Ihmisen mielikuvitus näyttää olevan melko rajallinen kun hän kirjoittelee ihmissuhteesta josta ei loppujen lopuksi tiedä yhtään mitään.
Miettikäähän nyt oikein, täällä kakkoset haukkuvat vaimot pihtareiksi ja kuvittelevat että avioliitossa ollaan vain pelkästä velvollisuudesta.
Vaimot ja muuten vaan moraalisesti pettämisen tuomitsevat nimittelevät kakkosia patjoiksi ym ja selkeänä totuutena pitävät sitä että suhteessa ei ole kyse mistään muusta kuin seksistä.
Loppujen lopuksihan kuitenkin asia on niin että nämä ovat vain kuvitelmia jotka helpottavat sitä omaa olotilaa ja näin saa jotenkin säilytettyä kasvonsa.
Itselläni on ollut noin kaksi vuotta suhde varattuun mieheen joka on ns "reissumies" eli asuu samassa kaupungissa kuin minä ja vaimo asuu monen sadan kilometrin päässä täältä.
Emme ole oikeastaan koskaan puhuneet hänen suhteestaan vaimoonsa mutta osaan kyllä kuvitella että heillä on ihan hyvä suhde ja vaimo on ollut aina hyvä vaimo. En myöskään tiedä sitä tietääkö hänen vaimonsa meistä, mutta melko yllättävää olisi jos ei tietäisi. En lainkaan hämmästelisi sitä jos rakastaisi vaimoaan syvästi, ovathan kuitenkin olleet jo lähes 25 vuotta naimisissa. Ehkäpä vaan on niin että kun vuosia ja vuosia on erossa toisesta, ei se suhde eikä keskinäinen kiintymys ja rakkaus enään lämmitä riittävästi. Suhde muuttuu intohimoisesta rakkaudesta toverilliseen rakkauteen.
Meidän suhteemme perustuu ihan pelkkään molemminpuoliseen rakkauteen, ei siihen että olisin "helppo pano", ei toisillemme kerrottuihin valheisiin, toiveeseen hänen erostaan eikä mihinkään muuhunkaan. Meillä on vaan ihan yksinkertaisesti niin hyvä olla keskenämme. En ole hänelle patja, jalkavaimo enkä mikään muukaan täällä yleisesti käytetyistä nimikkeistä. Olen ystävä, rakastettu, ihminen jonka kanssa hänen on hyvä olla ja jonka kanssa hän haluaa olla.
Ihan joka päivä minulla on huono omatunto tämän suhteen vuoksi, joskus tunnen mustasukkaisuutta, olen välillä katkera, ryven itsesäälissä ja koen kaikkia muita, ei niin kovin mairittelevia tunteita, mutta koskaan en toivo hänen vaimolleen mitään pahaa (vaikka tavallaan ehkä hänelle pahaa teenkin). Toisaalta näiden tunteiden vastapainoksi koen hellyyttä, rakkautta ja suunnatonta yhteenkuuluvaisuutta joten "plussan" puolelle tunnemyrskyssä aina jään.
Olen joskus miettinyt olisiko vaimolla oikeus saada todelliset faktat tietoonsa, mutta toisaaltaan taas miksi haluaisin minulle tuntematonta ihmistä loukata. Sanontahan on että mitä ei tiedä, se ei myöskään loukkaa ja jos hän taas tietää meistä, se on hänen valintansa miten haluaa menetellä. Niin kaksipiippuinen juttu.
Nyt joku taas kysyy mielessään miksi hän ei ota avioeroa. Vastaan että en tiedä, ehkäpä tämä johtuu siitä etten ole pyytänyt. En tiedä edes miksi en ole sitä pyytänyt, pelkäänkö itse lopullista sitoutumista vai pelkäänkö että valitsee vaimonsa (vaikkakin nyt joulun jälkeisten tapahtumien johdosta en sitä ENÄÄ pelkää).
Tietämättä kenenkään suhteista, ihmiset jaottelevat toisensa hyviin ja pahoihin ihmisiin. En koe olevani mitenkään erityisen paha ihminen, enkä usko että hänen vaimonsakaan on, joten minulla ei ole mitään syytä häntä nimitellä täällä eikä muualla. Olosuhteet ja elämä vaan on heittänyt meidät tähän tilanteeseen.
Miettikäähän nyt oikein, täällä kakkoset haukkuvat vaimot pihtareiksi ja kuvittelevat että avioliitossa ollaan vain pelkästä velvollisuudesta.
Vaimot ja muuten vaan moraalisesti pettämisen tuomitsevat nimittelevät kakkosia patjoiksi ym ja selkeänä totuutena pitävät sitä että suhteessa ei ole kyse mistään muusta kuin seksistä.
Loppujen lopuksihan kuitenkin asia on niin että nämä ovat vain kuvitelmia jotka helpottavat sitä omaa olotilaa ja näin saa jotenkin säilytettyä kasvonsa.
Itselläni on ollut noin kaksi vuotta suhde varattuun mieheen joka on ns "reissumies" eli asuu samassa kaupungissa kuin minä ja vaimo asuu monen sadan kilometrin päässä täältä.
Emme ole oikeastaan koskaan puhuneet hänen suhteestaan vaimoonsa mutta osaan kyllä kuvitella että heillä on ihan hyvä suhde ja vaimo on ollut aina hyvä vaimo. En myöskään tiedä sitä tietääkö hänen vaimonsa meistä, mutta melko yllättävää olisi jos ei tietäisi. En lainkaan hämmästelisi sitä jos rakastaisi vaimoaan syvästi, ovathan kuitenkin olleet jo lähes 25 vuotta naimisissa. Ehkäpä vaan on niin että kun vuosia ja vuosia on erossa toisesta, ei se suhde eikä keskinäinen kiintymys ja rakkaus enään lämmitä riittävästi. Suhde muuttuu intohimoisesta rakkaudesta toverilliseen rakkauteen.
Meidän suhteemme perustuu ihan pelkkään molemminpuoliseen rakkauteen, ei siihen että olisin "helppo pano", ei toisillemme kerrottuihin valheisiin, toiveeseen hänen erostaan eikä mihinkään muuhunkaan. Meillä on vaan ihan yksinkertaisesti niin hyvä olla keskenämme. En ole hänelle patja, jalkavaimo enkä mikään muukaan täällä yleisesti käytetyistä nimikkeistä. Olen ystävä, rakastettu, ihminen jonka kanssa hänen on hyvä olla ja jonka kanssa hän haluaa olla.
Ihan joka päivä minulla on huono omatunto tämän suhteen vuoksi, joskus tunnen mustasukkaisuutta, olen välillä katkera, ryven itsesäälissä ja koen kaikkia muita, ei niin kovin mairittelevia tunteita, mutta koskaan en toivo hänen vaimolleen mitään pahaa (vaikka tavallaan ehkä hänelle pahaa teenkin). Toisaalta näiden tunteiden vastapainoksi koen hellyyttä, rakkautta ja suunnatonta yhteenkuuluvaisuutta joten "plussan" puolelle tunnemyrskyssä aina jään.
Olen joskus miettinyt olisiko vaimolla oikeus saada todelliset faktat tietoonsa, mutta toisaaltaan taas miksi haluaisin minulle tuntematonta ihmistä loukata. Sanontahan on että mitä ei tiedä, se ei myöskään loukkaa ja jos hän taas tietää meistä, se on hänen valintansa miten haluaa menetellä. Niin kaksipiippuinen juttu.
Nyt joku taas kysyy mielessään miksi hän ei ota avioeroa. Vastaan että en tiedä, ehkäpä tämä johtuu siitä etten ole pyytänyt. En tiedä edes miksi en ole sitä pyytänyt, pelkäänkö itse lopullista sitoutumista vai pelkäänkö että valitsee vaimonsa (vaikkakin nyt joulun jälkeisten tapahtumien johdosta en sitä ENÄÄ pelkää).
Tietämättä kenenkään suhteista, ihmiset jaottelevat toisensa hyviin ja pahoihin ihmisiin. En koe olevani mitenkään erityisen paha ihminen, enkä usko että hänen vaimonsakaan on, joten minulla ei ole mitään syytä häntä nimitellä täällä eikä muualla. Olosuhteet ja elämä vaan on heittänyt meidät tähän tilanteeseen.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Minulla ei ole tarkoituksena solvata sinua - yksi lause kirjoituksessasi kuitenkin tarttui tajuntaani:
"Olosuhteet ja elämä vaan on heittänyt meidät tähän tilanteeseen."
Olen sitä mieltä, että tässä kohtaa huijaat itseäsi.
"Olosuhteet" ovat sitä, että joutuu jonkun pakottavan ulkoisen asian takia tilanteeseen. Se, että tapaa viehättävän ihmisen, joka on naimisissa, ei le mikään pakottava ulkoinen asia joka vääjäämättä johtaa suhteeseen.
Tee omat elämänvalintasi, mutta kanna myös pystypäin vastuusi valinnoistasi.
tarkoitinkin olosuhteilla lähinnä heidän suhteensa tilannetta. Olosuhteet ja kenties se surullisen kuuluisa kohtalo ehkä aiheuttivat sen että heidän avioliittonsa ja heidän tunteensa toisiaan kohtaan ovat muuttuneet vuosien myötä. Uskon ihan täysin että voivat rakastaa toisiaan vieläkin, mutta en usko että enään samalla tavalla kuin joskus ennen kuin mies lähti työn perässä muualle.
Omista valinnoistani toki kannan täyden vastuun vaikka en aina olekaan ylpeä niistä (olenpa kuinka onnellinen hänen kanssaan tahansa).
Ajatukseni lähinnä oli se että on niin turha kenenkään analysoida kenenkään suhdetta olkoon se sitten avioliitto tai kakkossuhde, kun siitä ei kukaan muu voi tietää kuin ne kaksi suhteen osapuolta, jos aina tietävät hekään.
miten paljon energiaa ja viitseliäisyyttä ihminen panostaa selittelyyn sen sijaan että panostaisi saman energian sellaisten valintojen tekemiseen, joiden kanssa voisi elää selittelemättä.
viitseliäisyyttä ja energiaa ihminen käyttää kommentoidakseen myrkyllisesti toisten elämää vaikka voisi sen energian käyttää oman elämän hankkimiseen.
Olen pahoillani jos kolahti.
olisi varmaan pystynyt pelastamaan oman liittonsa jos olisi myrkyn sijaan tarjonnut herkkua
Mitä asiallisempi kirjoitus, sitä varmemmin iskee myrkkysumakki. Mutta niinhän se on että tyhjät kattilat kolisee eniten, kun ei ole omaa elämää, pitää yrittää masentaa muidenkin elämä. Ja turhahan on vastata jo valmiiksi epätoivoiselle ihmiselle, onhan paljon mukavampaa jos saa jonkun suhteellisen onnellisen oloisen pois tasapainosta, vai mitä sumakki?
Olet viisaasti ajatteleva nainen,Hyvät vastaan.
olen mies,jolla on samanlainen elämäntilanne kuin ystävälläsi.Rakastan kahta naista,joista kummastakaan en halua luopua.Vaimoni tietää vain osatotuuden,mutta se riittää hänelle,ei kysele enempiä
.Ei hän niin sinisilmäinen ole,että uskoisi minun olevan täysin uskollinen,kun olen viikot viidensadan kilometrin päässä.Toisaalta hänelläkin on vapautensa koko ajan
.Olemme realisteja,otamme vastaan rauhallisesti myös mahdolliset suhteemme muutokset.
Ns.kakkonen on usein varmasti ihan ykkönen,hän ei haluakaan omistaa minua yksin,toivon hänen saavan minulta riittävästi.Olen saanut hänet vakuuttuneeksi siitä,että hän ei aiheuta minkäänlaista ahdistusta minulle ja vaimolleni.
tuoko viisas nainen, sitäpaitsi Bosse nimimerkin takana on nainen, luultavasti joku kakkonen.
Ensinnäkin ei ole kysymys siitä, onko ihminen hyvä vai paha vaan siitä mikä on oikein ja mikä on väärin.
Vaimo voi olla täysin tietämätön suhteesta. Todella tietämättömyyttä elämästä on verrata pitkäaikaista rakkautta irtosuhteeseen.
Ei kenelläkään vuosikymmeniä naimisissa olleilla suhde pysy intohimoisena. Rakkaus syventyy. Siihen sisältyy koko yhteinen historia. Mutta se ei oikeuta miestä tai naista pettämään puolisoaan. Usein pettäjät ovat juuri miehiä. J a äärettömän mustasukkaisia vaimoistaan. Ei heruisi ymmärrystä, jos vaimo sanoisi, että etsin rakastajan, koska välillämme ei ole sitä kiihkeää intohimoa 30v avioliiton jälkeen. Tai minulle sattui vain näin, katsos kohtalo. Tai rakastan sinua, mutta kun olen töissä nyt toisella paikkakunnalla, minulla pitää olla pano siellä.
Asia on todella niin, että voit miettiä miksi mies ei ole eronnut. Viettääkö lomat ja viikonloput kotona? Vastaako vaimonsa puheluihin sinun kuultesi tai soittaako vaimolle, kun sinä olet paikalla. Onko vienyt sinut kotipaikkakunnalleen. Häiritseekö sinua ajatus, että mies rakastelee vaimonsa kanssa viikonloppuisin ja lomilla? Eihän miehen ja sinun tarvitsis muuttaa yhteen. Jos hän sinua rakastaisi oikeasti, hän vain eroaisi ja asuisi yksin ja pääsisi täysillä kanssasi seurustelemaan. Lienee hällä jo asunto paikkakunnalla ja tälläiset käytännön asiat ovat todella pieniä.
Totuus nyt vain taitaa olla, että rakkaus vaimoon estää eron. Vaimoa kohtaan tälläinen menettely on väärin. Ja uskonkin, että elämä sen niin sinulle kuin miehelle vielä jossakin muodossa näyttää. asioilla on usein tapana näin käydä.
Vaimo voisi olla tosi tyytyväinen, kun saisi asian todellisen laidan tietoonsa. Voisi suunnitella oman elämänsä; ehkäpä sitä mies ei juuri kestäisi. Olen nähnyt hyvin läheltä, kun aviossa oleva rakastuu ulkopuoliseen ja silloin kyllä viedään, toisaalta olen nähnyt myös läheltä näiden matkamiesten toimintaa ( työssäni). Perheestään he puhuvat paljon, eivät koskaan näistä paikkakunnalla olevista naisista.
Sanot, että et halua loukata vaimoa, ja mitä ei tiedä jne fraasia. Tosiasia on, että pelkäät miehen menettämistä ja pelko on varmasti perusteltu. Mutta alkuu: mikä on oikein ja mikä on väärin? Valitkoon vaimo.
Ja onnellinen suhteessa kahteen ihanaan ihmiseen.
Etkö nyt kuitenkin kompastu ajatuksissasi vähän?
Puhut, että täällä vaimot ja kakkoset parjaavat toisiaan. Oman tuskan helpottamista, oman kuvitteellisen maailman kautta. Totta.
Mutta, itse olet luonut myös illuusiomaailman, jossa varattu mies antaa sinulle hellyyttä, rakkautta. Tarkoitus ei ole parjata sinua asemastasi, vaan ajatuksistasi. Elät samanlaisessa illuusiomaailmassa, kuin vaimot ja muut kakkoset.
Suhteessasi perustuu puhtaasi miehen armoilla elämiseen. Ts. Mies antaa sinulle illuusion rakkaudesta ja hellyydestä ja saa vastapalvelukseksi seksiä. Näin se vain menee.
Luuletko, että se mies kertoo työkavereilleen, miten ihana rakastaja hänellä on? Ehei, kaukana totuudesta.
Myös mies on luonut itselleen illuusiomaailman. Hän on sosiaalisessa asemassaan muita korkeampi, ´kunigasleijona´. Hän elää illuusiossa, jossa sosiaalista statusta nostetaan useamman naisen halukkuudella.
"Olosuhteet ja elämä vaan on heittänyt meidät tähän tilanteeseen."
Tuossa olet oikeassa. Kaksi illuusiota on kohdannut ja päässyt ruokkimaan toisiaan. Mies on oppinut, että olemalla hellä ja rakastava, hän voi ruokkia omaa illuusiomaailmaansa. Täysin opittu tapa.
Been there, seen that.
vinha perä ; ja eiköhän suurin osa meistä elä siinä käsityksessä, että luomamme suhteet - ovat sitten "pää" tai "sivu"-sellaisia - ovat ainutkertaisen ihmeellisiä ja muiden arvostelun ja käsityskyvyn yläpuolella..?
Oli, miten oli: kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu.
avioliitto = täysin opittu tapa = illuusio
toisen omistamisesta.
Täysin totta tuokin.
Näin se menee. On häkellyttävää, miten tiukassa istuvat käsitykset siitä, kuinka tulee elää. Vaikka ne olisivat toimimattomia ja vanhentuneita.
Ja rakkaus, huoh. Rakkaus on sitä, että haluaa rakastettunsa olevan onnellinen. Että hyväksyy toisen kokonaan.
Mihin se rakkaus yht'äkkiä katoaa, kun toinen tekee jotain, joka ei sovi omaan pirtaan? Ei sen pitäisi mihinkään kadota, jos se olisi todellista. Se omistushalu, jota ihmiset kutsuvat rakkaudeksi muuttuu vihaksi siinä silmänräpäyksessä, kun "rakastettu" ei toteuta omia toiveita ja tarpeita.
Koko helvetillinen pajatus rakkaudesta on suurimmaksi osaksi pelkkää oman egon pönkitystä toisen ihmisen kautta.
Hyvin harva rakastaa ketään aidosti. Edes itseään.
mistä oon kanssasi samaa mieltä
Mistä kummasta sinulle on syntynyt se käsitys, että mielipiteesi kiinnostaisi minua vähääkään?
Täytyy ihan kiittää osuvasta kirjoituksesta. Olen naisena ollut myös tuollaisessa valtakuviossa mukana, ja onneksi jo aikaa sitten onnistunut irrottautumaan. Tsemppiä kaikille naisille, jotka haluavat irrottautua kuningasleijonan otteesta. Se ei ole todellakaan aina helppoa. Usein nämä taitavat manipuloijat ovat miehiä, jotka sitkeästi palaavat vuosienkin kuluttua tunnustelemaan, että josko suhde vielä viriäisi..mutta ehdottomasti salaa ja piilossa tietysti.. Älä vastaa edes hyvän joulun toivotuksiin. Pitäkää mielessänne, että jokaisella ihmisellä on oikeus elää avoimesti näkyvissä, ja rakastaja, joka käskee sinun pysyä piilossa ei rakasta sinua niin paljon kuin ansaitset. Kokonaan toinen tarina onkin sitten se, että juuri me itse joskus uskomme, että oikea elämä voi toteutua vain piilossa ja näkymättömissä. Tove Janssonin "Näkymätön lapsi" on hyvää lukemista. Tosi rakkaus tekee näkyväksi.
Kauniit ovat puheet mutta jos teot arvoidaan niin tulee vastaan ihan toinen todellisuus.
Kirjoitit upeasti elämän tosiasioista. Jokainen valitsee tapansa elää, eikö ole tärkeintä että ihminen itse hyväksyy elämänsä eikä suinkaan ympäristö.
Tällä palstalla, niinkuin netissä yleensäkin, ollaan äärimmäisen herkkiä negatiivisesti arvostelemaan toisia sen sijaan, että saisi rakentavaa keskustelua/ajatustenvaihtoa aikaan. En kuitenkaan usko, että meistä yhdelläkään olisi varaa heittää sitä "ensimmäistä kiveä"...
Tekstisi perusteella uskallan sanoa, että olet tasapainoinen ihminen, sovussa elämän kanssa. Kaikkea hyvää elämääsi, nauti onnestasi ja onnellisuudestasi:)
Jotenkin surettaa lukea näitä. Miksi ihan fiksusti ja asiallisesti kirjoittava ihminen suostuu elämään joka päivä tuskassa? Vai onko se jotain sellaista, että kuvitellaan, että rakkauden pitäisikin aiheuttaa tuskaa. Rakkauden pitäisi olla jotain aivan muuta ja tuollainen rakkaus ei ihan rehellisesti sanottuna ole sen arvoista. Hyvästä ja pahasta en tiedä, mutta itsellesi et vaikuta hyvää tekevän. :(
Ehkäpä on niin että tuo on juuri sitä todellista rakkautta, haluaa olla rakastamansa ihmisen kanssa vaikka se koskee. Mene tiedä sitten. Jokaisen ihmisen pitäisi rakastaa itseään niin paljon ettei suostuisi puolittaiseen elämään, mutta aina löytyy ihmisiä joille sen rakastetun hyvä olo merkitsee enemmän kuin oma hyvinvointi ja nämä ihmiset sitten lopulta häviävät pelin tässä maailmassa.
Pahalta kyllä tuntuu sillä toivoisin hänelle jotain suurempaa, kiltit ihmiset vaan eivät tunnu pärjäävän tässä pelissä.
Sittenkin tätä joidenkin naisten taipumustua uskoa, että rakkauden pitääkin sattua ja siten se olisi jotenkin todistettu rakkaudeksi? "Juu kyllä se Pena lyö ja pakkaa pettämäänkin, mutta kun mä rakastan ja sitä ja se rakastaa mua". Rakkautta käytetään tekosyynä itsensä pieksemiseen ja se jos mikä on pahaa ja halventaa rakkautta. Jos ei itseään osaa rakastaa niin voiko rakastaa aidosti toista? Vai onko kyseessä silloin riippuvuus?
Rakkaus on kauneimmillaan silloin kun kumpikin rakastaa toisiaan siten, että ei anna toisen kärsiä, koska toisen kärsimys on oma kärsimys. Ja pitää huolta myös itsestään, koska tietää olevansa niin tärkeä sille rakkauden kohteelleen.
Ylipäätänsä tulee mieleen näitä uskottomuusjuttuja lukiessa, että kyseessä on "rakkauden väärinkäyttöä". Joku ei siinä aidosti välitä toisesta tai hukkaa sitten sen rakkauden itseään kohtaan. Silloin jos milloin täytyisi muistaa olla se ns. hyvä ihminen - myös itselleen.
KILTIT IHMISET EIVÄT SATUTA ITSEÄÄNKÄÄN. AITO RAKKAUS EI IKINÄ VAADI ITSENSÄ UNOHTAMISTA.
mutta uskon kyllä että jotkut ihmiset ovat tarkoitettu toisilleen. Joskus nämä ihmiset eivät koskaan kohtaa toisiaan, joskus päätyvät avioliittoon, joskus taas tapaavat toisensa vasta kun on tavallaan "peli menetetty" eli ovat jo tahoillaan varattuja. Kilteissä ihmisissä vaan on se vika että jos se oma puoliso ei ole mitään varsinaista syytä antanut eroon, ollaan naimisissa vaikka maailman tappiin asti vaikka oltaisiinkin löydetty se "todellinen sielunkumppani". Oma luonto ei anna myöten ottaa eroa ja loukata toista vaan jatketaan sitten sitä kaksoiselämää tajuamatta kuinka paljon pahemmin se loukkaa ja vieläpä kaikkia asian osapuolia.
Ketjun aloittaja tuntuu ihmiseltä joka kyllä rakastaa itseään ja aidosti myös miestä, mutta ei ole tarpeeksi itsekäs ja tietyllä tavalla paatunut nauttiakseen rakkaudesta huonon omantuntonsa vuoksi.
Uskon että miehen on tehtävä jonkinlainen ratkaisu asiaan jos todellakin haluaa olla menettämättä häntä, ap tuskin häntä siihen tulee painostamaan mutta omatunto tuntuu kovasti kolkuttavan.
Tuntuu kovin vaikealta tilanteelta, mutta elämä on.
Saattaisi olla tarpeen selventää, mitä itsekukin keskustelija sanalla "kiltti" ymmärtää.
Joillekin "kiltti" on tahdoton löllykkä, joka ei pysty toimimaan lainkaan oman etunsa mukaisesti. Minulle "kiltti" tarkoittaa ihmistä, joka kykenee näkemään asioissa myös muun kuin oman etunsa ja toimimaan sen mukaisesti.
Asiathan eivät ole niin, että minun etuni on aina ristiriidassa sinun etusi kanssa. Aina on olemassa ratkaisu, joka on kummankin edun mukainen. Kiltti ihminen pystyy näkemään tämän, itsekäs ihminen vain oman etunsa. (Ja tuo oma etu tarkoittaa hänelle aina sitä, että saadakseen omaa etua jonkun toisen on välttämättä kärsittävä.)
Ap:n tapauksessa kaikki tuntuvat lähtevän siitä, että on hänen etunsa olla "salaa" parisuhteessa varattuun mieheen.
En usko, että se on hänen etunsa. Jos hän olisi kiltti, hän näkisi, että tilanne, jossa kaksi kolmesta kärsii ei voi olla ihanteellinen kenenkään mielestä. Täytyy olla parempi ratkaisu.
Parempi ratkaisu olisi se, että kukin kolmesta eläisi elämäänsä rehellisesti ja aloittaisi kertomalla elämänkumppan(e)illeen, mitä toivoo ja tarvitsee.
Sitten kaikki voisivat tehdä ratkaisunsa ja jopa löytää tavan elää yhdessä ilman syyllisyyksiä.
Mutta ei. Koska "kiltteys" on itsensä uhraavaa löllykkyyttä, on parempi elää valheessa, itsekkäänä ja syyllisyydentuntoisena.
Just sayin'
sitä asiaa mikä olisi kaikkien etu. Eli miettii olisiko vaimon edun mukaista antaa vaimolle faktat vai olisiko vaimon kannalta parempi antaa asioiden vain olla.
Tämä näkökohta on melkolailla aiheellinen kun tätäkin saittia lukee, jotkut vaimot penäävät totuutta, toiset kirjoittavat että kakkossuhde on tiedossa ja sopii heille vallan mainiosti.
Mistä sitä todellakin tietää toisen mielipiteen asiasta ja yleensähän aina kun jotain teet, veikkauksesi on väärä.
Heidän tilanteensahan on todennäköisesti kyllä vaimonkin tiedossa, ei kukaan voi olla niin sinisilmäinen että kuvittelee miehen olevan uskollinen jos käy kerran kuussa kotona. Sitten jos ei mukamas tiedä, ei ole kyse hyväuskoisuudesta vaan silkasta lapsellisuudesta ja pään pensaaseen työntämisestä.
Ei ap ole minun mielestäni löllykkä, hän on sanonut ettei halua luopua miehestä, tuntuu melko varmalta tilanteesta ja siitä ettei mieskään halua luopua. Enemmänkin hän on vain kiltti kun miettii miltä vaimosta tuntuu ja oikeastaan haluaisi vain omantuntonsa rauhoittuvan. Jos minä olisin hänen asemassaan, en varmaankaan hetkeäkään miettisi vaan antaisin palaa ja katsoisin mitä kissa sisään kantaa.
En missään kirjoittanut, että ap on löllykkä. Kirjoitin, että suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että "kiltti" ihminen on löllykkä.
Kirjoitin nimenomaan, että ap EI ole kiltti.
Huoh.
Tässä kun itse on tullut muutamia kuukausia oltua toinen nainen ja siitäkin ajasta aika iso osa on mennyt tilanteen suremiseen ja päänsä puhki miettimiseen, olen joutunut pohtimaan mitä se oikea rakkaus oikein on ja mistä sen tunnistaa. No, siihen en ole löytänyt vastausta vieläkään vaan jatkan sen ihmettelyä.
Joka tapauksessa tässä nykyisessä tilanteessani, jossa olen vasten tunteitani (oikeaa vai väärää rakkautta, sitä en tiedä) lopettanut suhteeni varattuun mieheen, olen joutunut syvällisesti miettimään millainen itse olen, mitä haluan elämältä, millaisiin uhrauksiin olen valmis ja millaisen suhteen oikeasti haluan. Aina kaikkien selittelyjen ja tekosyiden jälkeen päädyn samaan lopputulemaan: toinen nainen en missään nimessä halua olla, en haluaa jakaa miestäni kenenkään toisen kanssa.
Mielestäni rakastan miestä aidosti ja vilpittömästi, näen hänessä paljon hyviä, ihania, rakastettavia piirteitä, mutta myös hänen puutteensa. Mutta ei oma rakkauteni häntä kohtaan riitä, tai hänenkään rakkautensa minua kohtaan. Ei ne sinänsä ihanat tunteet lämmitä kun olen yksin hänen ollessaan avovaimonsa luona. Haluan jotain käsinkosketeltavaa, konkreettista, yhteistä, kokonaista elämää, arkea, koko paketin. Olen sen hänelle sanonut ja hän ei ainakaan tällä hetkellä pysty antamaan minulle sitä mitä haluan ja katson myös ansaitsevani.
Tässä tulee se tiukka peiliinkatsomisen paikka. Olenko miehelle sittenkään riittävän tärkeä? Olenko valmis tekemään kompromissin, tyytymään vähempään kuin oikeasti haluan, mutta pitää miehen ja saada sen mitä hän on valmis antamaan, mutta joka mielestäni ei kuitenkaan ole riittävästi? Vai pidänkö sittenkin itseäni enemmän arvoisena? Kyllä pidän.
Ei minua haittaa muutamat erossaolopäivät silloin tällöin, pärjään hyvin itseksenikin. Mutta se minua todella haittaa, että minun pitäisi hyväksyä miehen viettävän täysipainoista elämää myös toisen naisen, siis vaimonsa kanssa. Ehei, se ei todellakaan käy, tuntuisi kuin pettäisin itseni hyväksymällä mitään tuollaista.
Nyt sitten olen muutaman viikon hokenut itselleni kuin mantraa, että ansaitsen enemmän, haluan enemmän, olen enemmän arvoinen. Sitä kun jauhaa noin tuhat kertaa päivässä niin johan se alkaa väkisinkin lisämään sisua pysytellä erossa ja pitää päätöksestä kiinni, kovasta ikävästä huolimatta. Olen päättänyt rakastaa enemmän itseäni kuin miestä, joka rakastaa kahta.
Uskon myös, että kyllä hän tulee luokseni, jos erossa oleminen hänelle on liian tukalaa. Ellei näin ole, en menettänyt mitään, vain illuusion. Helppoa ei ole, enkä halua kokea tätä enää koskaan, tämä hölmöily saa riittää.
Elämässäni oli kerran hieman samankaltainen tilanne.
Mies, johon rakastuin halusi jatkaa"ystävinä", tarkoittaen sitä, että hänellä olisi myös muita rakkaus- ja seksisuhteita kuin meidän suhteemme.
Ensin olin melkein valmis siihen, tunsin niin suunnatonta hätää hänen menettämisestään.
Lopulta kuitenkin itsetutkiskelun jälkeen totesin, ettei minusta ole siihen. Tulisin särkemään sydämeni, jos jatkaisin suhteessa häneen. Kerroin siis hänelle, että rakastin häntä ja SIKSI en voi ruveta ystävyys- ja seksisuhteeseen. Tunnen itseni ja olen yhden miehen nainen. Haluan elää yhden naisen miehen kanssa.
Kerroin, etten halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä, koska se olisi minulle liian tuskallista. Halusin toimia, niin kuin oli oikein minua itseäni kohtaan.
Mies järkyttyi täysin. Hän oli tehnyt tuon ehdotuksen ennenkin, eikä kukaan ollut vielä kieltäytynyt.
Noin viikon kuluttua mies halusi peruuttaa puheensa ja seurustella kanssani yksiavioisesti ja avoimesti. Tuosta on nyt 15 vuotta. Meillä on hyvä elämä ja kaksi lasta yhdessä.
Toinen nainen tässä....Kiitos sanoista, harrastan niitä itsekin, mutta nyt taisin lukea omia sanojani toisen kirjoittamana. Mistä saisin vahvuutta, että pystyisin samaan kuin sinä? Sydän riistäytyisi käsistä, jos joutuisin väkipakolla luopumaan tuosta toisesta rakkaudestani. Harkinnassa on tuo asia joka päivä, ja mieli vaihtelee. Tässä vaiheessa olen vielä täysin kykenemätön päätöksiin. Toivon, että aika näyttää, miten tässä käy. Tsemppiä kuitenkin sinulle suurin määrin, kun olet vahvempi kuin minä.
Olen toivottoman rakastunut toisen mieheen. En pysty enää jatkamaan suhdetta vahingoittamatta itseäni. Yritän löytää itsestäni saman rohkeuden ja voiman kuin sinä olet löytänyt ja väkisin riuhtaissut itsesi irti suhteesta, joka ei rakkaudestasi huolimatta ole sinua varten.
huvittaa tuo "todellinen sielunkumppani". Minäkin tiesin aikoinani löytäneeni sellaisen. Menimme naimisiin, ja olemme vieläkin. Sen jälkeen olen tuntenut tuota "sielunkumppanuutta" harmillisesti muitakin kohtaa. Onneksi ei ole mitään ainutlaatuisen menetyksen tunteita.Olen sekä onnekas,että realisti.
Musta kiltin ihmisen kuvaan ei kuulu se, että pysyy onnettomassa liitossa kun ei tahdo loukata mutta silti pettää, joka loukkaa yhtä paljon. Ja toisena romantikkona voin sanoa, että kyllä niitä "itselle tarkoitettuja" on useampia - nyt vain suljet silmäsi muilta, jotka voisivat olla vastavuoroisesti sinulle kilttejä.
Ja mitä tulee tuohon toiseen vastaukseen, niin silti ihminen voi huomioida muidenkin etua, mutta siinä menee jonkinmoinen raja, että edes sen rakkauden kohteen mahiksen kahteen naiseen/mieheen turvaa kun hintana on jokapäiväinen ahdistus asiasta. Lyön vaikka pääni pantiksi, että kauemmin joudut elämään yhteistyössä oman pääkoppasi kanssa kuin tämän miehen. Kannattaa siksikin miettiä mikä on liikaa ja mitä voi enää perustella rakkaudella.
Itse tuossa tilanteessa tajusin, että kyllä sitä onneakin elämään tarvitaan eikä rakkaus voi elää pitkään tuollaisella pohjalla. Rakastin miestä kyllä ihan mahottomaksi, mutta lopulta kyllä täytyi todeta, että kukaan toista rakastava ihminen ei pistäisi rakastaan sellaiseen rääkkiin kuin salasuhde. Toki kesti jonkinaikaa toipua, mutta siitä se lähti. Nykyään minulla on ihan normaali parisuhde ja mies, jota rakastan vieläkin vakavammin. Tämän lisäksi hän on antanut minulle muitakin rakkauden kohteita kuten lapsemme. Tälläinen elämä ei ikinä olisi ollut mahdollista, jos olisin jäänyt junnaamaan salasuhteeseen ja sulkenut muun ympäröivän maailman pois - myös sen minulle tarkoitetun ihmisen.
Ihmetyttää jotenkin miksi vieläkin koetaan, että ollaan kilttejä jos jäädään kituuttamaan epäonnistuneeseen parisuhteeseen. Nauttiiko kukaan oikeasti siitä kuolemantuomiosta, jossa on riitoja, välittämisen puutetta ja uskottomuutta? Mikä on tarpeeksi? Että jompikumpi sahaa toisen käden irti?
Omalta kohdaltani voin sanoa että "huonossa" avioliitossa roikkuminen vuodesta toiseen ei ole kilttiä ainakaan itseään kohtaan.
On kuitenkin todellakin totta se, että vaikka omasta mielestä avioliitto on ns loppuun katsottu, tunteita puolisoa kohtaan ei juurikaan enään ole, on hyvin vaikea tehdä sitä ratkaisua jos puoliso ei anna siihen hyvää syytä. Itse painin tämän asian kanssa kauan ja tunsin itseni todella huonoksi ihmiseksi kun en pystynyt pakottamaan itselleni tunteita ja toinen ei nähnyt liitossamme mitään vikaa. Hän oli tyytyväinen ja itse kuljin kuin raiteilla päivästä toiseen ilman ilon häivää.
En halunnut puolisoa loukata koska hänessä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa, en halunnut hänen elämäänsä muuttaa vain siksi että itse olen itsekäs ja haluan elämältä jotain muuta kuin vuosien luoman rutiinin mukaan elämistä.
Kun lopulta sain otettua itseäni niskasta kiinni ja lyötyä kortit pöytään, myös puolisoni oli sitä mieltä että olen "itsekäs paska" ja kerrassaan paha ihminen. Hän ei pystynyt käsittämään miksi halusin erota kun ei kokenut tehneensä mitään väärää, eikä hän mitään väärää ollut tehnytkään.
Ymmärrän erittäin hyvin ihmisiä jotka vuosiakin roikkuvat avioliitossaan ja samalla ovat suhteessa toiseen ihmiseen. Varsinkin jos lapset ovat vielä pieniä, ei vaan haluta muuttaa monen ihmisen elämää mutta halutaan kuitenkin elää myös itse ja kokea myös onnen tunteita.
Tiedän omasta kokemuksesta ettei se eroaminen vain oman päänupin vuoksi ole yhtään sen "kiltimpää" kuin eroaminen sen takia että on löytänyt toisen.
Valotit hyvin ja mielenkiintoisesti omaa elämääsi ja niitä tunteita, jotka ovat valintoihisi vaikuttaneen. Minä voin kertoa oman tarinani -kääntöpuolelta.
Avioliittoamme oli kestänyt noin kaksikymmentä vuotta, kun miehelleni ilmaantui varsin outoja tapoja ja myös luonteenpiirteitä. Hän matkusteli työkseen noin keskimäärin kerran pari kuukaudessa 2-3 päivää, tämä oli välttämätöntä töiden hoitamisen vuoksi. Työmatkoilla hän löysi ystävättärensä ja suhde oli ilmeisen syvä. Kotona käytös muuttui: Mielipiteet ensimmäiseksi, mikään ei tuntunut olevan hyvin. Lapsiin kohdistui tarpeetonta arvostelua. Minun persoonalliset tapani ärsyttivät. Työpuhelin oli hyvin tärkeä ja sitä salailtiin. Kotoa poissa olemiset lisääntyivät. Netissä vietettiin aikaa ja niin edelleen....
Minun oli varsin helppo havaita, se missä mennään. Jo aivan alkuvaiheessa laskin nopeasti liittomme plussat ja miinukset. Tärkein oivallukseni oli se, etten eronneena olisi lainkaan sen paremmassa asemassa, kuin silloisessa varsin merkillisessä elämäntilanteessa.
Keskityin hoitamaan lapsiani, hankin uuden harrastuksen ja ennen kaikkea panostin työhöni. Positiivisista vaikutuksista voisin mainita sen, että vapaa-aikani lisääntyi merkittävästi, samoin mahdollisuuteni suunnitella omaa elämääni. Osaltaan nautin uudesta vapaudestani, olimmehan olleet mieheni kanssa hyvinkin läheisiä ja lähes aina yhdessä. Miestäni tyydytti myös lisääntynyt vapaa-aika, hän käytti sitä paljon kirjoittelemalla ystävättärelleen ja myös soittelemalla.
Yllättäen parin vuoden jälkeen, mieheni matkat vähenivät, koti alkoi kiinnostamaan ja yllättäen myös minun menoni. Sain ylennyksen työssäni ja uuteen tehtävääni liittyi matkustelua -ei kuitenkaan paljon. Mieheni ärsyyntyi erittäin paljon, koska kotona oloni väheni, hän koki itsensä yksinäiseksi. Vasta tässä vaiheessa suhteesta ystävättäreen syntyi keskustelua. Suhde meni saman tien poikki. Samalla loppui myös työtehtävieni arvostelu.
Seksisuhde on meillä aina ollut varsin hyvin toimiva, nyt siihen ilmestyi yllättävää hellyyttä ja poikkeuksellista kiihkeyttä. Avioeron mahdollisuutta käsiteltiin myös, hän ei sitä halunnut, ei missään tapauksessa.
Muutamaa vuotta myöhemmin, kun arvion tätä elämänvaihetta, niin aivan varmasti olin varsin pitkään toisella sijalla mieheni ihmissuhteissa, samoin sitä olivat lapset. Hän ei olisi kuitenkaan ottanut avioeroa, niin valtavaan muutokseen ei rohkeutta ollut. Missään vaiheessa hän ei myöskään laiminlyönyt minun tarpeitani, ellei sitten uskottomuutta oteta sellaisena.
Mieheni menetti varsin paljon, vaikka avioliittomme jatkuu, hänen välinsä ei ole lapsiin korjaantunut, lapset vaistoavat varsin helposti tämän tyyppiset asiat. Hän kokee, ettei hänellä ole oikeutta puuttua myöskään minun ratkaisuihini. Myös yllättävä pelko siitä, että epäilen häntä pettämisestä jäi. Käytännössä hän raportoi kaikki yllättävät menonsa.
Minä varmaan kasvoin henkisesti ja itsenäistyin. Olen aina ansainnut vähintäänkin saman verran kuin miehenikin, ylennyksen myötä nyt merkittävästi enemmän. En siis tarvitse elättäjää ja pärjään muutenkin varsin hyvin omillani. Tiedän selviäväni aina myös lasten kanssa.
Jatkamme yhdessä, en ole koskaan ollut kovinkaan mustasukkainen ja omistava, sikäli minun oli helppoa selvitä kriisistä. Toisaalta myös tiesin, että perhe ja mitä se edustaa oli miehelleni hyvinkin tärkeä -on sitä edelleenkin.
Ystävätär luultavasti kokee itsensä hyväksi käytetyksi, koska lupauksia ja unelmia enemmästä, kuin lyhyestä suhteesta, oli annettu ja rakenneltu. Olen siltä osin pettynyt mieheeni.
Minä olen jossakin mielessä jopa kiitollinen tälle ystävättärelle, hänen olemassa olonsa auttoi löytämään sellaisia vahvuuksia, joita ei muuten olisi tullut kaivetuksi esiin. Surullinen olen myös, hän oli varmaankin meistä kolmesta vilpittömin ja aidoin.
Kiitos tarinastasi, on hyvä nähdä asioiden toinen puoli myös. Kirjoituksestasi näkee miten henkisesti vahva ihminen olet, toivottavasti miehesi osaa arvostaa tätä sinussa.
Kerroit miten miehesi ja hänen ystävättärensä suhde oli ilmeisen syvä ja he kuitenkin viettivät aikaa keskenään kuukaudessa ehkä viikon verran. Voit ehkä kuvitella miten syväksi suhde muuttuu kun tilanne on toisinpäin (kuten itselläni) eli mies viettää kuukaudessa 2-3 päivää vaimonsa kanssa ja lopun aikaa olemme yhdessä.
Tämä tilanne ehkä tekeekin asiasta melko tuskallisenkin välillä, elämme kuin aviopuolisot konsanaan mutta ilman "lupaa", joku saattaisi sanoa että valheessa.
Mitään lupauksia emme ole puolin emmekä toisin tehneet, emmekä kysele toistemme tekemisistä silloin kun emme ole yhdessä. En edes yritä kiistää sitä etteikö mielessäni pyöri mitä kurjempia kuvitelmia ja ettenkö olisi mustasukkainen hänestä (saman olen huomannut hänestä aina kun tulee takaisin luokseni).
Olen myös itsellinen ja omillaan toimeentuleva nainen, en kaipaa enää miestä elättäjäksi enkä taloudelliseksi turvaksi. Kaipaan miestä vain rakastetukseni ja sielunkumppanikseni. Tiedän että on väärin vaimoa kohtaan pitää yllä tällaista suhdetta, mutta en vaan yksinkertaisesti pysty luopumaan hänestä. Olen monta kertaa hänelle sanonut että lopetamme jos hän niin haluaa, mutta hän sanoo vaan että ei halua menettää minua.
Joskus mielessäni käy antaa hänelle se uhkavaatimus jotta tämä huono omatunto loppuisi, mutta olen ehkä vaan sitten niin helläluonteinen etten siihen pysty.
Joskus oli sekin aika kun ajattelin niin että en voi tehdä sitä jos hän kuitenkin valitsee vaimonsa, mutta sitten mietin niin että jos näin on, ei se suhde olisi sitten muutenkaan sen arvoista. No nyt joulun jälkeisten tapahtumien johdosta en muutenkaan enää ajattele niin, mutta kyllä aikaisemmin sellainenkin mielessä kävi.
Pahinta tässä tilanteessa ei ole se että olisin vaimolle mustasukkainen tai se että haluaisin jonkinlaisen omistusoikeuden häneen vaan se, että tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa kun vaimollakin olisi kuitenkin mielestäni oikeus itse valita oma elämäntapansa (kun en ole varma tietääkö hän meistä).
Vielä hankalammaksi tilanteen tekee se etten lainkaan tiedä millainen nainen hänen vaimonsa on.
Onko hän tyytyväinen elämäänsä näin kunhan vaan hänellä on se aviomies, kaipaako hän miestään normaaliin avioelämään vai onko vaan tyytyväinen kun homma toimii taloudellisesti ja muuten saa olla rauhassa, romahtaako elämänsä jos saa tietää vai onko se hänelle suht yhdentekevää??????????
Jos hän on tietoinen asiasta mutta haluaa olla vaan kuin ei olisi mitään, mitä sitten???
Toisaaltaan jos ei tiedä ja elää tahtomattaan valheessa???
Olisitko sinä ollut tyytyväinen jos miehesi ystävätär olisi sinulle kertonut?
Olisin ollut tosi tyytyväinen. Meni monta vuotta hukkaan näiden huoraajien takia.
Kertominen ei minun tilannettani olisi juurikaan muuttanut, ei ainakaan tietoisella tasolla. Minä luultavasti tiesin suhteesta aivan sen alkuhetkistä saakka. Olemme varsin läheisiä myös tunne-elämän tasolla, silloin on lähes mahdotonta peittää valtavaa tunnemyrskyä. Otin heti sen kannan, ettei vastuu liitostamme ole minun, vähän tähän tapaan: "se korjaa joka rikkookin".
Miehen tilanne olisi, kertomisen myötä, muuttunut oleellisesti. Hän ei olisi voinut toimia vapaasti ja vastuuta olisi ollut pakko ottaa, sekä parisuhteestaan että ystävättärestään. On oikeasti vaikea sanoa, minkä ratkaisun hän olisi tehnyt. Joka tapauksessa ratkaisuja olisi tapahtunut aiemmin.
Avioliitto on varsin monimutkainen rakenne, siihen liittyy hyvin paljon muutakin kuin parisuhde ja elätysvelvollisuus. Suhteet perhe-elämän ulkopuolella ovat sidoksissa parisuhteeseen, näin on sukulaissuhteiden laita samoin usean perheystävien tapauksissa. Osa työsuhteista on myös sidoksissa parisuhteisiin. Ihmissuhdeverkosto on oikeastaan hyvin monimutkainen. Vaikka suhdeverkkoa ylläpitää yleensä nainen, kuitenkin se on tärkeä myös miehen kannalta -näin meilläkin. Avioliitto on myös eräs minäkuvan rakennuspalikoista, pitkä suhde on osa persoonan rakennetta, sikäli sen purkaminen on myös ongelmallinen.
Kertominen olisikin lähinnä vaikuttanut ystävättären asemaan, hänen hyväksi käyttönsä (jos näin voidaan sanoa) ei olisi ollut mahdollista. Ystävätär olisi tullut näkyväksi myös meidän suhteessamme ja silloin hänen tunne-elämän tarpeitaan en minäkään olisi voinut sivuuttaa. Missään tapauksessa mieheni omatunto ei olisi kestänyt luikkimista ystävättären luo, tietoisena siitä ,että perhe tietää. Ratkaisu olisi ollut tehtävä paljon aiemmin ja kuten sanoin, en tiedä, mikä vaihtoehto olisi silloin ollut.
Mitäs ne sellaset pahat on? Ja mitä on hyvät?
Toiselle paha on hyvä jonkun mielestä.Kumman puolen otat riippuu sun omasta tilanteesta. Ei mistään saduissa kerrotusta sydämmen asiasta.
Jokanen katsoo omilla silmillään ja tuntee omalla mielellään ja oma hyvä on kuitenkin ensin eikä sekään ole paha.Toiselle kiltti on jollekkin toiselle julma tai ainakin ikävä.
Keikkia ei miellytä kukaan. Sellasta ihanuutta ei vaan ole olemassa.
Rakkaus on tunne ja niin on vihakin. Jos et tunne mitään jotain ihmistä kohtaan et sitten vihaakaan. Rakkaus kun loppuu ei se tarkota että alkaisit vihata kun jos vihaat tunnet sitä kohtaan vielä tosi paljon. Välinpitämättömyys ja kylmyys on vastakohta rakkaudelle. Kaikki voi olla omaa mieltään tästä ja jokainen on kuitenkin oikeassa kun sekin on sama asia kun tykkäätkö makeasta tai suolasesta. Ei kumpaakaan voi tuomita vääräksi.
Mä olen eronnut ja jäänyt yksin. Pettynyt oon ja petetty. Tunteet on rankkoja, rakkaus ja viha kumpikin kuluttaa. En tiedä muista, mutta mun rakkaus ei ole loppunut siihen että mies petti eikä siitä alkanut vihakaan. Toista naista kohtaan en tunne mitään.