Rautavaaran tuotannosta on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Hänen sävellyksensä ovat synkkiä, sulkeutuneita, kakofonisia, häiriintyneitä, ahdistuneita ja vaikka mitä negatiivista. Ovatko sävellykset kertomuksia hänen omasta elämästään? Siitä, kuinka lapsena sai joka päivä selkäänsä ja teini-iässä koulukavereilta turpaan?
On vaikea kuvitella sävellysten lähteneen ihan terveeltä pohjalta, sillä niin synkkiä ne ovat. On kuin joka teokseeen olisi pitänyt mahduttaa valtava määrä elettyä tuskaa ja kipua.
Kuuntelin YouTubesta melkoisen määrän hänen tekeleitään. Pianokappaleet ovat kuin tehty ihmiselle, joka ei hallitse hermojaan. Vikahan ei ole pianistin, vaan säveltäjän. Ei piano ole mikään lyömäsoitin, vaikka siinä vasarat ovatkin. Kamalaa kuunneltavaa.
Kuorokappaleet ovat niin oma lukunsa, että niitä ei oikein sanoilla voi kuvailla. Eikö niihinkään saatu mahtumaan minkäänlaista melodiaa? Edes pientä pätkää? "Sävelmät" ovat kuin umpihumalassa tehtyjä.
Klassiselle kitarallekin siellä näkyi olevan "sävellys". Sitä katsellessa ja kuunnellessa leuka viimeistään putoaa alas. Ei ihastuksesta, vaan hölmistyksestä ja hämmästyksestä. Jätkä hankaa kitaran yläkieliä lusikalla hakaten samalla vasemmalla kädellään alakieliä! Näinkö "sävellys" on tarkoitettu tulkittavaksi? Onko tämä Rautavaaran vastine Eddie Van Halenille, joka konserteissaan ulvotti kitaraansa akkuporalla?
Onkohan kukaan muu säveltänyt yhtä synkkää kamaa kuin Rautavaara? Sen ymmärtäisi, jos tuotanto olisi vain lyhyeltä kaudelta, mutta näin ei ole. Maalarikin maalaa eri tyyleillä uransa eri vaiheissa luoden varjoille vastakohtia, eli valoa, mutta Rautavaara on näköjään päättänyt pysyä varjossa.
On vaikea kuvitella sävellysten lähteneen ihan terveeltä pohjalta, sillä niin synkkiä ne ovat. On kuin joka teokseeen olisi pitänyt mahduttaa valtava määrä elettyä tuskaa ja kipua.
Kuuntelin YouTubesta melkoisen määrän hänen tekeleitään. Pianokappaleet ovat kuin tehty ihmiselle, joka ei hallitse hermojaan. Vikahan ei ole pianistin, vaan säveltäjän. Ei piano ole mikään lyömäsoitin, vaikka siinä vasarat ovatkin. Kamalaa kuunneltavaa.
Kuorokappaleet ovat niin oma lukunsa, että niitä ei oikein sanoilla voi kuvailla. Eikö niihinkään saatu mahtumaan minkäänlaista melodiaa? Edes pientä pätkää? "Sävelmät" ovat kuin umpihumalassa tehtyjä.
Klassiselle kitarallekin siellä näkyi olevan "sävellys". Sitä katsellessa ja kuunnellessa leuka viimeistään putoaa alas. Ei ihastuksesta, vaan hölmistyksestä ja hämmästyksestä. Jätkä hankaa kitaran yläkieliä lusikalla hakaten samalla vasemmalla kädellään alakieliä! Näinkö "sävellys" on tarkoitettu tulkittavaksi? Onko tämä Rautavaaran vastine Eddie Van Halenille, joka konserteissaan ulvotti kitaraansa akkuporalla?
Onkohan kukaan muu säveltänyt yhtä synkkää kamaa kuin Rautavaara? Sen ymmärtäisi, jos tuotanto olisi vain lyhyeltä kaudelta, mutta näin ei ole. Maalarikin maalaa eri tyyleillä uransa eri vaiheissa luoden varjoille vastakohtia, eli valoa, mutta Rautavaara on näköjään päättänyt pysyä varjossa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Rautavaara rules!
menevän jo perille
ja teette itsenne naurunalaisiksi.
Kuten jo aiemmin olen sanonut: oletteko huomanneet, että se joka ei ymmärrä tekee sen aina tiettäväksi.
Ugh.
Kunpa miehen tuotannosta löytyisi edes yksi kappale, jossa on iloinen ja valoisa melodia sekä reipas tempo. Ulkomaalaisilta klasarisäveltäjiltä niitä löytyy autolasteittain. Ulkomainen klasari onkin parempaa.
On iloinen, menevä ja sellainen meininki että. Tosin pyllyt eivät siinäkään teoksessa keiku.
Mietin pääni puhki, että mikä ihme tuosta Rautavaaran musiikista tulee mieleen. Sitten sytytti: keskiaikaiset kidutusvälineet! Sävellykset ovat kuin kidutusta keskiaikaisilla välineillä. Kuorolauluista tulee mieleen takaperin soitettu munkkilatina.
laulusarja Die Liebende, ooppera Riddaren och draken saati sellaiset varhaisteokset kuin Pelimannit ja Cantus Arcticus. Kyllä sieltä muitakin sävyjä kuin synkkyyttä löytyy.
huikeita! Pelimannit myös.
nuo mestaria haukkuvat tyhmänkantamoiset.
mutta muuten joo. Rautavaaran tuotanto on hieno kaari A Soldier's Mass -teoksesta ties mihin, neljäs sinfonia, Aleksis Kivi, kuoroteokset, Unicorn-rypäs.
Mä en korvaani lotkauta noille arvosteluille kun ne eivät ole edes arvosteluja, ei sanaakaan miksi se musiikki ei muka toimi, tollasta heittelyä. Se joka kaipasi iloista melodiaa ja kunnon rytmiä, voi aina ottaa Abban, sieltä löytyy. Ei kun perse pyörimään.
Heiniön oopperahan se tosiaan on eikä Rautavaaran. Mutta Heiniö on myös näitä änkyrämodernisteiksi luokiteltuja säveltäjiä, ja Riddaren och draken on hyvä esimerkkki musiikista josta kuitenkin löytyy myös kauneutta, jos vain vaivautuu kuuntelemaan ilman ennakkoluuloja. Ja Rautavaarahan on etenkin myöhäistuotannosssaan melkeinpä romanttisen maalaileva (esim. sinfoniat viidennestä eteenpäin ja Canto III).