Esitetään tämä kysymys tasapuoliseseti molemmille sukupuolille.
Miksi ja kuinka pitkäksi aikaa jäit huonoon suhteeseen (ja kuinka huonoon). Minkälaista väkivaltaa kohtasit. Paheniko ajan myötä?
Odotitko että tilanne muuttuu, oliko ympäristön painostus, lapset tai jokin muu seikka joka vaikutti jäämiseen.
Paraniko kenellään tilanne? Siis loppuiko se kiusanteko, jos niin mistä syystä? Haettiinko ulkopuolista apua ja oliko siitä hyötyä?
Miksi ja kuinka pitkäksi aikaa jäit huonoon suhteeseen (ja kuinka huonoon). Minkälaista väkivaltaa kohtasit. Paheniko ajan myötä?
Odotitko että tilanne muuttuu, oliko ympäristön painostus, lapset tai jokin muu seikka joka vaikutti jäämiseen.
Paraniko kenellään tilanne? Siis loppuiko se kiusanteko, jos niin mistä syystä? Haettiinko ulkopuolista apua ja oliko siitä hyötyä?
Vastaukset 20
Vanhimmat
tämä aihe. Huono suhde voisi olla siis muutakin kuin väkivaltaa- kunhan omasta mielestä on huono suhde. Siis, miksi jäit , kuinka kauaksi aikaa ja mistä syistä? Ja millainen suhteenne on/oli?
Moni voi olla hyvä vanhempi, mutta sietämätön puoliso. Lasten takia ihmiset kai jaksavat?
Asun yhdessä mieheni kanssa, koska en pääse pois.
Minulla ei ole rahaa takuuvuokriin ja muuttoautoon.
Lisäksi pelkään, että mies tekee taas ilkivaltaisia lastensuojeluilmoituksia:
valehtelee, että pikkulapsi on kotibileiden keskellä tms. absurdia:
viranomaiset uskovat ja tekevät kotikäyntejä
ja joudun lastensuojelun kirjoihin, vaikkei
lapsenhoidossa ole mitään vikaa.
Mies joi ja juoksi yhden vajaaälyisen
päihdeongelmaisen naisen perässä yli vuoden-
otin avioeron, mutta mies kieltäytyi
lähtemästä kodistamme.
Poliisit eivät suostuneet poistamaan häntä, vaan keskittyivät suunsoittoon tyyliin:
"Mitä sä valitat? Ei se niin sekasin ole.
Ota se kainaloon ja nukkumaan, niin aamulla
ne asiat näyttää taas jne..."
Ukko lopetti jo juomisen, eikä ole enää
yhteydessä tähän naiseen- rauhaa on kestänyt
jo vuosia : mutta luottamus meni!
Minä ja lapsi vihaamme häntä -
en vain osoita sitä suoraan arjessa kotirauhan
takia: lapsi kyllä pyytää usein isäänsä lähtemään pois kotoa, niin että käy jo sääliksi hiljainen mies,
mutta muistan ne juomisajat, silloin kun olimme
vielä naimisissa.
Haluan hänen kuolemaansa, tuntuu, ettei hän
muuten poistu elämästäni.
Varasuunnitelmani on tietenkin se, että
menen töihin lapsen aloittaessa koulun ja
säästän rahaa tuhansien eurojen takuuvuokriin,
että minä ja lapseni saisimme elää rauhassa.
Tämä on tällaista näennäisseesteistä roikkumista, mies haluaa liikkua aina yhdessä ja
loukkaantuu, kun joskus harvoin haluan kahville
tai leffaan likkakavereiden kanssa. (alkoholia en juo, enkä käy ravintoloissa, paitsi ehkä
lopullisen eron jälkeen selvinpäin tanssikapakassa)
Mies on yksinäinen, hiljainen roikkuja,
puhuu itsemurhasta, kiinni äidissään,
nyt sain hänet terapiaan ja jopa aloittamaan tupakkalakon.
Viemme lasta ahkerasti harrastuksiin ym.,
matkustelemme Suomessa ja vaikutamme
varmaan rakastuneilta : inhoamme toisiamme!
Hän käyttäytyy välillä nolosti: soitti
yhdelle ystävälleni ja huusi kiukusta, kun
häntä ei kutsuttu naistenkutsuille (alkoholittomille kutsuille). Kerran hän
ehdotteli toiselle ystävälleni seksiä ja
lähetteli tälle viikkojen ajan tekstiviestejä
joissa vannoi rakkauttaan. Ystäväni näytti
viestit lopulta minulle -
voi Jeesus olin nolo!!!!
Lisäksi tämä ystävä ei ymmärtänyt tilannetta:
luuli että olin rakastunut ja särjin sydämeni,
hän toisteli -Itke vaan, se helpottaa. niin
että olin saada raivarin. En luottanut
koko mieheen enää siinä vaiheessa, saati rakastanut, olin vain häpeissäni, nolo, vihainen.
Kostin kertomalla koko taloyhtiölle.
Totta puhuakseni en ole itsekään ollut
uskollinen petolliselle ex- avio-, nyt avomiehelleni. En ole typerä!!!
Tietysti minulla oli oma rakastaja
samasta lähiöstä;
eronnut pelkurimainen mies.
Olemme edelleen yhteydessä, mistä mieheni
välillä kiukuttelee,
mutta halveksin tämän miehen tapaa piiloutua
vaikeuksia. Hän ei tule suoraan kertomaan
miehelleni, että rakastaa minua - soittelee
vain salaa ja joskus harvoin tavataan 10 minuuttia - eikä lainaa minulle rahaa -
mistä olen käärmeissäni!!!!
Oma valintansa, ei auta minua, ei myöskään
saa minusta vakituista rakastajatarta.
Sun päänupissa viiraa pahasti!!
Ihan seli seli teksitä koko sun tekstis. Huvittavaa on että syytät miestäs kaikesta sellasestakin mitkä on SUN ongelmia. kaiken päälle kuvittelet omias.
Kaikkein pahinta on se että olet oman lapsen opettanut vihaamaan omaa isäänsä. Olet tossa asiassa suorastaan oksettava ja säälittävä tapaus. Toivottavasti lapsestas ei tule niin kieroon kasvanutta kun susta.
Olet säälittävä ja onneton nahjus
ole mikään este lähtemiselle. Se on pelkkä tekosyy. Yksi niistä monista, jotka saavat ihmisen jäämään huonoon suhteeseen.
Sossu maksaa takuuvuokran, jos sinulla ei ole rahaa. Apua on muutenkin saatavilla, kun vain haet. Vai etkö kehtaa?
En minä halua tuomita sinua. Haluan vain, että avaat silmäsi.
Lapsesi kasvaa täysin kieroon noissa olosuhteissa. Hän tulee toistamaan sinun virheitäsi omassa elämässään. Hänestä ei tule koskaan tasapainoista ihmistä, jos häntä ei jo pienenä tueta siihen. Sitäkö sinä haluat??
Minä tiedän, mistä puhun. Olen taistellut itse samanlaisissa vaikeuksissa. Siitä on vain yksi ulospääsytie. Lähde!
Osuiko johonkin arkaan paikkaan, kun noin hysteeriseksi menit, aivan tolaltasi?
Huvittavaa on, etten jäänyt yksin kotiin itkemään - ei ole minun tapani - vaan maksoin samalla mitalla kun tiesin miehen olevan pettämässä.
Oletko itse kenties tällainen nahjus-mies,
jollaista joudumme lapsen kanssa kotonamme katselemaan?...
Kaikkein pahinta, sinä Kiesus- nimimerkki,
on se, etten ole opettanut lapselle mitään tunteita!!!
Heti kun lapsi oppi puhumaan, hän alkoi muodostaa toistuvasti lauseita,
joissa halusi isän pois,
ja ilmoitti vihaavansa isää.
Ensin järkytyin, mutta lapsen viha on terve
reaktio sairaaseen isään,
jota hän joutui kauan aikaa pelkäämään.
Isä huusi öisin, repi lapsen sängystä lattialle
yöllä ja alkoi mölistä räkäkännissä
asioitaan lapselle:
tottakai lapsi pelkää tällaista isää,
kokee hänet vaarallisena ja haluaa yksinkertaisessa
mielessään pahan ja pelottavan ihmisen pois
kodista.
Sinulla eivät taida olla kaikki kotiasiat
kohdallaan, kun otit tuollatavoin itseesi
minun lapseni pelon ja vihan isäänsä kohtaan.
Hyvä jos heräsit!!
Kyllä lapset muistavat, kuka oli kotona
humalassa ja uhkaava - ja ketä sai aina
pelätä.
Aikuiset löytävät edestään tekosensa:
lapsi muistaa.
Ei häntä tarvitse kenenkään "opettaa" pelkäämään
ja vihaamaan!
Millainen vanhempi itse olet?
Haluavatko lapsesi sinut ulos?...
Kyllä se raha on syy!
Ei minulle mikään sossu maksa takuuvuokria!!!
Luuletko etten ole kysynyt?
Vastaus oli, että sosiaalihuolto voi "auttaa"
vain tarjoamalla meille muka tueksi ns. perhetyöntekijän kyttäämään kodin siissteyttä ja
kertomaan itsestäänselvyyksiä uusina asioina.
Perhetyöntekijä tulee lapsiperheisiin "auttamaan kriisissä"; he
tulevat istumaan ja kuulustelemaan,
eivät tee käsillään mitään työtä.
Lisäksi sosiaalikeskus uhkailee huostaanotolla,
jos kotiasiat ovat turvattomia.
Saan henki kurkussa pelätä lapsen huostaanottoa, mutta minkäänlaista rahallista
apua minulle ei voida myöntää - "ei ole perusteita".
Haluaisin, että sinä avaisit silmäsi:
Minulla ei ole rahaa eikä paikkaa minne mennä
lapsen kanssa, oikeasti!
Sukuni on varakasta (olen ainoa vuokralla
asuva), mutta apua ei heru.
Milläs perusteella sosiaali on sinulle
maksanut takuuvuokrat ja muuttoauton?
Millä vuosikymmenellä?
Nykyään ei enää saa sellaista apua, vaikka
olisi miten varaton.
monta vuotta ole kun tein itse ratkaisujani.
Olin silloin äitiyspäivärahalla ja kolmen lapsen kanssa lähdin.
Perheneuvolassa niitä solmuja yritettiin aukoa, mutta se sai asiat vain enemmän umpisolmuun. Vanhin tyttäreni sairastui masennukseen ja minulle alettiin vihjailla hänen sijoittamisestaan toiseen perheeseen. Sen jälkeen valintojen teko oli todella helppoa.
Minulle ja lapsille osoitettiin asunto sosiaalitoimen taholta. Pieni, huonokuntoinen kaksio, mutta asunto kuitenkin. Rahallista apua en edes pyytänyt. Minulla on ylpeyteni.
Helppoa ei ollut, mutta kannatti.
Sinulle on jo kerrottu, että lapsesi huostaanotetaan jos kotiasiat ovat turvattomia. Niin todellakin tapahtuu, jos et tee mitään. Turha istua odottamassa, että joku tulee ja tekee päätöksen sinun puolestasi ja maksaa vielä kaikki kulut. Niinhän se ei mene.
Ymmärrän kyllä, mitä käyt läpi, mutta olet aikuinen ihminen ja sinulla on lapsi vastuullasi. Kyllä sinun on jo aika kokeilla omia siipiäsi. Tiedän, että loukkaannut minuun entistä enemmän, mutta eipä sinulla juuri ole vaihtoehtoja. Joko menetät lapsesi ja jäät miehesi luokse vihaten häntä entistä enemmän. Tai sitten alat rakentaa itsellesi ja lapsellesi omaa tasapainoista elämää. Moni muukin ennen sinua on lähtenyt tyhjästä ja huomannut, että kantaa se elämä sittenkin.
Niin, joillakin on tuuria:
sosiaali osoitti kaksion, eipä täällä suurkaupungissa mikään sosiaali osoita asuntoja!
Ymmärsit ehkä vähän väärin:
minua ei ole uhattu huostaanotolla, koska
kotonani ei käytetä alkoholia ja käytän kaiken energiani ja aikani lapsen kanssa olemiseen.
Pelkään lastensuojeluviranomaisia ja perhetyöntekijöitä ihan lähipiirin kauheiden kokemuksien perusteella.
Onnea joka tapauksessa, kun teille sosiaalikeskus järjesti asunnon!!!
ole kysymys!
Ihan vaan siitä, että on itse valmis tekemään asioille jotakin.
Se, että meille järjestyi silloin asunto, ei tarkoittanut sitä, että kaikki tehtiin meille valmiiksi. Asunto oli tavallinen kaupungin vuokra-asunto jonka minä vuokrasin ja vastasin kaikista kuluista itse. Rahassa en rypenyt minäkään, mutta en koskaan laittaisi rahaa lasteni edelle.
Meilläkään ei kyse ollut alkoholista, mistä sen keksit. Kyse oli henkisestä pahoinvoinnista, joka heijastui myös lapsiin.
Kun luin tuon vastauksesi nimimerkille "kiesus" tai mikä olikaan, huomasin, että teidän lapsenne voi todella pahoin. Lapsi yleensä rakastaa molempia vanhempiaan, olivat nämä millaisia hyvänsä. Tuollaiset vihantunteet eivät ole normaaleja alle kouluikäiselle lapselle. Eikös hän ollut vielä melko pieni, vai muistanko ihan väärin?
Teillä huostaanotto on ilmeisesti väistämätön. Vähättelet asiaa, mutta tilanne on vakava lapsen kannalta.
Olen pahoillani jos lisäsin tuskaasi.
Joskus huostaanotto on paras vaihtoehto, niin ikävää kuin se onkin. Vai luuletko, että lapsia huostaanotetaan ihan vain jonkun sosiaalityöntekijän ilkeydestä johtuen?
Nyt riittää tuo uhittelu!
Vai muka huostaanotto väistämätön!!!
Oletkos vähän hävytön?
Minä elän lapselleni, hän saa harrastaa, ja
pidän huolen, että hänellä on ystäviä, ja hän
saa ulkoilla väh. 2 tuntia päivässä.
Mistä noin hirveästi loukkaannuit, kun
jo suorastaan toivot, että minun itsevarma,
vilkas, puhelias terve ja nauravainen lapseni huostaanotettaisiin (minun lapseni saa sanoa kaikki
mitä ajattelee, en hyssyttele häntä, ja kuuntelen tarkkaan mitä hän puhuu, mitä ei moni
tee!!!)
Uhkailu huostaanotolla ei kuules rouva
ole oikein korrektia,
se on henkistä väkivaltaa minua kohtaan
käyttäen lasta aseena.
Niin että lopeta minun uhittelemiseni, jos
olisi aihetta, huostaanotolla uhkailun
tekisivät varmasti viranomaiset.
En ole se kenelle olet tuossa vastaillut, mutta tunnut olevan kyllä melko tasapainoton ja varsin sekaisin itsekin, jos on kyllä lapsen isäkin.
Itse kirjoitit näin: "Lisäksi sosiaalikeskus uhkailee huostaanotolla,
jos kotiasiat ovat turvattomia.
Saan henki kurkussa pelätä lapsen huostaanottoa, mutta minkäänlaista rahallista
apua minulle ei voida myöntää" ja nyt kuitenkin väität että sinulle vastannut henkilö puhuu puuta heinää ja lapsesi on mitä onnellisin ja iloisin lapsi.
Kannattaisikohan sinun ottaa johonkin lääkäriin yhteyttä jotta saisit itsesi tasapainoon ja elämäsi taas raiteilleen.
Näin sivusta tuntuu kyllä että lapsen väliaikainen huostaanotto ei ole pelkästään väistämätöntä van myöskin paras ratkaisu.
huostaanotosta.
Nyt perut puheitasi.
Minä en uhkaile sinua millään tavoin. Se että hermostut noin kovasti siitä, että halusin vain auttaa, kertoo kyllä omaa karua kieltään.
Mutta ole rauhassa. Minä en sano enää mitään. Teet ihan miten parhaaksi näet.
voin kertoa että lapsi kehittää vihansa kyllä ihan itse.koskaan ei isä käynyt käsiksi,väkivalta oli henkistä,ja kohdistui Äitiäni kohtaan.halusin suojella äitiäni yli kaiken,mutta kykenin siihen vasta teini-iässä.
ja silloinhan lähti isäntä ja isännän ryyppykaverit.
ja voin vannoa että jos se ikinä erehtyy lyömään Äitiä,se kuolee.
noh,todennäkösesti ukko hoitaa loppunsa kätevästi itekkin.on niin naimisissa viinan kans,että vaikka elimistö hajoaa ympäriltä,on pakko dokaa.
ja kun tämä ilotapahtuma tulee,en aio itkeä.
hän riisti meiltä parhaat vuodet.
Kirjoitin toki että "sosiaalikeskus uhkailee huostaanotolla, JOS lapsen kotiolot ovat turvattomia". Mutta mistä kummasta sait päähäsi, että MINUA olisi henkilökohtaisesti uhiteltu millään huostaanotolla???.....
Olen täällä äidit ja isät- biovanhemmat- palstalta lukenut kauhujuttuja huostaanotoista, lastenkodeista ym.
Sinulta harvinaisen hävytöntä solvata MINUN
kotini ja lapseni oloja!!
Millaista on sinun kodissasi?
Taitaisi olla parasta, että sosiaalikeskus tulisi tarkastuskäynnille SINUN sikolättiisi.
Kielenkäytöstäsi päätellen ei sivistys paina
päätäsi, ja kotisi on varmasti sen mukainen perhehelvetti.
Hae ajoissa apua!
No en ainakaan järjellistä selitystä pysty antamaan, näin jälkeenpäin ajatellen olen asiaa paljonkin miettinyt.
Mutta aikanaan tapasin "ihanan" miehen. Elämäntilanteeni oli vähän kurja. (perusasiat olivat kunnossa, mutta olin vaan väsynyt).
Mies kuunteli, oikeasti vaan kuunteli, lohdutti ja keskusteli. Hän käyttäytyi kuin herramies.
Sitä pientä mustasukkaisuutta pidin herttaisena jne jne.... Hän tuntui suorastaan unelmamieheltä. Rauhallinen, vakaa, empaattinen. Mutta enpäs arvannutkaan kuinka väärässä olin....
No, vajaan vuoden yhdessäolon jälkeen ostettiin oma asunto. Aika nopeasti siitä alkoi vittuilu kaikesta. Pukeuduin väärin, ammattini on paska, en osannut siivota ja ruokakin pahaa (sinänsä hassua että minulta löytyy kokin paperit, vaikka niitä töitä en ole tehnytkään) No joka tapauksessa. Sitten alkoi eristäminen, kaikki ystäväni ovat vääränlaisia ja vihaavata häntä jne jne ja kukaan ei arvotelulta säästynyt. Ajattelin vaan että mies on väsynyt (no sitä hän olikin).
Lopulta kukaan ystävistä ei enää tullut kylään kun ex käyttäytyi niin kauheen vihamielisesti. Lopetin sitten kaiken kodin ulkopuolella käymisen. Jos kaupassakin meni "liian pitkään" niin siitäkin sai kuulla.
Sitten alkoi kaikesta epäily. Olin jo siinä vaiheessa sen verran syvällä suossa etten enää itekkään tajunnut. koko aika meni siihen että sai todistella etten ole pettänyt yms yms. Olin jo itsekkin tosi väsynyt. Sitä sai kuulla jatkuvasti että olen paska, ja taas kerran ammattini on huono, tein tuolloin kuussa n 160-200tuntia töitä, en silti ansainnut tarpeeksi, ja silti kuulemma tein liika töitä. Ihan sama mitä tein niin en oikein osannut tehdä. Kun lähdin koiran kanssa lenkille niin en enää puhelintakaan kehdannut ottaa mukaan, vaan jätin sen väkyvästi keittiönpöydälle (mies oli sitä mieltä että soittelen toisille miehille). Ei kyllä olis ollut mitään syytä epäillä.
Tätä henkistä jaskaa kesti tollaset 1,5 vuotta, sitten alkoi tulla pataan. Siinä sivussa oli miehellä pieni suhdekkin jonka "annoin anteeksi". Oikeastaan se olin minä joka aneli jäämään. Edes anteeksipyyntöä ei tullut.
Yhen kerran puolen yön aikaan mies yritti kiukusPÄISSÄÄN tönästä minut portaat ales (ei muuten ollut ensimmäinen kerta), päätin että NYT RIITTI. Lähdin niiltä seisomilta menemään, enkä koskaan palannut. Kyllä se entinen perään itki katkerasti ja kävi työpaikalla kyttäilemässä, samoin norkoili kaverin ikkunan alla (punkkasin siellä kunnes sain oman asunnon) Tuli ruusua, rakkaudentunnusta ja uhkailuja. Mun mitta vaan tuli täyteen!!!
Tapasin sitten aika pian nykysen miehen, ja naimisissa ollaan. Viidettä vuotta ja onnellisempi en voisi olla. En minä ex miestä vihaa, en ole katkera enkä muutakaan, lähinnä säälittää. Eipä ole kaveri sen jälkeen seurustellut, kaipa ne naiset on nähneet miehessä sen todellisen luonteen mitä minä en nähnyt.
En osaa muuta sanoa että koko homma meni eteenpäin niin kauheen salakavalasti, sitä kai luotti liikaa.... Mutta tietenkään en olis moiseen sekaantunut jos olis noita piirteitä alussa huomannut. Mutta jos oli noin paljon pahaa, niin oli sitä hyvääkin... en todellakaan osaisi arvostaa omaa miestä ja meidän suhdetta jos tota en olis läpikäynyt.
Vitsi, että alkokin oikein ahdistaa kun palasi hetkeksi menneeseen.
THE HAPPY END!
Miksikö? Ensinnäkin, jos on ollut sellaisessa suhteessa 16-vuotiaasta asti ja lapsuuden kodissakin jo sitä ennen oli samanlaista, ei tiedä muunlaisia suhteita olevankaan.
Siinä vaiheessa, kun Maslowin tarvehierarkiassa putoaa henkiin jäämisen vietin kohdalle, tulee hullullekin tarve lähteä karkuun...
Henkinen väkivalta piti hallussaan yli 20 vuotta. Pohjalla miehen sairaalloinen mustasukkaisuus, lopulta tuli skitsofrenia lääkitys...
Ei kukaan, ikinä,koskaan, milloinkaan, voi kuvitella mitä ne vuodet piti sisällään. Moni minut tunteva ihmettelee että ylipäätään olen enää hengissä sen paineen jälkeen.
Suhdetta piti yllä lasten menettämisen pelko, kotikasvatuksessa saatu sisu ja peräänantamattomuus sekä minun hölmön usko paremmasta.
Kun lapset kasvoivat aikuisiksi päätin lähteä. Valmistelin asiaa noin vuoden verran - varmistin selustani ja sen ettei exä löydä minua.
Lähtöni jälkeen hän on uhkaillut minua ja sukulaisiani. Häiriköinyt soitoilla, teksitiviesteillä ja meilillä.
Aikoinaan ehdotin ulkopuolista apua mutta ei se tietenkään sopinut herralle.
Miten voisin määritellä oliko suhde kuinka huono....riittääkö että sanon että helvetillisen huono! Ei sellaista tilannetta kuvaamaan ole keksitty sanoja.
luulin että kun ikää tulee rauhottuu,mutta kävi päinvastoin.
Onneksi kärähti salasuhteesta,ja hänen ystävä oli niin jo kiinni ettei millään halunnut lopettaa,se oli suhteemme loppu ja voin kertoa,että nyt helpottaa,
En ole kertaakaan vihannut sitä salasuhde ystävää,mutta vihjaisin hänelle,ettei ollut helppoa elämäni.
Mutta,nyt pidän huolen vain itsestäni.
Vastaukseni löytyy tämän keskusteluaiheen yläsivulta "nimetön". On melkoisen pitkä tarina luettavaksi enkä ymmärrä miksi vielä kohta 4.5 vuoden päästä tulee painajaisia. Oli jo pari vuotta etten paljoa häntä muistanut oli sen verran hurjaa meno välillä. Kait johtunee kun näin hänet ja taas uuden (monesko) naisystävän. Edellisen kanssa ehti naimisiin ja tämä rouva lähti jo parin vuoden naimisissa olon jälkeen!!!