Lapsettomuus tuhoaa avioliittomme

Kannattaisi hakea ulkopuolista apua parisuhteen solmuihin, jonkun pitäisi jutella vaimosi kanssa ja avata hänen silmät. Ymmärrän kyllä hänen tuskaa, itsekin samaa kokeneena kiukkusin miehelleni koska hän sattui olemaan se lähin ihminen. Kenelle muulle on turvallista kiukuta? Tämän kysymyksen oma äitini aikoinaan heitti kun pyytelin häneltä anteeksi. Lähin ihminen joutuu koville. Ulkopuolinen saa usein näkemään asiatkin "ulkopuolisen silmin", osaa auttaa katsomaan asioita myös toisen näkökulmasta. Hormoonihoidot on todella rankkoja, sitä ei voi kieltää ja itku tulee moninkertaisesti helpommin kun ottaa vielä huomioon sen että itkuun on todella syytä! Kannattaa miettiä mikä on tärkeintä? Te ihan varmasti saatte sen lapsen, oli se sitten oma tai adoptoitu. Jos olette käyneet vasta pari kertaa koeputkihoidossa niin se on todella vähän! Ei mikään klinikka lupaa että ne onnistuvat 100 %, onnistumis % per yritys on noin 30. Teillä on ollut myös onnea, yhden kerran on ilmeisesti onnistunut jos on tullut keskenmenokin. Näitä pitää miettiä, pitäkää taukoa hoidoissa välillä, ikähän teillä ei ole vielä este. Mies ei paljoa pysty muuta kuin tarjoamaan olkapäätä, mutta jos sitä ei oteta vastaan niin huono homma. Sinun pitäisi yrittää (vielä kerran) jutella vaimollesi ja sanoa että sinunkin jaksaminen on rajallista! Ongelma on aina parin ongelma, oli se ns "syy" sitten kummassa tahansa. Kehoittaisin etsimään netistä simpukka-yhdistyksen sivut. Sieltä saa tilattua hyvää materiaalia luettavaksi. Itse lukaisin kirjan jossa oli n.20-30 tarinaa lapsettomuudesta, en nyt muista sitä nimeä mutta siitä oli apua. Ei kannata heittää parisuhdetta kaatopaikalle, ei se onni ja autuus tule siitä että lapsi syntyy jos asiat päästää liian pitkälle. Oikein paljon jaksamista ja rohkeutta teille!

Ihan aluksi; usko vaan vaimoasi, kyllä ne hormonihoidot voi todella horjuttaa mieltä niin paljon. Itselläni on menossa kolmas hoito, ja en ymmärrä itsekään omaa käyttäytymistä, saati sitten selittämään sitä toiselle. Olo on tukala, masentaa, mielialat vaihtelee, on kuumia ja kylmiä aaltoja ja olo on kaikkea muuta kuin seksikäs ja haluttava... Itseäni harmittaa kun kaikki vähättelee lääkkeiden vaikutusta, ei ulkopuolinen voi ymmärtää.

Meillä sama juttu, hoitoja on kokeiltu monta kertaa, ilman tulosta - naimisiin mentiin tietäen että lapsia ei välttämättä tule koskaan. Alussa tuntui että hitto, ollaan sitten kaksin jos ei muuta ja hyvä on näinkin. Mut nyt on alkanut tuntua, että lapsettomuus raastaa ja on läsnä ihan koko ajan, ja kaikki on yhtä jyrkkää alamäkeä. Tuntuu ettei enää jaksa - mut luotan siihen että kyllä se siitä. Vaihtoehtoja on..

Itse en lähtisi luovuttamaan vielä; tuli luvattua kestää ne vastoinkäymisetkin. Ammattiapua voi hakea, kenelle se sopii - ei ole mun juttu. Puhuminen ylipäätään auttaa - itse olen avoin ja puhun asiasta kaikille mahdollisille, joille vaan haluan puhua. Myös masentuneisuudesta ja raivokohtauksista kannattaa puhua, ja mun mielestä saa edelleen syyttää niitä lääkkeitä.

Itse olen tässä hetkellä samanlainen "älä koske muhun sormellakaan"-tuulella ja mikään ei ole hyvä. Mietin vain että rakastava ja vahva aviomies kestää, mutta kenenkään ei tarvii kestää loputtomiin. Tässä on niin kovalla koetukselle itse kukin.. jos mies päättää ettei jaksa, annan kaiken tukeni oli ratkaisu mikä tahansa - en itsekään meinaa tätä loputtomiin jaksaa, joku ratkaisu on löydyttävä.

Suosittelen taukoa hoidoissa; meillä oli koko kesä taukoa, ja se teki hyvää. Matkustelkaa, nauttikaa toisistanne ja vapaudestanne! Joo tiedän, syli on tyhjä ja oman lapsen kaipuu pohjaton, mutta tuleen ei jäädä makaamaan.

Annan ilmaisen vinkin; Hormonipistokset sun muut toimenpiteet kun pääosin koskee vaimoa, ole kiinnostunut, kysele esim. onko lääkkeillä ollut sivuoireita, voitko tehdä jotain mikä parantaa oloa, mikä on olo jne. jne. En halua mitenkään korostaa naisen asemaa lapsettomuushoidoissa, mutta kyllä siinä aika paljon saa kestää, henkisesti ja lisäksi omaa fysiikkaa aika rankalla kädellä ronkitaan. Vaimollesi on kova paikka myös se että vika on hänessä.

Kiitos teille kahdelle, jotka vastasitte. Päiväni parani huomattavasti. Olen yksin joulun välipäivät lomalla ja ajatukset kulkee nyt solkenaan päässä. Kaippa se pitää jaksaa ja aurinko joskus paistaa meidänkin risukasaan. Minulla itsellä ei ole ketään kenenkä kanssa puhua näistä asioista. Vaimo on vannottanut, että ei saa kertoa vanhemmilleni ja parhaat kaverit ovat kaikonneet perheidensä pariin. Elämä on välillä tätä, mutta miehilläkin on kuitenkin tunteet ja emme ymmärrä pakosta kaikkea.

sanoi aikanaan eräs pressa ja usean kohdalla hyvin käykin lopulta. Tärkein asia on se, että on lopetettava pakkomielteinen halu saada lapsi.
Niin se vaan on. Ja tiedän sh:na lukuisia tapauksia, joissa lapsi tulee "tilaamatta ja yrittämättä" kun unohtaa koko ajatuksen.

Olen usean lapsenlapsen mummi ja kaksi omaakin tytärtä olivat aluksi "samassa kierteessä" kuin te ja sain puhuttua järkeä. Molemmat olivat jo yli 30v kun olivat parisuhteessa josta toivoivat lapsia. Monta inseminaatiota molemmilla ja toisella tärppäsi sitten, kun oli jo ainakin kolme keskenmenoa. Toinen pari alkoi odottaa "normaalisti" kun oli usea insemainaatio takana ja lopettivat koko yritykset.

Molemmille pareilla on syntynyt vielä toinen lapsi ja täysin normaalisti. Pakkomielteinen yritys tuottaa elimistöön paljon stressihormoneja jotka suistavat yrityksen tuhoon - usein.
Raskaus ja sen alkaminen on todellista elimistön hienosäädön tulosta. Ainakin, kun paras hedelmöitymisikä on takana ( n20v:na).

Joskus - onneksi harvemmin, kyse on niinkin tarkasta hienosäädöstä, että kumppaneiden ph:t eivät sovi yhteen ja raskaus onnistuu kyllä uuden kumppanin kanssa. Toivon, että luonto hoitaa lapsensaantinne onnellisesti, mutta liika yritys ensin pois!

Monelta osin viestisi kuullosti tutulta. Ensimmäisen icsi-hoidon ja keskenmenon jälkeen suhteemme oli pahasti kuralla: syyttelyä, turhaa riitelyä, seksuaalista haluttomuutta, emme pystyneet enää viettämään aikaa yhdessä. Olin aivan hajalla siitä, että mieheni ei tuntunut tajuavan ollenkaan mitä olin joutunut kokemaan.

Päätimme kuitenkin ettei hyvää parisuhdetta haudata, vaan tehdään jotakin mistä kumpikin nauttii ja pidetään hoidoista ja niiden ajattelusta taukoa. Matkustettiin ulkomaille ja vietettiin aikaa kahdestaan mökillä. Jollakin tapaa löytyi se rento tapa olla ja pystyttiin vähitellen keskustelemaan lapsettomuuden ja hoitojen aihettamista tunteista. paljon oli väärinkäsityksiä ja molemmin puolista ymmärtämättömyttä.

Seuraavassa icsi-hoidossa mieheni oli selvästi aktiivisempi, selvitteli asioita, piti huolta piikityksistä, kyseli vointiani yms. Yhdessä syötiin ja elettiin terveellisesti. Minäkin olin paljon rauhallisemmalla/luottavaisemalla mielellä. Taakan jakaminen auttoi paljon jaksamisessa.

Teidän tilannetta auttaisi ehkä ulkopuolinen keskusteluapu. Vaimosi vaikuttaa olevan syvästi masentunut eikä tällä hetkellä kykene asialliseen keskusteluun. Kolmas osapuoli rauhoittaisi tilannetta, jolloin pääsisitte rakentavampaan lähestymistapaan. Myös sinun olisi hyvä päästä kertomaan rauhallisesti, ettet ole valmis jatkamaan suhdetta tai ryhtymään isäksi nykyisillä puitteilla. Sinunkin jaksaminen on kovalla koetuksella. Esimerkiksi perheasiainneuvottelukeskuksesta saa ilmaista pariterapiaa. Lisäksi vertaistukea löytyy erityisesti naisille (mm.kaksplus-palsta).

Vielä noista hormoneista... Jo ensimmäisellä käynnillä yksityisellä klinikalla lääkärimme sanoi, että hormonien käyttö ei aiheuta käytös- tai tunne-elämänhäiriöitä, vaan se on yleinen harhaluulo. Itse en sellaisia ole huomannut enkä muutenkaan sulattaisi sellaista selitystä huonon käytöksen syynä. Kuitenkin mieliala vaihtelee hoidon aikana (ja ennen sitä ja jälkeen...) kaiken muun stressin, piinan ja kipujen yms. takia ja epäonnistumiset masentaa. Jotakin vastapainoa olisi hyvä elämässä olla.

Tsemppiä ja voimia teille! Älä vielä luovuta.

se on kamalinta mitä naiselle voi tapahtua..se on oikeesti sellanen asia että ei voi kun olla pahoillaan ja koittaa olla mahdollisimman paljon apuna ym. tiettyyn rajaan asti tietenkin.. minäkin aina luulin ettei mulla ole esteitä lapsen teolle,kun kuukautiset kulki ku postiauto,ja kaikki oli ok..mutta kappas kepponen..munajohtimet molemmat tuusan paskana.ei ikin omia lapsia. muutuin myös tosi paljon.varmasti mietsä kohtaan eniten,mutta ystävätkin sanoivat ihmeissään et millon olen viimeksi nauranut ees ymym.muutuin katkeraksi ja aloin jopa vihaamaan ihmisiä.ihan oikeesti. kukaan ei tajua sitä menetystä,kaikki sanovat "etsi jokin muu harrastus joka olisi yht antoisa!!!???" jumalauta??ja miten niille sanojille sitten siunaantuu lapsia??jos esim puutarhanhoito olis yhtä antoisaa,mikseivät valinneet sitä? uskon et on vaikea lohduttaa sellasessa asiassa josta ei tiedä mitään,sitte kandeis olla hiljaa. sitten oli niit kavereita jotka totes"ai,olispa meilläki tollanen ongelma,ei tartteis joka varvilla varoa..kun sikiän kun jänis!"
ihan siis...aaarrgghh.
mulla sitten oli viel sellanen mies joka haukku minua kännissä mm.maho lehmäksi, huoraksi,joka ei luojan kiitos enää saa lisää näit kusipäisiä lapsia ymymym..oltiin hoidoissa vuosia..kaikki meni kesken tai sulatus epäonnistui tai muuten vaan aina jotain..nyt kiitän luojaani ettei onnistunut hänen kanssaan.olisin kusessa,sananmukaisesti.hän oli HIRVIÖ! ne teot ja sanat eivät ikin katoa mun muistoista..tunnen vieläkin itseni tosi paskaksi ja mitättömäksi tässä maailmassa. nyt tosin täytyyy sanoa että minulla on maailman sulosin mies joka ei ikin loukkais asiasta minua.mentiin hänen kans ivf hoitoihin,ja heti tärppäs.nyt 13.1 laskettu aika.. olen onnellinen.vihdoin.37v aikana sain nyt sen mitä muut pitävät itsestään selvyytenä..
toivon että juttelisit vaimosi kanssa ja kertoisit miltä sinusta tuntuu.. älä anna hänen keskeyttää,vaan puhu. jos ei usko ja luota sinuun ja rakkauteenne,..tiiet mitä tehdä. ei se ole sinun eikä kenenkään muunkaan vika.. onnea ja voimia sulle

Kuullostaa todella hurjalta sun vaimin käytös. Ne Lääkkeet kuulemma vaikuttaa joihinkin ihmisiin vähän, toisiin taas ei yhtään. Meillä hoitona oli IVF hoito, eli nenäsumutteet ja pistokset. Muhun ne ei vaikuttanu mitenkään, vähän ehkä väsytti, siinä kaikki. Toi lääkkeiden vaikutus hormooneihin on tietysti tosi hyvä tekosyy, mutta ei niiden vaikutus kestä kuin sen ajan kun niitä käyttää, että pikkasen ylireagoivaa sorttia sun vaimo. Puhu sille järkeä, ei sun tarvitse kaikkea kestää. varsinkin kun lapsettomuudensyy on vain siinä itsessään.

Naisia tässä maailmassa riittää, myös mieleltään terveitä.

Lapsettomuudesta on tullut kansantauti masennuksen rinnalle, ja naiset obsessoivat raskauksistaan aivan liikaa.

Lapsia tulee tai ei tule, mutta sellainen ihminen, joka jää vouhottamaan tilanteeseen, eikä jatka elämäänsä, on aivan mahdoton kestää.

Minä ilmoittaisin tuossa tilassa olevalle naiselle, että hoidot loppuu tai sinä lähdet. Ehkä sitten myöhemmin, jos suhde voi hyvin, voi yrittää, mutta sitten teillä vasta vaikeaa onkin, jos tuo nainen tulee raskaaksi. Lapsensaanti nimittäin on todella rankkaa, ja varsinkin lapsettomuudesta "kärsineelle" sopeutuminen siihen, että taivas ei aukeakaan, on todella vaikeaa. Sinä saat sen kaiken niskaasi silloin uudelleen.

Olen lukenut tätä keskusteluketjua kummastuneena.Kuinka lapsettomuus voi olla toisille noin suuri ongelma?
Olen nyt 42 vuotias nainen,hyvä ja rakastava aviomieheni kuoli syöpään viisi kuukautta sitten.Lapsia meillä ei ollut.Mutta meillä oli hyvä ja toimiva parisuhde.Aviomieheni sairasti avioliittomme aikaan kolme erilaista syöpää raskaine hoitoineen.Minusta tuntuu aika uskomattomalta että lapsettomuus voisi tuhota parisuhteen.Jos asiat ovat parisuhteessa muuten kunnossa se kestää lapsettomuuden.Minun mielestäni pahempiakin kriisejä elämässä on kuin lapsettomuus.On esimerkiksi onni jos saa pitää läheisen ihmisen vierellään.Kuinka voi kaivata niin lujasti jotain jota ei ole koskaan ollut,että heittäisi läheisimmän ihmisen noin vain menemään sen vuoksi?Minä en ymmärrä teitä tällä palstalla,en lainkaan.Sitten nämä puheet seksuaalisesta haluttomuudesta...Meillä ei ollut lapsia ja koskaan avioliittomme aikana en ollut seksuaalisesti haluton ja seksuaalielämä kukoisti (paitsi miehen solumyrkkyhoitojen aikaan)
Mitä sitten tulee näihin kommentteihin että vasta äitiys tekee naisesta todella naisen ,niin sanonpahan vain että pah!Olen aina tiennyt olevani nainen vaikka lapsia ei olekaan.Luulen myös että olin mieheni silmissä se kaikkein ihanin ja lämpimin nainen.Meitä ihmisiä on moneen junaan ja tämä palsta ei ole kyllä meikäläisen palsta.Ajattelen vain että jos ihmisellä ei ole päivänpolttavia todellisia huolia,ihminen etsii stressinsä jostain.Tämän palstan yliampuvuus on hyvä esimerkki siitä.

On liian vaiettu aihe mitä pakkomielteinen lapsettomuus aiheuttaa toisessa osapuolessa jolle asia ei ole pakkomielle.

Oma tarina menee siten, että ex-vaimolla oli pakkomielle saada lapsia. 4 lasta piti saada vaikka väkisin. Itse sanoin kokoajan, että lapsia voi tulla, pärjään ilmankin, mutta ei haittaa. 6 vuotta yritettiin lapsia yötä päivää ja käytiin lapsettomuushoidoissa. Tyttö syntyi vuonna 2010 koeputkella kahden vuoden yrittämän jälkeen ja heti alkoi uuden lapsen hankinta.

Puhuttiin edelleen lapsettomuudesta, mutta nyt oli kyse sekundäärisestä lapsettomuudesta (jälkeenpäin kun pää on selvinnyt viisi vuotta eron jälkeen, tuntuu asia jopa hieman huvittavalta. Meillä kärsittiin kolme vuotta pakkomielteisestä lapsettomuudesta vaikka meillä oli jo yksi lapsi😊).

Toisen lapsen kohdalla yritettiin kolme kertaa koeputkihedelmöitystä, mutta lasta ei kuulunut. Minut puhuttiin mukaan sijaislapsitoimintaan ja käytiin koulutukset ja kun sijaislapsi piti tulla, ex-vaimo tulikin raskaaksi.

Minulle luvattiin, että saan käydä sterilisaatiossa kun lapsi syntyy. Poika syntyi vuonna 2014 ja syntymäpäivä oli elämäni onnellisin päivä, nyt kaikki olisi ohi.

Onnea kesti kaksi päivää kun ex-vaimo alkoi puhua, että jos en menisikään sterilisaatioon vaan hän käyttäisi pillereitä, että jos vielä joskus lapsi.

Silloin päätin, että pakko erota, muuten se helvetti ei loppuisi ikinä.

Tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita ja koen, että kyseessä on peliriippuvuuteen tai alkoholismiin verrattava sairaus jota ei ymmärretä, koska asia on niin luonnollinen. Eihän nyt lapset voi olla huono asia, nehän on ihania. Eikö?

Todellisuudessa se on perhehelvettiä joka ajaa ihmiset eroon ja satuttaa paljon ihmisiä, ennen kaikkea lapsia.

Ko. tilanteessa olevat puolisot ovat kovin yksin tilanteessa. Kyseessä voi olla sekä miehet, että naiset.

Sen kuusi vuotta mitä lapsia tehtiin, puhuin, että lapset vaativat rahaa, kasvatusta ja energiaa. Ei, ne leikkivät keskenään ja lapsia ei mitata rahassa.

Nyt 11v. tyttö ja 6v. poika riitelevät, koska ovat eri-ikäisiä. Ex-vaimo on stressaantunut, koska lapsia pitää kuljettaa harrastuksiin ja rahat on vähissä. Kuunneltiinko silloin? Ei. Nyt hieman pakotan kuuntelemaan, että sitä niittää mitä on kylvänyt. Nyt se on vain ymmärrettävä, että lapsista on pakko kasvattaa tasapainoisia aikuisia ja lopetettava valitus ongelmista jotka on itse aiheuttanut.

Lapset ovat syyttömiä kaikkeen ja heidän kuulleen en keskustele mistään ja pidän äitiinsä asialliset välit. Lapsien seurassa olen aina rauhallinen ja toki myös äitinsä kanssa. Sanon vain painokkaasti mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoinaan, mutta silloin olin heikko enkä ymmärtänyt hakea apua (joskaan sitä ei olisi ollut edes saatavilla, koska sitä on vain niille jotka kärsivät lapsettomuudesta eikä niille jotka kärsivät lapsen teosta).

Väärinkäsityksiä välttääkseni painotan, että en puhu lapsettomuudesta vaan pakkomielteisestä lapsettomuudesta.

Itse olen jo sinut ja pystyn siitä julkisesti puhumaan, mutta se jos jokin on yhteiskunnassa vielä todella tabu

Miten aloittajan kävi 12 vuoden jälkeen?