronnut. Hymähdin kunnolla, kun tajusin miten hölmö ajatukseni oli! Ei sitä voi millään tietää mitä jonkun muun kanssa eteen olisi tullut! Etenkään, kun ennen exää seurustelin varsin tunnetun muusikon kanssa, jolle uskollisuus ei merkinnyt ollenkaan samaa asiaa kuin minulle :).
Suhteessa pitää olla rakkaudentekoja, joissain suhteissa enemmän, toisissa riittää vähempi. Mutta se on pääasia, että teot ovat molemminpuolisia. Ja siitäkin huolimatta jotkut suhteet vain päättyvät. Elämässä ei ole muuta varmaa kuin epävarma.
Jos ei elämässä ole muuta kuin rokkia, niin kyllä ovat eväät vähissä!
Moniko rokkari pysyy naimisissa?
Perhe on aivan jotain muuta kuin yhteinen harrastus.
Siinä täytyy tuntea vastuuta kaikista muista ja myös itsestään.
En toki tuomitse sua musiikkimakusi mukaan, mutta kai sulla sentään on kuulokkeet? Ei monikaan aikuinen jaksa kuunnella karjumista.
Suosittelen aikuiseksi kasvamista ennen seuraavaa suhdetta!
sinäkö se olet parempi määrittämään musiikkimakuani kuin minä itse? Ja ehkä kaikeksi kauhuksesi rock ei ole mielestäni vain musiikkia - vaan paljon enemmän.
Olen uskonnoltani ortodoksi. Pitkään oli siinä kuten vieläkin monessa uskonnossa, että naimisiin sai mennä vain samauskoisen kanssa. Vieläkin sitä suositellaan, JOS uskonto merkitsee toiselle osapuolelle hyvin suurta osaa elämässä. Elämässä onkin AINA kyse ihmisten merkityksistä. Samoin avioliitoissa.
Nykyinen mieheni on minua huomattavasti nuorempi (vaikka välillä kyllä vaikuttaa huomattavasti vanhemmalta) - eikä hänkään ole koskaan tuntenut itseään aikuiseksi - sikäli kuin se tarkoittaa kaikkea tylsää ja paikalleen jämähtämistä. Mitä se sinulle tarkoittaa? Sekä minulle että hänelle merkitsee todella paljon, että osaamme vatvoa musiikkiasioita puolin ja toisin. Toivottavasti se ei ole sinulle ongelma ;).
Niin. Tunnen sattuneesta syystä paljon rokkareita. Heitä on jokaiseen lähtöön. En menisi sanomaan, että eroavat taviksia enemmän ja jos niin onkin, mitä sitten? Itse elin kuolleessa liitossa pitkään ja kuvittelin, että kyllä se siitä vielä muuttuu. Ei ole mikään häpeä, jos olisin tajunnut sen aikaisemmin.
Tuota entistä (naisista kiinnostunutta) muusikkopoikaystävää tapailen vieläkin verraten usein. Hän on eronnut kaksi kertaa. Tunnen hänen exexkumppanin, lastensa äidinkin. Näyttää siltä, että hänen innostuksensa naisiin on hieman heikentynyt... Kerran myös sanoi minun olleen aikoinaan "oikeassa" - ei voi olla rinnakkain kahta kaikinpuolin hyvää suhdetta. Sen hän huomasi, kun exvaimolla oli toinen suhde :D.
Äitinikin kysyi aikanaan, etteikö päähäni mahdu muuta kuin rokkia. Nyt on hänkin (80v) huomannut että siihen mahtuu keskivertoa enemmän kuin keskimäärin keski-ikäisillä ;).
Let's rock!
Hyvällä asenteella pääsee vaikka mihin, aivan ihmeellistä kuulla sun juttuja, hyvää kamaa, hyvää uutta vuotta, jolloin voit tehdä mita vaan :)
Jokusen rokkarin tunnen minäkin ja joistakin kirjoitellaan jopa lehdissä.
Ei mitään herran enkeleitä.
Niitä varmaan v*tuttaa kun ainoa hyvä rock-biisi on jo tehty. Muita ei tarvita.
Kristian Meurmankin sai havaita, että kun hän vetäisi "Lapin Kesän", niin yleisökin piti niin, että kyyneleet valuivat.
Kukaan ei halunnut sen jälkeen kuulla hänen laulavan heviä.
Toinen biisi johon en koskaan kyllästy, on Finlandia! Tippa tulee linssiin joka kerta tilaisuudesta riippumatta.
Ex pilkkasi sitä(kin).
Ai niin, piti kertomani läheisimmästä tuntemastani (vanhasta) rokkarista.
Juo kuin sieni ja kaataisi jokaisen naisen ellei kaatuisi itse.
Mitähän ihmettä minä muuten tällä palstalla teen keskellä yötä? On meitä moneen junaan ;-)))
musiikkia, vaan myös elämänasenne – tai joukkio vapaamielisiä elämänasenteita.
Joten älä välitä, tuntuu se sama vanha virsi ja valitus jatkuvan. Niin minullekin uhottiin että kunhan ”aikuistun”, niin musiikkimakuni muuttuu (ts. huononee), ja sitä olen odottanut tässä jo 40 vuotta. No, sen verran olen oppinut, että kärsivällisyys on kasvanut sekä ymmärrys.
Täällä on ollut mielenkiintoisia ja hyviä kirjoituksia siitä, että mitä sille rakkaudelle voi tapahtua. Liityn itse siihen ”kuoroon”, missä tunnustetaan, että rakkaus voi kuolla tai haihtua hiljalleen savuna ilmaan.
Jos kykenee olemaan itselleen raaan rehellinen, niin pystyy ehkä näkemään myös ne todelliset syyt miksi on solminut sellaisen suhteen kuin tuli tehneeksi. Väitän että tämä rakkaudeksi sanottu tunne on vain peite kaikelle niille vähemmän yleville tekijöille.
Itse olen kokenut liiton, jossa todellakin aloimme kasvaa ihan eri suuntiin. Olimme tunteneet toisemme nuoresta saakka ja avioliittomme oli lähinnä ystävyysliitto. Luulin että unelmamme ja arvomme olivat yhteisiä, nuorena on niin luottavainen. Arki toikin muuta tullessaan. Mieheni käänsi ns. takkinsa. paljastui että hänellä olikin kovat elämänarvot. Voin kertoa että yritin todella sopeutua, oppia elämään ”niin kuin muutkin”, mutta joku minussa ei vain luovuttanut. En kyennyt muuttuvaan vaatimusten mukaiseksi joten lähdin siitä liitosta.
Rakkaus on kuin köysi, se muodostuu monesta hienosta säikeestä. Rakkaus on ennen kaikkea arvo ja asenne, joka näkyy kaikessa mitä teet. Sinä joko punot säie säikeeltä tuota köyttä toiseen ihmiseen, tai sitten nirhaat sitä säie säikeeltä poikki. Jonain päivänä se sitten vain napsahtaa.
Vähättely, ivallisuus, satuttavat sanat, armottomuus, vaatimukset, vertailu, myötätunnon puute, valtataistelu jne. ovat loistavia keinoja tuhota rakkaus. Kaikki mikä lujittaa rakkautta koetaan jotenkin alentaviksi ja nöyryyttäviksi, pahimmillaan hoetaan sitä, ettei sinulla ole ”ylpeyttä eikä itsetuntoa” jos alennut sellaiseen.
Ihastuminen ja rakastuminen ovat mielestäni mahdollisuuksia, jonka avulla saadaan luoda sitä todellista rakkautta. Mikä ettei jos se on intohimoa, huumaantumista tai hullaantumista – usein nämä vain ovat enemmän kokijansa mielessä kuin suhteen todellisuudessa. Kaveruudestakin voi kasvaa hyvä ja rakastava suhde. Kaikki eivät edes koe elämänsä aikana syvällistä rakkautta, no korkeintaan lapsiinsa.
Toivon ettei minun tarvitse koskaan alkaa ”aikuiseksi”, jonka määritteenä on negatiivisuus. Minusta juuri tällaisen aikuisena olo on parempaa, jossa saa olla oma itsensä.
Vanha sanonta; että jos nuorena olisin tiennyt sen minkä nyt, olisin osannut valita paremmin ja osannut olla huolehtimatta turhista. Mutta toisaalta en nyt olisi se mikä olen ja tietäisi tätäkään!
Kirjoitit: 'Mitähän ihmettä minä muuten tällä palstalla teen keskellä yötä? On meitä moneen junaan ;-)))' - sitä samaa ihmettelee moni lukija. Varsinkin, kun sinulla ei, ikävä kyllä, ole mitään sanottavaa. Katkeraa naisten haukkumista ja katkeraa tilitystä. Ei ihme, ettei naisesi kestänyt.. Kaikesta huolimatta parmpaa uutta vuotta sinullekin!
Minusta tämä sattui ihan oikeaan:
"Rakkaus on kuin köysi, se muodostuu monesta hienosta säikeestä. Sinä joko punot säie säikeeltä tuota köyttä toiseen ihmiseen, tai sitten nirhaat sitä säie säikeeltä poikki.
Vähättely, ivallisuus, satuttavat sanat, armottomuus, vaatimukset, vertailu, myötätunnon puute, valtataistelu jne. ovat loistavia keinoja tuhota rakkaus."
Pahat sanat, toisen kyykyttäminen ja ainaiset ärtymyksen osoittamiset kumuloitavat. Yhtä'äkkiä ollaan siinä pisteessä, että anteeksi on tuntuu mahdolltomalta.
Siinä vaiheessa vaiset toteavat, "että tunteet ovat kuolleet!"
Kuinkahan sekaisin minä oikein menin yhdestä paukusta, kun en muista tuollaista katkeraa haukkumista ja tilitystä kirjoittaneeni?
Jos tuosta äskeisestä noin rajun palautteen katsot aiheelliseksi, niin en minäkään ihmettele miksi olet tällä foorumilla.
Ei minun tässäkään vuodessa mitään vikaa ole, joten jos menee edes yhtä hyvin ensi vuosi, niin olen kamalan kiitollinen.
Toivottavasti Sinun vuotesi on kuitenkin parempi kuin nyt päättyvä!
Kristian Meurmannin Lapin kesä on hyvä! Ihan rokkenroll, vaikkei rokkia olekaan ;). Samoin Finlandia ja moni muu, jota ei kyseisen genren alle voi tyrkätä sitten millään.
Sitä ei pysty tajuumaan miksi mitään musiikkilajia pitäisi pilkata ("Ex pilkkasi sitä(kin)")... etenkään silloin, kun on kysymys rakastetun musiikkimausta. Jos nimittäin pilkkaa mitä tahansa sellaista, josta tietää toisen pitävän, niin sehän on sama kuin sodanjulistus suhteeseen.
Uutta rokkia tehdään - ei maailma ole valmis. Hyviä biisejä on tulossa. Ja voihan sitä kuunnella vanhojakin - niitähän riittää.
Ai joo. Olinhan minäkin jokunen aika sitten muusikoiden pippaloissa, joissa osanottajien ikä vaihteli 18-30v. Suurinpiirtein. Ihan sekopäistä meininkiä. Muttei niin sekopäistä kuin missä tahansa lähiökapakassa.
Hyvää Uutta vuotta myös sinulle! Joka vuosi on entistä parempi, siitä periaatteesta lähdetään!
Rock on elämänasenne, vapaamielinenkin, mutta se voi oikeastaan tarkoittaa mitä vaan :).
Tyttäreni ystävät muutama vuosi sitten sanoivat hänelle "wau, mikä mutsi sinulla on, todella rock, olisipa minullakin sellainen". Tytär kommentoi minulle "olisi pitänyt sanoa, että rokkimutsini on tiukempi kuin kaikkien muiden äidit yhteensä, maailman ankarin äiti". Sanomisen sijaan hän oli vain hymyillyt. Tulin tuosta erittäin iloiseksi; onneksi "maailman ankarimmalle äidille" voi puhua suoraan.
Oli ihanasti kirjoitettu ja ajatuksella. Olen siinä tilanteessa, että vaimo on käynyt vieraissa ja sanonut, ettei enää rakasta minua. Hänestä olemme vain yhdessä tavan vuoksi, vaikka minun pitkä rakkauden tunteeni ei ole kadonnut. Intohimo on varmasti kaikonnut, mutta haluan edelleen vaimoani päivittäin.
Hän sanoi rakastavansa tätä toista. Sitten hän perui, että on vaan ihastunut. Emme ole laittaneet erohakemusta liikkeelle, mutta alustavasti olemme puhuneet erosta tai harkinnasta. Hänhän ei rakastanutkaan tätä toista, vaan ajautui hänen kanssaan sänkyyn, koska meillä ei ole sitä hänen haluamaansa rakkautta ja/tai intohimoa. Se jokin puuttui.
Saatuani selville pettämisen olin, että erotaan. Sitten ajattelin juuri kuten kirjoitit, mitä kaikkea meillä on menetettävänä, mitä on rakastaminen. Ne ihanat hetket, joita on ollut koko liiton ajan, vaikkakin harvemmin kuin avioliiton alussa.
Ja kun vaimo sanoi, ettei rakastakkaan toista, niin valoa näkyi tunnelin päässä. Ehkä meillä on mahdollisuus. Juuri kun olin saanut tätä järkeiltyä ja mietittyä, niin eikös muutos. Hän ehkä rakastaakin tätä toista.
Petettynä miehenä minun pitäisi tietysti hakea eroa, mutta rakastan vaimoani. Se on juuri sitä mistä kirjoitit. Kaikkea se ei varmasti kestä, mutta vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja ne kestetään parhaiten rakastamansa ihmisen kanssa.
Vuoden kuluttua tiedän varmasti omat tunteeni ja myös toisen. Siihen asti tunteiden vuoristorataa.
tunteen kato on hankala asia,meillä ei mikään riittänyt vaikka vastaan olisin tullut liikaakin,lähinnä lasten takia.