onko hyviä neuvoja, miten edetä ku mies pelkää sitoutua?? aiemmis suhteis tullu petetyks ja kokenut kovia.
sitoutumis kammoinen
tykästyny
51417
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla ainaski alkaa tökkimään, jos toisilla treffeillä aletaan "räkää vaihtamaan" Ja on ihan tarpeeksi ikäviä kokemuksia niin avo- kuin avioliitoistakin. Viimeisimmästä erosta aikaa n. puoli vuotta.
Ajan kanssahan se parhaassa tilanteessa siitä etenee. Mutta mulla on todella ärsyttävä kokemus tyypistä, joka oli hurjan sitoutumiskammoinen juuri noista syistä, mutta ei yksiselitteisen suoraan kuitenkaan sanonut että ilmeisesti ihan loppujen lopuksi on kyse siitä, että suhde mun kanssa ei kiinnosta. Niinpä minä kärsivällisesti annoin tilaa ja aikaa, en painostanut mihinkään, olin ymmärtäväinen kaikkien säikkyilyjen suhteen vain liian pitkän ajan jälkeen (pari vuotta!!!!) huomatakseni, että ei tämä taida oikeasti KOSKAAN tästä käynnistyä. Tulin järkiini ja suuresti pettyneenä ilmoitin kantani ja häippäsin pois. Eikä perääni sen kummemmin olla itketty, ihan mukisematta päästettiin menemään. Noin sokea en kyllä aio ikinä enää olla. Haluan tyypin, joka on lähtökohtaisesti valmis suhteeseen - enkä tarkoita kihloja toisilla treffeillä, tai välttämättä ikinä. Mutta että on vastaanottavainen ja avoin tutustumiselle ja joko antaa asioiden edetä tai sitten ilmoittaa ettei edetä yhtään mihinkään. Mutta haavojen ja luottamuksen parantelijaksi en jaksa ryhtyä. Mun mielestä jokaisen (koskee myös itseäni) vastuulla on hoitaa itsensä riittävän rannalle edellisen suhteen tyrskyistä ennenkuin alkaa uusia tyyppejä sotkemaan kuvioihin ollenkaan. Yks parhaista viisauksista mitä oon ikinä kuullu menee jotenkin niin että pettymistä ei oikeasti ole olemassa - jos joku "pettää" teitä tai "petytte" johonkin, niin ette vain olleet siihen mennessä tienneet siitä ihmisestä tarpeeksi. Eli on vain olettanut siihen mennessä esiin tulleiden ominaisuuksien perusteella jotakin ja pöljänä pitänyt sitä koko totuutena. Niin... ikinä ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä kukin kenellekin tekee. Siksi loputon pelko ja kammo esim. sitoutumista kohtaan on toisaalta vähän hassua. Kun ei se uusi ihminen ole se sama kuin se edellinen - ja siitä edellisestä ei sitten vain silloin tiennyt kaikkea. Jne. No - syvälliset filosofoinnit sikseen. Ei kai muuta voi sanoa kuin "pidä katse tiessä" - ole tukena, mutta älä kadota suhteellisuudentajuasi.
mutta sitähän ei tiedä milloin siihen toiseen törmää?
Sehän voi sattua juuri just sen pettymisen jälkeen heti ja siinä ei ole aikaa odotella ja käsitellä asioita yksikseen kun toinen on odottamassa jo.
Ei se mitenkään hassua ole jos on luottamus mennyt ihmisiin pettämisen jälkeen.
Mielestäni sinulla on aika kovat odotukset jos joko edetään heti tai edetä ollenkaan. Et siis ole valmis taipumaan tai mitenkään auttamaan toista parantumaan.
Oletko ajatellut että se ei anna kovin luottavaista kuvaa jos petetylle lataa että joko edetään heti tai ei ollenkaan.
Siinä voi olla tunnemaailma miehelläkin aika myllerryksessä jos on tullut petetyksi tai joutunut kuten sinä pettyneeksi edellisessä suhteessa.
Ettei vain olisi niin että sinä edelleen käsittelet tuon liian kauan kestäneen suhteen jäljessä ja asetat kohtuuttomia vaatimuksia heti alussa toiselle osapuolelle sitoutumisesta vaikka itselläsi pinna ei kestä?
"Ei kai muuta voi sanoa kuin "pidä katse tiessä" - ole tukena, mutta älä kadota suhteellisuudentajuasi."
Tuo kyllä on totta. Jos molemmat myös muistavat päämäärään niin kyllä sen luottamuksen pitäisi lähteä siitä kehittymään.
Mutta mietippä miltä itsestäsi tuntuisi jos pettämisen/pettymisen jälkeen toinen jättäisi muutamien tapaamisten jälkeen olipa syy mikä hyvänsä? Ei siinä mitään tunteita heti uskalla laittaa peliin.
Niin - noin mustavalkoistahan se ei tietenkään ole. Minun pitäisi kertoa ihan tarkkaan miten oma juttuni meni, jotta olisi ymmärrettävää mistä kaikista syistä minun olisi pitänyt ymmärtää että siitä ei mitään ole koskaan tulossakaan. En minä häntä oikeastaan syytä - vaan itseäni ja ymmärtämättömyyttäni. Mutta kuten sanoin, en ole enää yhtä sokea. Ja tällä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa ettenkö haluaisi auttaa toista ns. paranemaan. Kyllä valveutunut ihminen (mitä en itse ollut silloin) huomaa nopeammin kuin kahdessa vuodessa että mitään "paranemista" ei ole odotettavissa ainakaan minun kanssani. Ja mitä auttamishaluun vielä tulee, niin sen verran itsekäs olen, että siinä vaiheessa kun oma elämäni alkaa pysähtyä ja "suhde" junnaa kuukausitolkulla siinä jamassa, että "no-kun-mulla-on-tää-ja-tää-juttu-ja-mä-en-nyt-millään-kykene-siihen-ja-tähän" niin tulee tarve pelastaa itsensä ja siirtyä itse eteenpäin. Tuki olen mielelläni, terapeutti tai hollilla pidettävä "joku vaan" en halua olla. Enää. Mitä omaan ylitsepääsemiseeni tulee, niin siihen meni aikaa ja katkeria fiiliksiä ja totaalista suhdevastaisuutta n. vuoden verran. Enkä peitellyt sitä ollenkaan. Sitten elämääni tuli kertaheitolla kasapäin uusia ihmisiä ja uutta tekemistä ja se kaikki lopulta sai minut jättämään harmituksen taakseni. Erkanin hänestä puolitoista vuotta sitten, mieli on ollut jälleen hyvä keväästä lähtien. Kyllä, olen päässyt siitä yli, kiitos vain. Mutta kaikesta oppii ja yhtä tollo en aio olla. Mikä ei tarkoita että olen joustamaton, tyly, ymmärtämätön ja vaativa.
Entä miltä tuntuisi jos joku jättäisi muutaman tapaamisen jälkeen. No pahalta tietenkin. Koettu on sekin. Mutta sellaista se on. Ihmisillä on eri valmiudet eri elämäntilanteissa eikä sille asialle voi tehdä yhtään mitään. Tämän tyypin suhde muuten oli loppunut neljä vuotta ennen kuin me tapasimme. Olenko mielestäsi ollut järkevä kun tästä huolimatta ymmärrän ja odotan reilut kaksi vuotta? Muuten olisin sitä mieltä, että se oli melkoista tyhmyydestä johtuvaa ajanhukkaa. Mutta onneksi kaikesta oppii. Kun vielä huomioon otetaan jokaisen ihmisen koko historia (minut on opetettu ymmärtämään ja ymmärtämään ja ymmärtämään ja olemaan olematta mitään mieltä ja olemaan olemassa muita varten) niin näen tuon "suhteen" myös viimeisenä perseeseenpotkaisuna. Siihen suuntaan, että "älä anna ihmisten polkea sinua enää ja lopeta muiden pillin ja tilanteiden mukaan tanssiminen". Minä kun en niiden kahden vuoden aikana juurikaan kyennyt elämään omaa elämääni kun olin vain tukena tälle toiselle.
Jos kyseessä olisi oikeasti rehellinen tyyppi - petetty, pettynyt ja varovainen, mutta REHELLINEN, niin kyllä minä mielelläni olisin kärsivällinen. Kun kokisin, että molemmat yrittävät yhteisen tulevaisuuden takia. Eikä niin, että minä yritän hänen tulevaisuutensa takia.
Se mitä sanoin siitä, että jokaisen vastuulla on hoitaa itsensä riittävän rannalle edellisestä suhteesta ennenkuin alkaa muita sotkemaan kuvioihin, tarkoittaa juurikin että "riittävän" rannalle. Siis että tajuaa huomioida sen seikan, että mukana tosiaan on toinen ihminen ja sen toisen aika ja elämä myös. Saa olla rikki ja saa olla varovainen, mutta jos se menee toisen hyväksikäytöksi, niin se ei vaan ole oikein. Tietty moni fiksu tyyppi huomaa sellaisen ja se on tietty jokaisen omalla vastuulla suostuuko persoonattomaksi tukikepiksi, joka on "kiva olemassa" ja jota on ikävä vain kännissä ja jota oikeastaan ikinä ei ehdi tavata kun on niin kiireitä ja töitä ja kaikkea. Ja heti kun aihe menee suhteesta puhumiseen, niin on estoja ja pelottaa ja ei edes halua puhua koko asiasta - siis oikeasti - mun "tukena" oleminen oli lähinnä sitä, että odotin josko joskus asiasta voisi alkaa puhua ja joskus minuunkin luottaa. Tein kaiken hänen aikataulunsa mukaan, en ikinä vaatinut yhtään mitään, ilmaisin kuinka hänestä pidän, ymmärsin ihan ihan ihan kaiken, en koskaan pettänyt missään lupauksissani jne. Se oli minulle ihan periaatekysymys. Mielestäni tuo ei ole kovinkaan yhteistä "suhteen rakentamista" vaan lähinnä päämäärätöntä pelleilyä. Enkä ollenkaan väitä että toimin jotenkin oikein. Joskus tuntuu, että toiminnallani vain mahdollistin hänen käytöksensä jatkumisen niin kauan. Annoin sille ikäänkuin kotoisan luvan.
Ja tämä on vain minun puhettani minun kokemuksistani. Enhän teistä tiedä yhtikäs mitään. Varmasti on kasapäin varovaisia, mutta aivan ihania tyyppejä, joiden kanssa asiat ovat avoimia ja niistä puhutaan ja niitä halutaan kehittää ja pahoista fiiliksistä päästä eroon. Sehän on vain hienoa ja vaivan arvoista. Avoin ja vastaanottavainen voi olla myös petettynä. Ja mitä haavojen ja luottamuksen parantelemiseen tulee niin nimenomaan yksisuuntaiseksi sellaiseksi en halua enää ryhtyä. Toivottavasti sain jotenkin selitettyä miten nämä kaksi asiaa mun mielestä eroavat toisistaan. Ja loppukaneettina se iänikuinen: Loppujen lopuksi jokainen tilanne on aina erilainen ja omanlaisensa ja parhaiten käy, kun on rehellinen sekä itselleen että toiselle.
Tulipa pitkä..
Minä olen tapaillut pari kertaa miestä, joka olisi kovasti tosissaan ja vakavissaan suhteeni. Itse olen jäänyt nuoreksi leskeksi alle vuosi sitten ja kyllä uuden suhteen aloittaminen pelottaa ajatuksenakin valtavasti.
Itse ainakin toivoisin aikaa, PALJON.
Ja painostaminen ei ole hyvä juttu myöskään.