Olen tässä pitkän tovin miettinyt ja kummastellut sitä, miten vaikeaa hyvän ystävän löytäminen onkaan. Joskus tuntuu, että sen puolison löytää helpommin kuin hyvän ja luotettavan ystävän. Toki ei kaikkien kohdalla näin ole, mutta itse olen tätä miettiessäni tullut siihen tulokseen, että hyvän miehen löytää helpommin kuin hyvän ystävän.
Itselläni on ihmisiä ympärillä ja paria voisin hyvänä päivänä nimittää ystäväksi, mutta kyllä he kaikki silti ovat kavereita. Minulla on ollut yksi ystävä pidemmän aikaa, jonka kanssa yhteys toimi ja ystävyyssuhde oli hyvä, kummatkin sitoutuivat ystävyyssuhteen hoitamiseen ja etsivät aikaa kalentereistaan, että ehdittiin nähdä ja vaihtaa kuulumisia ym. Valitettavasti ystäväni menehtyi jokin aika sitten, eli nyt itselläni ei ole ollenkaan ystävää.
Mies löytyy, parisuhde voi hyvin. Elämä on muutenkin mallillaan; opiskelen, käyn töissä, on sisältöä elämässä, harrastuksia ja näitä kavereita. Joten siitä ei luulisi olevan kiinni ystävän löytäminen, että olisin sellainen, joka koko ajan valittaisi huonoa ja kamalaa elämäänsä ja jota kukaan ei ruikuttamisen takia haluaisi ystäväkseen ;)
Silti kaipaan elämääni ihmistä, jonka kanssa voisi jakaa kaiken tai edes melkein kaiken. Jonkun läheisen ihmisen, joka olisi kuitenkin eri kuin mieheni. Ollaanhan parisuhteessakin ennen kaikkea ystäviä puolison kanssa, mutta minä ainakin kaipaan myös sitä naisystävää parisuhteen rinnalle. Eri asioita sitä juttelisi ja tekisi kuitenkin kuin mitä miehen kanssa tekee.
Ehkä olen kriittinen ja vaativa, ehkä en ole törmännyt oikeanlaiseen ihmiseen, ehkä olen vaikeasti lähestyttävä tai jotain minussa on vikana, kun en ystävää löydä.
Maileja lähettelen parin ihmisen kanssa, joista kukaan ei oikein ole itseni kanssa täysin samalla aaltopituudella. En pidä siitä, että sähköposteja lähetellään kerran kuukaudessa kymmenen rivin verran ja siitä täytyisi rakentaa hyvää ystävyyssuhdetta. Vaikeaa se on. Ehkä olen liian vaativa tai pelotan omalla innokkuudellani ihmiset ympäriltäni, en tiedä. (kirjoitan pitkähköjä maileja, kerron avoimesti itsestäni ja elämästäni, vastaan nopeasti takaisin jne.)
Vanhojen kavereiden kanssa suurin ongelma on ehkä välimatka. Kun asutaan nykyään eri puolilla Suomea, nähdään myös harvemmin. Monet eivät myös itse pidä aktiivisesti yhteyttä vaan yhteyttä pidän enemmän minä. Sekin on harmi sinällään, sillä ystävyyden kun toivoisi olevan molemmin puolista. Moniin kavereihini en myöskään luota niin paljon, että uskaltaisin puhua aremmista asioista tai joihin voisin luottaa niin paljon, että hädän hetkellä ottaisin yhteyttä vaikka keskellä yötä.
Kaipaan myös ystävää, joka olisi kiinnostunut oman elämänsä lisäksi myös minunkin elämästäni ja kuulumisistani, eivätkä ne juttelut kahvikupin äärellä menisi aina siihen, että minä kuuntelen kaverin murheet ja kuulumiset serkunkaimankummin sydäntaudista alkaen ja kun olisi oma vuoroni kertoa jostakin, toinen ei jaksakaan kuunnella. No miksipä jaksaisikaan, kun on jo omat kuulumisensa saanut jollekin kerrottua!
Parin kaverin kanssa, joista voisi tulla ystäviä, on ongelma joku muu. Kateus kenties tai huono itsetunto, joka pilaa ystävyyssuhteen syntymisen. Kaverilla on tärkeä tavoite kerskuilla kaikella tai haukkua muita (myös minua).
Ajankäyttö myös. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka olettavat kaveri- ja ystävyyssuhteiden pysyvän yllä ilman yhteydenpitoa. Jos ei ole aikaa kirjoittaa edes tekstiviestiä kuukauden aikana, niin en voi ymmärtää. Ei silloin voi olla valmis kenenkään ystäväksi, jos kaikki muu menee aina ystävyyden edelle. Varsinkin silloin tuntuu käyvän niin, jos ystävänä tarvitsisin vaikka kuuntelijaa tai ystävää jakamaan niin ilon tai surun.
Kavereita kyllä löytää, seuraksi baariin tai kahville, mutta heidän kanssaan ei voi keskustella liian henkilökohtaisista asioista. Kavereita myös näkee suhteellisen harvoin, jolloin se suhde ei "syvene" tarpeeksi muodostuakseen ystävyyssuhteeksi. Eihän sitä nyt koko ajan tarvitse nähdä, mutta jos ei tiedä mitään toisen elämästä puolen vuoden ajalta, en voisi sellaista ihmistä kutsua ystäväkseni.
Itse olen valmis käyttämään aikaa ystävälle ja kavereille. Vaikka olen välillä itsekin kiireinen, niin en sentään niin kiireinen, ettenkö ehtisi pitämään kuukausiin MITÄÄN yhteyttä kehenkään.
Ystävän löytäminen on niin vaikeaa, kun on tullut ikää lisää. Liekö se tämä pariutumisikä, joka vaikuttaa, etteivät monet edes etsi ystävää, kun on se poikaystävä löydetty.
Itselläni on ihmisiä ympärillä ja paria voisin hyvänä päivänä nimittää ystäväksi, mutta kyllä he kaikki silti ovat kavereita. Minulla on ollut yksi ystävä pidemmän aikaa, jonka kanssa yhteys toimi ja ystävyyssuhde oli hyvä, kummatkin sitoutuivat ystävyyssuhteen hoitamiseen ja etsivät aikaa kalentereistaan, että ehdittiin nähdä ja vaihtaa kuulumisia ym. Valitettavasti ystäväni menehtyi jokin aika sitten, eli nyt itselläni ei ole ollenkaan ystävää.
Mies löytyy, parisuhde voi hyvin. Elämä on muutenkin mallillaan; opiskelen, käyn töissä, on sisältöä elämässä, harrastuksia ja näitä kavereita. Joten siitä ei luulisi olevan kiinni ystävän löytäminen, että olisin sellainen, joka koko ajan valittaisi huonoa ja kamalaa elämäänsä ja jota kukaan ei ruikuttamisen takia haluaisi ystäväkseen ;)
Silti kaipaan elämääni ihmistä, jonka kanssa voisi jakaa kaiken tai edes melkein kaiken. Jonkun läheisen ihmisen, joka olisi kuitenkin eri kuin mieheni. Ollaanhan parisuhteessakin ennen kaikkea ystäviä puolison kanssa, mutta minä ainakin kaipaan myös sitä naisystävää parisuhteen rinnalle. Eri asioita sitä juttelisi ja tekisi kuitenkin kuin mitä miehen kanssa tekee.
Ehkä olen kriittinen ja vaativa, ehkä en ole törmännyt oikeanlaiseen ihmiseen, ehkä olen vaikeasti lähestyttävä tai jotain minussa on vikana, kun en ystävää löydä.
Maileja lähettelen parin ihmisen kanssa, joista kukaan ei oikein ole itseni kanssa täysin samalla aaltopituudella. En pidä siitä, että sähköposteja lähetellään kerran kuukaudessa kymmenen rivin verran ja siitä täytyisi rakentaa hyvää ystävyyssuhdetta. Vaikeaa se on. Ehkä olen liian vaativa tai pelotan omalla innokkuudellani ihmiset ympäriltäni, en tiedä. (kirjoitan pitkähköjä maileja, kerron avoimesti itsestäni ja elämästäni, vastaan nopeasti takaisin jne.)
Vanhojen kavereiden kanssa suurin ongelma on ehkä välimatka. Kun asutaan nykyään eri puolilla Suomea, nähdään myös harvemmin. Monet eivät myös itse pidä aktiivisesti yhteyttä vaan yhteyttä pidän enemmän minä. Sekin on harmi sinällään, sillä ystävyyden kun toivoisi olevan molemmin puolista. Moniin kavereihini en myöskään luota niin paljon, että uskaltaisin puhua aremmista asioista tai joihin voisin luottaa niin paljon, että hädän hetkellä ottaisin yhteyttä vaikka keskellä yötä.
Kaipaan myös ystävää, joka olisi kiinnostunut oman elämänsä lisäksi myös minunkin elämästäni ja kuulumisistani, eivätkä ne juttelut kahvikupin äärellä menisi aina siihen, että minä kuuntelen kaverin murheet ja kuulumiset serkunkaimankummin sydäntaudista alkaen ja kun olisi oma vuoroni kertoa jostakin, toinen ei jaksakaan kuunnella. No miksipä jaksaisikaan, kun on jo omat kuulumisensa saanut jollekin kerrottua!
Parin kaverin kanssa, joista voisi tulla ystäviä, on ongelma joku muu. Kateus kenties tai huono itsetunto, joka pilaa ystävyyssuhteen syntymisen. Kaverilla on tärkeä tavoite kerskuilla kaikella tai haukkua muita (myös minua).
Ajankäyttö myös. En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka olettavat kaveri- ja ystävyyssuhteiden pysyvän yllä ilman yhteydenpitoa. Jos ei ole aikaa kirjoittaa edes tekstiviestiä kuukauden aikana, niin en voi ymmärtää. Ei silloin voi olla valmis kenenkään ystäväksi, jos kaikki muu menee aina ystävyyden edelle. Varsinkin silloin tuntuu käyvän niin, jos ystävänä tarvitsisin vaikka kuuntelijaa tai ystävää jakamaan niin ilon tai surun.
Kavereita kyllä löytää, seuraksi baariin tai kahville, mutta heidän kanssaan ei voi keskustella liian henkilökohtaisista asioista. Kavereita myös näkee suhteellisen harvoin, jolloin se suhde ei "syvene" tarpeeksi muodostuakseen ystävyyssuhteeksi. Eihän sitä nyt koko ajan tarvitse nähdä, mutta jos ei tiedä mitään toisen elämästä puolen vuoden ajalta, en voisi sellaista ihmistä kutsua ystäväkseni.
Itse olen valmis käyttämään aikaa ystävälle ja kavereille. Vaikka olen välillä itsekin kiireinen, niin en sentään niin kiireinen, ettenkö ehtisi pitämään kuukausiin MITÄÄN yhteyttä kehenkään.
Ystävän löytäminen on niin vaikeaa, kun on tullut ikää lisää. Liekö se tämä pariutumisikä, joka vaikuttaa, etteivät monet edes etsi ystävää, kun on se poikaystävä löydetty.
Vastaukset 122
Vanhimmat
emmekä pidä yhteyttä jatkuvasti, välillä yhtenevä elämäntilanne saa soittelemaan ja viestittelemään tiheämmin mutta toisinaan voi mennä viikkoja ettei kumpikaan ota yhteyttä. Joskus elämä on kiireistä ja toisinaan vain tarvitsee enemmän omaa tilaa ja aikaa. Tärkeät ihmiset kuitenkin säilyvät vaikka etäisyyttä välillä otetaankin puolin ja toisin, ja taas kun tavataan, on kuin välissä ei kaikkea sitä aikaa olisi ollutkaan.
Itseäni ahdistaisi, jos ystävä soittelisi ja haluaisi tavata tuon tuostakin eikä siihen ikinä tulisi taukoa, tulisi olo että hän ripustautuu ja alkaa viedä voimia sen sijaan että ystävyydestä saisi voimaa. Yhtä kaikki, tämä on vain minun kokemukseni ja joku toinen puolestaan kokee ystävyyden aivan toisin.
Joskus kun on ollut aika etten ole tullut kuulluksi pitkään aikaan, se on johtunut siitä että olen vain niellyt kaiken ja kuunnellut, odottanut että toinen antaa tilaa minulle kertoa omista asioistani sen sijaan että olisin ollut läsnä ja ottanut sitä tilaa ihan itse. Jokainen määrittelee kuitenkin itse ne rajansa ja jos ne eivät ole kovin selkeitä, toinen helposti joko kävelee yli tai on ylivarovainen.
Mielestäni ystävyys on sekä oman itsen että toisen kuuntelemista, sitä että on läsnä.
Etsitkö kenties ihmistä joka korvaisi menehtyneen ystäväsi, etkä kelpuuta ketään joka ei ole lähellekään sama? Pelkäätkö että jos löydät uuden hyvän ystävän, petät entisen ja kenties menetät hänetkin jonakin päivänä? Onko sinulla ollut tilaa surra menetystäsi?
Kun itse menetin läheisiäni, pelkäsin pitkään menettäväni muitakin tavalla tai toisella, enkä oikeastaan halunnutkaan uusia ihmisiä elämääni koska minun olisi pitänyt kyetä varmistamaan etteivät he katoa mihinkään, ja sehän ei ole mahdollista, mitään ihmissuhdetakuita ei ole olemassakaan.
Omien menetysten myötä opin toisaalta myös luottamaan ihmisiin joita en kutsuisi ystäviksi, mutta joiden kanssa purin pahaa oloani koska se oli saatava itsestä ulos ennen kuin se olisi tuhonnut minut. Huomasin kuinka vaivatonta ainakin joskus oli puhua vaikeista ja kipeistä asioista, kun itse kerroin sellaisia, toisetkin avautuivat minulle helpommin ja yhtäkkiä tiesin joistakin asioita joita he eivät olleet uskaltaneet kertoa kenellekään aiemmin.
Korostan edelleen että tämä kaikki on vain omaa kokemusta, eikä mitään yleispäteviä ohjeita, olen vain todennut että toisen höpinöistä saattaa joskus löytyä joku ajatus joka kantaa eteenpäin ja auttaa kohti uusia näkökulmia.
Mutta toivon että löydät sen ystävän, sellaisen jonka kanssa kelpaatte toisillenne sellaisina kuin olette.
Eli en tarkoittanutkaan aivan sitä, että täytyisi ystävän kanssa nähdä koko ajan tai pitää koko ajan yhteyttä, vaan sitä, että jos yhteydenpidossa tulee välillä taukoa vaikka se muutama viikko, tietää, ettei se ystävyys mihinkään ole kadonnut ja osaa ymmärtää toisen kiirettä ja antaa tilaa. Yritin tarkoittaa sitä, että jos se yhteydenpito on aina sitä, että toisesta kuuluu pari kertaa vuodessa, niin ei se enää ole ystävyyttä, kun ei toiseen saa kunnon kontaktia eikä pääse niin paljon edes tutustumaan, kun yhteydenpito on niin väljää.
Täytyy myöntää, että olen ollut enemmän kuin pettynyt osaan kavereistani (lähimmistä kavereistani), kun ystäväni kuoli. Moni tunsi hänet ja tiesi, miten hyviä ystäviä olimme. Kuoleman jälkeen juuri kukaan ei ole ottanut asiaa puheeksi itse ja jos minä olen ottanut, on suurin osa nopeasti vaihtanut puheenaihetta ja selvästi antanut ymmärtää, ettei halua asiasta puhua tai edes kuunnella minua. Kuitenkaan se oma puhumiseni ei ole ollut mitään ylitsevuotavaa pillittämistä tai muuta, ihan vain asiasta asiallisesti puhumista tai lähinnä yrittämistä.
Ainut, kenen kanssa asiasta on voinut vapaammin puhua ja edes itkeä, on ollut mieheni. Onneksi minulla on sentään hänet, mutta tapaus on saanut kyllä miettimään, että jos en olisi mieheni kanssa, olisiko minulla todellakaan ketään, jonka kanssa tuollaisistakin asioista voisi puhua. Onhan psykologeja ja terapeutteja, mutta eiväthän ne ystäviä korvaa.
En ainakaan tietoisesti yritä korvata menehtynyttä ystävääni, mutta toki nyt tuo ystävän paikka on entistä suurempi elämässäni. Olen kyllä aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti etsinyt uusia ihmisiä elämääni ennen ystäväni kuolemaakin. Mutta toki siis en kiellä, etteikö ystäväni menetyksellä olisi korkeisiin ystäväkriteereihini mitään vaikutusta.
Toivon ja jaksan silti uskoa, että myös minulle jostain löytyisi ystävä, joka hakee ystävyydeltä samoja asioita kuin itse haen. Ja kiitos, kun kerroit oman kokemuksesi ja näkemyksesi asiasta.
Tekstisi voisi olla melkeimpä minun kirjoittama. Ottaisitko yhteyttä? Ei voi tietää ollaankos yhtään samalla aaltopituudella, mutta tekstisi perusteella haet juuri samaa kuin minä. Itsekin olen parisuhteessa elävä nuori nainen joka on menettänyt sen oikean ystävän (tosin hän ei ole kuollut). Ja kaipaisin nyt todellista ystävää elämääni. [email protected]
olisin ne itse sanonut..
Olen nimittäin itsekin huomannut, että hyvän ystävän löytäminen on hyvin vaikeaa, jos nyt ei aivan mahdotonta kuitenkaan. Olen aviossa ja sitä mieltä, että oma puoliso on minulle se kaikkein paras ystävä, kuitenkin. Hänelle voin kertoa kaiken, mutta hän on kuitenkin mies eikä välttämättä ymmärrä kaikkia juttuja aivan niin kuin olisin tarkoittanut. Toisin sanoen naisten jutut saattavat ainakin välillä mennä hänellä ”yli hilseen”.. ;-)
Minulla on ollut elämäni aikana muutama hyvä ystävä, mutta elämäntilanteiden muututtua erilaisiksi ja etenkin välimatkan takia nämä ystävyyssuhteet ovat viilentyneet pikku hiljaa. Pidän heitä kuitenkin edelleen hyvinä ystävinäni, koska aina heidät tavatessani sama luottamus ja muu ystävyys on kuitenkin jollain lailla ennallaan. Näemme vain hyvin harvoin ja koen, ettei tällainen ystävyys riitä. Toivoisin näkeväni ystäväni useinkin, vaikken kyllä tarkalleen tiedä mikä tapaamistiheys olisi sopiva.
Nykyisin vaan tuntuu siltä, ettei monikaan hae kovin vastavuoroista ystävyyssuhdetta. Tai he pikemminkin tuntuvat ottavan kaiken hyödyn irti toisesta, joka on valmis panostamaan ystävyyssuhteeseen. Itse olen ikävä kyllä kohdannut paljonkin tällaisia ihmisiä. Kutsun heitä kavereiksi. Ennen saatoin jopa pitää yllä tällaista kaveruussuhdetta luullen pystyväni muuttamaan sen ystävyydeksi, mutta nyttemmin olen huomannut kuinka kuluttavaa se kuitenkin on. En enää jaksa pitää kovin tiiviisti yhteyttä sellaisiin tuttaviin, joilla tuntuu olevan niin paljon kaikkea muuta – ei siis aikaa juurikaan minulle.
Itselleni on tullut vahva tunne siitä, että olen kauhean vaativa kaikkia ihmisiä kohtaan. Minulla on tiettyjä kriteereitä siitä, millainen ystävyyssuhteen tulisi olla. Olen itse kuitenkin nykyään aika arka olemaan avoin, muutamia kertoja olen yrittänytkin mutta avoimuuteni oli liikaa näille kavereilleni. Yritin lähestyä heitä ehkä liiankin innokkaasti, siitä päätellen kun he tuntuivat ottavan sen jälkeen lisää etäisyyttä minuun. Ystävyyssuhteeseen kuuluvaa avoimuutta en kuitenkaan heidän kanssaan ole onnistunut saavuttamaan.
Mutta yhtä kaikki – mieluummin olen yksin ajatusteni kanssa kuin jaan ne jollekin puolitutulle, johon ei voi edes luottaa. Vaikka onhan se raskasta, kun ei ole sellaista sielun sisarta joka ymmärtää, haluaa kuunnella, mutta myös jakaa omia ajatuksiaan minun kanssani..
Olen myös itse monesti törmännyt siihen, että on paljon niitä, jotka yrittävät kaikin tavoin hyötyä ystävyydestä ja itse taas en voi sitä sietää. Tosin täytyy myöntää, että olen sen verran liian kiltti, että usein ystävyyttäni käytetään hyväksi, ainakin pienessä mittakaavassa.
Samaa myös itse kaipaan, eli sitä naisystävää mieheni lisäksi. Ei se mies kuitenkaan kaikkia naisten juttuja ymmärrä ;)
Niin, ei sitä voi kaikesta avautua puolitutuille kavereille, joten juuri siksi se "oma ystävä" olisi niin tervetullut.
Jos haluat lähettää minulle mailia, osoite on [email protected]
Voisimme ehkä vaihtaa enemmän ajatuksia sähköpostien välityksellä?
En ole lukenut mitään muiden viestejä, mutta uskon että mielipiteeni tuo niihin uuden pointin. Netissä ei kannata lukea muiden viestejä, jos niiden takana ei seiso ei-anonyymi oikea henkilö, koska keskustelua käydään epätodellisista syistä.
Ulkomailla, Suomeen verrattuna, ystävyys on sama asia kuin suhtautua ystävällisesti toisiin ihmisiin kadulla tai ihan vain arjessa. Ystävyys seuraa siellä sitä, kun toiset ovat kokeneet sinun olevan ystävällinen heitä kohtaan. Ystävyys ei ole siellä mikään nettihahmo miroskiinan kuvailema status tai sopimus, johon päästään, jos kummatkin niin päättävät tai jos toinen on riittävän samankaltainen persoona. Ystävyys on ystävällistä, tunteellista avoimuutta, tasa-vertaista ja läheisyyden suhteen myönteistä, hyväntahtoista käyttäytymistä, josta seuraa toisten luottamus ja ystävällinen seura myös tulevaisuudessa, siis ystävyys, eikä ketään ystävällisesti käyttäytyvää ihmistä suljeta väärien johtopäätösten tai erilaisuuden takia ulos. Suomalaiset ovat joko sellaisia, että hepitävät ystävyyttä sopimuksena henkilöiden välisestä suhteesta tai sitten he pidättäytyvät sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Suomessa ei siis ole puute ystävistä vaan ystävyyteen johtavasta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, koska suomalaiset pidättäytyvät kontakteista. Ihmiset ajattelevat liian tiukkapipoisesti, virallisesti ja muodollisesti, ja kokevat että toisiin ihmisiin tutustuminen on rasite. Suomessa vallitsee täydellinen ideologia ihmissuhteiden välttämiseen. Suomalaisilla on tapana ylläpitää itsenäisyyttään ja elämäntapaansa riippumattomuudella muista ihmisistä, koska toisten kanssa asioiminen on aikaisemmin ollut pakkomielteenomaista ripustautumista tai naivia perhemäistä yhdessäoloa tai ulkopuolisia karsastavaa, rasistista normisidonnaista ryhmätoimintaa. Ihmiset haluavat unohtaa ne kokemukset, mutta samalla kieltävät kaikki sosiaaliset tarpeensa ja samastumisen, spontaanisuuden ja hellyyden tunteet. Suomalaisten mielenlaatu on tällaisessa mahdottomassa ja primitiivisessä välitilassa, jolla on tarkoituksensa, mutta joka eroaa sosiaalisessa kapasiteetissaan selkeästi eurooppalaisesta, latinalaisesta, anglosaksisesta tai aasialaisesta sosiaalisuudesta. Suomessa on tällä hetkellä helvetin yksinäistä ja kovaa elää, sosiaalisessa mielessä siis. Minä saan lohtua aina käydessäni ulkomailla, varsinkin latinalaisessa maailmassa, joka on Suomen mentaliteetin huonojen puolien positiivinen vastakohta. No miten suomalaiset voisivat avautua? Ken tietää! Ensiksi suomalaisten pitää varmaan lopettaa kinumasta toisten huomiota ja oppia olemaan itsenäisiä. Vain siten he kasvavat eroon ripustautumisesta, läheisriippuvuudesta, perhemäisestä yhteisöllisyydestä rasistisesta normien mukaan ulossulkemisesta. Itse opin sen jo vuosia sitten. En kuitenkaan usko, että suomalaisten kannattaa vältellä sosiaalista vuorovaikutusta ja ulossulkea kaikki tuntemattomat ihmiset baareissa tai muissa kokoontumistilaisuuksissa. Itse asiassa suomalaisia pitää konfrontoida sisäänpäinkääntyneisyydessään ja provosoida vastaamaan spontaaneihin ja emotionaalisiin kommentteihin, joita norminuoretkin kokevat sekopäisyyden merkkinä. Toivoa on, jos ihmiset tietoisesti rikkovat tämän keinotekoisesti luodun karenssin sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja vastaavat ystävällisesti lähestymisyrityksiin. Useimmat eivät siihen pysty ennen kuin kulttuuri ja normit opettavat heidät muuhun, ja voitkin varautua siihen, että sinut tullaan useammin torjumaan kylmästi kuin toivottamaan tervetulleeksi. Rankka maa.
Tuntuipa mukavalta lukea, että jossain on myös muitakin jotka painiskelevat samankaltaisen ongelman kanssa.
Minulle ystävän löytäminen on tuottanut myös suuria vaikeuksia. En ole kaltaistani tavannut ja ystävyydelle minullakin on (ehkä liian) suuria odotuksia. Ihmisiin tutustuessani olen vain huomannut aika pian, että se aitous mitä ihmisessä ja ystävyydessä itse arvostan ei löydy toisesta ihmisestä aidosti samoin.
Toinen asia mihin olen törmännyt on avoimuus. Koen olevani itsekin hyvin avoin ja puhun mielelläni asioista avoimesti. Valitettavasti vain tällä galaksilla pidetään (kai) liian outona ihmistä joka on oma itsensä ja avoin.
Todellinen ja aito ystävyys on mielestäni sielullista yhteyttä, missä samanlaiset ajatusmaailmat kohtaavat ja löytävät toisensa, muuttuen yhdeksi. Minä uskon vahvasti siihen, että jos jokin ihminen kiinnostaa syntyy heidän välilleen selittämätön kemia, tunnereaktio ja he tunnistavat toistensa sielut 'kuin puhuisivat samaa sielujen kieltä'. Intuitio voisi kai määrittää tämän saman yhtälön myös.
Voi olla, että minulla on liian suuria odotuksia ystävyydestä. Harva kai uskoo mihinkään tällaiseen tai edes ymmärtää sisimmässään mitä tällainen ystävyys todella voisi olla. Ehkäpä siihen on samanlainen selitys kuin rakkaudelle ja rakastumiselle. Ystävydessä ei rakastuta toiseen, mutta jos se on todellista ja aitoa voi ystävyydestä ja sen tunteesta syntyä elinikäinen.
Ehkäpä minä kuulun niihin harvoihin jolle riittäisi vain se yksi sielunsisar, todellinen ja aito ystävä. Samankaltainen, jonka tunnistaisin ja hän minut. Toivosta ja etsimisestäni olen luopunut, koska vieläkään en ole sinua löytänyt.
Kirjoitit mielestäni juuri sopivasti:
"Voi olla, että minulla on liian suuria odotuksia ystävyydestä. Harva kai uskoo mihinkään tällaiseen tai edes ymmärtää sisimmässään mitä tällainen ystävyys todella voisi olla. Ehkäpä siihen on samanlainen selitys kuin rakkaudelle ja rakastumiselle. Ystävydessä ei rakastuta toiseen, mutta jos se on todellista ja aitoa voi ystävyydestä ja sen tunteesta syntyä elinikäinen.
Ehkäpä minä kuulun niihin harvoihin jolle riittäisi vain se yksi sielunsisar, todellinen ja aito ystävä. Samankaltainen, jonka tunnistaisin ja hän minut."
Itse ajattelen juuri noin!
Välillä tuntuu turhauttavalta, jos joku ihmettelee, että "eikö sinulla muka ole ystäviä? Onhan sulla vaikka miten monta kaveria!" Ja kun se kaveri ei edelleenkään ole ystävä, ainakaan minulla.
Toisaalta, kun maailmassa on todella paljon ihmisiä, olisihan se jo outoa, jos ei yhtäkään sellaista löydä, joka olisi edes suunnilleen samalla aaltopituudella ja jonka kanssa voisi ystävystyä.
Jos ei etsi, ei löydä. Aivan niin, mutta toisaalta, mistä sitä etsisi? Netistä totta kai, mutta tuntuu että täältäkin on yllättävän hankala löytää ystäviä tai ylipäätään ihmisiä, jotka etsivät ystäviä, eivät ihmisiä, joille voivat itse vuodattaa kaikki asiansa ja ovat kykenemättömiä vuorovaikutukseen ja luomaan molemmin puolista ystävyyssuhdetta.
taidetaan olla ajatuksissamme. Minä vain olen lopen kyllästynyt tähän etsimiseen. Kasvoton ja pelkkä kirjoittelu sähköpostien kautta ei myöskään tunnu omanlaiselta ja enemmänkään ns. oikealta ja luontevalta tavalta tutustua edes paremmin kehenkään. Tokihan aluksi voi kirjoitella ja tutustua niinkin, mutta olen huomannut ettei se välttämättä johda ja vie edes mihinkään todelliseen tai syvempään ystävyyssuhteeseen. Kirjoittelu kun taas on vain niin helppoa lopettaa ja jäädä toiselle vaan ns. 'tuntemattomaksi'.
Surkuhupaisaahan se ajatus on, että maailmassa on näin paljon ihmisiä, mutta et vain löydä ja kohtaa sitä kaltaistasi. En minäkään haluaisi menettää kokonaan uskoani siihen etteikö missään muka ole samankaltaista ystävää joka ei haluaisi ystävystyä samalla tavoin, samoin tuntein ja ajatuksin. Meitä yksinäisiähän vailla ystävää on maailma pullollaan!
Itsestäni ainakin tuntuu, että monelle riittää vain se kaveri (tai pari) jonka kanssa hengata, kun on aikaa ja/tai tarvetta. Joku puolittainen korvike, joka ehkä antaa jotain tai on jollain tavalla läsnä kun häntä tarvitset, tai hän sinua. Kyllä YSTÄVÄ on jotain ihan muuta tähän verrattuna. Kaverit voivat vaihtua ja haihtua taivahan tuuliin, mutta jos on kyse luotettavasta, oikeasta ja aidosta sielujen ystävyydestä se pysyy aina! Siinä se hienoinen ero kaveruudella ja ystävyydellä.
Nettihän on täynnä kaikenlaisia, niitä jotka etsivät puolitosissaan tai leikillään sitä kaveria tai ystävää. Joillekin riittää taas pelkkä meiliystävä, jonka kanssa kirjoitella niitä näitä tai vaihtaa vaan ajatuksia taivaan ja maan väliltä. Joku toinen taas etsii tosissaan ja toivoo löytävänsä kaltaisensa ystävän. Jokainenhan sen itse määrittää mitä etsii ja kaipaa, millaisen kaverin tai ystävän toivoisi löytävänsä ja mikä kaveruuteen tai ystävyyteen sitten riittää. Moneksihan meitä on.
Että harvoin se pelkkä sähköpostien lähettely johtaa livenä tutustumiseen, ellei sitten satu asua lähellä toisiaan. Toisaalta taas se sähköpostien lähettely voi olla helppo tapa ottaa selvää siitä, ollaanko samalla aaltopituudella ja "kannattaako" toiseen tutustua esim. sopia tapaamisia ym. Kuitenkin Suomessa välimatkat ovat sen verran lyhyitä, ettei se mahdotonta ole ystävystyä ihmisen kanssa, joka asuu hieman kauempana omasta asuinpaikkakunnasta. Vaivaahan se toki vaatii, molemmin puolin.
Mistä päin itse olet?
Haluaisitko kuitenkin vaihtaa ajatuksia sähköpostitse?
Minulle voi kirjoittaa [email protected]
Olen ainakin itse valmis tutustumaan ihmisiin ja näkemään myös vaivaa, esim tapaamaan ja pitämään yhteyttä myös muilla tavoin kuin vain sähköpostilla.
asutaan varmaan ihan eri puolella suomea. Asun itse täällä keskemmällä. Kyllähän tätä ajatustenvaihtoa sähköpostitsekin on tullut 'harrastettua', mutta en ole etsimässä/kaipaa mitään kaukoystävyyttä, mitä pidettäisiin yllä vain pelkän kirjoittamisen kautta. Olen siihen ihan liian laiska ja toisaalta kun en saa sellaisesta ystävyydestä muutenkaan mitään irti. Tokihan matkustaa voi, jos sellaisen tosiystävän sattuisi löytämään, eikä tuo välimatkakaan olisi este vaan pikemminkin vain hidaste. Tosin mielestäni myöskään sellaisessa ystävyydessä ei olisi järkeä, jos tapaa ja näkee toista vain 2-3 kertaa vuodessa ehkä.
Missä päin suomea sinä asut?
Itse asun Etelä-Pohjanmaalla, että kai tämäkin "keskellä" päin Suomea on :)
Mutta olen samaa mieltä kanssasi, että kun sitä ystävää arkielämään on etsimässä, niin kyllähän se hankaloittaa asioita, jos täytyy matkustaa satoja kilometrejä nähdäkseen toisen ja toinen ei ole millään lailla omassa arjessa mukana. Itselleni tuo kirjoittelu on niin mukavaa puuhaa, että jo senkin vuoksi on helppoa pitää sitä kautta yhteyttä ihmisiin, varsinkin jos on välimatkaa.
Elämäntilannehan sen paljoltikin sanelee miten ystäyydelle on aikaa. Helpompaahan se on kun asuu samassa kaupungissa, mutta sen olen huomannut että vaikeampaa on samasta kaupungista kyllä ystäviä löytää. Siis YSTÄVIÄ, ei kavereita.
Ainakin itse olen mielestäni monellakin tapaa poikkeavampi. En ole perheellinen, mutten myöskään sinkku. Tässä iässä jo monet ovat pariutuneet, menneet naimisiin ja saaneet lapsia. Minä en kuulu tähän joukkoon, vaikkakin luotettavassa parisuhteessa olen elänytkin jo todella pitkään. Perheen perustaminen ja naimisiin meneminen ei vain ole 'minun juttuni', tai edes elämäni tarkoitus.
Nuorempana harrastin kirjoittamista paljonkin sillä perinteisellä tavalla. Silloin se tuntui myös kivalta, kun oli kirjeystäviä kauempaakin ja sitä jaksoi kirjoitella paljon (ja siihen aikaakin oli), koska se oli enemmänkin harrastus itselleni. Puhumattakaan kun sai kirjoittaa omalla käsialallaan ja raapustaa kynällä tekstiä.
Eipä minusta olisi matkustamaan satoja kilometrejä viikonloppuisin ystävän luo, meneehän siihen rahaakin jo liian paljon. Oma autohan tietysti helpottaisi kulkemista, mutta sitähän ei ole (eikä edes ajokorttia). Olenko lie autovastainen, myönnän olevani. Mieluiten kuljen junalla, lähimatkat pyörällä, kävellen tai satunnaisesti bussilla. Lähellä kaupunkia asuvana on helppo päästä kuitenkin rientoihin tai muuhun, jos joskus sitä kaipaa/tarvitsee.
Helpoksihan kai tämä ystävien/kavereiden löytäminen on mennyt, kun netti on keksitty. Onhan se nopeaa ja helppoa pitää yhteyttä, muttei se henkistä läsnäoloa ja tunnetta korvaa ystävyydelle. Onhan kuitenkin ihanampaa olla kasvokkain ja jutella, nähdä toisen silmät ja katsoa niihin ja tuntea elävästi toisen läsnäolo.
Itselläni on kavereita ja yksi todella hyvä ystävä. Emme kylläkään etsineet toisiamme, itseasiassa olimme aluksi työtovereita. Tavallaan olemme niin eri-ikäisiä ja olemukseltamme erilaisia, että ehkä emme olisi etsimällä mitenkään voineet löytää toisiamme.Toisaalta ystävyys kehittyy pikkuhiljaa.Vähitelleen sitä paljastetaan itsestämme asioita, hyväksytään ja opitaan kunnioittamaan toisia. Sitten löytyy se samankaltaisuus, sielujen sympatia, mutta löytyy myös ne ärsyttävät puolet. Mutta on se hieno tunne, kun voi istua hiljaa toisen seurassa ja silti se toimii, keskinäinen ymmärrys ja hyvä olo.
Mutta minusta siis kannattaa olla avoin ihmisille, se hyvä ystävä ja sielujen sympatia voikin löytyä aika yllätyksellisesti sieltä mistä sitä ei etsi. Ehkä siinä pitää luopua ensimmäiseksi omista ennakkoluuloista.
Mutta kyllä sellainen henkinen yhteys toiseen ihmiseen on mahdollista, sellainen, joka on varsin pyyteetöntä, se ei katso pintaa, ikää tai vaikkapa vaurautta. Tai ainakin niin, että sellaiset seikat eivät pysty erottamaan. Voi olla niinkin, että elämän kokemusten myötä jostakusta kaverista voikin löytyä se ihminen.Hyvin yllättävää on sekin, että jos kertoo itsestään, asettaa itsensä alttiiksi, toisesta ihmisestä löytyykin jotain aivan uutta. Ehkäpä ystäviksi kasvetaankin.
Ja niin se on, että puolisot voivat vaihtua, ystävät pysyvät. Ystävän kuolema on kyllä todella raskasta, osaan vain kuvitella ja tuntuu jo todella pahalta ajatuskin.
peittämään avoimuuttani, koska se on käännetty/tulkittu huonoksi viakseni/piirteekseni. Avoimuuteni ja aitouteni on vain osa minua itseäni, joka on minusta normaalia ja minulle normaalia. Miksi sitä pitäisi hävetä, tai olla/esittää jotain muuta kuin mitä aidosti omana itsenään ja ihmisenä todellisesti on?
Ympärilläni voin havaita päivittäin asioita (työpaikalla), jossa ihmisten pinnallisuus, välinpitämättömyys ja epäaitous pilkistää läpi. Joidenkin kanssa voi jutella vain pinnallisia ja sitten on niitä joiden kanssa juttu ei luista mihinkään, ts. sanoen ei ole/löydy edes mitään yhteistä puhuttavaa. Tai on vain se 'välttämätön' hei, eikä muuta. Onhan se selvää ettei kaikkien kanssa juttu luista ja kaikki eivät edes toisistaan pidä. Eikä sitä yhteistä kemiaa ja samaa sielujen kieltä löydy.
Niin minäkin ajattelen, että ystävyys voisi syntyä ja rakentua kuin huomaamattaan. Ystävän voisi löytää työn tai harrastuksen kautta. Ensin se alkaisi vain jostain mitä ei edes ensin tunnistaisi tai huomaisikaan. Tai jokin intuition kaltainen tunne toisesta ihmisestä voisi saada sen aikaan. Jokin mikä herättää kiinnostuksen toisessa ihmisessä, tai kuin näkisit hänessä jotain samaa tai tuttua, mikä herättää sinussa ajatuksen tai tunteen josta hänessä pidät.
Olet onnellisessa asemassa, että sulla on edes niitä kavereita.
Minulla ei ole yhtään hyvää kaveria ystävästä puhumattakaan.
En tosin ole enää vuosiin etsinyt kavereita sen enempää kuin ystäviäkään, olen jotenkin luovuttanut ja yrittänyt sopeutua yksinäisyyteen.
Luulen niin, että yksinäisyyteen ei tarvitse olla mitään erityistä syytä, riittää vain että on "tylsä"tyyppi. Tylsää ihmistä karttavat kaikki, tylsällä kun ei ole kenellekään mitään annettavaa.
niitä kavereita ole. Korjasin vain tämän, jos luulit/luulet, että minulla on siis kavereita, kun puuttuu se aito ja todellinen ja kaltaiseni ystävä. Esim. ns. työkavereitahan voi olla, mutta niitähän tavataan vaan töissä, ei vapaa-ajalla, omassa elämässä. Tai että oltaisiin myös yhdessä töiden jälkeenkin, pidettäisiin yhteyttä ja mentäisiin jonnekin myös vapaa-ajallakin.
Mitenhän täällä keskisessä-suomessa, onko ystävättömiä, ei-perheellisiä, joilla olisi aikaa ja tilaa elämässä myös aidolle ja todelliselle ystävyydellekin? Onko teitä, muitakin?
sä tylsä tyyppi olet ja minkä ikäinen? ;)
Jospa vaan olet lukossa tunteittesi kanssa. Kun pelkää tunteidensa paljastuvan tai minkä tahansa muun yllykkeen joka tulee sisältä, niin alkaa niin pliisuksi ettei vaan mitään näkyisi.
Yleensä terapia auttaa ja sielunhoito niin pääsee todellinen räväkkä persoona esiin.
Älä jää nyhjöttämään seinille, sulle löytyy kaveri :)
jos olet niin tyhmää tai yksin kertainen kuka jaksaa olla ystävä revi siitä huumoria
ystäviin kyllästyys myös välillä..
olla sinä tosi yksinäinen ja kaiken lisäksi myös tosi katkera!
Hei!
Jos asut pääkaupunkiseudulla ja olet
kiinnostunut tutustumaan 27- vuotiaan luotettavan,rennon, sosiaalisen ja peruspositivisen Helsingissä asuvan tyttösen kanssa, niin pistä meiliä [email protected]
Nykyään ihmisluonne on yleisesti menny sen verran itsekeskeiseksi, materialistiseksi ja pahasuopaksi ettei rehellistä / pyyteetöntä kaveria yksinkertaisesti löydy, kuin yksi miljoonasta (jos sitäkään).
"Minä, mulle kaikki heti ..."!
Olet aivan oikeassa. Nykyään meillä on laitteet ja vehkeet emmekä silti ole onnellisia. Meillä ei ole kellään tarpeeksi ystäviä, kavereita luulisin. Tai ainakin on monia yksinäisiä ihmisiä täälläkin. "Maailma olisi jo valmis jos kaikki olisi kaikkien ystäviä". Mutta se on faktaa että tuskin ihmiskunnasta koskaan sellaista tulee. Jokainen ihailee vaan materiaalia ( kesämökit / talot ) rahaa, valtaa, mainetta, kunniaa.. Ja silti ei olla onnellisia?
Hengellinen pääoma on yli kaiken kaikessa miusta. Rahalla nykyään saa jopa jo ystäviä.
Karua sanon!
Tuntuu hyvin tutulta vuodatukselta.
minä en myöskään löydä ystävää samoin kriteerein kuin mainitsemasi asiat , koska olen liian hyvä kuuntelija, auttaja.
Vanha sananlasku " kateus vie kalatkin vedestä ,mennessään "
Siltikin jokaisessa (harrastus)ryhmässä ollessani etsin ja haen oikeita ystäviä, vaativin perustein ja sellaisin joihin olen valmis itsekin vastaamaan.Joskus luulen onnistuvani , mutta sitten tämä hlö onkin puukotttanut kipiästi.Tai alkaa arvostella ulkomuotoani tai yrittää saada leikkaamaan pitkät hiukseni pois.
Olen erittäin sosiaalinen luonne ja tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa , koska ihmiset ovat oikeasti ihania , parhaimmillaan ollessaan ,ystäviä.
,jos oma elämänsä ei ole kunnossa tai paremmin asiat kuin toisella níin,huonommuuden tunne on suuri tekijä estämässä ystävyyden alkamisen ja sen kestämisen .Vielä 50 vuotias perheellinen toivoo saavansa oikean ystävän ja luotettavan myöskin.
Ystävyydessä emme voi julistaa yhtä ja tehdä toista. Ystävän on oltava läsnä tarpeen hetkellä ja luottamus on ansaittava. Saaja ei voi käyttää väärin saamaansa eikä pitkästyttää toista kiittelyllä. On kyettävä näkemään ystävyyden hyveet ja nostamaan ne arvoonsa. Ystävä ei ole liian antelias eikä hän jätä toista kiitollisuudenvelkaan. Ystävyys on kevyttä, vaikka se olisi sankarillista. Ystävyys sanoo kuoleman kynnykselläkin: Ei kiittämistä. Se ei pyydä kaiken antamista, spitaalisten suutelemista tai oikeudessa valehtelua. Mutta mitä se pyytää, sitä se vaatii. Jos sille ei anneta, se arvostelee ja tuomitsee. Se ei rankaise, ei kiristä ei kosta, se vain katoaa, jos ystävyys lakkaa antamasta.
Kaikista suhteista ystävyys on se, joka vähiten sietää liioittelua ja tyhjää puhetta.
Mielestäni monet ystävät ovat kateellisia eli heihin ei voi luottaa. Ehkä olen itsekkin ....En sitä väitä mutta tosi vaikeaa löytää todellista ystävää. Sitten taas se voi joskus olla lähempänä kuin uskookaan.
Todella kurja lukea, että moni on ilman todellista ystävää.
Satun kuulumaan heihin, joilla ystäviä on aina riittänyt. Siis todella hyviä ystäviä. Vuosikymmenten takaisia, ja uudempiakin. He vain ilmestyvät elämääni; päiväkodin pihalta, työpaikalta, golf-kierokselta, jopa netistä.
En ole koskaan ajatellutkaan etsiä ystäviä eli siinäkö se juju?
Sillä: minäpä taas olen sellainen ,joka en löydä millään poikaystävää (avioero ajat sitten). Pitäisikö siis unohtaa koko asia???
Kivoja kavereita pyörii ympärillä ja voisin ajatella heitä ystäviksi, mutta ei rakastetuiksi.
- Muutan käyttäytymistäni yms. oleellisesti (alitajuntaista) miesten kanssa, kun tosi alkaa olla kyseessä, siis kun kiinnostun ´silleen´.
Ja niinpä en sitten ole sellainen luonteva ja kiinnostava, jollaisena ilmeisesti ystäväkandidaatit minut näkevät.
Moikka vaan!
Ihan ku olis oma kirjottamaa tekstiä lueskellu =/
Mulla ei oo ollu oikeeta ystävää sitten ku olin 14v ku oma kaveri kans kuoli =,(
Nyt ikää itelläni 27 ja avoliitossa ja meillä 2 lasta.
Viimesetki kaverit katos ku n.6,5v sitte ku eka muksu synty. Tuli tunne et ihan ku olisin saannu jonku kirouksen päälleni..lapsi.
Eli mulla ei oo tällä hetkellä elämässä ku perhe ja pari kaveria..eli ei ees kahvi/baari kaveria.. tietysti duunissa on jokunen juttelu kaveri mut siinä ne sit oliki.
Jokunen aika sitte mul oli kaveri joka meidän muutettua asunnosta isompaan jokusen 100m päähän. olin minä se joka piti yhteyden. Joten lopetin sen yhteydenpidon ku ei sitä kiinnostanu mun kuulumiset ikinä.
Joku reilu vuosi sitte tuli tekstiviesti että hän oli menny naimisiin.. laitoin kylmästi viestiä että mitä sitä mulle ilmottelemaan ku ei muutenka yhteyttä pitele tai vastaile viesteihin. Siitäkös sitte veti herneen nenään ja yritti kuitata asiaa kiireillä. Vi**u 1 viesti sillon tai soitto ni ei paljo olis aikaa vienny..mut ei.
Sanoinki et mitä sitä kavereina olemaan ku tää koko homma on aika yks puolista.
Ent. paras kaveriki ni ei sekä vaivaudu laitteleen ees viestiä..antaa siis olla. Seki yhteyden pito loppu ku ja löysin miehen ja muutettiin yhteen ja muksu synty.
Mulla on paljo parempi olla ku ei tarvii ajatella tollasii "ystäviä" tai "kavereita".
Eli jos sinä olet vaativa ni sit taidan olla minäkin. =D
Messengerissä löytyy juttuseuraa mut ei se korvaa sosiaalista elämää edes puoliksi.
Eikä mulla ole kiinnostusta istua koneella aina ku haluun vaihtaa ajatuksia jonku kanssa jostain..
Lenkille voin lähtee mielelläni koska sielläki voi keskustella..koira ihmisiä ku olen.
Ratsaille nousen mielelläni, bailata, dokaa ja relata osaan vaikka en enää ole joka vklopun baarissa notkuja..ei vanha enää jaksa ;D
Eli siis en tosiaanka ole sidottu kotiin!!!
Asiaaki olis vaikka ja kuinka mut ei oo kuuntelijaa..en oo mikään tuppisuu =D
No..mutta ehkä se tosi ystävä joskus eksyy eteen.. =) eli paikka on vapaana!!!
Sain ensimmäisen lapseni niin ystävät katosivat ja jäljelle jäi vain kavereita. Yhteistä aikaa olisi kyllä ollut,mutta yhteys vaan katosi. Nyt hoitovapaalla kahden lapsen kanssa ja kaipaan ystävää.
Mitä hemmettiä...ridaus/baari/juttuseuraa mäkin etsin.Laita s-posti,jos oot pääkaupunkiseudulta.
Olen 30 nainen ja avoliitossa,ei lapsia.Kälätettävää riittää....pidän eläimistä,musiikista ym.ym
titsku81(at)suomi24.fi
kirjotteleppa tonne ni jatketaan sitte =) en o ihan pääkaupunki seudulta mut 30-50km säteellä kyllä ja matka taittuu nopsaa autolla =D
Musiikki ja eläimet mm. mulla kans lähellä sydäntä!
niin siinä jää taatusti bimbot naisystävät toisaalle ja jos oikean miehen löytää
korvaa se kaikki niinkutsutu ystävät.
Ne sinunkin ystävät vain yrittäisivät vain loppujen lopuksi miestäsi selkäsi takana.
Oikea mies on ystävä ja kaikkea muutakin , ellei valitse juuri vääränlaista miestä.
Eli lopputulos on jos nainen köytää aidon hyvän miehen voi tälle puhua asioista kuin asioista
ja jakaa kaiken siis aivan kaiken...muuten on valinnut väärin ja on pakko etsiä bimbokavereita
"ystäväkseen"
Totta puhut! Kun miehinen mies toisen löytää niin siinä on vain naiset tiellä kun he toisiaan rakastavat.
Saa jäädä entisen naisystävät ja bimbot sillä sekunnilla ja parempi niin...
Asiallinen ja oikeaan osuva analyysi. Kyllä näin on näreet :)
puppelit heräsivät. Millähän tavoin sukupuoli liittyy hyvään ystävyyteen? Ystävä on ystävä kamppeisiin katsomatta, hyvät neidit.
pitää sarkasmista...
Ohoh, mikä kyynikko!
Et kai sinä miehellesi mene puhumaan asioita, joita vain nainen voi ymmärtää? Jätä hänet rauhaan moiselta höpinältä.
On selvää, että ystäviä tulee olla kaikista sukupuolista, jotta elämän eri aspektit tulevat käsitellyiksi.
Ethän voi rakentaa elämääsi yhden ihmisen/ymmärtäjän varaan!
Kohta se kumminkin (logiikallasi ) katoaa maailman turuille ja sinua fiksumman naisen syliin ;)
on oma miesystäväni, oikea taivaanlahja !
40 vuoden kokemuksella ikävä kyllä voin vain todeta, että naisystävät ennemmin tai myöhemmin mittaavat viehätysvoimaansa, naiset vain tarvitsevat todistaa itselleen (luulisin) olevansa edelleen haluttavia.
Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän viitsin lörpötellä ns naisten juttuja ja toisaalta siihen taas oma tytär tai sisko sopii parhaiten.
Hyvä mies, joka laittaa ihanaa ruokaa, on esteetikko, paras kaveri ja rakastaja, on löytö josta olen onnellinen.
Jos mies on ns äijjä, ymmärrän että nainen tarvitsee ystävättäriä joiden kanssa voi hassutella ja jutella..
Ja miehet harvoin ovat kateellisia - naiselle !
Siis, mies voi olla todellakin hyvä ystävä, suosittelen.
Varsinkin naisilla se kateuden peikko nostaa aina päätään jos toinen sattuu olemaan kauniimpi, menestyneempi, rikkaampi tai ihan mitä vaan...
Olisi tosiaan mukava jos toinen ei saisi aina kauheaa kohtausta jos toinen nyt yksinkertaisesti olisi parempi jossakin asiassa. Oikea ystävä olisi vilpittömästi onnellinen toisen puolesta eikä piilovittuilisi aina kateuksissaan.
Olen aivan samaa mieltä tuosta ystävyydestä.
Kerronpa tarinani, olen ollut yhden ystävän tukena kun hänellä on ollut vaikeaa ja on yhä.
Ongelmani on seuraavanlainen. Tämä mies on puhunut minulle että hän ei voi puhua omista asioistaan muille kun minulle, olen luullut että asia on todella niin mutta nyt en tiedä. On olemassa eräs toinenkin tyttö/nainen jonka kanssa tämä mies ei omien sanojensa mukaan tule toimeen, No viimeisin käänne tilanteessamme on että tämä mies on sanonut että hän haluaa katkaista välit tähän tyttöön kun hänellä on kielettyjä tunteita tätä naista kohtaan. Joka tapauksessa mies katkaisi välit tähän tyttöön ja sanoi sitten minulle että on niin paha olla kun tuli katkaistua välit. Siihen sanoin että voihan tilanteen vielä korjata,no mies korjasi tilanteen tähän tyttöön ja on onnellinen ja haluaisi minunkin kaveruuttani, mutta en voi koska olemme puhuneet tämän kaverin kanssa niin syvällisiä ja hebkilökohtaisia asioita puolin ja toisin. No tämä mies otti sitten täysin ulkopuolisen tytön kanssa puheeksi sen että minä muka olisin katkaissut välit häneen ja sitten muka olisin tullut hieromaan sovintoa, vaikka asia on niin että, minä sanoin vain että jos se tilanne rassaa sinua niin katkaise minuun välit. Myönnän toki että olen antanut sen mahdollisuuden että jos alkaa tökkiä tämän nuoren naisen kanssa, niin hän voi jutella aina minulle. Onkohan se mahdollisuus jonka annoin väärä. Luulin että olemme ystäviä, mutta taidamme ollakin kavereita.
Ei kai hyvää ystävää etsimällä löydä. Ystäviä löytää, mutta se josta tulee HYVÄ ystävä, on poikkeus ja sellaiseen vaaditaan muutakin kuin tahto.
Vasta ajan saatossa huomaa kuinka hyvä ja ennen kaikkea kuinka tärkeäksi toinen muodostuu.
Sen tärkeyden on oltava tasapuolista, helposti käy että toinen on se olkapää, ja toinen on se joka nojaa kaiket ajat. Homman pitää olla tasapuolista. On tietysti erojakin toinen haluaakin olla enemmän se olkapää, ja toista on elämä voinut hieman kolhia.
Kyllä hyvän ystävän löytyminen on helpompaa kuin aviopuolison. Ystävän kanssa ei olla kuitenkaan koko aikaa yhdessä.
Jospa sinä Miroskiina löydät aikanaasi sielun sisaren, siihen voi mennä aikaa ja olet voinut sen jo löytää mutta et tunnista sitä vielä.
Hyvää Rauhallista Uutta Vuotta Miroskiinalle ja kaikille lukijoille :))))
ystäviä on joskus vaikea löytää ja juuri kun luulee löytäneensä ni se osottautuu täys pataluhaksi..itel just yks ystävä näytti millane hän oikeesti on ja en halua enää myöntää että hän on ystäväni ollutkaan.lyö luuria korvaa ei vastaa puheluihi,lähtee pois kämpältä jos aiot tul kylää ja haukkuu selän takana tuossa oli mun ystävä todellisuudessa..nykyään itel ei ole muita ku kavereita..ystäviä on vaikea löytää
ystävät vaan tupsahtivat elämääni,ei niitä tarvinnut etsiä. Eiköhän samoin tapahdu nyt vanhempanakin,ei kiinnosta hirveästi alkaa väkisin suhteita luomaan,ne tulee luonnostaan kunhan ei jää vaan kotiin seinien sisälle....
Näyttää siltä että me miehet ei haluttaiskaan olla ystäviä, tai ei tohdita kertoa kenellekkään miltä todellakin tuntuu.
no, kännis tietty sitte.
Ainakin täällä seinäjoella näin :)
tällanen havainto mulla. mies 30v. laittakaa ihmeessä mailia jos vaikka täältä päin muitaki näitä sattuu lukeen..
Niin samaa olen mieltä. Yleistäminen on loukkaavaa, mutta sallittakoon se nyt tässä ja kun tulee vielä omasta päästä:
Miehillä on niin valtava tarve olla vahvoja niin siihen ei mahdu sitä että olisi heikko ja heikkouteen kuuluu omien tunteiden näyttäminen tai omista haavoista puhuminen.
Miehen tragedia on yrittää aina esittää vahvaa. Entäs jos ei ole:)
Niin miesten on oltava vahvoja ja kovia, tunteita ei saa näyttää. Sehän on vähintään homostelua, jos toiselle miehelle puhuu selvinpäin aroista asioista. Jos ei ole vahva, niin sitten on löydettävä toisia samanlaisia;) Siis sellaisia, jotka tajuavat ettei tarvitse esittää mitään. Itse pidän ainakin aidoista ihmisistä. Olen siis nainen. Ja kyllä meidän naistenkin kesken on oltava vahva ja kova. Jossei muuten niin menestynyt ja sosiaalinen suupaltti. Yksinäisyydestä puhuminen on joidenkin mielestä se säälittävin asia ja heikkouden merkki. Jokainen kait jossain elämän vaiheessa tuntee yksinäisyyttä.
lukea muiden kokemuksia ja mielipiteitä asiasta. Niin paljon tämä ystävän löytämisen vaikeus ja ystävyyteen liittyvät asiat ovat mieltä vaivanneet varsinkin viime aikoina.
Toivottavasti me kaikki jossain vaiheessa elämää törmäisimme sellaisiin ihmisiin, joihin voisimme luottaa ja joiden kanssa voisi rakentaa hyvän ystävyyssuhteen. Ei menetetä uskoa muihin ihmisiin ja heidän hyvyyteensä! :)
Jos joku haluaa ottaa minuun yhteyttä, mailia voi laittaa [email protected]
kAIKKI ASIAT ITTESTÄ KIINNI,YSTÄVIÄ EI SAADA NE PITÄÄ ANSAITA ..OLLA AKKTIVINEN SAMAA KOSKEE AVIOPULISOA..RAAMATTU NEUVOO PUOLISO PITÄÄ VIISASTI VALITA.
EÄMÄSSÄ HARVOIN SAA MITÄÄN,JA ON ERI VALINTOJA,,USEI IHMINEN VALITSEE VÄÄRIN.
MA mikään KUURO oo!!!!!
hän tulee jossain elämän vaiheessa vastaan. Vaikkakin olisi oltu jossain vaiheessa ns. törmäyskurssilla" asioiden suhteen ennen.
Löysin elämäni parhaan ystäväni vuonna 1999 toukokuussa, lempi nimi on Maku eli "Maarit." Oli tavattu ohimennen ennenkin joissakin tilanteissa. Hän tuli sitten sijaiseksi samalle osastolle kuin missä minäkin olin, minua kohtaan ennakkoluuloja oli hänellä.
Tutustuimme paremmin hiljalleen ja meillä oli aivan samanlainen huumori, mitä ei välttämättä toiset ymmärtäneet.Meistä tuli parhaat ystävät ja luottamus asioiden suhteen molemminpuoleinen. On tullut riitaakin, mutta puhumalla asiat selvinneet, kun tunnekuohut ovat menneet, kaikki taas ok. On itketty ja naurettu yhdessä usein, mutta se hiljainen luottamus toiseen pysyy.
Tapaamme kuukausittain, naisten saunailta merkeissä, vaikka hän onkin toisessa kunnassa töissä tällä hetkellä, soittelemme viikoittain. Tammikuussa lähdemme lomalle kylpylään yhdessä ja hauskaa on.
Kummallakin on myös muitakin ystäviä, ei se haittaa, kun voi luottaa toiseen ihmiseen kympillä.
Ystävä on rikkaus elämässä, kaikille toivon sellaisen löytyvän!.
Olen täysin samoilla linjoilla aloittajan kanssa. Sillä on todella vaikeaa löytää hyviä ystäviä. Vanhojen kavereiden kohdalla on usein tajunnut, ettei enää ole mitään yhteistä, tai korkeintaan ne muistot. Ihmiset muuttuvat, kuitenkin, nuorempana ei ehkä ollut oma itsensä.
Minulla ei ole kuin yksi tai kaksi hyvää ystävää, muut ovat kavereita. Eikä näidenkään kanssa voi jutella kaikesta. Olen yksinäinen parisuhteesta ja jonkintasoisesta sosiaalisesta elämästäni huolimatta. Koska juuri tuo ystävän puuttuminen on iso asia.
mutta itse olen jopa "tässä iässä" löytänyt uusia ystäviä joista tullut ystäviä,ei pelkkiä kavereita.
Mä olin koulukiusattu pienellä paikkakunnalla, ei siinä voinu ystävystyä oman tilanteen takia. Sitten vanhempana on muuttanu muualle. Vaikka tilanne on kehittyny, ei sitä noin vaan yht'äkkiä ees uusia kavereita löydä. Olen edes yhden tosi hyvän ystävän löytänyt 10 vuoden aikana ihan tyhjästä. Oikeet todelliset ystävyyssuhteet luodaan nuorena ja se vie vuosien ajan, eikä sitä tilannetta noin vaan tyhjästä luoda. Tiedän monta mun vanhoja luokkalaisiakin, jotka on täällä ja periaatteessa vois olla mun ystäviä, jos oma tilanne ois ollu parempi aikoinaan. Tuntuu vähän ikävältä se. Pitäis olla joku intohimoinen harrastus, josta vois saada ihan uusi ystäviä, eikä vaan surkutella.
Kyllä ihminen tarvitsee ystävän perheen ulkopuolelta, mutta mistä löytää sellaisen sattumalta. Sellainen henkilö olisi terapeuttinen ja poistaisi monia paineita sekä auttaisi jaksamaan arkipäivää. Tällaisella ystävällä on erityinen luonne kuunteluun ja jakamaan vaikeitakin asioita vuorovaikutteisesti.
Itselläni ei ole naispuolista ystävää mutta miespuolinen nettiystävä, ymmärtäväinen, rankan elämänkoulun käynyt. Positiivinen ilmiö.
Semmosta ihmistä ei ole olemassa, johon voisi luottaa 100%:sti. "Ystävät" on vaan niitä vähän parempia, tai läheisempiä kavereita, mut aina kannattaa olla vähän varuillaan.
eihän siinä häviä mitään jos ystävä johon voi luottaa.Ystävä jos pettää, hänen on häviö ja luottamus mennyttä, hän jää mopen osalle.
omaan isääni voin luottaa110%:sti,eipä paljon muihin .ystävyys ja luottamus.
hyljätyn, yksinäisen, vainotun, epätoivoisen, levottoman, paatuneen, levollisenkin ylin Ystävä on Jeesus, jos vain otat Hänet elämääsi henk.koht. Vapahtajana. Hän ei petä ja jätä milloinkaan, kun ihmiset sinut hylkää. Olen minäkin tullut petetyksi ja jätetyksi aikanaan ennen uskoon tuloa. Mutta niin raadollinen kuin tämä maailman aika onkin, on minulla todella vähissä luotettava ja hyvä ystävä ihmisten parista. Jos ei vaimoani ota huomioon niin ainoastaan muutamasta uskovasta löytyy ystävyys, mutta löytyykö todella hyvää ystävää, jonka kanssa saa mielentilat ja mielipiteet jakaa? Uskomaton ihminen on kuin häneltä olisi pohja viety alta. Huomaan sen näin muutaman uskossaolovuoden jälkeen. Katteettomia lupauksia lupauksien jälkeen, eikä hän niitä toteuta. Ehkä yleistän liikaa, mut maailman laki on raaka. Kun taas Jumala on rakkaus(mainitaan Raamatussa kolme kertaa). 1Piet.5:7: "Hän pitää meistä huolen"... ja ihmeellisesti Hän on pitänytkin. Otan yhden esimerkin lukuisten joukosta: Aikanaan meille tuli taloudellinen vaje, joka yltyi niin pahaksi, ettei saatu yhtä isompaa lainaerää maksettua. No odotas hetken aikaa ehkä muutaman päivän, rukoiltuamme yhtäkkiä saimme aivan oudolta ihmiseltä, jota emme silloin tunteneet, rahalähetyksen, jolla saimme koko loppu lainan maksettua. Näitä elämän suuria ihmeellisyyksiä olis lukematon määrä, mutta tilaa säästääkseni laitan loppuun vain, että Jumala on uskollinen. Jumalan siunausta ja siunaan teitä, jotka uskovia vainoatte.
ei ole yhtään hyvää ystävää, jos ei vaimoani ota huomioon. Mutta vuosia sitten löysin todellisen hyvän ystävän, joka ei petä ja jätä milloinkaan, kun ihmiset hylkää. Hän on Jeesus, Pelastaja ja Lunastaja. Kaiken alku ja loppu. Kaikkien hyljättyjen, sorrettujen ja vähäosaisten Auttaja. Sillä rikkaat Hän lähettää tyhjänä pois.
Pian Hän saapuu omiansa, uskovia, noutamaan tämän hävityksen, kaaoksen, epätoivon, epävakaan maailmantilanteen ja ihmissuhdevaikeuksien keskelle. Oletko Sinä valmis Hänet vastaanottamaan Henk.koht. Vapahtajana ja ennenkaikkea oletko valmis kun Hän kerran saapuu tänne meidän keskelle? Maranatha! Jumalan siunausta...
Anna jeesuksesi olla, eihän hän auta sinua missään asiassa, noin niinkuin konkreettisesti. Eikö aloittaja sanonut, että haluaisi kaksisuuntaisen ystävyyssuhteen, eikä harhaluuloon tai uskoon perustuvaa. Ei jeesus juttele sinulle, vaikka niin ehkä voit luullakin.
Ystäviä on vaikea löytää, se on totta.
kerran olet Jeesuksen kaveri niin voitko pyytää sitä tuleen meille huomenna kahville, että voitais jutella?
ei se sinun tuntemasi jeesus juttelekaan, mutta Jeesus, Messias, Immanuel=Jumala meidän kanssamme ei pelkästään juttele vaan Hän on elämäni ja Herrani, joka ei hylkää niin kuin Saatana käyttää hyväkseen ihmispoloisia. Mutta hänellä ei olekaan taas valtaa Jeesuksen veren yli. Niinkuin hengellisessä laulussa sanotaan:"Luota sä vaan Herran(Jeesuksen) rakkauteen... katseemme kiinnä kultakaupunkiin, jossa riemu on loputon. Sillä maan päällä ihminen tekee syntiä tiedostaen tai tiedostamattaan, mutta taivaaseen et ota mitään. Tänne jää, synti, maine, kurjuus, mutta taivaassa on ikuinen ilo. Siellä juhlitaan. Usko tai älä. Joh.3:16 Siunausta
Kokemukseni on, että hyvä ystävä pettää jossain vaiheessa.
Kun et luota kehenkään, et myöskään joudu pettymään.
Eivät kaikki petä, se on totuus. Et voi sanoa toiselle niin, vaikka itse olisikit kovin kyyninen.
"Parin kaverin kanssa, joista voisi tulla ystäviä, on ongelma joku muu. Kateus kenties tai huono itsetunto, joka pilaa ystävyyssuhteen syntymisen. Kaverilla on tärkeä tavoite kerskuilla kaikella tai haukkua muita (myös minua). "
aika tuttu juttu :s
Hei!
Tulin tähän sivulle äsken.Minulle tämä hyvän ystävän hankkiminen on käynyt aivan kuin vahingossa.Uskon,että kaikki on tarkoitettua.Tapasin ulkomailla suomalaisen ihanan tosiystävän!Tosin hän on minua 15v nuorempi,mutta ei haittaa.Toinenkin ihana ystävättäreni on melkein 20v nuorempi,mutta mitä siitä,meillä synkkaa hyvin!Jos haluat,sydämeni riittää Sinullekin ystäväni.
Mitä se ystävyys oikeastaan on? Minä ymmärrän että on poikakavereita joiden kanssa istutaan iltaa ja dokataan. Ne on varmaan ystäviä. Naiset ovat ystäviäni jos ystävällisesti antavat. Niin yksinkertaista se taitaa olla kun tässä olen pohtinut. Olen koittanut keksiä sanaa joka kuvaisi ystävyyttä. Paras lienee "helpotus" kun on tavannut ystävän. Suomi24 treffeiltä olen tavannut tosi monta naisystävää. Kiitos teille kaikille. Ehkä joskus taas tavataan.
hyvä kun notit kisssan pöyrrällee. noiin se on.
Kirjoittaa niin rumasti! Miksi kaikki kauniit asiat pitää pilata?Sääliksi käy sinun elämää.Tuntuu,että se on todella olematonta elämää,kun noin ällöttäväisiä päästää suustaan.Etkö huomannut,tässä oli kyse ystävyydestä!En todellakaan koskaan haluaisi tavata SINUN KALTAISTASI!!!
Mä luulen että todellisia ystäviä ei voi edes löytää muuta kuin lapsuudessa ja kouluvuosina.
Kaikki loppuelämässä tavatut ihmiset on korkeintaan kavereita. Meikäläisen ihmissuhteet on kariutuneet vuosien saatossa olemattomiin. Iän myötä on monien hyvien tyyppien kanssa kasvettu eri suuntiin ja nykyään monia ei voisi edes tunnistaa, jos joskus sattumalta tavataan.
Ihan muutama hyvä ystävä on enää jäljellä nuoruudesta, mutta tuttu kuvio toistuu taas kuten aina ennenkin. Ei vaan enää yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa näiden ihmisten asiat, joiden kanssa on hengaillut viimiset 15 vuotta!
Oikeastaan tunne on molemminpuoleinen. Elämään on tullut uudenlaista sisältöä puolin ja toisin eikä nämä uudet asiat ole millään tavalla yhteyksissä näihin nykyisyyden ja entisyyden rajamailla keikkuvien ystävien elämään.
Osaltaan tästä syystä tiet erkanevat vaikkei varsinaisesti mitään riitaa taikka muuta vastaavaa olisikaan. Yhteiset tapaamiset vain harvenevat pikkuhiljaa, ensin tavataan viikon välein, sitten kuukauden-, lopulta vuoden välein kunnes ei pidetä enää yhteyttä olenkaan, jos edes moikataan kun tullaan autolla vastaan.
Jäljelle on jäänyt vain muisto siitä, että joskus on yhdessä kasvettu ja koettu ja nähty maailmaa, opittu jotain toisistamme kunnes lopulta elämän tiet ovat vieneet eri suuntiin, ollaan huomattu viisaaksi erota sulassa sovussa ja useimiten lopullisesti, haikeina mutta onnellisina ja yhtä muistoa paljon rikkaampina. Elämä on elämästä ja toisista ihmisistä oppimista ja niistä kaikista luopumista!
Niin se elämä meitä ikuisia ystäviä tuulessa keinuttaa ja hellästi laskee sellaiseen paikkaan jossa voi elää ja kasvaa elämäänsä. Joskus se paikka on kaukana sieltä mistä matkaan on lähdetty!
Täällä vielä yksi kohtalotoverisi ja oli ihana tietää etten siis ole yksin.
Mulla on kanssa ollut vaikeuksia löytää hyvää ystävää jo viimeiset 10v. Kaikki alkoi siitä kun kaverit aikoinaan muuttivat opiskelemaan eri paikkakunnille ja vähitellen yhteydenpito vaan loppui.
Sainkin aina välillä muutamia kavereita kahville,baariin jne,mutta ei sitä tosi ystävää vaan ei ole löytynyt. Kaikki kaveruudet vähitellen hiipuu ja tuntuu aina että minä olen aina se yhteyden pitäjä.
Tässä kerran taas oli yksi "kaveri",ja minusta tuntui että olin se yhteyden pitäjä.Päätin että nyt katson vuorostani koska tämä "ystävä" ottaa itse yhteyttä ja katson näin ollaanko oikeasti ystäviä. Olen sitä yhteyden ottoa odottanut jo puoltoista vuotta!
Parhaillaan mulla on vain kaksi kaveria joiden kanssa tulee käytyä kahvilla,ostoksilla jne.
Toisen näistä olen jo tuntenut pidempään ja luulin että ollaan enemmän kuin vain kahvittelu kavereita. Kuitenkin viime vuosina yhteydenpito on ollut tosi heikkoa.Teksiviestejä ei häneltä tule koskaan,ja harvoin soittoja.Minä yleensä otan yhteyttä ja kun nähdään niin pahoittelee kiireitään. Nyt on alkanut nää välit olemaan kuukausia,jopa kerran puoli vuotta.Ei oikein tunnu ystävyydeltä,vaikka hän on joskus sanonut että olen hänen hyvä ystävä.
Kun muutettiin uuteen asuntoon,niin hän tuli vasta monen kutsun jälkeen vuoden päästä käymään (asuu 10km päässä).
Toinen ystävä on uudempi töiden kautta.Tutustuttiin paremmin koska oltiin taas toisella tavalla kohtalotovereita.Autoin häntä kuuntelemalla hänen ongelmiaan jne.Kun hänen kriisinsä väistyi,niin yhteyden pitokin on vähän niin ja näin. Hän kerran valitti että ei ole löytänyt täältä paikkakunnalta ketään tosi ystävää.Sanoin suoraan että sama ongelma minulla ja ollaan me ystäviä. Tästä huolimatta en ilmeisesti kelpaa tosi ystäväksi hänelle.
Ei sitä vaan jaksa olla se ketä pitää yhteyttä.Ja tuntuu että niin on ollut kaikissa viime aikaisissa kaveri suhteissani. Ei se tosiaan ole niin vaikeaa laittaa viestiä ja soittaa,varsinkin jos ei olla keritty näkemään pitkään aikaan.
Aivan! Juuri se harmittaa monissa kaverisuhteissa, että aina saat olla yksin se, joka jaksaa nähdä vaivaa ja pitää yhteyttä. Toisesta ei kuulu mitään oma-aloitteisesti ja vaikka kuulumisten kyselyviestiin vastataan monien päivien kuluttua, jos ollenkaan. Joskus jopa loukkaannutaan, jos et ole ottanut tapasi mukaan yhteyttä!
Ehkä se on jotain itsekkyyttä niiltä ihmisiltä? Ei anneta omaa aikaa ja nähdä vaivaa, odotetaan, että toinen tulee aina luokse ja ehkä sitten jos on aikaa uhrataa muutama minuutti aikaa toiselle.
Sitten on myös näitä, jotka kyllä vastaavat viesteihin ja ottavat yhteyttä, jos haluavat purkaa mieltään ja kertoa omista jutuistaan, mutta kun tulisi heidän vuoronsa kuunnella, ei yhtäkkiä olekaan aikaa ja haluja.
Mihin ne vuorovaikutustaidot ovat joiltakin ihmisiltä kadonneet?
Ja onko se vika aina meissä, jotka yritämme pitää yhteyttä ja tutustua, jotka yritämme syväntää kaverisuhteita ja pidämme huolta ihmissuhteistamme?
On ollut helpottavaa lukea muiden kokemuksia ja hämmästellä sitä, miten samanlaisia kokemuksia muillakin on.
aikoina kylmenee useimpien rakkaus, näin sanoo Raamattu. Mutta toisaalta, ei se niin pidä olla, sillä rakkaus ja toisesta välittäminen on kytköksissä toisiinsa ja toisaalta ovat kaksi eri asiaa. 1Kor.13.luku:niin pysyvät nämä kolme USKO, TOIVO JA RAKKAUS. Mutta suurin niistä on RAKKAUS. Ko lause liittyy siihen, että meillä tulee olla RAKKAUS LÄHIMMÄISEEN JA ENNENKAIKKEA Jumalaan. Nyt kaikki agnostikot ja ateistit hyppii tämän jälkeen nenille, mut ei se mitään. Vaan se on pointti, et tekin USKOTTE johonkin. Tekin olette ihmisiä ja Jumala erityisesti rakastaa teitä. Joh. evankeliumin alku:ja alussa oli Sana. Mooseksen kirjan alku, Alussa oli. Mutta mitä tapahtuu lopussa: Jeesus tulee seisomaan viimeisenä multien päällä. Jottei tästä tule pelottavaa "iltasatua", niin katsokaapa Ilmestyskirjan loppulukuja."Ne, jotka eivät Usko(Jeesukseen), joutuvat tuliseen järveen". Saatana erityisesti vihaa näitä viimeisiä lukuja, koska hänet tullaan murskaamaan ja Ylkä(Jeesus) saapuu ja kokoaa joukkonsa ja uskovat ylöstemmataan. Kumman puolella seisot, jos näin pian tapahtuu? Silloin TOSI YSTÄVYYS punnitaan ja katsotaan kuka on Ystäväsi ja Pelastajasi, Jeesus vai sielunvihollinen(joka pettää valheillaan tänäkin päivänä ihmisiä ja tekeytyy jopa valkeuden enkeliksi)? Sillä maailma ei anna mitään vaan se ottaa ja riepottaa sielusi. Sitäkö haluat? Minä en ainakaan vaan odotan Hänen(Jeesuksen) tuloa, rakastan lähimmäistä niinkuin itseäni ja elän toivorikkaassa tulevaisuudessa teidän kaikkien keskuudessa. Tulette ennenpitkää huomaamaan, että sielunvihollisen valta murtuu, Jeesuksen nimessä ja veressä, amen. Siunausta elämääsi...
vuorovaikutustaidot ovat kadonneet mukamastämänkiireisenmaailmanajanmelskeeseen. Koittakaa nyt hyvät ihmiset tajuta, et sitä se Saatana juuri haluaa; rikkoa ihmissuhteet, kaiken maailman nettiriippuvuudet, kännykän tekstiviestit ja ennen kaikkea eroon Jumalasta, joka tämän kaiken on luonut. Lopun aikoina tulee vitsauksia ja luonnonmullistukset ovat jo näkyvissämme. Ettekö huomaa? Katso ympärillesi ja havahdu! Onko kaikki niinkuin pitääkin, sekä rakkaassa Suomessamme että ulkomailla? Onko tasapainoinen rauha ihmisten ja kansojen välillä? Löytyykö yhtään maailmankolkkaa, missä ei sodittaisi, missä ei rakkaudettomuus vallitsi? Miksi pyristelet ja kamppailet? Aikanaan Jeesus oli vastaus elämäni turhuuteen ja kamppailuihin. Niin se voi olla Sinullekin, ystäväni, tänään. Vielä ei ole myöhäistä... Siunausta elämääsi ja hyvää yötä, Jeesus myötä. Älä unohda lähetystyötä äläkä TURVAVYÖTÄ.
>Sitten on myös näitä, jotka kyllä vastaavat
>viesteihin ja ottavat yhteyttä, jos haluavat
>purkaa mieltään...
Ei kannata olla ystäväriipppuvainen. Tuollaisille kavereille kannattaa näyttää kenkää.
>vaan odotan Hänen(Jeesuksen) tuloa
No mitä sitten kun Jeesus tulee? Tekeekö se sinut onnelliseksi? Kannattaa nyt kuitenkin elää tässä fyysisessä maailmassa. Tuollainen henkielämän kaipuu riuduttaa tämän reaalielämäsi totaalisesti. Ja se ei ole hauskaa ollenkaan...
>joutuvat tuliseen järveen
Haloo. Oletko hereillä? Nyt on 2000- luku. Emme elä enää satujen maailmassa, ja sitä tulista järveä ei ole. Ja vaikka olisi, niin sehän on vasta kuoleman jälkeen, jolloin olemme multaa. Ei se enää satu:)
>Sillä maailma ei anna mitään vaan se ottaa
Eikö sinulle maailma anna mitään? Määrittele maailma? Eikö se sinun jumalasikin kuulu maailmaan? Mitä tarkoitat? Oletko angstinen? Masentunut?
En kyllä itekään pidä siitä että suolletaan jotain raamatun vanhoja säkeitä, eikä edes tajuta mitä ne tarkoitaa. Pateettista.
Juuri näitä ystäviä löytyy..
Minä lähetän joulu- ja synttärikortit, laitan mailia, kyselen kuulumisia.
Onkohan se sitten niin, että ihminen tosiaan muuttuu niin paljon ajan mittaan, että varsinkin kaukana asuvat ystävät muuttuu enää vanhoiksi tutuiksi? :(
En tiedä, mutta muutenkin minussa tuntuu olevan joku ihme ongelmaihmismagneetti.
Ystäväni, ihan pienestä saakka, ovat olleet tavalla tai toisella aina kateellisia.
Lapsena ei -muuten kyllä oikein hyvä- kaveri susotunut ikinä tekemään kanssani niitä asoita, joissa satuin olemaan jotenkin parempi kuin hän. Esimerkiksi hän hiihti kanssani mielellään, kunnes sain puusuksieni tilalle hyvät ja "nopeat" sukset. Sitten ei enää hiihdetty. Hänen isosiskonsa varasti minulta barbien vaatteita. Olin itse niin pieni silloin, että äitini muistaa näitä juttuja melkein paremmin kuin minä.
Mutta aina oli hänen kanssa tällaista kilpailua ilmassa.
Paras kaveri vaihtui yläasteelle mentäessä, ja kuinka ollakaan, hän oli niin hemmetin kateellinen kaikesta mitä minulle tapahtui: joku kehui ulkonäköä, aloin seurustella, juttelin jonkun pojan kanssa ja kaikkea niin älytöntä mitä ei tähän jaksa edes laittaa..
Samoin sitten hänen itsekehunsa oli kyltymätöntä, kun hänelle jotain tapahtui. Eikä malttanut ikinä olla nälvimättä, jos jotain vain keksi.
Näitä on vähän vaikea selittää lyhyesti niin että joku jaksaa vielä lukeakin ;)
Yläasteen lopulla vaihtui vielä tämä 'paras ystävä' joka olikin sitten kaiken huippu.
Aluksi ihan normaali, muistan kun joskus kehui minua jostain ihan vilpittömästi, eikä siis ollut kateellinen aina kaikesta ja kaikesta juteltiin jne.
Tämä meni vuosien aikana siihen pisteeseen, että tunsin kuin olisin ollut jossain mustasukkaisessa epäterveessä avoliitossa hänen kanssaan
(Siis heterotyttöjä ollaan molemmat).
Olin jossain toisen kaverin luona kylässä
-mitä tapahtui tosi harvoin vieläpä- niin soittoa tuli jatkuvasti tyyliin "koska tulet, kai sitten nähdään, oletko vielä kauan.."
Tein raskasta työtä samalla, mutta auta armias jos vastasit "en jaksa enää tänään.."
Sitten tuli mielipidettä, "ettei ihmisellä kyllä voi olla muuta kuin yksi ystävä, muuten tulee ongelmia vaan." Ja kaikesta neuvomassa kuin olisimme olleet äiti/lapsi. Minulle painoi vielä työuupumusta päälle ja hän kävi ylle kuin yleinen syyttäjä. Hänelle ei tietenkään saanut sanoa edes pientä neuvoa mistään kun jo suuttui.
Kaiken huipuksi tuli luokseni keskelle yötä jonkun kadonneen tavaran varjolla ja paasasi, miten en voi lähteä ulkomaille mieheni kanssa, kun sitten en saa mitään opintotukia sen jälkeen ja muutakaan jos tarvitsen ja kaikki muukin on hankalaa eikä onnistu jos olen ulkomailla - öh, parin kuukauden ajan.. - ja sitten minut kuulemma vielä siepataan ja passini viedään ym.
Tarvitseeko jatkaa.
Ja kaiken kaikkiaan
tämä meni niin hulluksi että välithän siinä sitten katkesi. Siitä on ainakin viisi vuotta jo, enkä ole päivääkään kaivannut.
Surullista.
Joten tänä päivänä minulla on mukava ja fiksu mies sekä kaksi ihanaa "eläinlasta".
Eli perhe on mahtava.
Miehen kautta tutuiksi tulleita kavereita/tuttuja meillä käy aina välillä ja kaikenlaista puuhataan, mutta se hyvä
ystävä puuttuu.
Kaipaan niitä tyttöjen juttuja ja kälätyksiä kaikesta tärkeästä ja ihan mahdottoman hömpästä :)
Minulla on työ ja koirat, ne vievät oman aikansa sekä miehen kanssa puuhaillaan myös kaikkea. KAipaisin kuitenkin ystävää, jonka kanssa aina välillä istua iltaa kotona, käydä vaikka leffassa, rannalla, kävelyllä, uimassa, baarissa vähän istuksimassa tai mitä ikinä sitten onkin hyvä juttu.
Eikä ystävyyden tarvitse katketa siihen, ettei kokoajan nähdä - se jatkuva hengailu kuului siihen nuorempaan aikaan kun ei ollut perhettä ja muuta 'aikuisten hommaa' :)
Tuntuu että on kaikkea puuhaa ja kiiruttakin kuitenkin päivittäin.
Ja itse kun olen innostuva ja nauravainen höpsöttelijä aina välillä sekä hyvin kiltti ja vilpitön, niin mikäs sen parempi ystävänä kuin sellainen, joka myös uskaltaa olla vaan oma itsensä pätemättä muiden kustannuksella.
On ne sosiaaliset suhteet välillä kummallisia..
Tulipa tässä paasattua,
kiva jos joku jaksoi lukeakin!
Saapi tietty kirjoitellakin jos tahtoo :)
[email protected]
ei ollut tästä maailmasta ja tarkoitti sillä myös meitä uskovia. "Älkää mukautuko tämän maailman menoihin", Hän sanoi. En ole mitenkään angstinen enkä masentunut. Häiritsee vaan tämä nykyinen maailmanmeno, joka on täynnä itseään, kylmä ja lähimmäisenrakkaudeton. Täynnä pettyneitä unelmia, särkyneitä ihmiskohtaloita, hyväksikäytettyjä lähimmäisiä jne. Lista on loputon. Vain Jeesus voi murtaa tämän kristallisen maailman eheäksi ja antaa tilalle Rakkauden sekä Valon pimeyden sijaan. Kokeile vaikka, eikä maksa mitään. Jumalan siunausta elämääsi...
kehittää ihmisiä itsekkäiksi ja muista piittaamattomiksi.
Kun ei välitä kenestäkään niin on helpompaa olla itsekäs eikä tule syyllisyyttä.
Meitä amerikkalaistava kultuuri tähtääkin juuri siihen, että ihmiset jäisivät yksin ja olisivat helpommin hallittavissa eri keinoin.
Kaverin puutteesta kärsivä on myös hyvä shoppailija kun hän yrittää materialla korvata henkistä.
Narsistit ovatkin kovia shoppailijoita.
SANOTTU
näin se on.
myös kovin mielenkiintoinen aihe, mutta palaan ihan alkuun - YSTÄVYYS JOKA PÄÄTTYY EI OLE KOSKAAN ALKANUTKAAN - tämän hienon ajatuksen on esittänyt joku tunnettu filosofi !
ps nimimerkkiini jatkoa..on koira, sen me kaikki todelliset koiraihmiset tiedämme.
... on löytää hyvä ystävä, sellainen joka on muuta kuin ohimenevä ilmiö. Edes toverillisuus on vaikea löytää, jopa MC kerhoista, joissa sentään edes jonkinlainen lojaalisuus vallitsee jäsenten kesken. Näin huomasin minäkin ja tiedän, vaikka kuolisin, ei sitä kukaan huomaisi.
kyllä Jeesus huomaa, "sillä hiuskarvakaan ei päästäsi putoa, etteikö Hän sitä huomaisi". Jumalan siunausta elämääsi...
Kyllä meille kaikille on ystävä..jossain..onko se sitten täällä osoitteessa..vaikee sanoo..mut jos haluat korjoittaa niin ota rohkeasti yhteyttä vaan :) mä asun etelä-suomessa ja ystäviä on, mut aina uudetkin on tervetulleita.
oon 31v nainen ja avioliitossa. ja yksi 9v lapsi. ja aika lailla samoja kokemuksia kuin sinulla...
laita meiliä niin tutustutaan!!!!!
Itse olen 28.v kahden pienen lapsen aiti ja naimisissa. Mieheni kanssa tosiaan ollaan ylimmat ystavykset ja puhutaan kaikista asioista mutta minakin tarvitsisin jonkun jolle kertoa n.s naisten juttuja.
Suomessa asuessani mulla oli kavereita siihen asti kunnes ensimmainen lapsi syntyi.
Sitten pari vuotta ja toinen tuli ja muutto kauemmas keskustan tuntumasta (50km)
Kaverit sanoi etta asut liian kaukana etta ei jaksa lahtea ajaa sinne asti mutta tule joskus kylaan. No minahan vastasin aina samoin takaisin etta liian kaukana ja plaa itse olen se joka aina kysynyt kavereilta lahteeko mukaan kauppaan yms...
Nyt tuli sitten elamaan muutos ja muutettiin kanadaan koko perhe. Kun kerron niille parille hassulle kaverille joita mulla oli etta me muutetaan niin kauhea valitus etta muiks niin kauas ja ei nahda ja yhyy..
Annoin uuden numeron johon voi soittaa ja tietavat s.posti osoitteen ja kotiosoitteen tanne niin kukaan ei siis kukaan ole pitanyt yhteytta vaikka itse olen meilia pistanyt.
Soittaisin taalta mutta puhelimellani ei voi soittaa suomeen ja suomesta tanne maksaa siis vain 4cent minuutti eli ei olisi kallista kysya kuulumisia.
Olen kai niin paska ihminen ettei minulla ole kavereita siis ja itse kuitenkin avaudun aika herkasti jos on jotain surua\murhetta tai sitten muuten vaan jutellaan. Kai mut on luotu ei kaverilliseksi sitte. Onneksi on edes lapset ja mies
asiat hyvin. Sulla on ihmisiä ympärilläsi, kuten sanoit. Mulla ei ole ikinä ollut ystävää. Oikeat kaverit koko elämäni ajalta voi laskea yhden käden sormin, ja hekin jäivät lapsuuteen. Täytän kohta 30 ja yli puolet elämästäni olen ollut yksin. Ei ole ollut ketään, kenen kanssa puhua. Kuvittele, mitä elämäsi voisi olla nykytilanteen sijaan ja ole tyytyväinen, että asiasi ovat noin hyvin.
hyvän ystävän saaminen on tosi vaikeaa,sen olen huomannut.enää en hae,sillä oma aviomies on paras ystävä.mie olen tyytyväinen omaan elämääni,vaikka hyvää ystävää en ole löytänyt.
eihän täällä ole kuin kaksi naamasia sikoja ja kateellista väkeä tuutin täydeltä loput paskan puhujia koita siitä löytää hyvä ystävä haloo
hyvä ystävä pitää olla samanlainen häiskä sun kanssa
tai ainakin jutut synkata hyvin ja pystyä puhumaan mistä vaan taivaan ja maanvälillä myös reiluus palkitaan ...
itse olin jonkin aikaa sitten onnellisessa asemassa kun minulla oli kolme hyvää ystävää. 4 vuotta meni kun siinä vietettiin aikaa auteltiin toisia puolin ja toisin tosi kiperissäkin tilanteissa. annettiin toiselle aikaa vaikka keskellä yöt jos sitä tarvitsi ja kuunneltiin ja keskusteltiin asioista joista ei muille uskalla puhua. sitten tuli se päivä kun nämä kaksi ystävää päättivät että mua ei enää tarvita ja lavertelivat mun kaikki henkilökohtaiset asiat pitkin kyliä.sen koommin en heihin ole yhteyttä pitäny.pettyminen toiseen niinkin läheiseen ihmiseen kun ystävä on tekee kipeää ja se jättää sen tyhjän olon. jäljellä on yksi ystävä ja sitä ystävyyttä varjelen kaikin keinoin. se on vaan tosi asia että ihminen tarvitsee ystäviä. pelkkä parisuhde ihmis suhteeksi ei riitä pitää olla myös se ystävä.itsestäni tämän tapahtuman myötä pelkään että en tulisi kyyniseksi tai epäileväksi muita ihmisiä kohtaan jos vaikka jossain olisi vielä ihmisiä joihin voi luottaa.
ettei pelkkä parisuhde ole aina riittävä. Mitäpä jos rakkauteen tulee ryppyjä tai haluaisi purkaa mieltään juuri niistä parisuhteeseen liittyvistä asioista jollekin muulle kuin sille omalle kumppanille? Jos ei ole ystäviä, silloin sitä on niiden asioiden kanssa ihan yksin.
Entä jos se oma kumppani kuolee ja jää yksin, silloin sitä varmasti tuntee olevansa erityisen yksinäinen, jos ainut ystävä ja henkinen yhteys on ollut mies. Ainakin itsellä tälläiset asiat ovat monesti käyneet mielessä. Kun on kerran "omistanut" ystävän, on vaikeaa tyytyä pelkkiin pintapuolisiin kavereihin. Kaverit häviävät helposti elämästä, en toki väitä, etteivätkö ystävät voisi tehdä samoin, mutta uskallan väittää että helpommin se kaveriaa häviää matkan varrelle kuin hyvä ystävä.
sä ystävän? Onko oikea sulle hän? Vaiko vain kaveri..?!?
sen tuntee onko hän ystävä vai kaveri.
Luulin entisestä naapuristani, että hän on ystäväni keskusteltiin kaikesta, soiteltiin päivittäin kävin kyläilemässä
Hänellä oli koko ajan rahavaikeuksia, lainasin kun kertoi tarvitsevansa kasvaimen leikkaukseen rahaa heti.... no tuli seuraava ja seuraava kerta... kunnes sanoin sinulla on liian isot menot..
siihen päättyi juttumme, tuli tekstari pidä rahas.. ei halua olla missään tekemisissä kanssani..
oli kuin olis tullut avioero... ELI HÄN OLI KANSSANI RAHASTA
kyllä oli pitkään paha mieli
tekis mieli kysyä mitä kuuluu, mutta en psyty
Rangaistuksetta et auta. Sinä sait rangaistuksen.
Ensi kerralla et enää auta.
Onkohan tuo jokin elämän laki.
Olen koittanut seurata, onko asia tosiaan noin.
sydämeen ei mahdu kahta ämmää..!
Parhaat ystäväni ovat:
Musiikki, netti, luonto, eläimet, taide ja kirjat.
Joskus välillä ystäviini kuuluu myös ihminen tai ihmisiä, vaan henkilöt tulevat ja menevät, elämä muuttuu. Pysyvinä " ystävinäni " ovat nuo jo mainitut, sillä ne ovat pysyvät aina elämässäni.
Joskus vuosia sitten olin surullinen kun ystäviä ei ole. Tuttavia oli kyllä kymmeniä, mutta kaikki kuitenkin jollailailla etäisiä.
Ajan kuluessa opin tulemaan omillani toimeen ja pärjäämään yksi, sureminen väistyi ja sisukkaana selviydyn elämästä ja asioista ilman ystäviä ja yhteisöjä, vaikka yhdessä monet asiat sujuisivatkin helpommin.
Rakkautta eikä ystäviä voi ostaa kaupasta, eikä ystävyyttä kannata koettaakaan ostaa. Siinä tulee vain katkeraksi lopulta. Niin yritin minäkin joskus muuttua muiden mieleen, jotta sopisin joukkoon. Sillä seurauksella, että uhrauduin turhaan, hetken kelpasi, sitten käännettiin selät ja tilanne palautui entiselleen, paitsi että aloin miettimään mitä asioita saattaisin tehdä yksikseni. Ulkoiluun, lukemiseen, taiteiiin ja musiikin kuunteluun ei tarvitse muita, muiden seuraa, niistä asioista parhaat asiat ovatkin löytyneet ja lemmikkieläimen hankittuani on ainakin yksi joka pitää minusta sellaisena kuin olen.
Huomasin kerran, yksinäisyys on vain yksinäisyyttä nin kauan kun siitä on päättänyt kärsiä. Kun huomaa, olen aina itseni seurassa, ja pystyn paljoon ominpäinkin, en oikeastaan koskaan ole yksin, seurassani on aina minä ja itsensä kanssa toimeen tuleminen on kuitenkin tärkeämpää kuin arvaisikaan. kun itsensä kanssa tulee toimeen, tulee helpommin toimeen myös muiden kanssa ja ystävällisyyttä kun pyyteettä itse jakaa, saa sitä myös itse osakseen. Ystävällisyyden saaminen on tavallaan parempaa kuin ystävän saaminen, sillä se ei sido, ei valvoita, ei vaadi ja vapaus on itsessään suuri mahdollisuus jota ei halua menettää.
Sopulit etsiytyy laumaan. Hullut hurahtavat uskoon. Vahvat pärjää itsenäisesti.
Kirjoituksesi kosketti ja löysin siitä totuuksia jotka voisin liittää myös itseeni. Surullista on se, että ihmisen täytyy käydä syvällä itsessään löytääkseen takaisin. Monesti olen mielessäni pohtinut mitä tarkoitusta elämä voisi antaa ystävättömyyden tilalle ja siihen yksinäisyyteen missä elän. On silti vaikeaa hyväksyä yksinäisyyttä ja sitä, että elämässä ei ole ystävää, jonka kanssa voisi jakaa ja kokea asioita niin ilossa kuin surussakin.
Olenko minä vahva, jaksanko enää, kysyn usein itseltäni? Siihen jaksamiseen ja oman elämän sisällön ja tarkoituksen löytämiseen, pieneen iloon ja hetken löytämiseen tarvitaan joskus niin äärettömän paljon. Joskus taas sen elämisen tarkoituksen ja voiman löytäminen itseensä takaisin ja jaksamiseen on tuskallisinta mitä tiedän.
Silti ihmisenä en itseäni voi muuttaa, enkä haluaisikaan saadakseni jotain tai ollakseni samanlainen kuin muut. Olen ainutlaatuinen tällaisena ja jos en löydä kaltaisiani, jotka eivät sydämellään näe ja tunne asioita samoin kuin minä, ovat he erilaisia, en minä. Joillekin vain vahvuutta ja herkkyyttä on annettu enemmän. Joillekin taas tapa nähdä ja kokea asioita on aivan eri maailmasta kuin toisen. Joku taas pystyy näkemään syvemmälle ihmiseen, joku ei näe edes lähelle.
Hyvinä hetkinä minäkin nautin pienistä asioista. Joskus kun tunnen kuinka hyvä minun on olla painan sen hetken mieleeni. Yksinäisyyden kanssa olen tehnyt työtä pitkään. Miettinyt mitä asioita arvostan elämässä, mitä minulla on, mistä pidän ja millä voisin karkoittaa yksinäisyyden tunteen ja surun pois. Olen myös hyväksynyt sen etten ole mikään huono ihminen tai huonompi muita, vaikka minulla ei olekaan ystävää. Sehän johtuu vain siitä etten ole vielä(kään) löytänyt sitä toista samankaltaista ihmistä ja sielunpuolikasta aidolla ja samanlaisesti ajattelevalla ja tuntevalla sydämellä varustettuna.
Mitenhän te muut yksinäiset/ystävättömät selviätte, olisi mukava kuulla ja jakaa ajatuksia/kokemuksianne. Löytyisiköhän täältä keski-suomesta muitakin ystävättömiä ja/tai yksinäisiä sieluja (kuin minä)?
Vau, joillakin muillakin on sama ongelma kuin minulla. Itse olen vasta muuttanut opiskelemaan uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään ikäistäni. Kouluni on suhteellisen miespuolinen, sillä omalla luokallanikin on itseni lisäksi vain yksi toinen tyttö. Tästä syystä on vaikea löytää seuraa toisista naispuolisista henkilöistä.
Asiaa ei tietenkään auta että olen suhteellisen ujo, joten ihmissuhteiden luominen on minulle vaikeaa. Ala-asteelta lähtien kaveriporukkani on pysynyt suhteellisen samana läpi lyhyen elämäni. :)
Koska olen pieneltä paikkakunnalta, on ollu helppo ala-asteella tutustua muihin luokkakavereihini.
Minulla ei ole oikeastaan yhtään kaveria koulun ulkopuolelta, joten en yhtään ymmärrä miten voi normaalissa elämässä hankkia ystäviä. Mistä niitä kuuluisi etsiä? Tuntuu omituiselta lähteä esimerkiksi baariin etsimään tyttöseuraa, kaverimielessä tottakai. Minulla kun ei noita harrastuksiakaan ole, joista voisi ystäviä hankkia. Joskus kadulla kävellessä kun vastaan tulee joku mielenkiintoisen näköinen henkilö tekisi mieleni ottaa hihasta kiinni ja kysyä, että lähettäisiinkö vaikka kahville (tai teelle minun tapauksessani :D), mutta hullunmaineenhan siinä saisi alta aikayksikön. Jotain sitä kai olisi keksittävä. Mökkihöperöksihän sitä tulee jos neljä vuotta värjöttelee neljän seinän sisällä ilman seuraa..
Mieheni kuoli jokunen vuosi sitten,ystävät häipyivät surun keskellä,mutta tänä vuonna tapasin ihmisen joka on kokenut samoja asioita ja meistä tuli ystävät:)Eli kuljin suruni kanssa melkein 7vuotta yksin ja yhtäkkiä löysin ystävän,jonka kanssa voimme jakaa suuren tuskan.Olen todella onnellinen kun löysin hänet.
Sellainen kun tulla tupsahti tupaani aivan odottamatta ja tietty täältä netin kautta. Voin sanoa, että mulla oli jo pari - kolme ystävää, mutta kun tämä uusi tuli, tuli säröjä toisten kanssa toistamiseen. Enkä minä ressu ymmärtänyt miten näin voi olla ystävyydessä.
Ilmeisesti ja näin ainakin luulen, että tämä uusi kun ei täyttänyt kaikkia normia heidän omalla tasollaan. Ns. laitapuolenkulkijasta ystävyys, niin kävihän se itsellä myös mielessä. Suljin kaiken mielestäni ja aloitimme siitä hetkestä kun tutustuimme ja jätimme entiset asiat taaksemme.
Ystävyyttämme ei ole katsottu suopein silmin muutenkaan, häntä on mustamaalattu eri keskustelupalstoilla, hänen sukunsa myös yrittää sitä tehdä kuin moni hänen läheisistäänkin ja sitä kohdistettiin suoraan minunkiin, jotta ystävyytemme olisi entinen.
Vastoinkäymisten muodossa, joita on molemmilla liian kanssa, se vain syvenee ja voinkin sanoa, että meillä on yksi sielu kahdessa eri ruumiissa.
Luen häntä kuin avointa kirjaa, päivä kerrallaan. Joskus kun luen jo huomista, joudun palaamaan muutaman sivun taaksepäin:)
Hän avasi minulle uuden maailman...kirjoittamisen. Keskustelupalstoilla kirjoittelen kaikesta mm. yhteiskunnallisista asioista. Runosuoni puhkesi reilut vuosi sitten, maailmani on avartunut entisestään.
Hieno juttu tämä ystävyys:)))
Entiset jäi, mutta uusia syntyy...
Tuo viestihän voisi olla itseni kirjoittama!
Kavereita löytyy aina tuopille, mutta joskus kaipaisi vain ihmistä kenen kanssa jutella...
Itse olen viimeisen vuoden aikana luullut useampaan kertaan löytäneeni ystävän tai edes kaverin, mutta en sitten olekaan. Hämmentyneenä huomaan, että luulemani "ystävyys" on toiselle vain hetkellistä kaveeraamista sen aikaa, kun tekemisissä ollaan (koulussa, samassa soluasunnossa, työviikolla jne) ja sen jälkeen kaikki painuu unohduksiin.
Olen joko hyvin avoin ihminen tai sitten minun on vain helppo kahdenkesken luottaa ihmisiin ja puhua asioista pintaa syvemmältäkin. En tiedä. Tuntuu vain, että annan itsestäni niin paljon muille ja saan niin vähän takaisin. Luulen, että ihmiset luottavat minuun samoin kuin minä heihin, mutta kaikki on vain hetkellistä. Pahimmassa tapauksessa kertomiani asioita on käytetty itseäni vastaan.
Tulkitsen toisen aina väärin, emme olekaan niin hyviä ystäviä kuin luulen.
Pitäisikö vain sulkeutua ja vähentää luottamista?
Niin taitaa se olla pirun vaikeaa.. Minä en mitään muuta kaipaakaan kun ystävää, jonka kanssa voisi (ja haluaisi) viettää paljon aikaa ja keskustella kaikesta.
Se kyllä kaatuu jo siihen kun minulla ei ole oikein mitään sanottavaa kenellekkään, tai sitten en vain osaa kaivaa sitä ulos ja jään vain omiin ajatuksiini...
Minä kun en tuntemattomien kanssa edes uskalla keskustelua aloittaa niin on harvinaista että ketään opin edes pintapuolisesti tuntemaan..
Mutta oma mielipiteeni on ettei ainakaan kannata sulkeutua. Luulen oman ongelmani johtuvan juuri siitä, että olen koko ikäni sulkeutunut jonnekin ulottumattomiin. En pääse tavasta eroon sitten millään.
Itselläni on pari hyvää ystävää, mutta asuvat eri puolella Suomea. Lähellä mulla on 2-4 ystävää ja lisäksi muitakin ihmisiä, joiden kanssa nähdään harvoin, mutta voi puhua avoimesti syvällisistäkin asioista.
Olen onnekas, että on läheisiä ystäviä, mutta silti koen olevani yksinäinen. Näen ystäviä harvakseltaan, kun kaikilla on perheensä, omat menonsa, välimatkaa jne. Olen jokin aika sitten sinkkuuntunut ja vesimiehenä viihdyn kyllä itseksenikin, mutta välillä kaipailis kyllä kaveria leffaan, näyttelyyn jne. tavallisiin menoihin. Aina ei oikein löydy ketään menokaveria.
Ja en nyt tietenkään halua ketään vain menokaveriksi/hätävaraksi, vaan ihan oikeaksi kaveriksi/ystäväksi.
Oon kyllä avoin, h-tajuinen ja osaan jutella ystävällisesti niitä näitä, mutta jotenkin en osaa luontevasti luoda kontaktia. Siis miten luontevasti pyytää jotain jonnekin, tuppautumatta liikaa. Toisilta se käy niin luontevasti, yhteystietojen vaihto jne. Pitäis mennä varmaan jollekin kurssille. ;) En kait vaan haluaisi tyrkyttää/nolata itseäni. Ähhh... jos jollakin on jokin neuvo, oon kiitollinen!
Itselläni on pari hyvää ystävää, mutta asuvat eri puolella Suomea. Lähellä mulla on 2-4 ystävää ja lisäksi muitakin ihmisiä, joiden kanssa nähdään harvoin, mutta voi puhua avoimesti syvällisistäkin asioista.
Olen onnekas, että on läheisiä ystäviä, mutta silti koen olevani yksinäinen. Näen ystäviä harvakseltaan, kun kaikilla on perheensä, omat menonsa, välimatkaa jne. Olen jokin aika sitten sinkkuuntunut ja vesimiehenä viihdyn kyllä itseksenikin, mutta välillä kaipailis kyllä kaveria leffaan, näyttelyyn jne. tavallisiin menoihin. Aina ei oikein löydy ketään menokaveria. Ja en nyt tietenkään halua ketään vain menokaveriksi/hätävaraksi, vaan ihan oikeaksi kaveriksi/ystäväksi.
Oon kyllä avoin, h-tajuinen ja osaan jutella ystävällisesti niitä näitä, mutta jotenkin en osaa luontevasti luoda kontaktia. Siis miten luontevasti pyytää jotain jonnekin, tuppautumatta liikaa. Toisilta se käy niin luontevasti, yhteystietojen vaihto jne. Pitäis mennä varmaan jollekin kurssille. ;) En kait vaan haluaisi tyrkyttää/nolata itseäni.
Itse häpeän yksinäisyyttäni. Käyn harvoin missään bileissä, kun yksinkertaisesti ei ole kavereita, jotka kutsuisivat. Tuntuu että toisilla on kokoajan menoja ja bileitä ja Facebook pullollaan kavereita. Kuitenkin oon silleen ihan avoin ja reipas, en oo mikään ujo nyssykkä...
Missä päin Suomea asut ja minkä ikäinen suurinpiirtein olet? Olen melkolailla samassa tilanteessa itsekin, suurin osa ystävistä on lapsekkaita, naimisissa tai muuttaneet pois. Kun taas itse olen vähän aikaa sitten eronnut avopuolisostani..Elämä tuppaa olemaan joskus vähän tylsänlaista, joten uusia ihmisiä olisi mukava tavata:)
Jos haluat jutskailla enemmän, laita viestiä tänne, niin annan sulle meiliosoitteeni.
PS. Olen 32v, Helsingistä, heteronainen.
moikka, olen samassa tilanteessa kuin sinäkin! olen 24-vuotias huumorintajuinen ja avoin helsinkiläsiopiskelija. Laitappa meiliä! Muutkin menevät ja kivat tyypit kirjoitelkaa ihmeessä :)
[email protected]
ihasn samaa juttua minulla, ystävän ik uoli jo vuosia sitten..ja uutta ei löydy..mies on minullakin ja lapsia..mutta ystävää kaipaan..olisitko se sinä..
Kumma juttu, ne keitä luulin todelliseksi ystävikseni paljastuivatkin vain hyväksikäyttäjiksi.
Miksi ihmeessä minut ensin annettiin ymmärtää, että olen ystävä, mutta myöhemmin huomasin, että minuahan käytetään suruttä hyväksi. Ei kutsuta mihinkään, ellei tarvita kuljetusapua, silloin kyllä puhelin piippaa.. :)
Joten terveisiä teille hyväksikäyttäjille! En vaivaa, enkä kaipaa enää seuraanne, puhelimesta on numerot poistettu, etten vahingossakaan soittele ja kiusaa teitä. Hyvää uuttavuotta kumminkin...
vuosien varrella on ystäviä tullut ja mennyt ihan muutama on sydämessä säilynyt, heihinkin tulee harvemmin pidettyä yhteyttä mutta silloin kun tavataan ei aika ole välejä rypistänyt.
Olen useasti elämäni aikana joutunut muuttamaan paikkakuntaa ja toki näitä " YSTÄVIÄ" on mutta viimeksi eilen sain kuulla yhden heistä puhuneen pitkin maita asioista joista olimme luottamuksella höpötelleet. Tälläiset ihmiset ovat syvältä tulevat tapaamaan kuin ei mitään olisi sattunutkaan ÄRSYTTÄVIÄ!!!!
millainen on ystävä??
- rehellinen
-hyvä sydäminen
-auttaa jos tarvitset apua
-ei ole kateellinen
-Ei hauku toisia toisia"ystäviä" toiselle
-ystävän pitäisi osata ottaa vastaan myös huonotkin mielipiteet eikä pahastua niistä
-ystävälle pitäisi pystyä rehellisesti sanomaan mielipide asiasta kuin asiasta
Koko elin ikäni ajan 1 ainut ihminen on ollut vierelläni kannustaen, lohduttaen rakastaen minua sellaisena kuin olen ja se on äitini rakkain ystäväni:)
Olen vuosien varrella pettynyt moniin naisystäviin, koska he eivät osanneet pitää asioita omana tietonaan. Ollessani työelämässä minulla oli miespuolinen työkaveri, jonka kanssa kävimme monet henkevät keskustelut. Välillämme oli täydellinen luottamus. Mutta jouduimme työttömiksi ja ajauduimme erilleen. En voi pitää häneen yhteyttä, koska olen naimisissa. Nyt minusta tulee tylsimys, kun olen päivät kotona maaseudulla eikä mieskään työpäivän päätteeksi kovin henkeviä jaksa keskustella. Työttömyydessä menettää muutakin kuin ansiotulot!
Ystävyyden pitäisi olla vuorovaikutteista, ei sellaista, että toista riistetään koko ajan, tai häneen ei oteta yhteyttä muutoin, kuin silloin kun tarvitaan kyytiä tjms.
Itse petyin viimevuonna todella pahasti erääseen ystävyyteen, kun tajusin sen olevan vain sitä, että yhteyttä otetaan, jos kyytiä tarvitaan. Mihinkään illanviettoihin minua ei kutsuttu, vaikka sellaisia olikin, joten eikö tuo ole aika yksipuolista ystävyyttä..?
valtavasti postia! Mutta täällä on myös yks "yksinäinen" 47v. nainen, naimisissa. Sähköpostiosoitteeni on [email protected]
Minäkin olen ystävää vailla, olen 20 vuotias tyttö, avoliitossa onnellisesti ja kiinnostunut monista asioista mm. taiteista ja ympäristöstä.
Jos tuntuu niin saa meilata [email protected]
Heippa! Sun kirjotus kuulosti niiiiin mun elämältä että iha säikähdin. :D sulle on jo vastattu paljon ja olet varmasti löytänyt muutamia ystäviä.Mutta ajattelin kokeilla että mahtuisinko vielä ystäväpiiriisi? :) kerron ehdottomasti itsestäni lisää,jos vain haluat. :)
Minulla sama ongelma kuin aloittajalla, hyvän ystävän löytämisen vaikeus. Puuh.. Onko vielä muita samassa tilanteessa?