Miten pitkään pitää jaksaa yrittää, yrittää ja yrittää? Tuleeko jossain vaiheessa joku salamankirkas oivallus, että nyt aivan varmasti haluan erota? Mitä jos kadun sitä myöhemmin? Kun olen luoteeltani arka, ja vaikka tiedän eron olevan lähes väistämätön niin odotan silti jotain ihmeellistä tapahtuvan.
Voiko erosta olla satavarma?
heli
151950
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
No kerron, että vaikka sen tietää niin sitä on äärimmäisen vaikea itselleen myöntää. Itse erosin liitostani 18v. jälkeen ja tein miltei 10v. eroa miehestäni ja koko aija tiesin eron tulevan. Aina ajattelin, että kun vuosi menee sitten ja puoli v....aikaa vähensin koko ajan...mutta sitten vain uskalsin sen asian tuoda vihdoin esille ja kas kummaa oli mieskin samaa mieltä kuitenkin loppujenlopuksi. Nyt kun erosta on kulunut 3v. olemme miltei ystäviä ja täytyy sanoa, että vaikka ratkaisu oli todella vaikea. oli se myös oikea ratkaisu...olemme kumpikin saaneet mahdollisuuden onneen ja parempaan elämään....
Ei voi olla varma ikinä.
Mieti kahdesti, ja taas kahdesti sanoo
kaiken kokenut kolhiintunut täti.
Mistä päätöksestä elämässään ylipäätään voi olla satavarma? Olen itse sitä mieltä, että jos mietityttää, niin kannattaa yrittää. Jos saat turpaan, sinulta varastetaan rahaa, sinua henkisesti alistetaan tai miehesi panee kaveriasi, niin älä mieti. Lähde.
Jos tunnet epämääräistä pahanolon tuntua, olet pitkästynyt tai kaipaat vaan vähän enemmän sisältöä elämään tai huomiota mieheltäsi, en heti eroaisi. Sanoisin kumppanilleni, että olen pitkästynyt, kaipaan vähän enemmän sisältöä elämääni ja sinäkin voisit huomioida minua vähän enemmän.
Eikö se ole kummallista, miten meidän on vaikea kertoa toiveistamme ja suunnitelmistamme ihmiselle, joka aikanaan oli meille se kaikkein läheisin? Miksi näin käy lähes kaikille meistä?
Olisi varmasti hyvä eri elämän vaiheissa puhua hyvinkin vakavasti puolisonsa kanssa, mitä toivoo seuraavilta vuosilta elämästään. Jos toiveet ei lainkaan kohtaa, niin se on jo merkki jostain.
Kuvittelisin, että suurempi ongelma, kuin se, että toiveet eivät kohtaa, on se, että toiveista ei edes puhuta. Me vain painamme eteenpäin sitä samaa rataa.
Kun lapset on pieniä, asuntolainat painaa ja pomo vaatii ajan, elämä ohjautuu tiettyä pakkorataa itsekseen. Epämiellyttävästi, mutta ohjautuu kuitenkin. Liikkumavara on aika pientä.
Kun lapset on kasvaneet, pankin lieka lientynyt ja itsestäkin on tullut pikkupomo, elämälle voi ottaa itsekin uutta suuntaa. Yleensä naiset heräävät tähän ensin: Eläämähän on vielä jäljellä! Potkaisen ukon mäelle, halkaisen talosta puolen ja pidän lapset. Äijä saa murista lehtensä takana yksikseen ja lihoa vielä toiset 20kg entisen lisäksi. Minä aion elää!
Herääminen elämään on sinänsä hieno asia. Ehkä se vain kannattaisi yrittää tehdä yhdessä. Kannattaisiko miettiä yhdessä, mitä haluaa ja toivoo.
Kirjoitit tosi hyvin pitkistä liitoista!
Me olemme mieheni kanssa vasta aika alussa (8 v. naimisissa), mutta tuollaista tilannetta välttääksemme teemme joka hääpäivänä pienen tarkistuksen, että onko kummallakin edelleen hyvä olla liitossa ja olisiko jotain minkä suhteen pitäisi tehdä jotain. Kaikki lähti vähän niin kuin vitsistä, että halutaanko vielä olla naimisissa, mutta oikeasti ainakin kerran vuodessa olisi syytä pysähtyä ja keskustella siitä, miltä avioelämä kummastakin tuntuu. Yllätykset ovat tosi ikäviä. Olen esim. kuullut liitoista, joissa toinen on yhtäkkiä ehdottanut eroa ja kertonut olleensa onneton jo vuosikausia, vaikka puoliso on ollut hyvässä uskossa, että tässä eletään onnellista parisuhde-elämää. Jos tilanne oikeasti on sellainen, niin minusta se on jonkinasteinen petos.
...mutta mistäpä löytäisit sellaisen tempun, jolla saisit vastapuolen keskustelemaan. Itse olen kokeillut kaikki mahdolliset temput ja vastaukset on aina "ei tiedä", joka asiaan.
On helppo ihmetellä, että miksei ihmiset puhu asioista ja päätyy eroon, mutta odotappas kun se oma kumppani yhtä-äkkiä mykistyy. Omalla kohalla mykistyminen kävi yhessä yössä. Eikä eukko ollu ees menossa missään, vaan ihan kotosalla. Ja käsittääkseni parisuhde oli hienolla jamalla siihen asti. Nyt ei sitte tiedä, missä mennään vai mennäänkö missään ja mitä tekis vai tekiskö mitään. Tosi raastavaa.
Kyllä sen itse ainakin tiesin, sitten kun älysin VIIMEINKIN, lähteä. Kauan se prosessi tosin kesti, vuosikaudet, mutta sitten vaan kun muutin pois, niin se tapahtui ykskaks. Enkä ole katunut, päinvastoin.
Miehen mielestä liitossa ei ollut mitään vikaa.
Eli sokea hänkin? Vaikka seksikin oli loppunut jo kokonaan. Ensin se väheni vähenemistään vuosien ajan.
Meidän tapauksessa tosin ei olis pitänyt alun alkaenkaan mennä naimisiin, nyt sen tajuaa kun kauempaa katsoo, ja sitä samaa ovat tuttavat ja muut sanoneet ja ihmetelleet, että miksi yleensä mentiin naimisiin.
Jo naimisiinmenoa ennen kun oli sanallista ja fyysistäkin väkivaltaa, halventamista, mitätöintiä, piti kerätä kimpsut ja lähteä...
Eli hullu sitä on ollut, että naimisiin meni, seinähullu etten sano. Meni vuosia hukkaan.
Ei ollut kyseessä rakkausliitto, eikä naitu rahaakaan, raskauttakaan ei ollut.. joten hullu mikä hullu.
Luulin kai, että ei se tämän kummempaa "kellään" ole?! Ja että kaipa se tämmöstä "vaan" on kaikilla. Kun ihastuskin (jota se VAIN oli, ja sitäkin vain muutaman kuukauden ajan) oli jo mennyt ohi.
Väärässä olin - .. mutta ei siitä sen enempää:)Nyt on eri tilanne, paranee vain kaiken aikaa, eikä suinkaan haalistu haalistumistaan.
Eli kyllä sen tiesin että erota halusin. Ja oikein tein.
Ei aina kaikkia suhteita ole "tarkoitettu" kestämään, eikä kaikkia suhteita voi eikä pidäkään ns "pelastaa."
Ja liittoja tosiaan solmitaan joskus kevein perustein tai suorastaan perusteitta, ja ihminen voi todellakin valita väärin, sanoi joku tähän nyt mitä tahtoo.
Mutta sen tietää vain ja ainoastaan itse.
Ja meillä kun on vain tämä yksi ja ainut elämä - muusta kun emme tiedä - niin miksi kärvistellä jos kokee, ettei todellakaan ole onnellinen - tai jos TIETÄÄ (jos MOLEMMAT on tehneet jotain asian eteen), ettei tämän kyseisen ihmisen kanssa sellaiseksi todellakaan koskaan tulekaan.
Itse olen kokenut eron ja sen yrittämisen pitää suhde kasassa.Toinen osapuoli sanoikin monta kertaa et meidän pitää erota.Mut yritin vaan saada sen toimimaan, vaan ei se onnistu jos toinen ei sitä halua.No sitten se salama tuli tosiaan eräänä päivänä kirkkaalta taivaalta et ei tästä tule mitään.Niin sen jälkeen se erokin oli sitten yllättävän helppo.
Minä odottelin reilu 10v ihmettä tapahtuvaksi. Ihmeellä tarkoitan, että exäni olisi herännyt horroksestaan, alkanut huomioida minua ja lapsia ts. odotin normaalia perhe-elämää. Vuosia puhuin asiasta exälle - ilman menestystä. Hänen vastaus oli yleensä "joo, katsotaan sitten kun on aikaa". Se oli hänen patenttivastaus kaikkeen. Sitä aikaa ei vain koskaan tullut- mihinkään. Kyllästyin odottamaan, erosin. Olin päätöksestä satavarma enkä todellakaan ole katunut. Ainoastaan vähän se kaduttaa, etten eronnut jo paljon aiemmin. Ei ole järkeä jaksaa yrittää ja yrittää vuositolkulla. Toisaalta silloin voi ainakin olla täysin varma päätöksestään...
No mitä sinä Olga oikein rockarilta odotit? Luuletko, että lapsellinen miehesiu olisi vaihtanut jossain vaiheessa bootsit laakerikenkiin ja mennyt asiallisiin töihin?
Kyllä se valitettavasti vaan on, että sitä saa, mitä tilaa. Jos kumppani on kukkoileva lapsen asteelle jäänyt pölho 30 vuotiaaksi, niin ei se muutu. Pahenee vaan.
jatkuvasti Olgaa vastaan?? Puratko häneen, sivulliseen, omaa katkeruuttasi??
Olgan kirjoitukset ovat olleet kypsiä ja antaneet ainakin minulle ajattelemisen aihetta. Toisen asialliset kokemukset ja kertomukset voivat jopa toimia lohtuna muille.
Sinun kirjoituksesi vaan loukkaavat muita.
Miksi ihmeessä väität, että hyökkään jatkuvasti Olgaa vastaan? Kysyin ihan asiallisen kysymyksen, ja vieläpä ensimmäistä kertaa. Muut saavat sitten kysyä häneltä ihan mitä haluavat.
kuin hieman seurata näitä eri keskusteluja. Epäystävällisen, epäasiallisen ja katkeransävyisen kirjoitustyylisi kyllä tunnistaa aika helposti.. Kysyä ja keskustella voi myös asiallisesti.
Nyt tässä meinaa mennä puurot ja vellit sekaisin.
Siis expoikaystäväni (rockmuusikko, joka nykyisin on asiallisissa töissä, myös)- 70-80-luvun taitteesta - on heebo, jota olen tapaillut siitä lähtien. Erottiin parisuhteesta kuitenkin ennen kuin tapasin exaviomiehen. Exaviomieheni ei ollut rokkari!!! Hän oli mies, joka vaikutti tuolloin sopivalta isäkandidaatilta :), jonka kanssa olisi mukava viettää aikaa parisuhteessa ja koko perheen kanssa. No. Perhe-elämä lähti jotakuinkin käyntiin, mutta ajan kuluessa ex teki valintoja oman päänsä mukaan - eikä koskaan mennyt esim. asiallisiin töihin!
Sitä siis odottelin, että exältä alkaisi liietä aikaa myös minulle ja lapsille. Kunnes havahduin karmeaan todellisuuteen: Piti vain myöntää, että olen odottanut turhaan. Sen hän sai tosin aikaiseksi sanomalla jokaiseen toiveeseen/pyyntöön ja vähän käskyynkin "joo, katsotaan sitten kun on aikaa".
Minä en tiedä mistään jatkuvista hyökkäyksistä, mutta ei ole asiallista vetää uuteen keskusteluun mukaan sellaisia asioita, mitkä eivät siihen kuulu esim. tässä ex-rokkaripoikaystävä, josta muut kirjoittajat eivät ole kuulleetkaan. Jokainen kirjoitus pitäisi ottaa sellaisenaan, eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olga kommentoi ap:n asiaa, eikä ensisijaisesti omaansa tässä, joten sinäkin olisit voinut paneutua ap:n asiaan, etkä nälviä Olgaa hänen valinnoistaan.
Ei siitä voi. Varmaan vasta jälkeenpäin, kun kaikki on jo mennyt. Mutta voi valita katsooko eteensä vai taaksensa. Voin kertoa että puolen vuoden yksin asumisen jälkeen alkaa löytää itsestään ihan uusia puolia ja tuntea itseään, varsinkin jos on mennyt pääosin toisen pillin tahdissa. Jo sen takia suosittelen irtiottoa jos kaikki on hirveää, uuvuttavaa tuskaa.