Usein sanotaan, että lasten takia pitää yrittää, mutta kuinka kauan ja kuinka paljon itsestä luopuen täytyy yrittää?
Olen miettinyt asiaa nyt pari vuotta, viimeisen vuoden jo ihan tosissani. Periaatteessahan avioliitossani ei ole mitään vikaa, jos nyt ei oteta huomioon, ettei seksiä ole ollut muutamaan vuoteen ja että on eri makuuhuoneet ja että kommunikointi jää yleensä päivittäisten rutiinien pyörittämisen tasolle ja että olen jo pitkään kokenut olevani ulkopuolinen omassa perheessäni. Elän vain silloin, kun teen jotakin yhdessä lapseni kanssa.
Joku valopää tietysti huomaa nyt, että miksipä en keskustele. Nooooo.. mitenpä keskustella ihmisen kanssa, joka keskustelussa sanoo pääsääntöisesti, että joo tai ei mitään ja vaikka sanoo joo, niin ei tarkoita sitä. Eihän se ole keskustelua. Aina aika ajoin tulee myös esille mitä ihmeellisimpiä kuvitelmia minun tekemisistä (uskottomuus, väkivaltaisuus tms), joita jään sitten suu auki ihmettelemään. Tässä kohdassa on tarpeen varmaan todeta, että yli kuudentoista vuoden avioliiton (ja sitä edeltäneen seurustelun) aikana en ole ollut uskoton enkä väkivaltainen. Toisaalta en myöskään ole alistunut 24/7 valvottavaksi, vaan minulla on oma ura ja vielä muutamia ystäviäkin "entisestä" elämästä. Tosin vanhoista kamuista uskallan kotona puhua vain rajoitetusti (se siis siitä alistumisesta, jostainhan on aina luovuttava)
Olen siis kuitenkin ollut ns. henkisesti vahva, mutta nyt tuo vahvuus on alkanut todenteolla murentua. Huomaan kärsiväni ihan fyysisistä ongelmista, mm. rytmihäiriöt ja unettomuus, ja enää ei mene päivää ilman ajatusta erosta.
Teini-iässä oleva lapseni - ainokaiseni, hänen harrastuksensa ja unelmansa ovat toistaiseksi pitäneet minut kiinni tässä liitossa. Mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi. Nyt huomaan kuitenkin yhä useammin pohtivani sitä, kuinka pitkälle omasta elämästään on luovuttava.
Totta puhuakseni en ole edes ihan varma miksi kirjoitan tänne, mutta toivottavasti muut samojen asioiden kanssa kamppailevat ja heidän ajatuksensa tuovat jotain valaistusta. Jotenkinhan minun täytyisi tämäkin osata ratkaista. Katselin tuossa jo vuokra-asuntojakin, mutta ensin pitäisi pystyä kertomaan tilanteesta lapselle. On tämä niin syvältä...
Olen miettinyt asiaa nyt pari vuotta, viimeisen vuoden jo ihan tosissani. Periaatteessahan avioliitossani ei ole mitään vikaa, jos nyt ei oteta huomioon, ettei seksiä ole ollut muutamaan vuoteen ja että on eri makuuhuoneet ja että kommunikointi jää yleensä päivittäisten rutiinien pyörittämisen tasolle ja että olen jo pitkään kokenut olevani ulkopuolinen omassa perheessäni. Elän vain silloin, kun teen jotakin yhdessä lapseni kanssa.
Joku valopää tietysti huomaa nyt, että miksipä en keskustele. Nooooo.. mitenpä keskustella ihmisen kanssa, joka keskustelussa sanoo pääsääntöisesti, että joo tai ei mitään ja vaikka sanoo joo, niin ei tarkoita sitä. Eihän se ole keskustelua. Aina aika ajoin tulee myös esille mitä ihmeellisimpiä kuvitelmia minun tekemisistä (uskottomuus, väkivaltaisuus tms), joita jään sitten suu auki ihmettelemään. Tässä kohdassa on tarpeen varmaan todeta, että yli kuudentoista vuoden avioliiton (ja sitä edeltäneen seurustelun) aikana en ole ollut uskoton enkä väkivaltainen. Toisaalta en myöskään ole alistunut 24/7 valvottavaksi, vaan minulla on oma ura ja vielä muutamia ystäviäkin "entisestä" elämästä. Tosin vanhoista kamuista uskallan kotona puhua vain rajoitetusti (se siis siitä alistumisesta, jostainhan on aina luovuttava)
Olen siis kuitenkin ollut ns. henkisesti vahva, mutta nyt tuo vahvuus on alkanut todenteolla murentua. Huomaan kärsiväni ihan fyysisistä ongelmista, mm. rytmihäiriöt ja unettomuus, ja enää ei mene päivää ilman ajatusta erosta.
Teini-iässä oleva lapseni - ainokaiseni, hänen harrastuksensa ja unelmansa ovat toistaiseksi pitäneet minut kiinni tässä liitossa. Mitäpä sitä ei lapsensa vuoksi tekisi. Nyt huomaan kuitenkin yhä useammin pohtivani sitä, kuinka pitkälle omasta elämästään on luovuttava.
Totta puhuakseni en ole edes ihan varma miksi kirjoitan tänne, mutta toivottavasti muut samojen asioiden kanssa kamppailevat ja heidän ajatuksensa tuovat jotain valaistusta. Jotenkinhan minun täytyisi tämäkin osata ratkaista. Katselin tuossa jo vuokra-asuntojakin, mutta ensin pitäisi pystyä kertomaan tilanteesta lapselle. On tämä niin syvältä...
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kannattaa näiden lapsien harrastuksia tukea, huolimatta siitä, mitä suhteessa sattuu. Varmasti vituttaa jos muijan kanssa ei oikein toimi. Voisi varmaan miettiä, missä mentiin metsään, vai onko sanottu liian pahasti puolin ja toisin? Jos on tahtoa, voi antaa anteeksi mitä vain. Onko lapset tärkeimpiä? Jos ei ole ollut seksiä, voiko harkita? Vieläkö on rakkautta?Ei elämä ole lopussa...
Noilla tiedoilla en muuta osaa sanoa kuin, että joku syy siihen on, että seksi on loppunut.
Kumpi sen oikeastaan lopetti?
Täällä näkee jatkuvasti kirjoituksia joissa nainen sanoo, ettei tarvitse ja halua seksiä.
Sanot olleesi aina henkisesti vahva etkä ole alistunut valvottavaksi.
Ettei nyt vain olisi käynyt niin, että miehesi on alkanut pitää sinua "hemmetin luupäänä" vahvuutesi takia?
Seksin puuttuminen herättää aina epäilyjä, että toisella sitä saattaa silti olla.
Mitä nmä entisen elämäsi "kamut" ovat?
Väkivaltakin voi tarkoittaa henkistä sellaista. Miten terävä kieli sinulla on?
Mistä sinä oikeastaan olet joutunut luopumaan?
Mikä siinä on niin rankkaa, että et voi puhua miehellesi joistain ystävistäsi? Miksi pitäisi?
Minä olisin helpottunut kun ei tarvitsisi.
Sanot, että liitossanne ei periaatteessa ole mitään muuta vikaa kuin seksin puute.
Miksi hemmetissä olette päätyneet eri makuuhuoneisiin?
Kumpi teistä on viimeksi vongannut seksiä turhaan?
Millä perusteella siitä kieltäydyttiin?
Naisena sinä voit minusta aivan hyvin sanoa suoraan, että nyt rakastellaan eikä meinata!
Ei mies voi kieltäytyä ilman todella pätevää syytä!
Olisitko tyytväinen jos seksi palaisi normaaliksi?
Ettei vain olisi niin, että miehesi on viimeinen jonka kanssa haluaisit rakastella?
Ellei ole, niin yritä muuttaa ajatusmaailmasi positiivisiin ajatuksiin.
Joka päivä eroa hautova ei liene kovin haluttava?
esittää hän, olen miettinyt itsekin samoja asioita. Yksiselitteistä vastausta vain yhteenkään ei ole olemassa, sillä maailma on niiiiin harmaan sävyjä täynnä.
Miksi muuten oletit, että olen nainen? Liian pitkälle menevät tulkinnat eivät monestikaan onnistu ja vain hämärtävät suhteellisuudentajun. Mutta kuten sanottu, hyviä kysymyksiä siltikin. Niitä kannattaa pohtia...
No oletko nainen vai mies?
Oletin sinun olevan nainen, koska jotain tuollaista kai ex:nikin lienee pohdiskellut, ja arvailin jotain aikani kuluksi, lähinnä sen perusteella mitä itse olen tuntenut.
Jos olet mies, niin ymmärrän sinua silti varsin hyvin.
Luopumista jostain, mitä ei itsekään oikein tiedosta.
Jotenkin se liittyy elämään yleensä.
Ei siinä lopulta liene suurta eroa miehen ja naisen tunteiden välillä kun eroa tehdään?
Värit, aika ja oikeastaan kaikki häipyy jonnekin toiseen ulottuvuuteen, johon ei itse tunne kuuluvansa.
Itse uskottelen päässeeni taas maan pinnalle, mutta miksi sitten notkun täällä keskellä yötä ilman sen parempaa syytä?
Haluanko auttaa jokakuta, vai saada itse vastauksen johonkin mihin en tiedä kysymystä?
Aika ja värit palaavat näemmä pätkittäin kuin Uuno Turhapuron muisti.
Pääasia on, että palaavat!
Jossakin kohtaa elämässä on vain otettava itseään "niskasta kiinni", sanottava itselleen, että "olen todellakin hyvä ihminen" ja repäistävä itsensä irti onnettomasta suhteesta. Pahaltahan se tuntuu ja tulevaisuus pelottaa. Mutta ennenkaikkea, jotta oma itsekunnioitus ja omanarvontunne säilyisivät, ei ole muuta mahdollisuutta. Toivon sinulle rakkautta ja seesteistä elämää. Olet sen varmasti vielä saava.
vähissä tässä venheessä.
Tiedä sitten niin... Tuossa kun luin paria aiempaa kommenttia, tuli sellainen olo, että nämä tyypit syyllistävät sinua siitä, ettet ole onnellinen liitossasi..? Kysytään miksi et ole tehnyt niin tai näin... Liitto on kahden kauppa - miksi ei puolisosi tee niin tai näin? Miksi aina toisen - sen, joka tiedostaa ongelmat - pitäisi olla se kaikkivoipa, joka taikoo ongelmat pois ja taas aurinko paistaa ja linnut laulaa?! Ok, ehkä puolisosi sitten on tyytyväinen elämäänsä noin..? Tosin vahvasti epäilen, koska eiköhän seksi oli jollakin tavalla jokaisen parisuhteessa elävän "toivelistalla" ihan oman kumppanin kanssa...
Okei... Itse sain aikoinaan vastauksen, että jos miehesi ei "oirehdi", vaan sanoo kaiken olevan ok (taustalla reilun parin vuoden seksittömyys, vain välttämättömimmät asiat lapsen vuoksi puhutaan ym), on vika vain minun korvieni välissä. Sepäs tieto kovasti lohduttikin, wau...
No, näyttää vaan olevan niin, että toiset liitot ajautuvat umpikujaan. Ei auta maammelaulut eikä parisuhdeterapiat, kun kumpikin on sitä mieltä, ettei ole tehnyt mitään ratkaisevia virheitä - homma vaan ei toimi, ei. Pitkässä suhteessa tottuu tekemään kompromissejä ja tinkimään omasta hyvästä toisen ja etenkin lasten eduksi - mutta joskus vaan tulee se viimeinen niitti, jolloin ei jaksa aina olla se antava osapuoli toiselle, aikuiselle ihmiselle! Lastani minäkään en ole unohtanut, mutta kaiken aikaa katselen toisella silmällä sopivia vuokra-asuntoja tai rivitalonpätkiä...
Ok: tässä kohtaa taas nousee kuoro laulamaan, että lapsi kärsii erosta. Ehkä sitten niin. Mutta onko kahden, täysin kylmästi toisiinsa suhtautuvan vanhemman "koti" sitten se ihanneympäristö? Jos siippaan on niin totaalisen kyllästynyt, että ei jaksa enää edes vittuuntua hänen sanomisistaan puhumattakaan siitä, että jaksaisi alkaa kaivella näkyville niitä kulta-aikojen hyviä asioita, kannattaako todellakaan jatkaa..?
Ensimmäistä kertaa luen täältä
"Kysytään miksi et ole tehnyt niin tai näin...
Liitto on kahden kauppa - miksi ei puolisosi tee niin tai näin"
???
Todella aiheellinen kysymys. Ikävä vaan, että varmaan aina kun joku sen esittää - - niin tunneside parin välillä on jo kuollut - ajat sitten.
Yleensä se, joka on tyytyväinen liittoon, on ns. saava osapuoli. Ei hän tietenkään halua erota, koska kaikki on hyvin - hänen kantiltaan.
Lapsi kärsii varmaankin enemmän "viileästä" yhdessäolosta enemmän kuin erosta. Molempi sinänsä pahempi :(.
Hyvää yötä...
Olet mennyt jo (kuinka kauan sitten?) ohi sen miten pitkään pitää yrittää. Ei parisuhde toimi, ellei seksi ja kommunikointi toimi. Tiedän tämän.
Itse funtsailin vuositolkulla miten MINÄ voisin yrittää parantaa parisuhdetta. Järjestin, puhuin. Kamala kolahdus kuului, kun ymmärsin, etten voi yksin ylläpitää parisuhdetta. Enkä edes kommunikoida siinä yksin :O. Ex sanoi aina kaikkeen vain "joo, katsotaan sitten kun on aikaa". Vasta kun aikaa ei ollut järjestynyt mihinkään 10 vuoteen, tajusin että tämä on nyt tässä.
niin sikstififti. Tiedä häntä olenko hullua hurskaammaksi tullut, sillä huomaan taas osallistuvani tähän elämäni näytelmään näennäisen tasapainoisena. Jos yrittäisi jaksaa vielä muutaman vuoden, jotta lapsi ehtisi täysi-ikäiseksi ja oman elämän alkuun... Tavallaan on niin paljon menetettävää (enkä nyt puhu minkäälaisesta maallisesta omaisuudesta), sillä eron myötä menettäisin jokapäiväisen yhteyden lapseeni tai ainakin se muutuisi ihan toisenlaisiksi. Ei olisi enää yhteisiä iltarituaaleja muuten kuin ehkä puhelimessa ja muutenkin henkilökohtainen kontakti kokisi raskaan inflaation.
Tänään yritin miettiä kenelle kaverille voisin puhua tästä ja peilailla vähän tuntojani, enpä keksinyt kenelle. On se niin hyvä, että on tällaisia foorumeita, joihin voi kirjoittaa nimettömänä ja purkaa omia ajatuksiaan, huonojakin. Eihän tässä muuten täysjärkisenä selviäis...
Tuo on ihan oikeaa puhetta, että asetat lapsen oman etusi edelle.
Saisit varmasti paremman suhteen jos eroaisit, mutta lapsen maailma särkyisi.
Sitä täällä ei tietenkään saisi sanoa, koska juuri lapsen "edun" takia moni väittää eroavansa.
Harva liitto kuitenkaan niin helvetillinen on, että lapsen takia olisi parempi erota.
Olen yrittänyt peilata lapseni ajatusmaailmaa oman lapsuuteni kautta. Olen itse riitaisen perheen keskimmäinen "unohdettu" verso ja en todellakaan lapsuudesta edes muista kuin todella mahtaviin mittoihin paisuneet fyysiset välienselvittelyt vanhempieni välillä, jolloin siis aikuisten oikeesti tavarat ja joskus jopa veri lensi. Edelleenkin muistan kyllä monia tapahtumia - yllättäviä matkoja, lomia perhe hajallaan pitkin Suomea ja jopa keskusteluja, joiden syyn tai tarkoituksen olen ymmärtänyt vasta aikuisena tai juuri aikuisuuden kynnyksellä. Riita ravisutti juuri sillä hetkellä kun se oli päällänsä, mutta muuna aikana se ei lapsellista mieltäni vaivannut. Olin varmastikin reilusti oppivelvollisuusiän ylittänyt ennenkuin ensimmäisen kerran muistan ajatelleeni, että vanhempieni pitäisi erota. Väistämättä mietin siis nytkin, ettei lapseni edes kiinnitä huomiota kahden aikuisen parisuhteeseen ja sen toimivuuteen, kun kuitenkin kumpikin vanhempi erikseen rakastaa häntä varauksetta ja jopa osoittaa sen. Miksi siis romuttaa tuo kuvitelma, kun sen ehtii sitten muutaman vuoden päästäkin. Tämä pohdiskelu ei kuitenkaan tee omaa oloani helpommaksi. Lapseni vuoksi antaisin vaikka kuun taivaalta tai oman elämäni, mutta tämä kituminen on todella raastavaa. Lopullista ratkaisua en siis ole vieläkään tehnyt, mutta katsotaan nyt ens syksyyn... Kun vain jotenkin saisi purettua tätä oksettavan pahaa oloa sisältä!
Vanhemmillani oli 60-luvun lopussa omakotitalon rakentamishelvetti, josta lähtien ei mitään kauniita sanoja meidän asunnossamme sanottu. Minulla on 2 siskoa, joista yksi ihmeen kaupalla nuorena pois muuttaneena on koko ajan ollut samassa hyvässä suhteessa. Toinenkin sisko on vihdoin viime aikoina melkein 50-vuotiaana vihdoin päässyt hyvään olotilaan. Minulla kaikki suhteet ovat aiemmin kaatuneet puhumattomuuteen varsinkin tärkeistä asioista, vaikka olisin rakastanut toista, no jollekin ei kai lähes 30 vuotta hukattua aikaa ei ole mitään. Ja taas on harkinta-aika menossa.
Olisiko siinä yhdeksänä vuotena kylmää ja vittuilevaa avioliittoa ollut jotain vaikutusta, ennen kuin pääsi pois. BTW me kaikki lapset lähtimme kotoa pois niin nuorena kuin mahdollista. Olivatkohan vanhempanikin yhdessä "lasten vuoksi".
meitä on neljä sinkkusisarusta. Koskaan ei meistä varmaan kukaan mene avioon, siinä pelossa että liitto voisi olla samanlainen kun vanhempiemme. Kymyyttä, puhumattomuutta, vittuilua, kieroilua, syyttämistä, huutamista, riitaa rahasta, riitaa kaikesta. Meitä lapsia käytettiin kiistakapuloina, revittiin yöllä sängystä mukaan kun ovet paukkuen lähdettiin riidan päätteeksi. Seuraavana päivänä taas palattiin jatkamaan samaa helvettiä.
Äiti vieläkin valittaa kun meidän tähden joutuivat siinä helvetissä elämään, kukaan ei välittänyt meidän lasten helvetistä.
Oksettava olo sisällä voi olla rehellisyyden puutetta itselleen.
Kahden aikuisen suhde ei toimi vain omilla ehdoilla.
Kokeile välillä lyödä läskiksi ja toimia vain vaimon ehdoilla tai sitten jos olet liian kiltti niin lyö nyrkki pöytään että nyt tehdään näin!
Ei tuo teidän liittonne näytä niin tuhoon tuomitulta että sitä ei voitaisi pelastaa.
Muistatko että tulit luvanneeksi rakastaa vaimoasi myötä- ja vastoinkäymisissä?
Ei hän sille mitään voi että on sellainen kuin on.
Hän on sama nainen kuin naimisiin mennessännekin.
Yhtä höpsö ja yhtä (anteeksi vain) tyhmäkin.
So What? Ei saa provosoitua asioista joille ei kumpikaan voi mitään. (Paraskin neuvoja!) Mutta niin se vain on.
Anna anteeksi hänen tyhmyytensä tai mikä hänen vikansa nyt lieneekin sinun mielestäsi lieneekin.
Ei täällä niin kovin moni muukaan uutta ruutia keksi joten on parasta vain nauttia jo valmiista raketeista!
Eikö hän aikoinaan ollutkin suloinen kun oli niin naiivi? Tunnusta pois!
Rakasta häntä nurisematta vielä kun voit!
Minulle lapseni äidin rakastaminen on jo myöhäistä.
Minua ei varoitettu tai olin aivan liian tyhmä tai itsekäs tajuamaan sitä.
Sinulla on vielä valinnan mahdollisuus.
Tiedät itsekin että pystyt parempaan kuin vanhempasi. Teillä ei takuulla ole veri lentänyt eikä tule lentämään!
Sano hänelle heti aamulla herättyäsi että rakastat häntä vaikka joutuisit vähän valehtelemaan ja pelaa peli loppuun!
Vanhempanne uhrasivat itsensä teidän takianne!
Kukapa ei lastensa takia tekisi kaikkensa mitä osaa ja pystyy?
teillä järki riitti tuohon mutta ainakin he yrittivät.
Järjettömältä tuo kyllä näyttää mutta kaikille sitä ei ole suotu kovin isolla kauhalla.
Jos sinulla on kanttia arvostella vanhempiasi niin varmaan pystyt panemaan myös paremmaksi ettei omien lastesi tarvitsisi kärsiä samaa paskaa kuin itsesi ja sisarustesi?
Tai jos on noin paha olo varata aika kunnan parisuhde mikä se nyt olikaan. Ei tämä kenellekään ole helppoa, tulin torstaina siskoni luota ja kyyneleet tuli silmiin, kun ajattelin näkemääni onnea ja sitä mikä oma elämäni on.
on varmaankin jokaisessa "ongelmaperheessä" erilaiset. Omalta kohdaltani on todettava, ettei meidän olohuone todellakaan ole sotatoimialuetta eli meillä ei riidellä, vittuilla tai kieroilla jatkuvasti, kuten joissakin perheissä on tilanne. Kunnon riita tai teräväkielinen sanailu on akuuttina päällä kuitenkin suhteellisen harvoin. Siksi siis ihan oikeasti uskon, ettei lapseni ole edes huomannut tilannetta. Toisaalta hänelle on myös aina painotettu sitä, ettei vanhempien riita liity häneen ja että riidasta huolimatta molemmat vanhemmat edelleen rakastavat häntä kävi elämässä miten hyvänsä.
Ongelma on siis lähinnä minun ja puolisoni sisällä/välillä, molemmilla on paska olo (sen verran on riidan keskellä saatu ajatusta vaihdettua), mutta kumpikaan ei ole ollut tässä vaiheessa valmis mihinkään erojuttuihin juuri lapsen takia. Parisuhteen tilanne on kuitenkin viimeisen vuoden aikana aika radikaalisti heikentynyt niin, että kumpikin tahoillaan miettii eron mahdollisuutta ja vaikutuksia. Tilanne ei siis ole kovin otollinen, mutta jos tässä nyt ei hätäilisi kuitenkaan, vaikka kuinka oksettaa. Voihan se oksetus olla tietysti sitä rehellisyyden puutettakin, mutta itseni kohtuullisen hyvin tuntien taitaa paremminkin olla syyllisyyttä. Eihän sitä alaikäisen lapsen vanhempi saisi näin ajatella...
Kun 70-luvun alussa, ollessani teini-ikäinen, muutimme kaupunginosamme komeimpaan omakotitaloon, alkoi helvetillinen aika elämässäni, ennen kuin pääsin pois siitä talosta.
Vieläkin voin kävellä pimeydessä ja katselen jouluvaloja talojen ikkunoista ja haaveilen "oikeasta kodista", jota en ole koskaan saanut.
Älä nyt mihinkään pillereihin sorru! Ne eivät auta mitään.
Arvaan että tarkoitit niitä mulle mutta sinulla se tässä paha olo on!
parisuhdeneuvonta voi auttaa joitain mutta molemmilla pitäisi olla halua parantaa tilannetta ja sitä ei useimmiten ole ainakaan yhtä aikaa.
Voit siis tehdä vain oman osasi.
Älä ikinä maailmassa haaveile että toisen olisi muututtutava!
Nollaa aivosi ja ala kaikki alusta ihan yksin.
Eihän toinen tietenkään tajua että mistä nyt kiikastaa mutta anna se anteeksi ja rakasta rakastamisen jälkeen kuten alttarilta kävellessäsi niin on kumma jos ei tilanne ala muuttumaan!
Helppoa se ei toki ole mutta ota se vaikka pelinä tai työnä josta saat palkinnon vasta kun olet voittanut.
Kyllä ne vittuilut vastapuolelta loppuvat kun pelaat elämäsi pelin oikein.
Tunne että sinua itkettää jos toinen loukkaa ja näytä se. Älä kosta! Silloin olet rakastettava!
Kostamalla et taatusti voita mitään ja sen olet erittäin todennäköisesti jo omakohtaisti huomannutkin. Olisiko aika muuttaa asennetta?
Erosimme, kun lapsemme täytti 18 v. Siitä on nyt kolme vuotta. Tässä eräänä päivänä lapsi kysyi yllättäen "miksi ihmeessä ette eronneet jo aikaisemmin, minun takianiko?" Olin aika hämilläni, koska todellakin pitkitimme eroa juuri lapsen takia. Emme sitä tietenkään koskaan hänelle sanoneet eikä meilläkään riidelty eikä nk. veri lentänyt. Liitto vain oli yhtä kuollut kuin sinäkin ap esitit. Nyt on siis kuitenkin käynyt niin, että lapsi on vaistonnut vuosien kylmyyden ja ottaa näistä vuosista syyn päällensä. Kontrastia kirkastaa varmaankin vielä se, että olen nykyään aivan erilainen kuin avioliitossa ollessani ts. voin hyvin, olen vapautunut, jaksan innostua kaikenlaisesta, olen aktiivinen ja tunnen itseni jopa onnelliseksi.
Puolison kanssa taitaa juttelut olla juteltu jo vuosia sitten. Ihmettelen että teillä kummallakaan ei ole kaveria liiton ulkopuolella, siis kun tuo makuukamarielämä on ollut vuosia jäissä?
Siis lapsen parhaasta halusin kommentoida. Oma avoliittoni oli loppua kohti hyvin huono ilmapiiriltään ja se näkyy jättäneen ikuiset jäljet vanhimpaan lapseen, nyt 14. Nuoremmat ovat tasapainoisen oloisia. En usko että lapsenne on tuikitietämätön ongelmista, ehkä hän vain ei halua ottaa kipupisteitä esille itse.
Voisit aivan hyvin vaikka matkalla harrastuksesta kotiin rauhallisesti jutella lapselle siitä mahdollisuudesta, että vanhemmat eroavat. Ja samalla kysäistä, kumman vanhemman luona lapsi haluaisi mahdollisen eron jälkeen asua. Teillä kahdella tuntuu olevan hyvä yhteys keskenään, eikä ole aina sanottua että lapsen etu on jäädä äidille, varsinkin kun jo murrosikäisestä on kysymys. Parempaa, rehellisempää jatkoa sinulle ja teille!
Jos ketjun aloittaja haluaa vaihtaa ajatuksia niin se on mahdollista yksärinä [email protected]
Tämä siis nim. Hapeton käyttöön, aika ja intressi ei riitä muuhun..
Kysymykseesi: Kuinka kauan ja kuinka paljon itsestä luopuen täytyy yrittää?
Vastaus: Ei täydy.
Parisuhde on kahden kauppa. Tuossa ketjussa taisi olga osua juuri tähän. Ei vain toinen osapuoli voi ylläpitää parisuhdetta. Molempien on tehtävä töitä suhteen hyväksi.
Mitä enemmän annat, myönnyt ja luovut omista toiveista ja tavoitteista, sitä enemmän katkeroidut ja kuivut. Tuo mitä mietit - lapsen kasvun vuosia, kunnes on omillaan - olet siinä oikeassa, että eron tullen et enää ole välttämättä päivittäin mukana rutiineissa - menetät ne. Mutta voit saada takaisin sisäisen rauhan ja tasapainon. Suhde ei enää kurista sinua ja voit nauttia enemmän omasta elämästäsi.
Ulkopuolisena on vaikeaa arvioida suhteen todellista arkidynamiikkaa. Jos siinä asutaan kimppakämppää kaveripohjalla, niin ehkä muutama vuosi löysässä hirressä ei haittaa. Jos suhde on kylmä ja väkivaltainen (henkistä tai fyysistä), niin silloin lienee lapsenkin kannalta parempi hankkiutua eri osoitteisiin.
Tilannetta voisi helpottaa sillä keskustelulla, jos toinen osapuoli vain suostuu. Parisuhdeterapian yksi etu on siinä että siinä suhteen ulkopuolinen henkilö toimii kuuntelijana ja neuvonantajana. Yleensä vain se tyytyväinen/saava osapuoli ei terapiaan suostu koska mitään ongelmaa ei ole (kuin sen toisen päässä).