olen ollut avomieheni kanssa yhdessä kolme vuotta. usein meillä on todella hauskaa keskenämme ja juttelemme asioista paljon silloin kun siihen on tarvetta. hän on hyvä mies, hellä ja rakastava ja hänestä varmasti tulisi hyvä isä jonakin päivänä. kunnioitan, arvostan ja välitän hänestä suuresti. olen varma, että kuulumme yhteen.
nyt ei kuitenkaan ole helppoa. tuntuu, ettei rakkaus riitä... en usko hänellä olevan alkoholiongelmaa, sillä hän ei juo viikolla eikä välttämättä viikonloppusinkaan. harvoin hän juo, mutta ei se olekaan määrä vaan laatu: silloin kun ryypätään niin ryypätään oikein kunnolla. ja aina tällöin saan olla hänestä syvästi huolissaan, sillä hänestä ei välttämättä kuulu mitään ja jos itse soitan niin hän kännipäissään vaan huutaa että olen hullu kyttäävä ämmä? sitten itken luuriin että olen hänestä tosi huolissani mutta ne sanat kaikuu tyhjille korville.
ongelma onkin ehkä ennemmin sosiaalinen. lähes hänen kaikki ystävänsä ovat jonkin sortin päihdeongelmaisia, 30-vuotiaita työttömiä ja perheettömiä miehiä, jotka eivät oikein pääse elämään kiinni millään saralla. olen kuullut heidän sanovan miehelleni, että nyt kuule otetaan ihan kunnolla viinaa ja että kyllä se naisesi antaa anteeksi kun on antanut aina ennenkin.
olemme tehneet paljon sopimuksia tämän asian suhteen. että hän joisi vain tietyn verran, että hän soittaisi minulle jotta tietäisin hänen olevan ok, että hän ei joisi kuin yhtenä iltana ja tulisi sitten kotiin. eikö tällaiset asiat pitäisi olla aivan normaaliin parisuhteeseen kuuluvia? mielestäni en vaadi liikaa mutta mieheni mielestä olen kohtuuton. yhdestäkään sopimuksesta hän ei ole pystynyt pitämään kiinni ja kaiken lisäksi hän on valehdellut paljon jotta pääsisi kuin koira veräjästä. luottamus tässä asiassa on mennyt kokonaan.
kerran pakotin hänet olemaan juomatta neljän kuukauden ajan. sinä aikana olimme todella onnellisia ja sanoimmekin sen toisillemme. että koskaan ei ole ollut näin hyvä olla. sitten ajattelin, kun hän jutteli että nyt ymmärtää kaiken mistä olen puhunut ja että hän on ottanut opikseen, että selvä ja annoin taas "luvan juoda". se oli paha virhe sillä sama vain jatkuu...
nyt olen alkanut vaatia häneltä, että jättäisimme viinan kokonaan pois. itse olisin siihen heti valmis, sillä tiedän, että se pelastaisi suhteemme. mutta sitten ymmärsin, etten minä voi taas häntä siihen pakottaa, vaan sen on tultava hänen omasta halustaan muuttaa asioita. mieheni myös näkee, että yritän koko ajan muuttaa häntä, mikä ei ole mielestäni totta. hänen tekemisiinsä minä yritän vaikuttaa, en persoonaan. olen yrittänyt sanoa että eihän ryyppääminen voi olla osa häntä ja siihen minä yritän vaikuttaa.
todella monet itkut olen saanut itkeä ja surut surra tämän asian takia, ja aina päätämme jatkaa. sitten muutaman viikon päästä tilanne on aivan sama, siksi en näekään hyväksi että jäisimme yhteen kun se taitaa vain lisätä tuskaa. rakastamme silti toisiamme valtavasti ja haluaisimme olla yhdessä, mutta emme kaiken tämän riitelyn siivittämänä. eikö ole mitään toivoa? itse olen yrittänyt olla vaikka miten päin, että meillä olisi hyvä olla. yritän tehdä kompromisseja asian suhteen, mutta sitä en enää jaksa koska mieheni käytös on osoittanut, että se on turhaa. mutta jos annan miehelleni vapaat kädet niin saan itse olla onneton.
ihanteellinen tilanne olisi, että hän pitäisi kiinni sopimuksistamme ja voisin tässäkin asiassa luottaa häneen. silloin nämä hänen reissunsa eivät olisi ongelmia. mutta vaikka hän nyt taas niin lupaisi, niin ei minulla ole mitään syytä siihen lupaukseen uskoa. sillä miksi tämä kerta olisi yhtään erilainen kuin kaikki muut kerrat? niin usein ollaan tässä tilanteessa oltu.
myös ymmärrys toista kohtaan alkaa hiipua, en voi käsittää kuinka hän tekee samat asiat kerta toisensa jälkeen vaikka tietää satuttavansa minua kovasti. mielestäni hänellä jonkinlainen ongelma viinalla läträämisen kanssa on (miehenihän siis kiistää tämän ja ongelma on minun pääni sisällä) tai sitten hän ei vain välitä minusta kun loukkaa kerta toisensa jälkeen uudellleen. jälkimmäistä en jaksa uskoa mutta ensimmäistä ei mieheni itse myönnä alkuunkaan. mutta tosiaan: itse en kokisi juomista ongelmaksi jos hän olisi siinä asiassa luotettava.
tätä asiaa on käsitelty lähes koko meidän suhteemme ajan ja paljon on muuttunutkin, sillä suhteemme alussa joimme todella paljon. itse olen löytänyt yhteisestä elämästämme niin paljon uutta sisältöä, etten kaipaa sellaista enää. hänellä ei ole samoin, vaan joskus on pakko päästä nollaamaan. ymmärrän sen, mutta onko nollauksen pakko tarkoittaa sellasia kännejä että saan vain itkeä ja huolehtia koko viikonlopun? seura tekee kai kaltaisekseen, niin hänkin sanoo. harmi ettei minun seurani tunnu riittävän.
myös läheisemme kärsivät tästä asiasta, sillä he tietävät tilanteemme. olemme vaivanneet heitä tällä asialla aina uudestaan ja uudestaan. sekin aiheuttaa mielipahaa ja huonoa omaatuntoa. tuntuu että jos jäämme yhteen niin se ei ole enää meidän asiamme vaan kaikkien muidenkin. tiedän ystävieni pettyvän, sillä he toivovat minulle parasta ja se ei ole sitä, että saan itkeä silmät päästäni kerran kuussa mieheni törttöilyjen takia.
haluaisin kovasti löytää ratkaisun tilanteeseen ja olen myös miettinyt jaksaisinko samaa rataa jos olisin tuolle asialle vähemmän herkkä. mieheni pyytää, että hyväksyisin sen asian, ettei häneen vain voi tuossa suhteessa luottaa ja eläisin sen asian kanssa. mutta eihän elämämme ole lokeroitua siten, että vain yksi laatikko on mätä ja muut ihan hyviä? jos en voi luottaa häneen tässä asiassa niin ennen pitkää se heijastuu jokaiselle elämämme osa-alueelle.
oi, huomaamatta kirjoitin näin paljon. toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun? :) kaikki ohjeet ovat tervetulleita ja samanlaiset kokemukset. onko meillä enää mitään toivoa vai onko kaikki menetetty? eikö rakkaus riitä vaikka kummallakin on sitä antaa?
nyt ei kuitenkaan ole helppoa. tuntuu, ettei rakkaus riitä... en usko hänellä olevan alkoholiongelmaa, sillä hän ei juo viikolla eikä välttämättä viikonloppusinkaan. harvoin hän juo, mutta ei se olekaan määrä vaan laatu: silloin kun ryypätään niin ryypätään oikein kunnolla. ja aina tällöin saan olla hänestä syvästi huolissaan, sillä hänestä ei välttämättä kuulu mitään ja jos itse soitan niin hän kännipäissään vaan huutaa että olen hullu kyttäävä ämmä? sitten itken luuriin että olen hänestä tosi huolissani mutta ne sanat kaikuu tyhjille korville.
ongelma onkin ehkä ennemmin sosiaalinen. lähes hänen kaikki ystävänsä ovat jonkin sortin päihdeongelmaisia, 30-vuotiaita työttömiä ja perheettömiä miehiä, jotka eivät oikein pääse elämään kiinni millään saralla. olen kuullut heidän sanovan miehelleni, että nyt kuule otetaan ihan kunnolla viinaa ja että kyllä se naisesi antaa anteeksi kun on antanut aina ennenkin.
olemme tehneet paljon sopimuksia tämän asian suhteen. että hän joisi vain tietyn verran, että hän soittaisi minulle jotta tietäisin hänen olevan ok, että hän ei joisi kuin yhtenä iltana ja tulisi sitten kotiin. eikö tällaiset asiat pitäisi olla aivan normaaliin parisuhteeseen kuuluvia? mielestäni en vaadi liikaa mutta mieheni mielestä olen kohtuuton. yhdestäkään sopimuksesta hän ei ole pystynyt pitämään kiinni ja kaiken lisäksi hän on valehdellut paljon jotta pääsisi kuin koira veräjästä. luottamus tässä asiassa on mennyt kokonaan.
kerran pakotin hänet olemaan juomatta neljän kuukauden ajan. sinä aikana olimme todella onnellisia ja sanoimmekin sen toisillemme. että koskaan ei ole ollut näin hyvä olla. sitten ajattelin, kun hän jutteli että nyt ymmärtää kaiken mistä olen puhunut ja että hän on ottanut opikseen, että selvä ja annoin taas "luvan juoda". se oli paha virhe sillä sama vain jatkuu...
nyt olen alkanut vaatia häneltä, että jättäisimme viinan kokonaan pois. itse olisin siihen heti valmis, sillä tiedän, että se pelastaisi suhteemme. mutta sitten ymmärsin, etten minä voi taas häntä siihen pakottaa, vaan sen on tultava hänen omasta halustaan muuttaa asioita. mieheni myös näkee, että yritän koko ajan muuttaa häntä, mikä ei ole mielestäni totta. hänen tekemisiinsä minä yritän vaikuttaa, en persoonaan. olen yrittänyt sanoa että eihän ryyppääminen voi olla osa häntä ja siihen minä yritän vaikuttaa.
todella monet itkut olen saanut itkeä ja surut surra tämän asian takia, ja aina päätämme jatkaa. sitten muutaman viikon päästä tilanne on aivan sama, siksi en näekään hyväksi että jäisimme yhteen kun se taitaa vain lisätä tuskaa. rakastamme silti toisiamme valtavasti ja haluaisimme olla yhdessä, mutta emme kaiken tämän riitelyn siivittämänä. eikö ole mitään toivoa? itse olen yrittänyt olla vaikka miten päin, että meillä olisi hyvä olla. yritän tehdä kompromisseja asian suhteen, mutta sitä en enää jaksa koska mieheni käytös on osoittanut, että se on turhaa. mutta jos annan miehelleni vapaat kädet niin saan itse olla onneton.
ihanteellinen tilanne olisi, että hän pitäisi kiinni sopimuksistamme ja voisin tässäkin asiassa luottaa häneen. silloin nämä hänen reissunsa eivät olisi ongelmia. mutta vaikka hän nyt taas niin lupaisi, niin ei minulla ole mitään syytä siihen lupaukseen uskoa. sillä miksi tämä kerta olisi yhtään erilainen kuin kaikki muut kerrat? niin usein ollaan tässä tilanteessa oltu.
myös ymmärrys toista kohtaan alkaa hiipua, en voi käsittää kuinka hän tekee samat asiat kerta toisensa jälkeen vaikka tietää satuttavansa minua kovasti. mielestäni hänellä jonkinlainen ongelma viinalla läträämisen kanssa on (miehenihän siis kiistää tämän ja ongelma on minun pääni sisällä) tai sitten hän ei vain välitä minusta kun loukkaa kerta toisensa jälkeen uudellleen. jälkimmäistä en jaksa uskoa mutta ensimmäistä ei mieheni itse myönnä alkuunkaan. mutta tosiaan: itse en kokisi juomista ongelmaksi jos hän olisi siinä asiassa luotettava.
tätä asiaa on käsitelty lähes koko meidän suhteemme ajan ja paljon on muuttunutkin, sillä suhteemme alussa joimme todella paljon. itse olen löytänyt yhteisestä elämästämme niin paljon uutta sisältöä, etten kaipaa sellaista enää. hänellä ei ole samoin, vaan joskus on pakko päästä nollaamaan. ymmärrän sen, mutta onko nollauksen pakko tarkoittaa sellasia kännejä että saan vain itkeä ja huolehtia koko viikonlopun? seura tekee kai kaltaisekseen, niin hänkin sanoo. harmi ettei minun seurani tunnu riittävän.
myös läheisemme kärsivät tästä asiasta, sillä he tietävät tilanteemme. olemme vaivanneet heitä tällä asialla aina uudestaan ja uudestaan. sekin aiheuttaa mielipahaa ja huonoa omaatuntoa. tuntuu että jos jäämme yhteen niin se ei ole enää meidän asiamme vaan kaikkien muidenkin. tiedän ystävieni pettyvän, sillä he toivovat minulle parasta ja se ei ole sitä, että saan itkeä silmät päästäni kerran kuussa mieheni törttöilyjen takia.
haluaisin kovasti löytää ratkaisun tilanteeseen ja olen myös miettinyt jaksaisinko samaa rataa jos olisin tuolle asialle vähemmän herkkä. mieheni pyytää, että hyväksyisin sen asian, ettei häneen vain voi tuossa suhteessa luottaa ja eläisin sen asian kanssa. mutta eihän elämämme ole lokeroitua siten, että vain yksi laatikko on mätä ja muut ihan hyviä? jos en voi luottaa häneen tässä asiassa niin ennen pitkää se heijastuu jokaiselle elämämme osa-alueelle.
oi, huomaamatta kirjoitin näin paljon. toivottavasti joku jaksoi lukea loppuun? :) kaikki ohjeet ovat tervetulleita ja samanlaiset kokemukset. onko meillä enää mitään toivoa vai onko kaikki menetetty? eikö rakkaus riitä vaikka kummallakin on sitä antaa?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kuvauksesi kuulostaa omien vanhempieni parisuhteelta. Olen siis kasvanut lapsena kuvaamissasi oloissa. Isä oli orastava alkoholisti koko ikänsä ja lopulta vanhempien erottua kuoli alkoholismiin 50 vuotiaana, kun kukaan ei enää kontrolloinut ja itkenyt perään.
Se oli juuri tuollaista: isäni oli maailman mukavin ja leppoisin mies ja hoiti kotia, lapsia sekä työnsä. Sitten tuli näitä ryyppyputkia. Ehkä kerran kuussa, ehkä pari kertaa vuodessa, en voi enää muistaa. Isä vain yhtäkkiä katosi. Hän osti kaupasta kassin kaljaa ja siitä se lähti. Usein hän oli pari yötä poissa, eikä äidillä mitään käsitystä missä. Silloin ei ollut kännyköitäkään vielä. Sitten jossain vaiheessa hän aina palasi ja nukkui krapulaansa siinä meidän lasten silmien edessä. Muuten lapsuuteni oli onnellinen.
Vasta ollessani lukiossa äitini sai tarpeekseen ja pitkän kipuilun jälkeen erosi isästäni. Alku oli vaikeaa, mutta selvästi äidin elämä siitä kirkastui. Hänelle tuli paljon omia harrastuksia ja menoja lisää, hän eli vaihteeksi itselleen. Isääni hän silti piti yhteyttä yhä, mutta ei puhettakaan paluusta yhteen.
Itsekin kasvoin eroon alkoholisoituneesta isästäni, enkä kovin syvästi surrut hänen kuolemaansa. Tavallaan hän oli ollut minulle kuollut jo pitkään.
Olet ollut miehesi kanssa yhdessä vasta kolme vuotta? Ja jo nyt olet henkisesti väsyksissä! Mitä omasta kokemuksesta olen huomannut ja näitä asioita myöhemminkin seurannut, nämä tällaiset miehet eivät muutu. Hänellä on sairaus ja se ottaa hänet valtaansa, ei hän silloin voi sinua ottaa enää huomioon kun kalja vie. Tuollaisiin tehoaa vain täysi raittius. Äläkä herranjumala hommaa ainakaan lasta siihen!
Ei parisuhteen kuulu olla tuollaista tuskaa. Minulla on toinen mies menossa ja molemmilla terve neutraali suhde alkoholiin. Aina ovat olleet luotettavia. Hetkeäkään en eläisi äitini parisuhdetilanteessa, kun poiskin on mahdollista päästä.
...että elät alkoholistin kanssa eikä miehellesi ole ratkaisuksi kuin täysraittius!
Miehesi ei kykene kohtuukäyttöön, kuvaamasi tilanne kertoo siitä. Miehelläsi on riippuvuuspersoonallisuus jonka kohde tällä hetkellä on alkoholi. Jos hän saa itsensä täysin raittiiksi hän tarvinnee toisen riippuvuuden kohteen mutta usein se on todellakin pienempi haitta kuin juopottelu.
Sinä valitettavasti mahdollistat tällä hetkellä hänelle juomisensa, vaikka annatkin hänelle hänen ansaitsemaansa tiukkaa "palautetta".
Tilanteenne on vaikea ja vaadittavat ratkaisut kovat :o( Toivon teille paljon rohkeutta ja voimia!
Moi. Ensi alkuun, hyvää vuoden loppua, ja oikein hyvää ensi vuoden alkua ja itse asiassa myös sen paranemisesta nykyisestään. Sitten itse asiaan :)
Tilanteesi kuulostaa tutulta omalla tavallaan. Erosin itse juuri 4 vuoden suhteesta, jossa kauniimpi osapuoli sanoi seuraavasti "En ehkä osaa vastaanottaa kaikkea sitä rakkautta täysin, mitä sinä pystyisit antamaan. Toisekseen, olen löytänyt sellaisen miehen jonka kanssa asiat tuntuvat täysin erilaisilta ja vaikka sinua rakastankin yli kaiken, haluaisin hetkeksi erota ja päästä miettimään asioita omilleni". Tällä hetkellä tilanne on se, että hän muuttaa omilleen vuoden vaihteen jälkeen, mutta ystävyytemme säilyy hamaan loppuun saakka. Mikä tarinan opetus on? Se, että jos sinä rakastat miestäsi "liikaa", ja mies tuntee itsensä suhteessa "rakkauden vastaanotto kyvyttömäksi" siinä mittapuussa jossa sitä hänelle haluaisit antaa, hän menee lukkoon (ja poistaa tuskan viinan avulla).
Toisekseen, tämä seuraava "metodi" on vielä itselläni tutkimisen alla, mutta uskallan väittää siinä jo jotain perää olevan. Jotkin parit eivät ole lopullisesti tarkoitettuja onnistumaan keskenään. Syynä voi olla/on astrologiset syntymämerkit/horoskoopit, tai sitten mikä tahansa kuun magneettisuuden vaikutuksesta aurinkoon nähden tai tähtisumun sakeus verrattuna ilmankosteuteen, who knows, mutta pointtina se, että jos suhde ei tunnu "aukeavan", niin se luultavasti ei sitä tule tekemään koskaan. Omalla kohdallani juurikin näin kävi, olin tottunut elämäämme (minun näkökulmastani) onnellisuudessa ja autuudessa, mutta jossain vaiheessa sain monosta persiille ja jouduin hieman tutkimaan molempien tunteita. Itseni tiesin täysin, mutta toisen näkökulmasta on vaikea sanoa koskaan että miten hän tuntee. Mikä tähän sitten auttaa? Puhuminen. Jos ja kun olette jo kaiketi asioista paljon puhuneet, niin ota ja kysy (vaikka se tekee niin helvetin kipeää ja sattuu monta kuukautta jälkeenpäin) haluaisiko hän erota ja onko hänellä joku toinen nainen.
Mies yleensä juomiselleen joko tarvitsee hyvän syyn, tai sitten se on tämä muidenkin mainitsema alkoholismi, mutta sen minkä nyt olen tuttujen/ystävien/kavereiden kanssa jutellut, niin omista rakkaistaan luopuminen on suurin syy miesten juomiselle (eli ero rakastetustaan esim). Itsellänikin tämä alkoholisoituminen kävi lähellä tämän "eroilmoituksen" myötä, mutta kokeiltuani pari päivää tätä kuningas vaihtoehtoa, totesin että ei tämä ratkaise mitään ongelmia, päin vastoin, lisää niitä. Älä yritä pakottaa miestäsi lopettamaan alkoholin juontia, hänen pitää itse saada tehdä se päätös, mutta ilman hyvää perustetta hän sitä tuskin tekee. Hänen elämänsä tarvitsee jonkin hyvän päämäärän minkä takia luopua tästä ah niin mukavasta elämäneliksiiristä jonka avulla voi kaikki murheet ja surut unohtaa (hetkeksi).
Vaikutat erittäin samankaltaiselta ihmiseltä kuin itsekkin olen, ja luettuani tekstisi samankaltaistuin ajatuksiisi "Lopetetaan yhdessä juominen" sekä "Unohdetaan kaikki muu maailma, ja keskitytään vain toisiimme", ja ehdotinkin näitä vaihtoehtoja jo omalle exälleni, mutta hänelle kaverit olivat liian tärkeitä (ja nyt myöhemmin ymmärrän syyn, mutta se ei ole tämän viestin postauksen piirissä).
Loppuun vielä tällainen pieni ajatelma: Mies antaa rakkautta saadakseen seksiä, nainen antaa seksiä saadakseen rakkautta. Mitä enemmän feminiininen mies, sitä enemmän hän kaipaa rakkautta, mutta jos hän taas on maskuliinisempi (ja kenties jopa egoistisempi?), niin sitä vähemmän sitä hänelle tulee "tyrkyttää".
Toivon voimia ratkaisullesi, kävi miten kävi, meillä kävi loppujen lopuksi ajateltuna paremmin kuin hyvin, molemmat saivat parhaat mahdolliset ystävät toisistaan, ja taas toisaalta mahdollisuuden löytää sen elokuvissa niin paljon hehkutetun "täydellisen kumppanin".
Juttu lukiessani tuli mieleen vanha totuus. Perheessä kehittymässä olevan alkoholiongelman huomaa ensimmäisenä vaimon käyttäytymisestä.
Asia pyörityttää sinua viestistäsi päätellen jo jonkun verran.
Luultavasti miehesi ei pysty hallitsemaan juomistaan sen jälkeen kun on aloittanut. Tämän hetkinen tilanne on että "yhdestä kaljasta" alkaa muutaman päivän putki. Ennuste on , että tilanne pahenee hiljalleen. Putket pitenevät ja niiden välit tihentyvät. Kuukausienkaan tauot juomisessa eivät vähennä alkoholiriippuvuutta, vaan homma jatkuu siitä mihin edellisellä kerralla jäätiin. Ainoa vaihtoehto on täysraittius.
Älä ainakaan mahdollista miehesi juomista esim elättämällä häntä ja hoitamalla laskut sen jälkeen kun hän on juonut omat rahansa. Parhaiten autat häntä, kun annat hänen itse selvityä juomisen aiheuttamista hankaluuksista.
Mieti siis rauhassa millaiseen elämään olet valmis. Voit myös soittaa nimettömänä AA auttavaan puhelimeen ja jutella siellä jonkun alkoholistin läheisen kanssa kartoittaaksesi tilannettasi ja kuullaksesi miten muut ovat selvinneet vastaavista tilanteista.
ehdotin miehelleni ratkaisuksi todella pitkää selvää kautta tavoitteena saada luottamus takaisin tässä asiassa. ehtona yhteiselon jatkumiselle on myös se, ettei hän enää lähde kyseisten ystäviensä kanssa juomaan. en kuitenkaan halua pyytää häntä jättämään ystäviään kokonaan, se ei mielestäni olisi oikein. hän kuitenkin kokee, että ystävät hylkäävät hänet jos hän ei ole enää valmis lähtemään juhlimaan heidän kanssaan. miehelleni totesin tähän vain sen, etteivät he sitten ole oikeita ystäviä jos noin tulee käymään.
kunhan luottamus on voitettu takaisin (tässä varmasti kestää kuukausista vuoteen...) voimme taas käyttää alkoholia KOHTUUDELLA, kuitenkin siten että minä olen aina mukana ja siten, että juhlimaan lähteminen sopii kummallekin. olen huomannut, että minun seurassani hän pystyy pitämään juomisensa kurissa ongelmitta.
mieheni aikoo harkita tätä ehdotusta. sanoin hänelle että enempää en ole valmis tulemaan vastaan, sillä niin usein tätä asiaa on puitu ja selvitelty, olen hyvin väsynyt siihen. ja joku suurempi muutos tähän asiaan on tultava, että elämämme paranisi ja olisimme molemmat taas onnellisia. mieheni mielestä ehdotus kuulostaa hyvältä, mutta hän ei halua antaa minulle enää tyhjiä lupauksia ja aikoo miettiä siksi asiaa pidemmän aikaa. minusta se on hyvä merkki.
mitä mieltä te tästä olette? vai onko ehdoton raittius ainoa ratkaisu? en ole koskaan ennen ollut tällaisessa tilanteessa ja siksi kaipaan kipeästi neuvoa sellaisilta, jotka ovat kyseistä tai edes sen tapaista kokeneet. itseäni helpottaisi todella paljon ajatus siitä että nämä kännisekoilut kaveriporukan kanssa jäisivät väliin.
Voi vitsi, ihan ku mä olisin lukenu tarinan omasta elämästä. Täsmälleen saman asian kanssa itse tässä juuri nimenomaisella hetkellä painin; lähteä vai jäädä? Järki sanoo, että juokse niin pitkälle kuin kintuista pääset, mutta tunteet onkin eri juttu. Ja jotenkin mulla ei ole vain rohkeutta pistää kaikelle pistettä.
Mun erona suhun on se, että mieheni aika harvoin enää lähtee kenenkään kavereiden kanssa (osa hänen kavereistaan on kunnollisia, suurin osa tosin ottaa joka viikonloppu kun se on niin kivaa) mutta hän ottaa kotona joka viikonloppu. Mutta sekin vaivaa minua, koska olisi niin paljon kivempaa tehdä jotain yhdessä tai olla edes yksi viikonloppu ilman kaljan sävyttämiä keskusteluja. Hän oli vuosi sitten paljon pahemmassa jamassa, työttömänä hänen tuli otettua milloin sattuu. Joten olen iloinen siitä, että edes jonkun verran on puheitani mennyt perille, mutta silti minusta tuntuu että välillä vaadin kohtuuttomuuksia. Hän itse tiedostaa ongelmansa ja haluaisi tehdä asialle jotain, mutta kuitenkaan ei saa tehtyä aloitetta suuntaan eikä toiseen, meinaan siis AA kerhoa tms.. Kai se on vaan helpompi tarttua pulloon. Kaiken lisäksi isäni kuoli alkoholiongelmaan, joten tiedän pahimmassa tapuksessa että miten hänen ja minun elämäni kulkee..
Pitäisi vaan pystyä irrottamaan, koska asiat ei tästä näköjään koskaan muutu.
Eli vain täysraittius auttaisi, mutta itse en usko ainoankaan juopon sitä tilaa voivan saavuttaa. Olen katsonut vierestä 2 ihmisen täydellisen rapautumisen; toinen tosiaan sinnittelee vielä. Tähän perustan käsitykseni - ja suvun muihin juoppoihin, joita niitäkin riittää.
Mulle pitäisi olla vähintään 5 vuotta täysraittiina, ennenkuin uskoisin. Ja milläpä sen todistaisi? En taitaisi uskoa todistuksia; millä saisi niin kovan näytön. Ei millään, kai.
Synkkää. Synkkää.
Mutta tapat itsesi sisältä tällä menoa.
tarkasti ja tarmokkaasti olet elämäänne suunnitellut. Muista asioista en tiedä, mutta alkoholin KOHTUUKÄYTÖSTÄ haaveilemisen voit heti paiskasta romukoppaan. Aikuisten oikeasti sillä ei ole minkäänlaista toteutumismahdollisuutta miehesi elämässä.
Onnea ja kaikkea hyvää Sinulle alkaneena vuonna!
yksi niistä on se, että se haittaa ko. ihmisen elämää - ihmissuhteita. Tämänhän määritelmän miehesi täyttää.
Toinen määritelmä on kerta-annosten määrä - ja luulenpa senkin ylittyvän roimasti.
Eli - vaikeaa on - miten saisit hänet hoitoon, lopettamaan? Se on on se vaikein kohta, ja johon minä alkoholistin tyttärenä ja sisarena en usko.
Surullista - mutta jos haluat (edes) itsesi pelastaa, sinun on jätettävä hukkuva laiva. Älä edes lapsia tuohon muuten tee, vetoan sinuun alkololistin lapsena. Ei minullakaan juonut kuin toinen vanhempi ja elämä oli silti helvettiä. On. Se raitis kuoli ja holisti jäi. Kaiken lisäksi.
Joo. Rakkaus ei riitä. Et voi toista pelastaa. Hän vain voi sen itse tehdä, ja todella harva sen tekee.
Mun veli tappoi jo itsensä. Äiti ryyppää edelleen - on nyt kohta 70 v. Hidasta itsemurhaa.
Todella hirvittävää seurata vierestä kun itselle rakas ihminen tappaa viinalla itseään hitaasti tai nopeasti.