Vietimme exän kanssa itsenäisyyttä ja joulua. Nyt tuntuu, että koko asumuseromme oli vain tarpeellinen irtiotto pattitilanteesta. Meillä oli taas oikein ihanaa yhdessä. Siti mietin että olikohan kaikki välillämme vaan pelkkää ystävyyttä tai sitä ettei pystykään irtaantumaan vanhasta!?
Ihan hirveätä ja voimia kuluttavaa tällaiset ailahtelevat tunteet!
Lähdin siksi, ettei meillä pelannut kommunikointi ollenkaan. Mies ei puhunut eikä paljon vaivautunut soittelemaankaan jos esim. oli myöhässä tapaamisesta. Minä sain soitella aina ja kysellä perään. Toinen asia mikä mätti oli läheisyyden puute, mies ei osannut koskettaa eikä lähestyä. Minä kärsin tästä suuresti ja lopetin minäkin sitten väkinäiset halailut ja suukottelut kun toiselta ei saanut vastakaikua ollenkaan. Onko tämä sitten sitä "oikeaa rakkautta" kun välitän hänestä silti yhä ihan hirveästi?
Mikään yhteenmuutto nyt tuskin tulee kysymykseen, sillä kaikki ne entiset ongelmat palaisivat varmaankin taas alta aikayksikön.
Mutta yksin on ikävää ja tylsää, en tahdo jaksaa. On toista kova ikävä, kaikesta huolimatta..Tekisi mieli sanoa hänelle että kaipaan häntä ja haluan muutosta, ja haluan hänen kanssaan olla yhä. Mutta en oikein uskalla sanoa hänelle, kun en saa mihinkään selvää vastausta ja kaikki aloitteet ja ehdotukset lähtee minusta. En minä voi ikúisuuksia toista odottaa, oma elämä valuu hukkaan. Mitä kannattaisi tehdä? Pitääkö pää kylmänä ja suunautua uutta kohti?? Mitään menokavereitakaan minulla ei juuri ole, eikä "vieraat" miehet kiinnosta. Tässäpä pulmia kerrakseen meikämimmillä......
Ihan hirveätä ja voimia kuluttavaa tällaiset ailahtelevat tunteet!
Lähdin siksi, ettei meillä pelannut kommunikointi ollenkaan. Mies ei puhunut eikä paljon vaivautunut soittelemaankaan jos esim. oli myöhässä tapaamisesta. Minä sain soitella aina ja kysellä perään. Toinen asia mikä mätti oli läheisyyden puute, mies ei osannut koskettaa eikä lähestyä. Minä kärsin tästä suuresti ja lopetin minäkin sitten väkinäiset halailut ja suukottelut kun toiselta ei saanut vastakaikua ollenkaan. Onko tämä sitten sitä "oikeaa rakkautta" kun välitän hänestä silti yhä ihan hirveästi?
Mikään yhteenmuutto nyt tuskin tulee kysymykseen, sillä kaikki ne entiset ongelmat palaisivat varmaankin taas alta aikayksikön.
Mutta yksin on ikävää ja tylsää, en tahdo jaksaa. On toista kova ikävä, kaikesta huolimatta..Tekisi mieli sanoa hänelle että kaipaan häntä ja haluan muutosta, ja haluan hänen kanssaan olla yhä. Mutta en oikein uskalla sanoa hänelle, kun en saa mihinkään selvää vastausta ja kaikki aloitteet ja ehdotukset lähtee minusta. En minä voi ikúisuuksia toista odottaa, oma elämä valuu hukkaan. Mitä kannattaisi tehdä? Pitääkö pää kylmänä ja suunautua uutta kohti?? Mitään menokavereitakaan minulla ei juuri ole, eikä "vieraat" miehet kiinnosta. Tässäpä pulmia kerrakseen meikämimmillä......
Vastaukset 5
Vanhimmat
...vaikealle siis, eli tsemukkaa.
Aika pahan kyssärin heitit, että mistäs sen tiedät rakastatko vielä vai onko jonkin sortin eroahdistusta. Ehkä tässä tapauksessa tunteet ovat todellisia jos olet ne noin selkeästi paikallistanut ja yhdistänyt toisiinsa?
Minä lähdin 13 vuoden suhteestani tänä vuonna aivan samojen asioiden takia kuin sinä. Ja mun ja exän suhteelle kävi niinkuin teidän suhteellenne. Se lämpeni ja joskus silloin pohdin minäkin (väsyneenä, yksinäisenä ja surullisena) olisiko siinä aineksia uudistukseen. Mutta kun kaikki on omassa elämässään hyvin ja on mukavaa, tajuan että juuri näin sen pitikin mennä. Jos minua ei arvostettu parisuhteessani siinä ollessani on melko valheellista arvostaa nyt. Tajuan että asiat lipuisivat takaisin samoihin uomiin mikäli palaisimme yhteen. Sitäpaitsi minun rakkauteni on selkeästi kuollut jo, annoin monta mahdollisutta joihin ei tartuttu.
Näkemykseni on, että vaikka olisi kuinka rakkautta seassa, tunne-elämältään erilaiset ihmiset eivät voi saada tasapainoista suhdetta aikaiseksi. Ei ainakaan ponnisteluitta ja heti kun toinen lopettaa ponnistelun se vaaka kiepsahtaa epätasapainoon. Jos toinen tykkää olla lähellä ja toinen inhoaa lähesyyttä - ei onnistu. Koettu on, toinen jää kokemaan tunteissaan "puutetta".
Itse en myöskään usko mihinkään muuttumislupauksiin. Tunnen tämän exäni kuin omat taskuni ja kun asiat rupeaisi näyttämään vakaille, se laiskuus kaivautuisi taas takaisin.
Mutta, koska puhuit kommunikaation puutteesta, olisiko nyt aika kommunikoida ja kertoa rehellisesti ne omat ajatuksensa. Laittaa kaveri vastuuseen ja asian eteen. Reagoida. Jos olette samoilla linjoilla ja molemmilla olisi muutoksen halua ehkä se ei olisi mahdoton yhtälö.
Fiksusta vastauksestasi. Tänään rohkaisin sitten mieleni ja kerroin miehelle ikävästäni puhelimessa. Luulenpa että hän tulee luokseni vielä tänään (:. Ehkäpä suhteemme alkaa voimaan paremmin näin välimatkan päästä. On tämäkin jonkinlainen uusi alku jo...
Minun exäni vihjailee kaipaavansa minua...mutta ei uskalla sanoa sitä suoraan. Ja suorastaan minulla menee hermot. Miksi hän ei voi sanoa sitä minulle?! Miksi...
Niin me suomalaiset ei olla puhumisen mestareita. Itsesuojeluvaisto siinä vaan toimii suojana, kun ei arvaa kertoa tunteistaan, ettei vaan taas saa siipeensä, vielä pahemmin. Tunneasiat sattuu ja pahasti!
Minä satun olemaan sellainen ihminen joka kertoo ennemmin tai myöhemmin. On itsellä paha olla joka tapauksessa, eli jos purkaa sisintään, avautuu ja saakin nenilleen, ei se vahingoita itseä sen enempää kun tunteissaan ja tuskissaan vellominenkaan. On paha olla joka tapauksessa.
Tuohan kuulostaa kerrassaan lupaavalle!
Juttuhan on niin, että aina voi yrittää. Ja jos hommat kusee silti, niin aina voi uudestaan erota. Ja parhainta kuviossa tietenkin on se, että sen kerran kun homma on kertaalleen nähty se erokin on helpompaa kun on jo tieto siitä, että kun ei onnistu ei onnistu.
Puhuminen myös kipeistä asioista on äärimmäisen tärkeetä ettei katkeroituisi.
Tsemppiä iltaan ;)