Näin vuoden vaihtuessa on tapana luoda katse taaksepäin menneeseen vuoteen. Vuosi 2008 oli minulle muutosten vuosi. Aloin päästä pikkuhiljaa henkisesti jaloilleni vuonna 2007 tapahtuneen avoeron jälkeen. Sain rohkeutta jättää ns. vakituisen työn, jossa en viihtynyt ja palasin synnyinmaakuntaani.
Nyt minulla on uusi työ, jossa viihdyn. Pieni, ihana vuokra-asunto, joka tuntuu kodilta ja jossa lepään ja kerään voimia tulevia haasteita varten. On ystäviä, tasapainoa ja tulevaisuudenuskoa. Läheinen suhdekin on.
Moni asia on minussa kuitenkin muuttunut kuluneen vuoden aikana. En tiedä, onko se realismia, pessimismiä vai surua. Olen tullut siihen tulokseen, että haluan asua yksin enkä usko enää kykeneväni rakastumaan. Voin kyllä ihastua ja hullaantua, mutta elämän kestävään suhteeseen en enää kohdallani usko.
Olen ihastunut ja rakastunut elämäni aikana monta kertaa. Kokenut suuren tunteen kuihtumisen tottumukseksi kymmenen vuoden aikana. Jättänyt ja tullut jätetyksi. Aloittanut monta kertaa alusta, ollut liian naivi ja pettynyt. Sellaista, mitä moni muukin on elämässään kokenut.
Viimeisin pitkä suhde ja sen loppuminen vajaat kaksi vuotta sitten jätti minuun kuitenkin sellaiset jäljet, että mikään ei ole sen jälkeen tuntunut samalta. Lähdin siihen suhteeseen loppuiäkseni. Jätin unelmatyön, muutin vieraalle paikkakunnalle, kauas ystävistä ja sukulaisista.
Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että vihdoinkin minulla oli perhe - mies, hänen kaksi lastaan ja ihana koti. Se, mikä meni pieleen on liian iso juttu analysoitavaksi tässä, mutta lopputulos oli miehen aloitteesta tapahtunut ero, josta toipuminen otti kummallekin koville.
Vaikka suhde päättyikin, suhteeni miehen lapsiin ja ex-avoanoppiini ei ole päättynyt. He ovat minulle yhä tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja tiedän minun olevan samaa heille. Exän kanssa emme ole tekemisissä, hänellä on uusi onnensa.
En kaipaa häntä, en sitä miestä, josta erosin ja jollainen hänen kuvittelen tänä päivänä olevan. Se ihminen on minulle vieras. Joskus kaipaan niitä hyviä hetkiä, joita meillä koko perheenä lasten kanssa oli. Mutta se aika on ohi.
En tiedä onko muilla samanlaisia kokemuksia, että uusi, tavoitteeltaan loppuiän kestävä suhde tuntuu mahdottomalta ja epätodennäköiseltä hyvin voimakkaan suhteen jälkeen, vaikka suhteen päättymisestä olisi jo kulunut aikaa. En ole mitenkään epätoivoinen, en ole haku päällä, en etsi mitään - tuntuu vain siltä, että en edes usko enää sellaisen suhteen ja tunteen olemassaoloon.
Jos joku on kokenut samankaltaisia tuntemuksia, kuulisin tarinanne mielellään.
Nyt minulla on uusi työ, jossa viihdyn. Pieni, ihana vuokra-asunto, joka tuntuu kodilta ja jossa lepään ja kerään voimia tulevia haasteita varten. On ystäviä, tasapainoa ja tulevaisuudenuskoa. Läheinen suhdekin on.
Moni asia on minussa kuitenkin muuttunut kuluneen vuoden aikana. En tiedä, onko se realismia, pessimismiä vai surua. Olen tullut siihen tulokseen, että haluan asua yksin enkä usko enää kykeneväni rakastumaan. Voin kyllä ihastua ja hullaantua, mutta elämän kestävään suhteeseen en enää kohdallani usko.
Olen ihastunut ja rakastunut elämäni aikana monta kertaa. Kokenut suuren tunteen kuihtumisen tottumukseksi kymmenen vuoden aikana. Jättänyt ja tullut jätetyksi. Aloittanut monta kertaa alusta, ollut liian naivi ja pettynyt. Sellaista, mitä moni muukin on elämässään kokenut.
Viimeisin pitkä suhde ja sen loppuminen vajaat kaksi vuotta sitten jätti minuun kuitenkin sellaiset jäljet, että mikään ei ole sen jälkeen tuntunut samalta. Lähdin siihen suhteeseen loppuiäkseni. Jätin unelmatyön, muutin vieraalle paikkakunnalle, kauas ystävistä ja sukulaisista.
Ensimmäistä kertaa elämässäni koin, että vihdoinkin minulla oli perhe - mies, hänen kaksi lastaan ja ihana koti. Se, mikä meni pieleen on liian iso juttu analysoitavaksi tässä, mutta lopputulos oli miehen aloitteesta tapahtunut ero, josta toipuminen otti kummallekin koville.
Vaikka suhde päättyikin, suhteeni miehen lapsiin ja ex-avoanoppiini ei ole päättynyt. He ovat minulle yhä tärkeitä ja rakkaita ihmisiä ja tiedän minun olevan samaa heille. Exän kanssa emme ole tekemisissä, hänellä on uusi onnensa.
En kaipaa häntä, en sitä miestä, josta erosin ja jollainen hänen kuvittelen tänä päivänä olevan. Se ihminen on minulle vieras. Joskus kaipaan niitä hyviä hetkiä, joita meillä koko perheenä lasten kanssa oli. Mutta se aika on ohi.
En tiedä onko muilla samanlaisia kokemuksia, että uusi, tavoitteeltaan loppuiän kestävä suhde tuntuu mahdottomalta ja epätodennäköiseltä hyvin voimakkaan suhteen jälkeen, vaikka suhteen päättymisestä olisi jo kulunut aikaa. En ole mitenkään epätoivoinen, en ole haku päällä, en etsi mitään - tuntuu vain siltä, että en edes usko enää sellaisen suhteen ja tunteen olemassaoloon.
Jos joku on kokenut samankaltaisia tuntemuksia, kuulisin tarinanne mielellään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Älä nyt murehdi, tämä on ihan pelkkää huuhaata tämä "enkä usko enää kykeneväni rakastumaan"...kyllä pystyt. En minäkään eron jälkeen kuvitellut, että jakaisin arkeni kenenkään kanssa("ikinä enää"), mutta toisin kävi.
Niin sitä vaan kuule nousee kanveesista uudelleen, vaikka kuinka lyötäs maahan, trust me.
siltä, että vaikka sanotaan, ettei koskaan pitäisi sanoa ei koskaan, silti tulee sellaisia hetkiä....
Räpiköin 10-vuotisen avioliiton raunioilla. Viime yönä puhuimme eron virallisista asioista - mitä tehdän talolle ym - mutta ei tilanne siitä vaan selvinnyt. Tunteet miestä kohtaan ovat pikkuhiljaa kuihtuneet pois viimeisen parin-kolmen vuoden aikana. Nyt on takki niin tyhjä, että olen päätynyt ajattelemaan samoin kuin sinä: ei enää parisuhdetta meikäläiselle, kiitos! Tämä on toinen pitempi suhde nelikymppisessä elämässäni, ja näillä näkymillä saa myös viimeiseksi jäädä. Ehkei minua sitten ole luotu pysyvään parisuhteeseen... En pidä itseäni sellaisena, joka kyllästyy toiseen arjen tullen - mutta eiköhän sen arjen kuitenkin pitäisi olla muutakin kuin kaksi toistensa ohitse kulkevaa ihmistä, joiden intressit ovat aivan eri maailmoissa... Jotenkin sitä on kovin pettynyt itseensä ja siihen, ettei nytkään pystynyt parempaan... Pettynyt toiseen siinä, ettei häneltäkään sitä yritystä irronnut yhtään enempää... Molemmilla ehkä mielessä kysymys: enkö ollut enemmän arvoinen?
En tiedä, onko aika aivan kypsä vielä... Vaikka toivoa suhteen jatkamiselle ei tunnu löytyvän, silti sattuu hirvittävästi ajatella mahdollista muuttoa pois yhteisestä kodista / kodin myymistä... Hirvittää järjestellä uudelleen lapsen kouluasioita... Mutta mikä ei tapa, vahvistaa - toivottavasti vuoden 2009 lopussa valoisemmissa merkeissä...