Paljon täällä kirjoitellaan kuinka pojat eivät saa katkaistua napanuoraa äitiinsä ja kuinka äiti vahtii poikaansa ja miniä on sitten se kauhistus.
Minun anoppini kuoli kuusikymppisenä akuuttiin sairauteen. Hän oli ihana ihminen jota kaipaan syvästi. Koko ikänsä hän oli kärsinyt appiukkoni alkoholismista, kunnes appi sitten yllättäen kymmenen vuotta sitten raitistui ja anoppi sai viimeinkin nauttia elämästä ja opetella tuntemaan uudenlaista miestään. Ja sitten tuli kuolema väliin.
Minun mieheni ei ole koskaan katkaissut napanuoraa isäänsä. Kun ostimme talon, piti ensin soittaa isälle ja kysyä, minkälainen olisi hyvä. Appiukko sitten saneli säännöt ja sellainen ostettiin. Ja minkälainen auto, ja appiukko kertoi, ja sellainen tuli taloon. Mieheni soittaa isälleen joka päivä ja ottaa vastaan ohjeita ihan jokapäiväisen elämän elämiseen. Yheteisiä lapsia meillä ei ole, mutta miehelläni on aikuisia lapsia edellisestä liitosta jotka ovat minullekin läheisiä, ja nyt kun yksi heistä meni naimisiin, tuli appiukolta ohjeita, minkälaisia elämänohjeita mieheni tulisi tälle antaa. Ja mieheni tottelee.
Mieheni on 48-vuotias ja herranähköön elänyt "itsenäistä" elämää 18-vuotiaasta, mutta isän varjo lepää raskaana hänen yllään. Vierailut apen luona ovat rankkoja. Olen hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta minua riipii se määräily ja mieheni alistuminen joka risaukseen. Ukko on seitsemänkymppinen ja still going strong, eikä mitään merkkejä rauhoittumisesta. Vaimon kuoleman jälkeen appi äkämystyi entisestään ja koittaa puuttua nyt mieheni sisaren ja veljenkin asioihin, mutta nämä pistävät vastaan. Mieheni esikoisena jostain kumman syystä uskoo isäänsä joka asiassa.
Onko muilla näin, että se ei olekaan anoppi joka päsmäröi, vaan appiukko?
Minun anoppini kuoli kuusikymppisenä akuuttiin sairauteen. Hän oli ihana ihminen jota kaipaan syvästi. Koko ikänsä hän oli kärsinyt appiukkoni alkoholismista, kunnes appi sitten yllättäen kymmenen vuotta sitten raitistui ja anoppi sai viimeinkin nauttia elämästä ja opetella tuntemaan uudenlaista miestään. Ja sitten tuli kuolema väliin.
Minun mieheni ei ole koskaan katkaissut napanuoraa isäänsä. Kun ostimme talon, piti ensin soittaa isälle ja kysyä, minkälainen olisi hyvä. Appiukko sitten saneli säännöt ja sellainen ostettiin. Ja minkälainen auto, ja appiukko kertoi, ja sellainen tuli taloon. Mieheni soittaa isälleen joka päivä ja ottaa vastaan ohjeita ihan jokapäiväisen elämän elämiseen. Yheteisiä lapsia meillä ei ole, mutta miehelläni on aikuisia lapsia edellisestä liitosta jotka ovat minullekin läheisiä, ja nyt kun yksi heistä meni naimisiin, tuli appiukolta ohjeita, minkälaisia elämänohjeita mieheni tulisi tälle antaa. Ja mieheni tottelee.
Mieheni on 48-vuotias ja herranähköön elänyt "itsenäistä" elämää 18-vuotiaasta, mutta isän varjo lepää raskaana hänen yllään. Vierailut apen luona ovat rankkoja. Olen hänen kanssaan hyvissä väleissä, mutta minua riipii se määräily ja mieheni alistuminen joka risaukseen. Ukko on seitsemänkymppinen ja still going strong, eikä mitään merkkejä rauhoittumisesta. Vaimon kuoleman jälkeen appi äkämystyi entisestään ja koittaa puuttua nyt mieheni sisaren ja veljenkin asioihin, mutta nämä pistävät vastaan. Mieheni esikoisena jostain kumman syystä uskoo isäänsä joka asiassa.
Onko muilla näin, että se ei olekaan anoppi joka päsmäröi, vaan appiukko?
Vastaukset 9
Vanhimmat
mahtaa sitten tehdä, kun hänen isänsä ottaa ja kuopataan?
JHakee ennustajan kautta isältään neuvoja?
en tiedä, mutta tuon miehen käytös kuulostaa ainakin siltä, että hänellä suuri tarve huomioida isäänsä. Ei hän varmaankaan neuvoja kysy siksi, että olisi niistä kiinnostunut vaan siksi, että haluaa osoittaa isälleen, että hänen mielipiteensä on tärkeä. Todennäköisesti isän kuolema tulee olemaan suuri järkytys, mutta myös helpotus.
miehen ostaneen talon ja auton isänsä neuvojen mukaan, mielestäni aikamoisessa ohjausnarussa on.
Autoha oli ostettu sitä merkkiä, mitä isä neuvoi.
Tiedä sitten, ostiko talon minkä isä neuvoi ostamaan.
Vastaavasti on aika surkuhupaisaa alkaa neuvoa naimisiin menneen pojalle elämän arvoista.
Mielestäni elämänarvot on parempi iskoistaa mieleen yhteisen matkan aikana.
Siskonmies sai aikoinaan hepulit, kun heidän kaksi poikaansa alkoi kapinoimaan isänsä toiveita vastaan.
Kun kerran mies on yli 40 v ja tottelee isäänsä.
On joko hyvin johdateltu tottelemaan, tai riippuvuussuhteessa.
Nyt pitää kuitenkin muistaa, että aloittajan kirjoituksen peruteella päätelmiä tehdään.
Munsta vaan tuntuu aina ja omalla kohdallakin ettei ole vanhemman huomioimisesta vaan pienestä pojasta joka epätoivoisesti yrittää ansaita isänsä rakkauden.
"mitä isä haluat, jotta rakastaisit minua... mitä tekisin jotta rakastaisit minua... isä, isä, isä..."
Tätä minäkin olen tehnyt loputtomiin ja väsyksiin kunnes ymmärsin etten koskaan tule saamaan sitä. Koskaan äitini ei pysty antamaan sitä mitä olisin lapsena häneltä tarvinnut.
Nyt se olisi myöhäistäkin, kun olen jo aikuinen.
Minulla mies 44-vuotias ja vanhemmat päättää edelleen pojan pankkisuhteen, asunnon oston jne.
Olemme uusioperhe ja elämme molemmat omilla rahoilla. Miehelläni ei lapsia. Vanhempansa käskystä mies osti kaksion "hornankuusesta". Ei mitään järkeä, nyt taloon tulee putkiremppa ja kaksion vuokrarahat ei riitä kulujen peittämiseen.
Itse joudun kustantamnaan enempi elämisestämme,
kun mieheni sijoitukset pissii.
En ymmärrä tätä vanhemissa kiinni roikkumista, selvähän se ettei mies ole itsenäinen.
asiasta kuin asiasta neuvoa. olen avoliitossa mieheni kanssa, mutta silti isoveljeni on henkilö, joka silmissäni tietää, miten raha-asiat yms. kannattaa hoitaa (tämä naurattaa avopuolisoani ja minuakin joskus).
veljeni ei aina päätä puolestani, mutta arvostan hänen mielipidettään paljon. hän on ollut työelämässä, perhe-elämässä jo vuosia, kun itse olen opiskellut.
minulla ei ole sellaisia vanhempia, joilta voisin saada neuvoja, joten käännyn aina veljeni puoleen. kun olen kartuttanut omia elämänvuosiani, osaan toivottavasti löysätä napanuoraani veljeeni.
mielestäni mielipiteen kysyminen henkilöltä, jolla saattaa olla asioista enemmän kokemusta, on normaalia ja viisastakin.
Sijoittaa kaksioon "hornankuuseen", missä ei itse tule koskaan asumaan ja ottaa siihen lainaa ja samaan aikaan siirtää omaa asunnon hankintaa.
Aivan ulkopuoliset osaa antaa viisaita neuvoja, kuten edellisessä tapauksessa.
että koko suku hyppää niitten mukaan. Varalta
ollaan valmiina koko ajan, jos tämä tyyppi taas tekee jotakin..; sitä se tarkottaa, että koko ajan soitellaan ja pidetään yhteyttä, että saa
tarkistettua, mikä on tilanne.. Se on semmonen
homma tuo holismi, että vaikka se oliskin "ohi", niin ne ihmiset, jotka siitä ovat joskus kärsineet, eivät koskaan pääse rauhaa. Käsitätkö?
Elin samanlaisessa suhteessa 7 vuotta. Mitään ei voitu ikinä hankkia tai tehdä ilman appiukon siunausta. Jopa pesukoneen ostossa piti soittaa isukille, joka ei ikinä ole sellaista edes käyttänyt. Siitä huolimatta mielipiteitä riitti ja niiden mukaan se oma kone kodinkoneliikkeestä lähti mukaan.
Kun mies yhden kerran osti auton neuvottelemasta asiasta ensin isänsä kanssa, isä piti mykkäkoulua useampia päiviä. He siis ovat samassa työpaikassa töissä (koska isä halusi pojastaan sähköasentajan, niin poikahan opiskeli alalle ja meni isänsä haluamaan työpaikkaan, jossa ei viihdy) ja tämä herätti hilpeyttä jo työkavereissakin.
Seitsemän vuotta minusta tuntui, että suhteemme oli suurennuslasin alla ja minä olin kelvoton miniä, koska omistin omiakin mielipiteitä enkä halunnut aina tanssia heidän pillinsä mukaan.
Käsittämättömiä ihmisiä koko perhe, mutta eipähän tarvitse enää olla tekemisissä. Huh!