Naiset ja "kiltteyskapina"

Siis kyllähän tässäkin pitää muistaa se "liika on liikaa". Koska liika todellakin on liikaa. Kyllähän se on totta että joskus se kiltteys ei ole ihan niin hyväksi. Pitää muistaa taas se kultainen keskitie. Ei se nyt ole hyvä suhteessakaan jos antaa toisen määrätä eikä osaa itse sanoa vastaan..

Ja se sama liiallinen kiltteys voi kyllä kostautua ihan monessa muussakin asiassa.

Bella kirjoitti:

Siis kyllähän tässäkin pitää muistaa se "liika on liikaa". Koska liika todellakin on liikaa. Kyllähän se on totta että joskus se kiltteys ei ole ihan niin hyväksi. Pitää muistaa taas se kultainen keskitie. Ei se nyt ole hyvä suhteessakaan jos antaa toisen määrätä eikä osaa itse sanoa vastaan..

Ja se sama liiallinen kiltteys voi kyllä kostautua ihan monessa muussakin asiassa.

Liiallinen kiltteys todella voi kostautua -kuten on käynyt suomen miehille maailman feministisimmässä maassa.

Ja kuten tuossa jutussa sanotaan -se voi kääntyä myös tottelevaisuudeksi kuten on käynyt suomen miehille.

---

Vai mitä kertoo esim se että puolueettomissa tieteellisissä tutkimuksissa olemme maailmaan tasa-arvoisimpia miehiä mutta samalla erolukemamme on räjähtänyt maailmaennätystasolle ja vielä sillä erikoispiirteellä että suomalainen nainen on se jättäjä lähes 3/4 tapauksista?

Entä se että meillä on lähes maailman eniten yksinäiisä talouksia tai se että vanhenemme suhteessa maailman nopeiten kansana?

Ja vaikka se että käytännössä meiltä (ja ruotsista) puuttuu ainoana maailmassa ilotytöt silti kaduilta ja kuppiloista? Ne puuttuu muun eun vastaisesti vaikka siis juuri meillä yhden ihmisten talouksia on ME lukemat ja vain meillä on ainutlaatuinen setan uranuurtaja nainen valtion päämiehenä ja armeijan ylipäällikkönä "määräilemässä"... Näin vertailuksi..

Entä mitä kertoo se että oikeastaan vain meillä on enää tämän laajuinen "palkaton pakkotyö/asetyö" vain toisellle sukupuolelle - juuri sille sukupuolelle joka muutenkin saa elää lähes 10 v vähemmän aikaa? ...Maassa joka muuten taas on tasa-arvon ykkösuudistaja maa maailmassa... Kuitenkaan tämä oikeasti maamme suurin tasa-arvo ongelma ei tunnu haittaavaan lainkaan koska kyse on miehistä (maailman kilteimmistä sellaisista)?

---

Tällaisia asioita nyt hypähti mieleen ajatuksen virtana ...jos halutaan aleta vertailemaan rehellisesti että kumpi sukupuoli suomessa se "kiltti ja alistuva" on suhteessa muuhun maailmaan? Kumpikohan sitä kapinahenkeä tarvisi esim tuon palkattoman orjatyön kohdalla ynm?

Bella kirjoitti:

Siis kyllähän tässäkin pitää muistaa se "liika on liikaa". Koska liika todellakin on liikaa. Kyllähän se on totta että joskus se kiltteys ei ole ihan niin hyväksi. Pitää muistaa taas se kultainen keskitie. Ei se nyt ole hyvä suhteessakaan jos antaa toisen määrätä eikä osaa itse sanoa vastaan..

Ja se sama liiallinen kiltteys voi kyllä kostautua ihan monessa muussakin asiassa.

Kovat arvot ovat valloillaan nykymaailmassa. Liian kiltit joutuvat usein poljetuiksi kilpailuyhteiskunnassa. Yhteisöllisyys on myös katoamassa, ja jokainen on oman onnensa seppä. Moni uskookin, että kyynärpää taktiikalla pääsee elämässä eteenpäin. Vain Hollywood elokuvissa hyvä voittaa pahan. Ei pidä olla naivi, vaikka kiltin luonteen omaisikin.

Ja lässyn lässyn teinihöpinöitä nämä jutut. Keksikää jotakin kehittävämpää. PLÄÄÄÄÄÄÄH

YVIPÄÄLLIKKÖ kirjoitti:

Liiallinen kiltteys todella voi kostautua -kuten on käynyt suomen miehille maailman feministisimmässä maassa.

Ja kuten tuossa jutussa sanotaan -se voi kääntyä myös tottelevaisuudeksi kuten on käynyt suomen miehille.

---

Vai mitä kertoo esim se että puolueettomissa tieteellisissä tutkimuksissa olemme maailmaan tasa-arvoisimpia miehiä mutta samalla erolukemamme on räjähtänyt maailmaennätystasolle ja vielä sillä erikoispiirteellä että suomalainen nainen on se jättäjä lähes 3/4 tapauksista?

Entä se että meillä on lähes maailman eniten yksinäiisä talouksia tai se että vanhenemme suhteessa maailman nopeiten kansana?

Ja vaikka se että käytännössä meiltä (ja ruotsista) puuttuu ainoana maailmassa ilotytöt silti kaduilta ja kuppiloista? Ne puuttuu muun eun vastaisesti vaikka siis juuri meillä yhden ihmisten talouksia on ME lukemat ja vain meillä on ainutlaatuinen setan uranuurtaja nainen valtion päämiehenä ja armeijan ylipäällikkönä "määräilemässä"... Näin vertailuksi..

Entä mitä kertoo se että oikeastaan vain meillä on enää tämän laajuinen "palkaton pakkotyö/asetyö" vain toisellle sukupuolelle - juuri sille sukupuolelle joka muutenkin saa elää lähes 10 v vähemmän aikaa? ...Maassa joka muuten taas on tasa-arvon ykkösuudistaja maa maailmassa... Kuitenkaan tämä oikeasti maamme suurin tasa-arvo ongelma ei tunnu haittaavaan lainkaan koska kyse on miehistä (maailman kilteimmistä sellaisista)?

---

Tällaisia asioita nyt hypähti mieleen ajatuksen virtana ...jos halutaan aleta vertailemaan rehellisesti että kumpi sukupuoli suomessa se "kiltti ja alistuva" on suhteessa muuhun maailmaan? Kumpikohan sitä kapinahenkeä tarvisi esim tuon palkattoman orjatyön kohdalla ynm?

aikaa, jolloin ei ollut vaihtoehtoja? Vielä puolivuosisataa sitten ei ollut kovinkaan usein mahdollista kenellekkään(naiselle/miehelle) erota ja aloittaa uutta elämää.
Ja nämä asiat(avioerot/liitot) eivät liity millään tavalla prostituutioon, josta halusit kirjoituksessasi mainita.

Muut kurmottavat, kukaan ei arvosta töissä jos on aina kiltti ja tekee kaiken ja on muille mieliksi. Kiltti tyttö joutuu toisten naisten hampaisiin jos ei osaa pitää puoliaan. Kiltti tyttö ei koskaan sano mistään epäkohdista vaan syyttää aina itseään kaikesta ja yrittää vielä enemmän miellyttää muita.

Päsee naimisiin miellyttämään miestä.

Liiallinen kiltteys voi aiheuttaa pahaa mieltä kun ei saa arvostusta. Koulussa pärjää, mutta miten on työelämän laita. Turha koulutus usein.

jos on kiltti kirjoitti:

Muut kurmottavat, kukaan ei arvosta töissä jos on aina kiltti ja tekee kaiken ja on muille mieliksi. Kiltti tyttö joutuu toisten naisten hampaisiin jos ei osaa pitää puoliaan. Kiltti tyttö ei koskaan sano mistään epäkohdista vaan syyttää aina itseään kaikesta ja yrittää vielä enemmän miellyttää muita.

Päsee naimisiin miellyttämään miestä.

Liiallinen kiltteys voi aiheuttaa pahaa mieltä kun ei saa arvostusta. Koulussa pärjää, mutta miten on työelämän laita. Turha koulutus usein.

sitä linkin tekstiä. Mut tottahan tietty on et jos on liian kiltti niin joutuu helposti toisten hampaisiin, oli sit opiskelemassa tai töissä. Mut siksipä onkin hyvä opetella puolustautumaan ja olemaan vähän ilkeäkin. Kyllä minä uskon siihen et ne jotka pärjää koulussa hyvin, pärjäävät myös siellä työelämässäkin ihan yhtä hyvin.

jos on kiltti kirjoitti:

Muut kurmottavat, kukaan ei arvosta töissä jos on aina kiltti ja tekee kaiken ja on muille mieliksi. Kiltti tyttö joutuu toisten naisten hampaisiin jos ei osaa pitää puoliaan. Kiltti tyttö ei koskaan sano mistään epäkohdista vaan syyttää aina itseään kaikesta ja yrittää vielä enemmän miellyttää muita.

Päsee naimisiin miellyttämään miestä.

Liiallinen kiltteys voi aiheuttaa pahaa mieltä kun ei saa arvostusta. Koulussa pärjää, mutta miten on työelämän laita. Turha koulutus usein.

sama kuin kiltti.

ei ole kirjoitti:

sama kuin kiltti.

usein kiltti on myös alistuja.

jos on kiltti kirjoitti:

Muut kurmottavat, kukaan ei arvosta töissä jos on aina kiltti ja tekee kaiken ja on muille mieliksi. Kiltti tyttö joutuu toisten naisten hampaisiin jos ei osaa pitää puoliaan. Kiltti tyttö ei koskaan sano mistään epäkohdista vaan syyttää aina itseään kaikesta ja yrittää vielä enemmän miellyttää muita.

Päsee naimisiin miellyttämään miestä.

Liiallinen kiltteys voi aiheuttaa pahaa mieltä kun ei saa arvostusta. Koulussa pärjää, mutta miten on työelämän laita. Turha koulutus usein.

Kiltteys on hyväntahtoisuutta ja toisen huomioon ottamista. Siis ilkeyden ja pahuuden vastakohta. Ei se ole vain toisen miellyttämistä ja ikuista periksi antamista. Kiltti voi sanoa reilusti mielipiteensä ja olla silti edelleen kiltti.

Kilttikin voi pitää puolensa kirjoitti:

Kiltteys on hyväntahtoisuutta ja toisen huomioon ottamista. Siis ilkeyden ja pahuuden vastakohta. Ei se ole vain toisen miellyttämistä ja ikuista periksi antamista. Kiltti voi sanoa reilusti mielipiteensä ja olla silti edelleen kiltti.

juuri niin kuin se on.

lukenut kirjoitti:

sitä linkin tekstiä. Mut tottahan tietty on et jos on liian kiltti niin joutuu helposti toisten hampaisiin, oli sit opiskelemassa tai töissä. Mut siksipä onkin hyvä opetella puolustautumaan ja olemaan vähän ilkeäkin. Kyllä minä uskon siihen et ne jotka pärjää koulussa hyvin, pärjäävät myös siellä työelämässäkin ihan yhtä hyvin.

Tutkimukset ja usea käytäntö osoittaa, että koulumenestys ja huippupärjääminen työelämässä EIVÄT kohtaa!
Tai - mitä tarkoitetaan pärjäämisellä? Tehdä kiltisti annetut työt ja saada työnantaja menestymään? Vai että saa OMAN elämänsä Unelmoimaansa tavoitteeseen?

mutta.. kirjoitti:

usein kiltti on myös alistuja.

Siis, jos naiset pitää vaihtoehtoina vain kapinaa tai jatkuvaa alistumisen vaaraa, niin eikö heidän maailmansa ole melkoisen mustavalkoinen? Eikö ole kova työ, ja humaanisti ajatellen (jokainen ihminen on faktisesti heikko, rajallinen, toisia tarvitseva) myös haitallista, elää maailmassa, jossa alistuminen on jatkuva uhka? Voisiko tässä ajattelussa olla jotain pahasti vialla, sellaista, joka ulottuu koko yhteiskuntamme hyvinvointiin?

Naisten maailma on naisten kertomusten pohjalta sellainen, että ollaan yhteisöllisiä, mutta yhteisössä vallitsevat tietyt säännöt, mm. räikeä kilpaileminen ja myös jonkinasteinen jatkuva tilivelvollisuus muille. Miksi naisten yhteisöt eivät helposti arvosta kiltteyttä, eli miksi panssaroitua ja yksinkertaistaa maailmaansa siten, että joko olen kapinoiva tai sitten vaarana on alistuminen? Ei elämän ja ajattelun tarvitse olla noin yksinkertaista, ja voisin ajatella, että tuollaisista mustavalkoideologioista kärsii koko ihminen.

Miehillä ei vastaavaa ole yhtä paljon, koska miehet eivät ole yhtä paljon koheesiossa mihinkään ryhmään vaan uskaltavat monesti olla enemmän "itsejään". Tuo naisten strategia kuulostaa kovin kapea-alaiselta ja teennäiseltä, jopa politisoidulta.

Toki on totta, että jotkut miehetkin kärsivät maskuliinisuuden ihanteesta (ei mitään tunteita, ei ajattelua vaan tekoja...), mutta kuitenkin asia ei enää tänään ole yhtä akuutti, johtuen luultavasti siitä, että feminismi elää, mutta rooseveltlainen maskuliinisuus on menettänyt kannatustaan.

Kilttikin voi pitää puolensa kirjoitti:

Kiltteys on hyväntahtoisuutta ja toisen huomioon ottamista. Siis ilkeyden ja pahuuden vastakohta. Ei se ole vain toisen miellyttämistä ja ikuista periksi antamista. Kiltti voi sanoa reilusti mielipiteensä ja olla silti edelleen kiltti.

Kommenteista saa sen kuvan, että kiltit ovat yksinkertaisia hölmöjä, joita voikin käyttää hyväksi. Totta kuitenkin on, että kilttien varassa tämäkin yhteiskunta pysyy kasassa. Pahalta kuitenkin näyttää, koska tylyys ja oman edun tavoittelu on jopa muotia. Ajatelkaapa seurauksia. Onko tosiaan kiva koko ajan taistella ja olla hyökkäysasemissa? Kiltti ihminen on hienotunteinen, kuuntelee muitakin eikä ole koko ajan suuna päänä. Hänellä on enemmän älliä kuin monella itsekeskeisellä urakiiturilla. Ne, joiden itsetuntoa kehutaan, ovat usein niitä narsisteja, jotka käyttävät toisia hyväkseen. Kyllä kiltteys pitäisi palauttaa kunniaan ja rohkaista ilkeitäkin kilteiksi. Siten olisi kaikilla parempi olo. Tuntuu, että kaikkien pitäisi olla työpaikoillakin kiusaajia ja sadisteja, niin sitten olisi asiat ok. Eli päin helvettiä.

Kilttejä tarvitaan kirjoitti:

Kommenteista saa sen kuvan, että kiltit ovat yksinkertaisia hölmöjä, joita voikin käyttää hyväksi. Totta kuitenkin on, että kilttien varassa tämäkin yhteiskunta pysyy kasassa. Pahalta kuitenkin näyttää, koska tylyys ja oman edun tavoittelu on jopa muotia. Ajatelkaapa seurauksia. Onko tosiaan kiva koko ajan taistella ja olla hyökkäysasemissa? Kiltti ihminen on hienotunteinen, kuuntelee muitakin eikä ole koko ajan suuna päänä. Hänellä on enemmän älliä kuin monella itsekeskeisellä urakiiturilla. Ne, joiden itsetuntoa kehutaan, ovat usein niitä narsisteja, jotka käyttävät toisia hyväkseen. Kyllä kiltteys pitäisi palauttaa kunniaan ja rohkaista ilkeitäkin kilteiksi. Siten olisi kaikilla parempi olo. Tuntuu, että kaikkien pitäisi olla työpaikoillakin kiusaajia ja sadisteja, niin sitten olisi asiat ok. Eli päin helvettiä.

tässä lainaus.

Kiltteys on positiivista, mutta esimerkiksi tunnollisuuskiltteys voi kääntyä uuvuttavaksi suorittamiseksi. Kuuliaisuuskiltti unohtaa itsensä. Isoäiti huolehtii aina muista, mutta entä jos mummolta palaa käämit, mihin hän purkaa tunteitaan? Miellyttämiskiltti nainen passaa parisuhteen alussa miestä, vaikka olisi oikeasti laiska. Parin vuoden päästä hän muuttuu marttyyriksi, eikä mies ymmärrä, mikä tökkii.

– Toivon kirjan herättävän yhteiskunnallista keskustelua kiltteydestä. Sen arvon pitäisi nousta joka paikassa. Kilttien kapina ei tarkoita ilkeäksi ryhtymistä, Rosa Meriläinen summaa.

Kilttikin voi pitää puolensa kirjoitti:

Kiltteys on hyväntahtoisuutta ja toisen huomioon ottamista. Siis ilkeyden ja pahuuden vastakohta. Ei se ole vain toisen miellyttämistä ja ikuista periksi antamista. Kiltti voi sanoa reilusti mielipiteensä ja olla silti edelleen kiltti.

...

aloituksen kirjasta kirjoitti:

tässä lainaus.

Kiltteys on positiivista, mutta esimerkiksi tunnollisuuskiltteys voi kääntyä uuvuttavaksi suorittamiseksi. Kuuliaisuuskiltti unohtaa itsensä. Isoäiti huolehtii aina muista, mutta entä jos mummolta palaa käämit, mihin hän purkaa tunteitaan? Miellyttämiskiltti nainen passaa parisuhteen alussa miestä, vaikka olisi oikeasti laiska. Parin vuoden päästä hän muuttuu marttyyriksi, eikä mies ymmärrä, mikä tökkii.

– Toivon kirjan herättävän yhteiskunnallista keskustelua kiltteydestä. Sen arvon pitäisi nousta joka paikassa. Kilttien kapina ei tarkoita ilkeäksi ryhtymistä, Rosa Meriläinen summaa.

Uupuminen ja itsensä unohtaminen kuuluvat työntekoon toisen ja parisuhteen hyväksi. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö työn vetovuoro voisi ja tulisi olla molemmilla tasapainon vuoksi (siksi kannattaa arvostaa itseään toisessakin).

Sitä paitsi, ainakin itselleni uurastus on nautinnollista ja palkitsevaa. Toki on tärkeää myös saada vastapainoksi asioita ja huolehtia huolehtijasta, mutta missään nimessä työntekoa ja uurastusta ei saa kriminalisoida.

Meriläinen on nähdäkseni liian individualistinen sanoessaan, että itseään ei saa unohtaa. Rakastuminen ja rakkauden "pilvessä" eläminen nimenomaan ovat hetkiä, joina omasta ruumiista irtaudutaan. Jos aikoo esim. nauttia seksistä tai intohimosta, se ei käy kuin itsensä unohtaen.

Mies_28_ kirjoitti:

Siis, jos naiset pitää vaihtoehtoina vain kapinaa tai jatkuvaa alistumisen vaaraa, niin eikö heidän maailmansa ole melkoisen mustavalkoinen? Eikö ole kova työ, ja humaanisti ajatellen (jokainen ihminen on faktisesti heikko, rajallinen, toisia tarvitseva) myös haitallista, elää maailmassa, jossa alistuminen on jatkuva uhka? Voisiko tässä ajattelussa olla jotain pahasti vialla, sellaista, joka ulottuu koko yhteiskuntamme hyvinvointiin?

Naisten maailma on naisten kertomusten pohjalta sellainen, että ollaan yhteisöllisiä, mutta yhteisössä vallitsevat tietyt säännöt, mm. räikeä kilpaileminen ja myös jonkinasteinen jatkuva tilivelvollisuus muille. Miksi naisten yhteisöt eivät helposti arvosta kiltteyttä, eli miksi panssaroitua ja yksinkertaistaa maailmaansa siten, että joko olen kapinoiva tai sitten vaarana on alistuminen? Ei elämän ja ajattelun tarvitse olla noin yksinkertaista, ja voisin ajatella, että tuollaisista mustavalkoideologioista kärsii koko ihminen.

Miehillä ei vastaavaa ole yhtä paljon, koska miehet eivät ole yhtä paljon koheesiossa mihinkään ryhmään vaan uskaltavat monesti olla enemmän "itsejään". Tuo naisten strategia kuulostaa kovin kapea-alaiselta ja teennäiseltä, jopa politisoidulta.

Toki on totta, että jotkut miehetkin kärsivät maskuliinisuuden ihanteesta (ei mitään tunteita, ei ajattelua vaan tekoja...), mutta kuitenkin asia ei enää tänään ole yhtä akuutti, johtuen luultavasti siitä, että feminismi elää, mutta rooseveltlainen maskuliinisuus on menettänyt kannatustaan.

Musta elämme uusien arvojen ristiaallokossa. Naiset etsivät itseään näillä "putkiaivoilla." Naisen maailma on erilainen. Siinä tasapäistetään "siskot" ja jos olet "erilainen" (esim. nätti, rikas, älykäs) tulet taatusti raadelluksi. Tämä johtaa siihen että naiset toteuttavat elämäänsä toisten toiveiden tai mallien mukaisesti. Kilpailu on raadollista jos naisella on heikko itsetunto. Totesin tämän työpaikan pukuhuoneessa jossa yli 10 kilttiä sairaanhoitajaa kertoi menneensä muusta syystä naimisiin kuin rakkaudesta.
Olen itsenäinen aikuinen nainen enkä tunne mielenkiintoa feninismiin. Käytän rintaliiveja ja olen löytänyt naisellisen tyylini, koska olen naiseksi syntynyt. Onnellisinta on harrastaa pieniä turhamaisuuksia. Ainoa ongelmani on että kuulun ikäluokkaan missä mies tahtoo omistaa. Jopa psykiatrini oli sitä mieltä etten ole arvokas ihmisenä koska en ole miehen omaisuutta. Hups! Minua on hallinnoinut koko elämäni yksi lääkäri, vain siksi että olin syntynyt liian nätiksi. Olen kokenut siis hylkäämisen, yksinjäämisen ja "pohjalle putoatamisen." Aforismit esim. vain yksin voi olla yhdessä, tai heikkoudesta löytää vahvuuden ovat toteutuneet elämässäni. Maailmaamme hallitsee itseasiassa yhteisölliset arvot. Seksikkäänä naisena tunnen vieläkin ihollani vihan. Sillä olen ollut uhka. Uskovaisten ihmisten mielestä olen syntinen nainen. Kukaan ei vaan ole muistanut kysyä minulta mitä ajattelen tai tunnen. Voiko olla että todellinen ihmisyys voi syntyä vain kärsimyksen kautta.
Taustalla voimana on minusta siis seksi ja uskonnot. Uskonnon nimissä voi harrastaa hirveyksiä. Näin minä sen olen tuntenut!

aikuinen nainen kirjoitti:

Musta elämme uusien arvojen ristiaallokossa. Naiset etsivät itseään näillä "putkiaivoilla." Naisen maailma on erilainen. Siinä tasapäistetään "siskot" ja jos olet "erilainen" (esim. nätti, rikas, älykäs) tulet taatusti raadelluksi. Tämä johtaa siihen että naiset toteuttavat elämäänsä toisten toiveiden tai mallien mukaisesti. Kilpailu on raadollista jos naisella on heikko itsetunto. Totesin tämän työpaikan pukuhuoneessa jossa yli 10 kilttiä sairaanhoitajaa kertoi menneensä muusta syystä naimisiin kuin rakkaudesta.
Olen itsenäinen aikuinen nainen enkä tunne mielenkiintoa feninismiin. Käytän rintaliiveja ja olen löytänyt naisellisen tyylini, koska olen naiseksi syntynyt. Onnellisinta on harrastaa pieniä turhamaisuuksia. Ainoa ongelmani on että kuulun ikäluokkaan missä mies tahtoo omistaa. Jopa psykiatrini oli sitä mieltä etten ole arvokas ihmisenä koska en ole miehen omaisuutta. Hups! Minua on hallinnoinut koko elämäni yksi lääkäri, vain siksi että olin syntynyt liian nätiksi. Olen kokenut siis hylkäämisen, yksinjäämisen ja "pohjalle putoatamisen." Aforismit esim. vain yksin voi olla yhdessä, tai heikkoudesta löytää vahvuuden ovat toteutuneet elämässäni. Maailmaamme hallitsee itseasiassa yhteisölliset arvot. Seksikkäänä naisena tunnen vieläkin ihollani vihan. Sillä olen ollut uhka. Uskovaisten ihmisten mielestä olen syntinen nainen. Kukaan ei vaan ole muistanut kysyä minulta mitä ajattelen tai tunnen. Voiko olla että todellinen ihmisyys voi syntyä vain kärsimyksen kautta.
Taustalla voimana on minusta siis seksi ja uskonnot. Uskonnon nimissä voi harrastaa hirveyksiä. Näin minä sen olen tuntenut!

oli tuo:

"Jopa psykiatrini oli sitä mieltä etten ole arvokas ihmisenä koska en ole miehen omaisuutta."

Mikäli psykiatrisi on todella ilmaissut asian tuolla tavalla, hän ansaitsee persuksiinsa kengän kuvan. Jollei hän sitten käyttänyt käänteistä psykologiaa, saadakseen sinut uhopäälle: "Vai NIIN, minäpäs näytän!"

Mitä ne kymmenen sairaanhoitajaa muuten ovat kertoneet syiksi, että ovat menneet naimisiin, jos ei rakkaudesta? Olisi mielenkiintoista tietää...

Kilttikin voi pitää puolensa kirjoitti:

Kiltteys on hyväntahtoisuutta ja toisen huomioon ottamista. Siis ilkeyden ja pahuuden vastakohta. Ei se ole vain toisen miellyttämistä ja ikuista periksi antamista. Kiltti voi sanoa reilusti mielipiteensä ja olla silti edelleen kiltti.

tuon enää paremmin sanoa.

Mies_28_ kirjoitti:

Siis, jos naiset pitää vaihtoehtoina vain kapinaa tai jatkuvaa alistumisen vaaraa, niin eikö heidän maailmansa ole melkoisen mustavalkoinen? Eikö ole kova työ, ja humaanisti ajatellen (jokainen ihminen on faktisesti heikko, rajallinen, toisia tarvitseva) myös haitallista, elää maailmassa, jossa alistuminen on jatkuva uhka? Voisiko tässä ajattelussa olla jotain pahasti vialla, sellaista, joka ulottuu koko yhteiskuntamme hyvinvointiin?

Naisten maailma on naisten kertomusten pohjalta sellainen, että ollaan yhteisöllisiä, mutta yhteisössä vallitsevat tietyt säännöt, mm. räikeä kilpaileminen ja myös jonkinasteinen jatkuva tilivelvollisuus muille. Miksi naisten yhteisöt eivät helposti arvosta kiltteyttä, eli miksi panssaroitua ja yksinkertaistaa maailmaansa siten, että joko olen kapinoiva tai sitten vaarana on alistuminen? Ei elämän ja ajattelun tarvitse olla noin yksinkertaista, ja voisin ajatella, että tuollaisista mustavalkoideologioista kärsii koko ihminen.

Miehillä ei vastaavaa ole yhtä paljon, koska miehet eivät ole yhtä paljon koheesiossa mihinkään ryhmään vaan uskaltavat monesti olla enemmän "itsejään". Tuo naisten strategia kuulostaa kovin kapea-alaiselta ja teennäiseltä, jopa politisoidulta.

Toki on totta, että jotkut miehetkin kärsivät maskuliinisuuden ihanteesta (ei mitään tunteita, ei ajattelua vaan tekoja...), mutta kuitenkin asia ei enää tänään ole yhtä akuutti, johtuen luultavasti siitä, että feminismi elää, mutta rooseveltlainen maskuliinisuus on menettänyt kannatustaan.

pääsi oikein putkiaivo toteuttamaan itseään...älähän nyt ihan tukehdu omaan mahdottomuuteesi ja erinomaisuuteesi ja vedä henkeä välillä jaopettele ymmärtämään ettei täällä pärjää jos näyttää olevan koppava ja muka osaa vain hienoja sanoja peräkkäin kirjoitella jos ei ymmärrä niiden merkitystä...joten jospa vain kertoisit omin sanoin...hauskaa saada esimerkkejä kommenttiisi...:)))

minun mielestä kirjoitti:

oli tuo:

"Jopa psykiatrini oli sitä mieltä etten ole arvokas ihmisenä koska en ole miehen omaisuutta."

Mikäli psykiatrisi on todella ilmaissut asian tuolla tavalla, hän ansaitsee persuksiinsa kengän kuvan. Jollei hän sitten käyttänyt käänteistä psykologiaa, saadakseen sinut uhopäälle: "Vai NIIN, minäpäs näytän!"

Mitä ne kymmenen sairaanhoitajaa muuten ovat kertoneet syiksi, että ovat menneet naimisiin, jos ei rakkaudesta? Olisi mielenkiintoista tietää...

Kiitos vastauksesta! Jokaiselle naiselle päivä prinsessana on UNELMA. Olen sen ikäinen että naimisiin on menty joko vanhempien toiveesta tai vain siksi kun löysi jonkun. Ei asuttu avoliitossa. Ei ollut sallittua. Naimisiin meno aiheuttaa hämmennystä ja harva siinä mahdottoman järkevä on. Eikö sitä sanota että moni rakastuu unelmiinsa. Häiden pito maksaa ja moni sanoi katsoneensa varakkaan miehen. Senhän on todettu edelleenkin olevan yksi merkittävin peruste.
Tähän toiseen sanoisin että kyllä täällä Itä-Suomessa arvomaailma on sellainen. Se tulee kirkosta (huom. Luther säätiö) sen kannattajia ovat niin psykiatrit kuin muutkin lääkärit. Toiminta on kuin suoraan mafiasta. Toinen puoli siitä on alhainen moraali ja väkivalta. Juonittelua. Absoluuttinen valta. Uhri ei saa apua. Jos mua kiusasi toinen lääkäri toinen antaa terapiaa kovalla rahalla, joten taustalla on raha. Ystävättäreni, varakas nainen, sai niin vahvoja lääkkeitä että sekosi alkoholia juotuaan. Olen viestinyt tästä lääkäreiden ylläpitämästä toiminnasta mahd. monipuolisesti. Kaikkiin ajankohtaisiin ohjelmiin, työsuojelupiiri täällä kuuluu samaan naisvastaiseen verkostoon.

Tyttäreni opiskeli silloin Saksassa ja yritimme pärjät, joten ajattelin silloin että mitä se toi äijä mun elämästä mitään tietää.

Yhteisö on sairastunut. Siihen löytyy teoria. Mun ex-ystävättäretkin ovat hiljaa, eivät auta, koska pelätään. Musta on sanottu että olen vaarallinen nainen. DaVinci-koodissa kerrotaan ilmiöstä. Olen miettinyt miksi minulle kävi näin. Kuulin että olin ollut silloin liian nätti.

old_profile_27319 kirjoitti:

Tutkimukset ja usea käytäntö osoittaa, että koulumenestys ja huippupärjääminen työelämässä EIVÄT kohtaa!
Tai - mitä tarkoitetaan pärjäämisellä? Tehdä kiltisti annetut työt ja saada työnantaja menestymään? Vai että saa OMAN elämänsä Unelmoimaansa tavoitteeseen?

tutkimukset sellaista osoittaa? En kyllä usko tuollaiseen. Nimenomaan omia unelmia ja tavoitteita pitää olla ja yrittää tavoitella niitä. Et tainnut oikein ymmärtää mitä tarkoitin tuossa edellisessä vastauksessa. Ei kiltteys tarkoita muiden edessä nöyristelyä ja oman tahdon puuttumista.

Olen huomannut että vanhemmat naiset, noin 50-60 vuotiaat ovat aivan mielettömän kilttejä, tekevät ihan mitä tahansa eivätkä ikinä saa arvostusta ja kiitosta osakseen. Moni pitää heitä itsestään selvyytenä. Valitettavasti kyseiset naiset ovat usein pahoillaan tai jopa katkeria siitä kun eivät saa arvostusta. Se on sääli.

Nuoremmat naiset osaavat pitää puolensa paremmin, ettei ihan miksikään kahvinkeittäjäksi joudu hyvälläkään koulutuksella.

On se hankalaa uutena työntekijänä kieltäytyä tekemästä kaikkea mahdollista jos on koeaika päällä ja sitten se usein vaan jää, että tekee kaikkea muuta paitsi omia hommiaan.

nainen myös. kirjoitti:

Olen huomannut että vanhemmat naiset, noin 50-60 vuotiaat ovat aivan mielettömän kilttejä, tekevät ihan mitä tahansa eivätkä ikinä saa arvostusta ja kiitosta osakseen. Moni pitää heitä itsestään selvyytenä. Valitettavasti kyseiset naiset ovat usein pahoillaan tai jopa katkeria siitä kun eivät saa arvostusta. Se on sääli.

Nuoremmat naiset osaavat pitää puolensa paremmin, ettei ihan miksikään kahvinkeittäjäksi joudu hyvälläkään koulutuksella.

On se hankalaa uutena työntekijänä kieltäytyä tekemästä kaikkea mahdollista jos on koeaika päällä ja sitten se usein vaan jää, että tekee kaikkea muuta paitsi omia hommiaan.

Minun äiti, joka on kohta 70 on tosiaan katkera, ei kuulemma kukaan arvosta ja sitä rataa.

totuutta. kirjoitti:

Minun äiti, joka on kohta 70 on tosiaan katkera, ei kuulemma kukaan arvosta ja sitä rataa.

Ongelma on kotona työtään tehneillä naisilla kun he eivät saa minkäänlaista ulkopuolista arvostusta. Nainen saattanut hoitaa perheen, lapset, kodin, maalaistalon ja työt mutta kun ei kukaan ulkopuolinen arvosta niin on se surku.

Sama myös jos puurtaa pienellä palkalla töissä tekemässä omat ja muiden työt (kuten moni 50-60 vuotias nainen tekee) niin eipä siitä kiitosta saa. Se on surku.

nainen myös. kirjoitti:

Olen huomannut että vanhemmat naiset, noin 50-60 vuotiaat ovat aivan mielettömän kilttejä, tekevät ihan mitä tahansa eivätkä ikinä saa arvostusta ja kiitosta osakseen. Moni pitää heitä itsestään selvyytenä. Valitettavasti kyseiset naiset ovat usein pahoillaan tai jopa katkeria siitä kun eivät saa arvostusta. Se on sääli.

Nuoremmat naiset osaavat pitää puolensa paremmin, ettei ihan miksikään kahvinkeittäjäksi joudu hyvälläkään koulutuksella.

On se hankalaa uutena työntekijänä kieltäytyä tekemästä kaikkea mahdollista jos on koeaika päällä ja sitten se usein vaan jää, että tekee kaikkea muuta paitsi omia hommiaan.

ei mitään naisia olekaan, vaan sinkkuelämää-horoja. Suomessa on paljon suurempi ero nuorten naisten ja vanhojen naisten käytöksessä, kuin nuorten miesten ja vanhojen miesten käytöksessä. Miehet ovat sukupuolensa vankeja edelleen, mutta naisille on nykyään kaikki sallittua. Ja (nuoret) naiset eivät enää toteuta pienintäkään naisellisuutta. Ei se naisellisuuden puute niin paljon muuten haittaisi, mutta kun naiset samalla itse ovat kaikkein tiukimmin valvomassa ettei mies poikkea miehen jäykästä, väkivaltaisesta jörrikkäroolista.

MISSÄ ON OIKEUDENMUKAISUUS?

nainen vielä. kirjoitti:

Ongelma on kotona työtään tehneillä naisilla kun he eivät saa minkäänlaista ulkopuolista arvostusta. Nainen saattanut hoitaa perheen, lapset, kodin, maalaistalon ja työt mutta kun ei kukaan ulkopuolinen arvosta niin on se surku.

Sama myös jos puurtaa pienellä palkalla töissä tekemässä omat ja muiden työt (kuten moni 50-60 vuotias nainen tekee) niin eipä siitä kiitosta saa. Se on surku.

Näin on.Monessa työpaikassa työnantaja käyttää hyväkseen/ vetoaa naisten kiltteyteen. Mm terveydenhuoltoalalla naisia ollaan vuosia pidetty aina joustavian kiltteinä työntekijöinä. Etiikan mukaan osataan vedota aina.Jos jostain epäkohdasta on uskaltanut kysyä tai alkanut ajaa epäkohtaa oikeaan suuntaan.On saanut painostusta ja uhkailua vastapuoleleta.Jos em alalla olisi enemmän miehiä,niin tämäkin väärinmenettely olisi loppunut vuosia sitten.Elämme vuotta 2009.Nyt on viimeistään aika saada asiat päivitettyä kohdalleen ja naisille kuuluu asianmukainen kohtelu ja alistaminen on vaan loputtava.Lait kuuluvat molempien osapuolten noudetattavaksi.

miehen mielipide kirjoitti:

ei mitään naisia olekaan, vaan sinkkuelämää-horoja. Suomessa on paljon suurempi ero nuorten naisten ja vanhojen naisten käytöksessä, kuin nuorten miesten ja vanhojen miesten käytöksessä. Miehet ovat sukupuolensa vankeja edelleen, mutta naisille on nykyään kaikki sallittua. Ja (nuoret) naiset eivät enää toteuta pienintäkään naisellisuutta. Ei se naisellisuuden puute niin paljon muuten haittaisi, mutta kun naiset samalla itse ovat kaikkein tiukimmin valvomassa ettei mies poikkea miehen jäykästä, väkivaltaisesta jörrikkäroolista.

MISSÄ ON OIKEUDENMUKAISUUS?

pakaaa puhut , kyllä näin on että koulutus ratkaisee käytöksessä ja kilttiyedessä. Monet miehet eivät osaa ollenkaan käyttäytyä . Jos tehtäs tutkimus niin prosenttuaalliseti miehet häviäisivät. Kyllä naiset on aina kiltimpiä olleet kuin miehet . Miehet ovat kauhean väkivaltaisia nykyään ja heillä aina vaan se yksi asia mielessä Seksi isolla S:LLä

eittuu_200 kirjoitti:

pakaaa puhut , kyllä näin on että koulutus ratkaisee käytöksessä ja kilttiyedessä. Monet miehet eivät osaa ollenkaan käyttäytyä . Jos tehtäs tutkimus niin prosenttuaalliseti miehet häviäisivät. Kyllä naiset on aina kiltimpiä olleet kuin miehet . Miehet ovat kauhean väkivaltaisia nykyään ja heillä aina vaan se yksi asia mielessä Seksi isolla S:LLä

Joo, enpä tiedä sikamaisempia emakkoja kuin jotkut suomalaiset akateemiset naiset.
Siitä on muodostunut viime vuosituhannen lopulla
jonkinlainen pärjäävyyden mitta. Kolme- neljäkymppiset naiset saavat olla täysin rääväsuita ja rivoja, ja kanssasisaret vain ihailee. Ei kaikki alle 50v. naiset sellaisia ole, mutta moinen käytös on jo ollut pitkään
täällä turhankin hyväksyttyä. Siksi mieluiten lomailenkin keskieuroopassa, hermo kummasti lepää
kun ei tarvi katsella moisia meuhkaajia.

nainen myös. kirjoitti:

Olen huomannut että vanhemmat naiset, noin 50-60 vuotiaat ovat aivan mielettömän kilttejä, tekevät ihan mitä tahansa eivätkä ikinä saa arvostusta ja kiitosta osakseen. Moni pitää heitä itsestään selvyytenä. Valitettavasti kyseiset naiset ovat usein pahoillaan tai jopa katkeria siitä kun eivät saa arvostusta. Se on sääli.

Nuoremmat naiset osaavat pitää puolensa paremmin, ettei ihan miksikään kahvinkeittäjäksi joudu hyvälläkään koulutuksella.

On se hankalaa uutena työntekijänä kieltäytyä tekemästä kaikkea mahdollista jos on koeaika päällä ja sitten se usein vaan jää, että tekee kaikkea muuta paitsi omia hommiaan.

Moni ei sitä taida, heitä sanotaan katkeriksi vanhoiksi akoiksi ja ukoiksikin.

nainen myös. kirjoitti:

Olen huomannut että vanhemmat naiset, noin 50-60 vuotiaat ovat aivan mielettömän kilttejä, tekevät ihan mitä tahansa eivätkä ikinä saa arvostusta ja kiitosta osakseen. Moni pitää heitä itsestään selvyytenä. Valitettavasti kyseiset naiset ovat usein pahoillaan tai jopa katkeria siitä kun eivät saa arvostusta. Se on sääli.

Nuoremmat naiset osaavat pitää puolensa paremmin, ettei ihan miksikään kahvinkeittäjäksi joudu hyvälläkään koulutuksella.

On se hankalaa uutena työntekijänä kieltäytyä tekemästä kaikkea mahdollista jos on koeaika päällä ja sitten se usein vaan jää, että tekee kaikkea muuta paitsi omia hommiaan.

uuden ja tilapäisen työntekijän, varsinkin jos on ikää jo yli 50 v. on melkein mahdotonta saada samaa kohtelua kuin vakituiset ja nuoremmat työtoverit. panin työpaikkani pantiksi, kun pontevasti vastustin epäoikeudenmukaisuutta työvuoroissa. ja kas kummaa, vanhempi pomo ymmärsi ja jotain tolkkua saatiin asiaan. kaikilla ei ole rohkeutta, ei sitä minullakaan aluksi ollut, mutta päätin repästä kunnolla. ei kaduta eikä hävetä.

Mietin ihan samaa, aloittaja ei ymmärtänyt juttua tai ei edes lukenut sitä.

miehiin. Tälläkin palstalla juuri ne kaikkein häijyimmät tyypit kehuvat itseään kilteiksi.

Tuntuu, että on sellaisia "tekokilttejä", jotka esittävät vaan hyvinkin pumpulia, vaikka ovatkin häijyjä akkoja.

Kiltteyden vastakohta ei olekaan häijyys vaan oman puolensa pitäminen!

................ kirjoitti:

Kiltteyden vastakohta ei olekaan häijyys vaan oman puolensa pitäminen!

Ei tosiaankaan ole. Jokaisen pitää osata pitää puolensa, varsinkin niiden kilttien. Kiltteyden vastakohta on ihan takuuvarmasti ilkeys.

Sivusta seuraaja kirjoitti:

Ei tosiaankaan ole. Jokaisen pitää osata pitää puolensa, varsinkin niiden kilttien. Kiltteyden vastakohta on ihan takuuvarmasti ilkeys.

Valitsin hoitotyön ammatikseni ja ajattelin ettei siellä tarvitse pitää puoliaan niin paljon kun ihmiset ovat sydämellisiä ja kilttejä. Koin raaàn alistamisen. Olin ostanut ensi asunnon. Katsottiin et äläpäs nainen isottele. Järjestettiin ajojahti ja ammattitaitoni mitätöiminen, ym. Tajusin sen vasta liian myöhään kun kaikki oli tapahtunut. Sen jälkeen ei saa apua. Tiedotetaan kaikikialle et se huono ja hirveä. Terveydenhuollossa et voi olla muuta kuin oikeasti kiltti, teet tasan niin kuin muut (lääkärit)käskevät ja jos sulla on jotakin omaa ole vaiti. Niin hirveästi on kateellisia ja alistavia ihmisiä meidän alalla että toipumiseen on mennyt pari vuosikymmentä.

Sivusta seuraaja kirjoitti:

Ei tosiaankaan ole. Jokaisen pitää osata pitää puolensa, varsinkin niiden kilttien. Kiltteyden vastakohta on ihan takuuvarmasti ilkeys.

Kiltteyskapina ei tarkoita ilkeäksi ryhtymistä, vaan oman puolensa pitämistä.

juttu et väärässä olet. Jos kiltille ihmiselle on joku ollut ilkeä tai suorastaan julma/paha niin ihan varmasti kohtelu on aivan samanlaista hänenkin puoleltaan tätä kohtaan. Sanoo sellainen joka asiasta jotain tietää.

sellainen_ kirjoitti:

juttu et väärässä olet. Jos kiltille ihmiselle on joku ollut ilkeä tai suorastaan julma/paha niin ihan varmasti kohtelu on aivan samanlaista hänenkin puoleltaan tätä kohtaan. Sanoo sellainen joka asiasta jotain tietää.

ymmärtääkseni päde ihmiseen joka on ilkeä, julma ja/tai paha.

kiltti ei kirjoitti:

ymmärtääkseni päde ihmiseen joka on ilkeä, julma ja/tai paha.

millainen on kiltti ihminen? Kyllä se kilttikin osaa suuttua ja olla jopa ilkeäkin. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Puolensa pitäminen on tosi tärkeä juttu jos meinaa pärjätä. ;)

tietää kirjoitti:

millainen on kiltti ihminen? Kyllä se kilttikin osaa suuttua ja olla jopa ilkeäkin. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Puolensa pitäminen on tosi tärkeä juttu jos meinaa pärjätä. ;)

Olen lähes kuuskymppinen nainen,olen sinkku ja seurustelen ikäiseni miehen kanssa,joka aina sanoo,että kyllä sinä olet kiltti ihminen.En ymmärtänyt tätä ja kyselin muiltakin tuttavilta asiaa ja muut sanoivat samaa. Itse en mielestäni ole kiltti,mutta ajateltuani asiaa,tulin tulokseen ,että olen kai jotenkin "synnynnäinen" kiltti.Osaan myös suuttua,viimeksi kaksikymmentäkolme vuotta sitten,kun jätin mieheni.Siihen oli painavat syyt,mutta senjälkeen ei ole tarvinut suuttua kertaakaan.

Pieni nainen kirjoitti:

Olen lähes kuuskymppinen nainen,olen sinkku ja seurustelen ikäiseni miehen kanssa,joka aina sanoo,että kyllä sinä olet kiltti ihminen.En ymmärtänyt tätä ja kyselin muiltakin tuttavilta asiaa ja muut sanoivat samaa. Itse en mielestäni ole kiltti,mutta ajateltuani asiaa,tulin tulokseen ,että olen kai jotenkin "synnynnäinen" kiltti.Osaan myös suuttua,viimeksi kaksikymmentäkolme vuotta sitten,kun jätin mieheni.Siihen oli painavat syyt,mutta senjälkeen ei ole tarvinut suuttua kertaakaan.

Voi olla eää täällä Itä-Suomessa on miehetkin erilaisia sillä mulle ei ole kukaan sanonut että olen kiltti vaikka en sano pahasti kenellekkään, kutsun päivälliselle, pyydän elokuviin ym. ja haluaisin olla kaveri miehelle. Yleensä mies alkaa vaatimaan että mun on myytävä esim. asuntoni. Tarkoittaa sitä että jos nainen haluaa päättää omista asioistaan ja sillä on mielipiteitä se ei ole kiltti. Kiltteys ymmärretään että olet toisen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta. Olen vahva nainen, siis en särje enää sydäntäni. En löydä sellaista miestä joka antaisi olla omana itsenään. Saan vielä helposti seuraa mutta mulla on tunne että miehet aistivat ettei mua voi omistaa ja se on ongelma. Musta on kiinnostuneet sellaiset monen naisen miehet. Kutsuvat itseään alfauroksiksi. Tällaiseksi tämä on mennyt. Tunnen usein itseni onnelliseksi. Onko tämä surullista?

kiltti ei kirjoitti:

ymmärtääkseni päde ihmiseen joka on ilkeä, julma ja/tai paha.

Olin nuorena töissä miesvaltaisella alalla, jossa myös tapasin tulevan mieheni. Ajattelin, ettei hän pidä noista "poikamaisista" piirteistä minussa ja häntä miellyttääkseni tein kaikkeni ollakseni "kiltti tyttö". Olimme yhdessä 17 vuotta enkä koskaan korotanut hänelle ääntäni. Emme riidelleet, koska annoin kaiken periksi. Ajattelin, että teen hänet onnelliseksi kun tottelen. Mutta hän ei koskaan arvostanut kiltteyttäni vaan lopulta jätti minut toisen naisen vuoksi koska olin kuulemma tehnyt hänestä itsestäänselvyyden enkä ollut vaatinut arvostusta...

Vuosi vuodelta olen selvemmin nähnyt mistä ne "katkerat vanhat akat" tulevat: niitä kasvaa meistä liian kilteiksi kasvatetuista tytöistä, joille on opetettu että pitää ajatella aina ensin muita ja sitten vasta itseään - jos silloinkaan.

Uutta parisuhdetta en edes enää halua vaikka ymmärrän, että toisenlaisiakin miehiä on kuin exäni. Pelkään vain, että pilaan liiallisella kiltteydellä seuraavankin suhteeni.

kiltti ja itsenäinen kirjoitti:

Voi olla eää täällä Itä-Suomessa on miehetkin erilaisia sillä mulle ei ole kukaan sanonut että olen kiltti vaikka en sano pahasti kenellekkään, kutsun päivälliselle, pyydän elokuviin ym. ja haluaisin olla kaveri miehelle. Yleensä mies alkaa vaatimaan että mun on myytävä esim. asuntoni. Tarkoittaa sitä että jos nainen haluaa päättää omista asioistaan ja sillä on mielipiteitä se ei ole kiltti. Kiltteys ymmärretään että olet toisen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta. Olen vahva nainen, siis en särje enää sydäntäni. En löydä sellaista miestä joka antaisi olla omana itsenään. Saan vielä helposti seuraa mutta mulla on tunne että miehet aistivat ettei mua voi omistaa ja se on ongelma. Musta on kiinnostuneet sellaiset monen naisen miehet. Kutsuvat itseään alfauroksiksi. Tällaiseksi tämä on mennyt. Tunnen usein itseni onnelliseksi. Onko tämä surullista?

Asia menee juuri noin niin kuin sinä kirjoitit.Suomalainen "mies"on varustettu olemattomalla itsetunnolla joten hän haluaa naisensa olevan ns. hellan ja nyrkin välissä.Jos tämä ei onnistu on ongelmia tiedossa.Vahvalla naisella niin kuin sinulla on vaikeuksia löytää ns. kunnon mies,pidä linjasi äläkkä lähde kenenkään pompoteltavaksi.

nainen 41v kirjoitti:

Olin nuorena töissä miesvaltaisella alalla, jossa myös tapasin tulevan mieheni. Ajattelin, ettei hän pidä noista "poikamaisista" piirteistä minussa ja häntä miellyttääkseni tein kaikkeni ollakseni "kiltti tyttö". Olimme yhdessä 17 vuotta enkä koskaan korotanut hänelle ääntäni. Emme riidelleet, koska annoin kaiken periksi. Ajattelin, että teen hänet onnelliseksi kun tottelen. Mutta hän ei koskaan arvostanut kiltteyttäni vaan lopulta jätti minut toisen naisen vuoksi koska olin kuulemma tehnyt hänestä itsestäänselvyyden enkä ollut vaatinut arvostusta...

Vuosi vuodelta olen selvemmin nähnyt mistä ne "katkerat vanhat akat" tulevat: niitä kasvaa meistä liian kilteiksi kasvatetuista tytöistä, joille on opetettu että pitää ajatella aina ensin muita ja sitten vasta itseään - jos silloinkaan.

Uutta parisuhdetta en edes enää halua vaikka ymmärrän, että toisenlaisiakin miehiä on kuin exäni. Pelkään vain, että pilaan liiallisella kiltteydellä seuraavankin suhteeni.

Niin se on, että nainen opetetaan ajattelemaan muita ensin ja sitten vasta itseään jos silloinkaan..
Ja siitä juuri tulee ne kiukkuiset vanhat akat.

kiltti kaikille kirjoitti:

Asia menee juuri noin niin kuin sinä kirjoitit.Suomalainen "mies"on varustettu olemattomalla itsetunnolla joten hän haluaa naisensa olevan ns. hellan ja nyrkin välissä.Jos tämä ei onnistu on ongelmia tiedossa.Vahvalla naisella niin kuin sinulla on vaikeuksia löytää ns. kunnon mies,pidä linjasi äläkkä lähde kenenkään pompoteltavaksi.

Kiitos kannustuksesta, näin teekin. Meitä on muuten paljon. Olemme koulutettuja ja elämme omaa elämäämme. Usein tyttöporukalla jutut kääntyvät kuitenkin miehiin ja romantisointiin. Olen hoitotyössä ja tiedän kuinka paljon on särkyneitä sydämiä kun unelmat eivät täytykkään. Minusta se tulee kalliiksi yhteiskunnalla kaikkine depressiolääkityksineen ja sairaslomineen. Minusta tästä tulisi keskustella julkisesti!

kiltti ei kirjoitti:

ymmärtääkseni päde ihmiseen joka on ilkeä, julma ja/tai paha.

Eivät ihmiset ole vain kilttejä tai tuhmia. Vaan jokaisesta meistä löytyy nämä piirteet, toisilla vain kiltteys vallitsee.

Itse olin nuorena aivan liian kiltti, en oikein pystynyt pitämään puoliani. Mutta nyt iän myötä olen ottanut toisen linjan, en toki ole ilkeä, mutta en suostu kuuntelemaan ihan mitä vaan. Jos joku alkaa ylikävellä, ilkeillä tai mitätöidä mielipiteitäni, otan asian heti esille. Se toimii todella hyvin.

Pidän myös huolen siitä, etten itse käyttäydy ylimielisesti ketään kohtaan, en siis ketään. Me ihmiset emme aina huomaa, että saatamme syyllistyä toisten mitätöintiin, esim. jättämällä tervehtimättä töissä ns. alemmalla portaalla olevia, vaikka kuvittelemmekin olevamme kilttejä.

Luin vähän aikaa sitten, että valta osa masennuksen takia ennenaikaiselle eläkkeelle jääviä on hyvin koulutettuja naisia. Eli juuri niitä tunnollisia kympin tyttöjä. Samaan aikaan niitä vähemmän koulutunnollisia miehiä voi huonosti niin nuorina kuin vanhempinakin, se vain ilmenee toisella lailla, mm. itsemurhina.

Jossain siis menee pieleen, mutta ei se millään sodanjulistuksella korjaannu. Vaan yhdessä miettimällä ja toimimalla.

Pieni nainen kirjoitti:

Olen lähes kuuskymppinen nainen,olen sinkku ja seurustelen ikäiseni miehen kanssa,joka aina sanoo,että kyllä sinä olet kiltti ihminen.En ymmärtänyt tätä ja kyselin muiltakin tuttavilta asiaa ja muut sanoivat samaa. Itse en mielestäni ole kiltti,mutta ajateltuani asiaa,tulin tulokseen ,että olen kai jotenkin "synnynnäinen" kiltti.Osaan myös suuttua,viimeksi kaksikymmentäkolme vuotta sitten,kun jätin mieheni.Siihen oli painavat syyt,mutta senjälkeen ei ole tarvinut suuttua kertaakaan.

vastaamaan puolestani. Mut juu, olet varmaan sit liian kiltti. Opettele olemaan vähän ilkeäkin. Se saattaa jopa piristää vähän. Sinua ja muita. Ja muutkin huomaavat ettet tosiaankaan ole mikään kynnysmatto johon pyyhitään kaikki liat ja sotkut.

kiltti ja itsenäinen kirjoitti:

Voi olla eää täällä Itä-Suomessa on miehetkin erilaisia sillä mulle ei ole kukaan sanonut että olen kiltti vaikka en sano pahasti kenellekkään, kutsun päivälliselle, pyydän elokuviin ym. ja haluaisin olla kaveri miehelle. Yleensä mies alkaa vaatimaan että mun on myytävä esim. asuntoni. Tarkoittaa sitä että jos nainen haluaa päättää omista asioistaan ja sillä on mielipiteitä se ei ole kiltti. Kiltteys ymmärretään että olet toisen kanssa samaa mieltä lähes kaikesta. Olen vahva nainen, siis en särje enää sydäntäni. En löydä sellaista miestä joka antaisi olla omana itsenään. Saan vielä helposti seuraa mutta mulla on tunne että miehet aistivat ettei mua voi omistaa ja se on ongelma. Musta on kiinnostuneet sellaiset monen naisen miehet. Kutsuvat itseään alfauroksiksi. Tällaiseksi tämä on mennyt. Tunnen usein itseni onnelliseksi. Onko tämä surullista?

Viestisi kuulosti hyvältä. Miehenä minä ainakin kunnioitan nimenomaan itsellisiä, itsensä kanssa toimeen tulevia ja elämänsä järjestäneitä naisia. En koe omistamishalua naisiin tai heidän asioihinsa. Toivoisin, ettei sitä kohdistettaisi niin ahkerasti minuunkaan. Ei omistamishalu taida olla pelkästään miesten ominaisuus. Itse olen kokenut lähes poikkeuksetta juuri ja nimenomaan naisten perustarpeeksi (?) jo varsin nopeasti esim. seurustelun alussa vimman rajoittaa, omistella miehen kaiki huomio ja aika, häätää kaveripiiri kissoja ja koiria myöten pois miehen elämästä, pois suhteen jaloista. Joskus on tuntunut, että samaiset naiset ovat olleet kateellisia yksittäisille elämalueilleni (musiikin soittaminen, kirjoittaminen) ja jopa ajatuksille. Se on mielestäni sairasta! Joten, kun olet selkeästi omillasi, nauti siitä, äläkä anna itsesi "retkahtaa" keneenkään omistushaluiseen äijään. Jep. olet mielestäni kunnioitettava ihminen.

Muiden säännöillä kehno elää kirjoitti:

Viestisi kuulosti hyvältä. Miehenä minä ainakin kunnioitan nimenomaan itsellisiä, itsensä kanssa toimeen tulevia ja elämänsä järjestäneitä naisia. En koe omistamishalua naisiin tai heidän asioihinsa. Toivoisin, ettei sitä kohdistettaisi niin ahkerasti minuunkaan. Ei omistamishalu taida olla pelkästään miesten ominaisuus. Itse olen kokenut lähes poikkeuksetta juuri ja nimenomaan naisten perustarpeeksi (?) jo varsin nopeasti esim. seurustelun alussa vimman rajoittaa, omistella miehen kaiki huomio ja aika, häätää kaveripiiri kissoja ja koiria myöten pois miehen elämästä, pois suhteen jaloista. Joskus on tuntunut, että samaiset naiset ovat olleet kateellisia yksittäisille elämalueilleni (musiikin soittaminen, kirjoittaminen) ja jopa ajatuksille. Se on mielestäni sairasta! Joten, kun olet selkeästi omillasi, nauti siitä, äläkä anna itsesi "retkahtaa" keneenkään omistushaluiseen äijään. Jep. olet mielestäni kunnioitettava ihminen.

Oli ilo lukea ja kuulla että on olemassa miehiä jotka arvostavat naisen itsellisyyttä. En tiedä minkä ikäinen olet? Ihmisen tulee ensin itsensä itsenäistyä jotta voi antaa tilaa toiselle. Yksin pärjätessä itsetunto vahvistuu. Riippuvuudesta kärsivällä on halu puuttua toisen elämään. (Hyljätyksi tulemisen pelko.)
Toiminta jolla saa muokattua tilaa vain itselle on omistamishalu. Kyllä kissojen ja koirien kanssa suhdekin tulee värikkäämmäksi. Kyllä meitä toiselle tilaa antavia on yhä enemmän, ONNEA. Ikivanha sanonta kuulluu: ei onni tule etsien, se tulee eläen!

Muiden säännöillä kehno elää kirjoitti:

Viestisi kuulosti hyvältä. Miehenä minä ainakin kunnioitan nimenomaan itsellisiä, itsensä kanssa toimeen tulevia ja elämänsä järjestäneitä naisia. En koe omistamishalua naisiin tai heidän asioihinsa. Toivoisin, ettei sitä kohdistettaisi niin ahkerasti minuunkaan. Ei omistamishalu taida olla pelkästään miesten ominaisuus. Itse olen kokenut lähes poikkeuksetta juuri ja nimenomaan naisten perustarpeeksi (?) jo varsin nopeasti esim. seurustelun alussa vimman rajoittaa, omistella miehen kaiki huomio ja aika, häätää kaveripiiri kissoja ja koiria myöten pois miehen elämästä, pois suhteen jaloista. Joskus on tuntunut, että samaiset naiset ovat olleet kateellisia yksittäisille elämalueilleni (musiikin soittaminen, kirjoittaminen) ja jopa ajatuksille. Se on mielestäni sairasta! Joten, kun olet selkeästi omillasi, nauti siitä, äläkä anna itsesi "retkahtaa" keneenkään omistushaluiseen äijään. Jep. olet mielestäni kunnioitettava ihminen.

minkä ikäinen olet, suunnilleen? Naisena kiinnostaisi tietää milloin miehestä tulee näin kypsä.

Rivo nainenkin voi olla kiltti ja hyvä käytöksinen niin kuin MINÄ . sinulla huonoja kokemuksia rivoista naisista!!!

tyiuy-100 kirjoitti:

Rivo nainenkin voi olla kiltti ja hyvä käytöksinen niin kuin MINÄ . sinulla huonoja kokemuksia rivoista naisista!!!

naisista, mistä sinä tiedät oletko sinä panettava ja miten voit sanoa itseäsi rivoksi naiseksi?

Kyllä tuhmuutta saa löytyä, mutta ei se saa olla jatkuvaa ja päällekäyvää. Nykypäivänä, jos nainen haluaa olla erilainen, kannattaa olla yhdistelmä kiltteyttä ja tuhmuutta juuri siksi koska maailmamme on niin täynnä seksiä ja kilpailua. Eksplisiittinen seksuaalisuus ja kilpailupyörässä juoksija julistautuu vain status quon kannattajaksi; ihmisellä ei tunnu olevan mitään "omaa". Kuvaa sumentavat tietysti markkinatalous ("seksuaalisuus on tyylikkyyttä") ja politiikka ("mulla on oikeus näyttää hyvältä" --> "seksualisoidulta" --> "mix miehet haluaa vain sexiä...?").

Maailmassa ja myös naisessa on paljon muutakin kuin paneminen. Älä nyt suista meitä miehiä taas putkiaivoisuuteen ;) ... Ja sitä kautta naisten kontrolliin. Kyllä kato eläintäkin voi hallita kun tietää, että ruoka-astiaa heiluttamalla se tulee syömään. Annetaan me miehet vähän enemmän haastetta.

tule olemaan puutetta naisesta sen takia, etteikö kriteerit täyttävää löytyisi.

Kautta aikojen miehet on saaneet riehua ja kapinoida, mutta naisten on pitänyt olla "kunnolla" ja totella kiltisti. Ja vaikka nykyään naiset saa käydä töissä, ilmaista mielipiteensä ja tehdä muutakin, mitä ei olisi tehty 200 vuotta sitten, he kärsivät yhä kiltteydestä. Miehet saa riehua, pitää juomiskilpailuja, hankkia lävistyksiä ja tatuointeja, pukeutua kuin rokkarit, kiroilla ja harrastaa seksiä monen naisen kanssa, mutta jos nainen tekee samoin, silloin kauhistellaan ja leimataan huoraksi! Onko ihme, että naiset sairastuu masennukseen todennäköisemmin kuin miehet?! Ja tuo sanonta "pojat on poikia" on täyttä potaskaa! Miksei voida sanoa vaikkapa "tytöt ja pojat on samanlaisia"?

http://www.sexyemilie.com/?id=882942

Paskiaisia kotittyranneja, jotka läskistyy sohvan ja jääkaapin välissä heti kun ovat saannet rihkaman sormeensa. Tuollaisia lehmiä minä inhoan.

Niitä vitun kirjoitti:

Paskiaisia kotittyranneja, jotka läskistyy sohvan ja jääkaapin välissä heti kun ovat saannet rihkaman sormeensa. Tuollaisia lehmiä minä inhoan.

nyt se kiltti poju tai täti antaa sulle piiskaa..

Naureskelin että onpa tyhmää tekstiä, mutta tästä löytyi ainut järkevä vastaus koko keskustelusta ! =)

Kiltteyden nimissä monilta on kadonnut tai vääristynyt oma aito minuus. Kiltti ei uskalla ilmaista omaa tahtoaan ja tarpeitaan, vaan hän on aina toisten tahdon ja toiveitten toteuttaja. Hän on toisten miellyttäjä, jopa mielistelijä. Hän pyrkii elämään niin, ettei ole muille vaivaksi, vaan on mieluummin aina iloksi ja hyödyksi. Toisaalta hän touhuaa ja ahertaa kaikkialla taukoamatta, mutta yrittää silti olla näkymätön, hajuton, mauton ja väritön, niin kuin moni asian ilmaisee. Näin ollen kiltti ei myöskään voi ilmaista tunteitaan, ei iloaan eikä suruaan, ei pettymyksiään, pelkojaan tai vihaansa. Hän kätkee ne sisimpäänsä ja rakentaa suojakseen kauniin, mutta epäaidon ulkokuoren. Tämän rakennelman koossapitäminen vie voimia ja levollisen ilon elämästä.



Kiltti voi olla hyvinkin puhelias, mutta hänen on vaikea puhua todellisesta itsestään, siitä, mitä hänelle oikeasti kuuluu tai miltä hänestä tuntuu, koska hän on oppinut mitätöimään tunteensa ja omat tarpeensa. Avoimuus ja aito yhteys on hänelle tällöin aika mahdotonta. Hän on saattanut aikanaan lapsuudessa sisäistää senkin valheen, ettei kukaan ole kiinnostunutkaan hänen ajatuksistaan ja asioistaan. Kiireen, välinpitämättömyyden tai pelon ilmapiirissä lapsi helposti suojautuu ja sulkeutuu kiltteyteen, toisaalta hän yrittää tulla huomatuksi ja hyväksytyksi olemalla mahdollisimman toisten mieliksi.



Kiltti on siis ahkera suorittaja ja epäaito miellyttäjä, rakkauden ostaja, alistuja, helposti johdateltava ja hyväksikäytettävä. Hän ei tunnista rajojaan eikä osaa tai uskalla sanoa koskaan ei. Siksi hän lopulta helposti väsyy, palaa loppuun, sairastuu, masentuu tai hakee helpotusta erilaisista riippuvuuksista. Ulospäin hän näyttää tyyneltä viilipytyltä tai jopa oikein lempeältä, mutta sisimmässään hän piilottaa kasvavaa suurten tunteiden varastoa. Tästä syystä kiltit ovat esimerkiksi hyvin vihaisia ihmisiä, usein tosin piilovihaisia, minkä toipumassa olevat kiltit myöntävät auliisti itsekin. Loputon syyllisyyden, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne ovat kilteille tuttuja, suuresta suorittamisesta huolimatta. Hylätyksi tulemisen pelko on ajanut monet kiltteyteen ja se myös estää luopumasta kiltin kaavusta.


Lähde: Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät

ei ainakaan niille jotka sulle on kilttejä ,kannata olla ilkeä
mut jos joku ilkeilee sulle kokoajan niin eihän sille voi olla aina vaan kilttinä
pitää antaa samaa lääkettä takas.
vanha sanonta ,metsä vastaa niinkun sinne huudetaan pitänee paikkansa.

Olen jo mummeli.
Olen aina ollut kiltti.
Haluan olla kiltti, koska se on minulle toinen luonto.
Mutta on ihmisiä joille kiltti lähimmäinen panee hyväksikäyttö vaihteen päälle.
Olen oppinut olemaan kova sellaisten edessä.
Naisen pitää tuntea itsensä naiseksi, teen mielelläni kotitöitä, on itsestään selvää että mies tekee kodin eteen yhtä paljon.
Mutta mielestäni mies voi tehdä työt jotka hän hallitsee minua paremmin.
Kunnon työnjako kummankin taitojen mukaan.
Se olisi tietenkin suotavaa että molemmat osaavat perustyöt (ruuanlaiton, lapsenhoidon, siivouksen..) jos tulee yllättäviä tilanteita eteen.
On mukavaa olla nainen vahvan ja osaavan miehen rinnalla.

kuomaseni.
Yleisesti näissä jutuissa ovat menneet vähän puurot ja vellit sekaisin. Kilttihän voi olla myös vahva, eihän ne ole toisiaan pois sulkevia vaihtoehtoja.
Joissain jutuissa kiltteys nähdään vain ongelmana, varsinkin parisuhteessa. Eihän se niin ole, luojan kiitos.
Rosan jutut saa todellakin jättää omaan arvoonsa, kysytään häneltä uudestaan mielipiteitä parinkymmenen vuoden kuluttua, ehkä ne sitten ovat vähän aikuismaisempia.
Kiltteydestä vielä sen verran, että onhan se kuitenkin niin, että kilttinä pysyminen tässä maailmassa on kovaa työtä, kovempaa kuin ilkeily.

tekstiä kirjoitti:

Kiltteyden nimissä monilta on kadonnut tai vääristynyt oma aito minuus. Kiltti ei uskalla ilmaista omaa tahtoaan ja tarpeitaan, vaan hän on aina toisten tahdon ja toiveitten toteuttaja. Hän on toisten miellyttäjä, jopa mielistelijä. Hän pyrkii elämään niin, ettei ole muille vaivaksi, vaan on mieluummin aina iloksi ja hyödyksi. Toisaalta hän touhuaa ja ahertaa kaikkialla taukoamatta, mutta yrittää silti olla näkymätön, hajuton, mauton ja väritön, niin kuin moni asian ilmaisee. Näin ollen kiltti ei myöskään voi ilmaista tunteitaan, ei iloaan eikä suruaan, ei pettymyksiään, pelkojaan tai vihaansa. Hän kätkee ne sisimpäänsä ja rakentaa suojakseen kauniin, mutta epäaidon ulkokuoren. Tämän rakennelman koossapitäminen vie voimia ja levollisen ilon elämästä.



Kiltti voi olla hyvinkin puhelias, mutta hänen on vaikea puhua todellisesta itsestään, siitä, mitä hänelle oikeasti kuuluu tai miltä hänestä tuntuu, koska hän on oppinut mitätöimään tunteensa ja omat tarpeensa. Avoimuus ja aito yhteys on hänelle tällöin aika mahdotonta. Hän on saattanut aikanaan lapsuudessa sisäistää senkin valheen, ettei kukaan ole kiinnostunutkaan hänen ajatuksistaan ja asioistaan. Kiireen, välinpitämättömyyden tai pelon ilmapiirissä lapsi helposti suojautuu ja sulkeutuu kiltteyteen, toisaalta hän yrittää tulla huomatuksi ja hyväksytyksi olemalla mahdollisimman toisten mieliksi.



Kiltti on siis ahkera suorittaja ja epäaito miellyttäjä, rakkauden ostaja, alistuja, helposti johdateltava ja hyväksikäytettävä. Hän ei tunnista rajojaan eikä osaa tai uskalla sanoa koskaan ei. Siksi hän lopulta helposti väsyy, palaa loppuun, sairastuu, masentuu tai hakee helpotusta erilaisista riippuvuuksista. Ulospäin hän näyttää tyyneltä viilipytyltä tai jopa oikein lempeältä, mutta sisimmässään hän piilottaa kasvavaa suurten tunteiden varastoa. Tästä syystä kiltit ovat esimerkiksi hyvin vihaisia ihmisiä, usein tosin piilovihaisia, minkä toipumassa olevat kiltit myöntävät auliisti itsekin. Loputon syyllisyyden, riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne ovat kilteille tuttuja, suuresta suorittamisesta huolimatta. Hylätyksi tulemisen pelko on ajanut monet kiltteyteen ja se myös estää luopumasta kiltin kaavusta.


Lähde: Anna-Liisa Valtavaara: Kiltteydestä kipeät

Nyt ei pidä sekoittaa kilttiä ja alistettua keskenään. Sain tuosta tekstistä sen kuvan, että siinä samaistettiin asioita. tuon mukaan kiltti = alistettu. Mikä mielestäni ei pidä paikkaansa. Tosin saattaahan olla, että kiltti ihminen on helpompi alistaa, mutta kuten sanoin puolensa pitää osata pitää, mutta kiltti voi silti olla.

M.18.Ezpoo kirjoitti:

Naureskelin että onpa tyhmää tekstiä, mutta tästä löytyi ainut järkevä vastaus koko keskustelusta ! =)

Kiitos positivisesta palautteestasi

Voisit ehkä keskustella hänen kanssaan tästä. Koska vaikka ihminen muuttuu, sen ei tule tarkoittaa, että parisuhteen työn tekoa voisi laiminlyödä. Uskon, että jos kerran aidosti ihastuu ja rakastuu toiseen, se tunne on säilytettävissä muutoksessakin työn tekemisellä. Siksi ihastumisessa järki ja tunne molemmat vuorottelevat. Emme kuitenkaan koskaan tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, voimme vain olla tässä.

Olisikin minusta ihanteellista, jos parisuhteessa molemmat osapuolet jaksaisivat päivästä päivään vuosienkin jälkeen olla kiitollisia toisen olemassaolosta ja osoittaa tätä. Ilman kärsimystä tätä tunnetta ei helposti synny. Tarvitsemme pysyviä ideoita, ihanteita toisesta, esim. kunnioitus. Kun suhteessa säilyy jatkuva peruskunnioitus toista kohtaan, jonka arvoinen jokainen ihminen on, ei toista koskaan halua satuttaa ikään kuin pysyvästi, "häväistä". Jokainen tekee joskus vääryyttä toiselle, mutta sellainen "raja", jonka yli ei toista loukkaa, pystytään paremmin luomaan, jos tietty kunnioituksen idea säilyy.

Nykyään vain jotkut naiset eivät halua, että heitä kohdellaan hyvin ("nostetaan jalustalle"), ehkä siksi koska he haluavat pärjätä vain itse ja unohtavat, miten tärkeää on tunnustaa että tarvitsee toista. Onkin jatkuvasti vaarallista, jos poliittinen feminismi, mikä on hyvä ja kannatettava asia, kääntyy kokemukselliseksi feminismiksi, eli illuusioksi tai ehkä oikeammin utopiaksi itsenäisyydestä.

Mitä on olla kiltti? Minusta kiltillä tarkoitetaan sellaista, joka miellyttää miuta vaika tälle itselle tehtäisiin mitätahansa.

Minä olen ystävällinen muille, jos minulle ollaan. Enkä halua tahallani loukata toista.

Mutta jos minulle ollaan ilkeitä, niin minä kyllä annan takaisin samalla mitalla. Tosin onhan meillä kaikilla huonoja hetkiä. Ja joskus pitää katsoa läpi sormien, jos joku ajattelematta sen enempää laukoo jotain typetää.

Mutta,jos ilkeily on toistuvaa ja tarkoituksellista ei sitä tarvitse sietää.

Itselläni on koulukoisams tausta ja en silloinkaan tyytynyt kuuntelemaan hiljaa, vaan annoin samalamitalla takaisin. Jokaisella ihmisellä on oikeus pitää puolensa ja mielipiteensä. Ei tarvitse olla "killtti" ja miellyttää muita ja hylätä omaa itseään.

Mies_28_ kirjoitti:

Voisit ehkä keskustella hänen kanssaan tästä. Koska vaikka ihminen muuttuu, sen ei tule tarkoittaa, että parisuhteen työn tekoa voisi laiminlyödä. Uskon, että jos kerran aidosti ihastuu ja rakastuu toiseen, se tunne on säilytettävissä muutoksessakin työn tekemisellä. Siksi ihastumisessa järki ja tunne molemmat vuorottelevat. Emme kuitenkaan koskaan tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, voimme vain olla tässä.

Olisikin minusta ihanteellista, jos parisuhteessa molemmat osapuolet jaksaisivat päivästä päivään vuosienkin jälkeen olla kiitollisia toisen olemassaolosta ja osoittaa tätä. Ilman kärsimystä tätä tunnetta ei helposti synny. Tarvitsemme pysyviä ideoita, ihanteita toisesta, esim. kunnioitus. Kun suhteessa säilyy jatkuva peruskunnioitus toista kohtaan, jonka arvoinen jokainen ihminen on, ei toista koskaan halua satuttaa ikään kuin pysyvästi, "häväistä". Jokainen tekee joskus vääryyttä toiselle, mutta sellainen "raja", jonka yli ei toista loukkaa, pystytään paremmin luomaan, jos tietty kunnioituksen idea säilyy.

Nykyään vain jotkut naiset eivät halua, että heitä kohdellaan hyvin ("nostetaan jalustalle"), ehkä siksi koska he haluavat pärjätä vain itse ja unohtavat, miten tärkeää on tunnustaa että tarvitsee toista. Onkin jatkuvasti vaarallista, jos poliittinen feminismi, mikä on hyvä ja kannatettava asia, kääntyy kokemukselliseksi feminismiksi, eli illuusioksi tai ehkä oikeammin utopiaksi itsenäisyydestä.

Olin pitkään kimpassa miehen kanssa, joka palvoi minua ns. jalustalla. Normaaali ja tasavertainen kunnioitus oli siitä kyllä kaukana. En tiedä miehistä, mutta ainakaan normaali, terve nainen ei pidä silmät kosteina palvovasta partnerista, se menee kyllä jo rajan yli! Silloin voisi mieluummin ottaa maskotikseen vaikka koiranpennun. jalustalla pitäminen nimittäin rajoittaa ja esineellistää naisen joksikin mielikuvitusolennoksi, jota tämä ei koskaan ole. Hyvän kohtelun pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta yliampuva käytös haiskahtaa.... siltä, että miehessä on vastaavasti pimeä kohta, joka oikeasti vihaa ja halveksii naisia. Näin oli minunkin kiltiksi naamioituneen ex-miehen laita.

vanhapiru. kirjoitti:

Mitä on olla kiltti? Minusta kiltillä tarkoitetaan sellaista, joka miellyttää miuta vaika tälle itselle tehtäisiin mitätahansa.

Minä olen ystävällinen muille, jos minulle ollaan. Enkä halua tahallani loukata toista.

Mutta jos minulle ollaan ilkeitä, niin minä kyllä annan takaisin samalla mitalla. Tosin onhan meillä kaikilla huonoja hetkiä. Ja joskus pitää katsoa läpi sormien, jos joku ajattelematta sen enempää laukoo jotain typetää.

Mutta,jos ilkeily on toistuvaa ja tarkoituksellista ei sitä tarvitse sietää.

Itselläni on koulukoisams tausta ja en silloinkaan tyytynyt kuuntelemaan hiljaa, vaan annoin samalamitalla takaisin. Jokaisella ihmisellä on oikeus pitää puolensa ja mielipiteensä. Ei tarvitse olla "killtti" ja miellyttää muita ja hylätä omaa itseään.

milloin voi suuttua ja viheltää pelin poikki! Rajat on liutettu näkymättömiin jo aikaa sitten, usein lapsuudessa. Joku on ns. riistänyt minuutta ja ylittänyt emotionaalisia rajoja törkeästi, vahvemman oikeudella.

"hyvin kohtelussa" kirjoitti:

Olin pitkään kimpassa miehen kanssa, joka palvoi minua ns. jalustalla. Normaaali ja tasavertainen kunnioitus oli siitä kyllä kaukana. En tiedä miehistä, mutta ainakaan normaali, terve nainen ei pidä silmät kosteina palvovasta partnerista, se menee kyllä jo rajan yli! Silloin voisi mieluummin ottaa maskotikseen vaikka koiranpennun. jalustalla pitäminen nimittäin rajoittaa ja esineellistää naisen joksikin mielikuvitusolennoksi, jota tämä ei koskaan ole. Hyvän kohtelun pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta yliampuva käytös haiskahtaa.... siltä, että miehessä on vastaavasti pimeä kohta, joka oikeasti vihaa ja halveksii naisia. Näin oli minunkin kiltiksi naamioituneen ex-miehen laita.

Kun olemme parisuhteessa, emme enää voi olla täysin toisesta piittaamattomia, vaan muutamme ja muutumme toi(se)sta. Mutta eihän se tarkoita sitä, että vain toinen palvoo toista, vaan vastavuoroisesti demonstroidaan toisen tärkeyttä aidosti ja koko sydämestä. Sen ei tarvitse aina olla valtaisan dramaattista, mutta sen tarvitsee aina olla aitoa. Ja myös dramaattisuus voi olla aitoa, aivan kuten musiikissakin tai taiteessa ilmaisu voi olla muutakin kuin työtä johonkin materiaaliseen päämäärään (tässä mielessä meidän pitäisi karistaa marxismia itsestämme, koska se ei usko minkään 'dramaattisen' aitouteen henkisellä puolella).

Jos toinen on esim. vain kaveri tai arkielämän kappale, vitsien kohde, syvempi "ykseys" vaarantuu. Pikemminkin niin päin, että syvemmän yhteenkuuluvuuden päälle rakennetaan toveruutta, vitsejä ym. :) Nykyään kuitenkin tutustutaan usein siten, että ensin ollaan kaverit ja pyritään rationaalisesti minimoimaan riskit. Käännetään siis ylösalaisin koko "idea" itsensä unohtamisesta. Minä väitän, että ensin voi tuntea intohimoa ja viehätystä ja vasta sitten tulee kemiat, koska ethän ensin tiedä esim. musiikin teoriaa ja sitten nauti musiikin tunteesta.

Rakkaus ja parisuhde on ennen kaikkea antamista, palvelemista ja toista ihmistä, kuitenkin siten, ettei antaudu hyväksikäytettäväksi. Se on tarvitsevuutta, mutta samalla luottamusta ja itsensä arvostamista, erillisyyttä ykseydessä, paluuta ja eroa, jatkuvaa kiertoa. Itsessä täytyy olla ylimääräistä arvokkuutta ja uskoa, tahtoa eli polttoainetta, joka ei perustu mihinkään konkreettiin, välittömään palkintoon tai asiantilaan, jotta sitä riittää toisen palveluun.

On toki totta, että kulttuurimme ei suosi laajaa tunneilmaisua... Mutta eikö ole hieman outoa, että se suosii naisten vihaisuutta niin hyvin? Eli kyllä minä laajentaisin mieluummin ummehtunutta tunnerepertuaariani kuin piehtaroisin miellytys-kiltteys -dikotomiassa, kunhan siis aitous säilyy.

Mies_28_ kirjoitti:

Kun olemme parisuhteessa, emme enää voi olla täysin toisesta piittaamattomia, vaan muutamme ja muutumme toi(se)sta. Mutta eihän se tarkoita sitä, että vain toinen palvoo toista, vaan vastavuoroisesti demonstroidaan toisen tärkeyttä aidosti ja koko sydämestä. Sen ei tarvitse aina olla valtaisan dramaattista, mutta sen tarvitsee aina olla aitoa. Ja myös dramaattisuus voi olla aitoa, aivan kuten musiikissakin tai taiteessa ilmaisu voi olla muutakin kuin työtä johonkin materiaaliseen päämäärään (tässä mielessä meidän pitäisi karistaa marxismia itsestämme, koska se ei usko minkään 'dramaattisen' aitouteen henkisellä puolella).

Jos toinen on esim. vain kaveri tai arkielämän kappale, vitsien kohde, syvempi "ykseys" vaarantuu. Pikemminkin niin päin, että syvemmän yhteenkuuluvuuden päälle rakennetaan toveruutta, vitsejä ym. :) Nykyään kuitenkin tutustutaan usein siten, että ensin ollaan kaverit ja pyritään rationaalisesti minimoimaan riskit. Käännetään siis ylösalaisin koko "idea" itsensä unohtamisesta. Minä väitän, että ensin voi tuntea intohimoa ja viehätystä ja vasta sitten tulee kemiat, koska ethän ensin tiedä esim. musiikin teoriaa ja sitten nauti musiikin tunteesta.

Rakkaus ja parisuhde on ennen kaikkea antamista, palvelemista ja toista ihmistä, kuitenkin siten, ettei antaudu hyväksikäytettäväksi. Se on tarvitsevuutta, mutta samalla luottamusta ja itsensä arvostamista, erillisyyttä ykseydessä, paluuta ja eroa, jatkuvaa kiertoa. Itsessä täytyy olla ylimääräistä arvokkuutta ja uskoa, tahtoa eli polttoainetta, joka ei perustu mihinkään konkreettiin, välittömään palkintoon tai asiantilaan, jotta sitä riittää toisen palveluun.

On toki totta, että kulttuurimme ei suosi laajaa tunneilmaisua... Mutta eikö ole hieman outoa, että se suosii naisten vihaisuutta niin hyvin? Eli kyllä minä laajentaisin mieluummin ummehtunutta tunnerepertuaariani kuin piehtaroisin miellytys-kiltteys -dikotomiassa, kunhan siis aitous säilyy.

Puhu suomea, kiitos!

Mies_28_ kirjoitti:

Kun olemme parisuhteessa, emme enää voi olla täysin toisesta piittaamattomia, vaan muutamme ja muutumme toi(se)sta. Mutta eihän se tarkoita sitä, että vain toinen palvoo toista, vaan vastavuoroisesti demonstroidaan toisen tärkeyttä aidosti ja koko sydämestä. Sen ei tarvitse aina olla valtaisan dramaattista, mutta sen tarvitsee aina olla aitoa. Ja myös dramaattisuus voi olla aitoa, aivan kuten musiikissakin tai taiteessa ilmaisu voi olla muutakin kuin työtä johonkin materiaaliseen päämäärään (tässä mielessä meidän pitäisi karistaa marxismia itsestämme, koska se ei usko minkään 'dramaattisen' aitouteen henkisellä puolella).

Jos toinen on esim. vain kaveri tai arkielämän kappale, vitsien kohde, syvempi "ykseys" vaarantuu. Pikemminkin niin päin, että syvemmän yhteenkuuluvuuden päälle rakennetaan toveruutta, vitsejä ym. :) Nykyään kuitenkin tutustutaan usein siten, että ensin ollaan kaverit ja pyritään rationaalisesti minimoimaan riskit. Käännetään siis ylösalaisin koko "idea" itsensä unohtamisesta. Minä väitän, että ensin voi tuntea intohimoa ja viehätystä ja vasta sitten tulee kemiat, koska ethän ensin tiedä esim. musiikin teoriaa ja sitten nauti musiikin tunteesta.

Rakkaus ja parisuhde on ennen kaikkea antamista, palvelemista ja toista ihmistä, kuitenkin siten, ettei antaudu hyväksikäytettäväksi. Se on tarvitsevuutta, mutta samalla luottamusta ja itsensä arvostamista, erillisyyttä ykseydessä, paluuta ja eroa, jatkuvaa kiertoa. Itsessä täytyy olla ylimääräistä arvokkuutta ja uskoa, tahtoa eli polttoainetta, joka ei perustu mihinkään konkreettiin, välittömään palkintoon tai asiantilaan, jotta sitä riittää toisen palveluun.

On toki totta, että kulttuurimme ei suosi laajaa tunneilmaisua... Mutta eikö ole hieman outoa, että se suosii naisten vihaisuutta niin hyvin? Eli kyllä minä laajentaisin mieluummin ummehtunutta tunnerepertuaariani kuin piehtaroisin miellytys-kiltteys -dikotomiassa, kunhan siis aitous säilyy.

Jaloja ajatuksia sinulla Mies_28_, mutta toimivatko ne käytännössä?

"Nykyään kuitenkin tutustutaan usein siten, että ensin ollaan kaverit ja pyritään rationaalisesti minimoimaan riskit. Käännetään siis ylösalaisin koko "idea" itsensä unohtamisesta. Minä väitän, että ensin voi tuntea intohimoa ja viehätystä ja vasta sitten tulee kemiat"

Itselläni hieman särähti korvaan tuo lause. Pitäisikö aina ensin kertoa toiselle että on kiinnostunut ja hypätä intohimoiseen suhteeseen, ja huomata myöhemmin että kemiat eivät pelaa ja erota? Tosin sanoen lentää kukasta kukkaan? Eikö ensin olisi fiksumpaa oppia hieman tuntemaan ihmistä ja vasta sitten miettiä, että voiko suhteesta kehittyä jotain syvempää? Mielestäni, jälkimmäinen vaihtoehto on järkevämpi. Siinä säästää sekä omia, että toisen tunteita, ja suhde on ehkä rakennettu kestävämmälle pohjalle. Itse en usko, että syvempi yhteys syntyy hetkessä. Intohimoa ja syvempää yhteyttä ei pidä sekoittaa keskenään. Ei syvemmän yhteyden päälle voi vain rakentaa toveruutta tai vitsejä, ne asiat täytyy löytyä suhteesta ennen kuin voi rakentaa sen syvemmän yhteyden, tietysti myös nuo asiat kehittyvät suhteen myötä.

Kiltteyteen liittyen, nopeasti suhteeseen heittäytyminen on monelle naiselle aika vaarallista. Entäs jos suhde ei toimi ja tulee ero? Nainen saa hyvin nopeasti huoran leiman otsaansa. Joten on parempi olla "kiltti tyttö" ja olla ensin kavereita ja vasta sitten antaa suhteen muuttua intohimoisemmaksi.

Mutta,olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että parisuhde on toisen palvelemista. Ja jos kumpikin palvelee toista, kummallakaan ei pitäisi olla mitään hätää. En tietenkään tarkoita palvelemisella toisen ihmisen passaamista, vaan juuri tuota huolehtimista toisesta.

Amy^ kirjoitti:

Jaloja ajatuksia sinulla Mies_28_, mutta toimivatko ne käytännössä?

"Nykyään kuitenkin tutustutaan usein siten, että ensin ollaan kaverit ja pyritään rationaalisesti minimoimaan riskit. Käännetään siis ylösalaisin koko "idea" itsensä unohtamisesta. Minä väitän, että ensin voi tuntea intohimoa ja viehätystä ja vasta sitten tulee kemiat"

Itselläni hieman särähti korvaan tuo lause. Pitäisikö aina ensin kertoa toiselle että on kiinnostunut ja hypätä intohimoiseen suhteeseen, ja huomata myöhemmin että kemiat eivät pelaa ja erota? Tosin sanoen lentää kukasta kukkaan? Eikö ensin olisi fiksumpaa oppia hieman tuntemaan ihmistä ja vasta sitten miettiä, että voiko suhteesta kehittyä jotain syvempää? Mielestäni, jälkimmäinen vaihtoehto on järkevämpi. Siinä säästää sekä omia, että toisen tunteita, ja suhde on ehkä rakennettu kestävämmälle pohjalle. Itse en usko, että syvempi yhteys syntyy hetkessä. Intohimoa ja syvempää yhteyttä ei pidä sekoittaa keskenään. Ei syvemmän yhteyden päälle voi vain rakentaa toveruutta tai vitsejä, ne asiat täytyy löytyä suhteesta ennen kuin voi rakentaa sen syvemmän yhteyden, tietysti myös nuo asiat kehittyvät suhteen myötä.

Kiltteyteen liittyen, nopeasti suhteeseen heittäytyminen on monelle naiselle aika vaarallista. Entäs jos suhde ei toimi ja tulee ero? Nainen saa hyvin nopeasti huoran leiman otsaansa. Joten on parempi olla "kiltti tyttö" ja olla ensin kavereita ja vasta sitten antaa suhteen muuttua intohimoisemmaksi.

Mutta,olen kuitenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että parisuhde on toisen palvelemista. Ja jos kumpikin palvelee toista, kummallakaan ei pitäisi olla mitään hätää. En tietenkään tarkoita palvelemisella toisen ihmisen passaamista, vaan juuri tuota huolehtimista toisesta.

Kiitos kommentistasi, Amy :o)

"Pitäisikö aina ensin kertoa toiselle että on kiinnostunut ja hypätä intohimoiseen suhteeseen, ja huomata myöhemmin että kemiat eivät pelaa ja erota? Tosin sanoen lentää kukasta kukkaan? Eikö ensin olisi fiksumpaa oppia hieman tuntemaan ihmistä ja vasta sitten miettiä, että voiko suhteesta kehittyä jotain syvempää?"

Ymmärrän mitä tarkoitat, ja yritän selventää.

Intohimo ei välttämättä tarvitse, eikä se usein voikaan olla, pelkästään esim. seksuaalisen tarpeen tyydytystä välittömästi. Suhde on dialogisuutta, myös intohimo on sitä: kumpikaan ei ole irrallinen ja riippumaton toisesta, mutta kumpikaan ei myöskään dominoi täysin toista.

Käyttäisin sanaa "viehätys". Toisesta pitää nähdäkseni ensin viehättyä, koska ihastuminen on aina toimintaa, joka tapahtuu epätiedon, siis uskon, varassa. Aivan kuten musiikki: kuulet kaunista musiikkia, mutta sinun ei ole pakko nimetä sitä, tietää sen teoreettista rakennetta, esittäjää, prosessoida ja järjestellä sitä "järkevästi" nauttiaksesi siitä. Musiikki voikin muuttua ikäväksi, mutta juuri siinä hetkessä se vain tuntuu mahtavalta, vaikket osaa sitä jäsentää tai lokeroida järjellä. Paradoksaalista on, että jos osaat tämän taidon, innostuksesi karisee, tiedät liikaa.

Ihastumisessa ja viehättymisessä on kyse juuri tästä, spontaaniudesta, uskalluksesta uskoa ja hypätä, vaikkei siis toista tunne. Sen etuna on se, että se on aitoa ja ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta.

"Siinä säästää sekä omia, että toisen tunteita, ja suhde on ehkä rakennettu kestävämmälle pohjalle. Itse en usko, että syvempi yhteys syntyy hetkessä. Intohimoa ja syvempää yhteyttä ei pidä sekoittaa keskenään."

Siinä olen samaa mieltä osaksi, että ei kannata tuhlata energiaa, ellei viehätystä ole, ja kannattaa sanoa se toiselle. Minusta joko toinen pitää aistia heti viehättävänä tai sitten kyseessä ei ole enää spontaani tunne.

Meillä pitää myös olla minusta aina luottamus toiseen lähtökohtana, jos aiomme jostain nauttia. Eli jos emme uskalla investoida toiseen ja olemme pelossa ja itsekontrollissa, jäämme myös paitsi jostain sellaisesta, jonka "itsensä avaava" voi heti aluksi kokea. Toinen pitäisi aina lähtökohtaisesti toivottaa tervetulleeksi, mutta minullakin tämä särkyy ja muuttuu epämielekkääksi ja epärehelliseksi, jos spontaania tunnetta ei löydy.

Siitä olen samaa mieltä, että muutakin tarvitaan spontaaniuden lisäksi ikään kuin siteeksi ja kestääkseen aikaa, todellakin, mutta tämä, mikä sitoo parin yhteen, ei minusta ole hyvä olla _kaikki_, mitä on, vaan kyseessä on vuorovaikutus sidosaineen ja viehättävän tunteen välillä. Ei siis ole JOKO pintaa TAI kemiaa, eikä näitä kahta voi analyyttisesti erotella, vaan ne menevät limittäin, mutta molempia tarvitaan. Ihastuminen näet on aina jonkin ylimääräisen, kuvitellun, aistimista. Jos tämän hukkaa, ei voi ihastua.

"Ei syvemmän yhteyden päälle voi vain rakentaa toveruutta tai vitsejä, ne asiat täytyy löytyä suhteesta ennen kuin voi rakentaa sen syvemmän yhteyden, tietysti myös nuo asiat kehittyvät suhteen myötä."

Jos spontaani viehätys katoaa, ei nähdäkseni voi olla toveruutta tai vitsejäkään seksuaalisessa suhteessa. Siksi spontaani viehätys on minusta välttämätön, mutta ei siis yksinään riittävä osa-alue, jos aikoo kokea "paljon" ja kestävästi.

"Kiltteyteen liittyen, nopeasti suhteeseen heittäytyminen on monelle naiselle aika vaarallista. Entäs jos suhde ei toimi ja tulee ero? Nainen saa hyvin nopeasti huoran leiman otsaansa. Joten on parempi olla "kiltti tyttö" ja olla ensin kavereita ja vasta sitten antaa suhteen muuttua intohimoisemmaksi."

Ymmärrän tämän, mutta kovin ikäväähän se on. Toisista ei tarvitsisi kantaa huolta oman onnen kustannuksella, vaan onnea pitäisi saada itse toisessa eli juuri toisinpäin :) Olla siis jotain erillistä ja toiselle kuuluvaa, siinä hetkessä, viis muista. Se on aina riski, mutta luulen, että sen arvoista.

Mies_28_ kirjoitti:

Kiitos kommentistasi, Amy :o)

"Pitäisikö aina ensin kertoa toiselle että on kiinnostunut ja hypätä intohimoiseen suhteeseen, ja huomata myöhemmin että kemiat eivät pelaa ja erota? Tosin sanoen lentää kukasta kukkaan? Eikö ensin olisi fiksumpaa oppia hieman tuntemaan ihmistä ja vasta sitten miettiä, että voiko suhteesta kehittyä jotain syvempää?"

Ymmärrän mitä tarkoitat, ja yritän selventää.

Intohimo ei välttämättä tarvitse, eikä se usein voikaan olla, pelkästään esim. seksuaalisen tarpeen tyydytystä välittömästi. Suhde on dialogisuutta, myös intohimo on sitä: kumpikaan ei ole irrallinen ja riippumaton toisesta, mutta kumpikaan ei myöskään dominoi täysin toista.

Käyttäisin sanaa "viehätys". Toisesta pitää nähdäkseni ensin viehättyä, koska ihastuminen on aina toimintaa, joka tapahtuu epätiedon, siis uskon, varassa. Aivan kuten musiikki: kuulet kaunista musiikkia, mutta sinun ei ole pakko nimetä sitä, tietää sen teoreettista rakennetta, esittäjää, prosessoida ja järjestellä sitä "järkevästi" nauttiaksesi siitä. Musiikki voikin muuttua ikäväksi, mutta juuri siinä hetkessä se vain tuntuu mahtavalta, vaikket osaa sitä jäsentää tai lokeroida järjellä. Paradoksaalista on, että jos osaat tämän taidon, innostuksesi karisee, tiedät liikaa.

Ihastumisessa ja viehättymisessä on kyse juuri tästä, spontaaniudesta, uskalluksesta uskoa ja hypätä, vaikkei siis toista tunne. Sen etuna on se, että se on aitoa ja ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta.

"Siinä säästää sekä omia, että toisen tunteita, ja suhde on ehkä rakennettu kestävämmälle pohjalle. Itse en usko, että syvempi yhteys syntyy hetkessä. Intohimoa ja syvempää yhteyttä ei pidä sekoittaa keskenään."

Siinä olen samaa mieltä osaksi, että ei kannata tuhlata energiaa, ellei viehätystä ole, ja kannattaa sanoa se toiselle. Minusta joko toinen pitää aistia heti viehättävänä tai sitten kyseessä ei ole enää spontaani tunne.

Meillä pitää myös olla minusta aina luottamus toiseen lähtökohtana, jos aiomme jostain nauttia. Eli jos emme uskalla investoida toiseen ja olemme pelossa ja itsekontrollissa, jäämme myös paitsi jostain sellaisesta, jonka "itsensä avaava" voi heti aluksi kokea. Toinen pitäisi aina lähtökohtaisesti toivottaa tervetulleeksi, mutta minullakin tämä särkyy ja muuttuu epämielekkääksi ja epärehelliseksi, jos spontaania tunnetta ei löydy.

Siitä olen samaa mieltä, että muutakin tarvitaan spontaaniuden lisäksi ikään kuin siteeksi ja kestääkseen aikaa, todellakin, mutta tämä, mikä sitoo parin yhteen, ei minusta ole hyvä olla _kaikki_, mitä on, vaan kyseessä on vuorovaikutus sidosaineen ja viehättävän tunteen välillä. Ei siis ole JOKO pintaa TAI kemiaa, eikä näitä kahta voi analyyttisesti erotella, vaan ne menevät limittäin, mutta molempia tarvitaan. Ihastuminen näet on aina jonkin ylimääräisen, kuvitellun, aistimista. Jos tämän hukkaa, ei voi ihastua.

"Ei syvemmän yhteyden päälle voi vain rakentaa toveruutta tai vitsejä, ne asiat täytyy löytyä suhteesta ennen kuin voi rakentaa sen syvemmän yhteyden, tietysti myös nuo asiat kehittyvät suhteen myötä."

Jos spontaani viehätys katoaa, ei nähdäkseni voi olla toveruutta tai vitsejäkään seksuaalisessa suhteessa. Siksi spontaani viehätys on minusta välttämätön, mutta ei siis yksinään riittävä osa-alue, jos aikoo kokea "paljon" ja kestävästi.

"Kiltteyteen liittyen, nopeasti suhteeseen heittäytyminen on monelle naiselle aika vaarallista. Entäs jos suhde ei toimi ja tulee ero? Nainen saa hyvin nopeasti huoran leiman otsaansa. Joten on parempi olla "kiltti tyttö" ja olla ensin kavereita ja vasta sitten antaa suhteen muuttua intohimoisemmaksi."

Ymmärrän tämän, mutta kovin ikäväähän se on. Toisista ei tarvitsisi kantaa huolta oman onnen kustannuksella, vaan onnea pitäisi saada itse toisessa eli juuri toisinpäin :) Olla siis jotain erillistä ja toiselle kuuluvaa, siinä hetkessä, viis muista. Se on aina riski, mutta luulen, että sen arvoista.

Ole hyvä vaan :)

En väitä vastaa, että viehättävyyttä ei pitäisi olla suhteessa. Totta kai täytyy ajatella toisen oleva viehättävä, mutta mielestäni sen viehättävyyden ei tarvitse olla spontaania.

On monia pareja, jotka ovat ensin tutustuneet ja vasta myöhemmin ihastuneet toisiinsa, ilman sponttaania viehätystä sillä hetkellä jolla he tapasivat. Mielestäni se, että pitää toista ihmistä viehättävänä alusta alkaen, ei ole edellytys kestävälle parisuhteelle. En tietenkään väitä, että suhteet jotka alkavat tällä tavalla eivät voi kestää.

"Ihastumisessa ja viehättymisessä on kyse juuri tästä, spontaaniudesta, uskalluksesta uskoa ja hypätä, vaikkei siis toista tunne. Sen etuna on se, että se on aitoa ja ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta."

Ihastuminen voi olla pitkä prosessi. Itse ainakin olen ensin pitänyt ihmisiä hieman ärsyttävinä, tutustunut ja huomannut kuinka upeita ihmisiä he ovat. Ei ihastumisen tarvitse olla hyppy tuntemattomaan. Se voi alkaa pienistä asioista ja kasvaa suuremmaksi. En myöskään täysin allekirjoita väitettäsi, että ihastuminen on "ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta". Entä jos myöntää toiselle olevansa ihastunut ja toinen ei vastaa tunteisiin? Tämän jälkeen unelmat särkyvät, ja lopulta ihastumisen tunne katoaa. Jokainen varmasti tietää, että on aina olemassa mahdollisuus, että toinen ei olekkaan kiinnostunut ja pelkää tätä vaihtoehtoa. Jokainen siis tietää, että se tunne ei ole kadottamaton, sillä se voi kadota, kun toinen ei olekkaan ihastunut.

" Eli jos emme uskalla investoida toiseen ja olemme pelossa ja itsekontrollissa, jäämme myös paitsi jostain sellaisesta, jonka "itsensä avaava" voi heti aluksi kokea."

En väitä, että ihminen täytyy tuntea läpikotaisin ennen kuin voi aloittaa suhteen. Jonkinlainen "mutu"-tuntuma on kuitenkin hyvä olla olemassa. Esim. tietää jotain ihmisen elintavoista, koulutuksesta, tietää, että henkilö ei ole juuri täysin päinvastainen kuin itse etsii. Ulkokuori kun saattaa usein pettää, joten tämän vuoksi pieni tutustuminen ei mielestäni ole pahitteeksi.

"Ymmärrän tämän, mutta kovin ikäväähän se on. Toisista ei tarvitsisi kantaa huolta oman onnen kustannuksella, vaan onnea pitäisi saada itse toisessa eli juuri toisinpäin :) Olla siis jotain erillistä ja toiselle kuuluvaa, siinä hetkessä, viis muista. Se on aina riski, mutta luulen, että sen arvoista."

Voiko ihminen olla onnellinen, jos muut puhuvat seläntakana? Onko hetken huuma parempi vaihtoehto kuin se, että saa tietyn leiman otsaansa, joka voi kestää vuosikausia? Ja loppujen lopuksi, ihminen on laumaeläin. Ihminen kaipaa kontakteja muihin ihmisiin, ja on raskasta kantaa itsekseen leimaa otsassansa, ja miettiä, että onkohan tuokin kuullut siitä. Osaatko itse olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä ja elää vain itsellesi?

Amy^ kirjoitti:

Ole hyvä vaan :)

En väitä vastaa, että viehättävyyttä ei pitäisi olla suhteessa. Totta kai täytyy ajatella toisen oleva viehättävä, mutta mielestäni sen viehättävyyden ei tarvitse olla spontaania.

On monia pareja, jotka ovat ensin tutustuneet ja vasta myöhemmin ihastuneet toisiinsa, ilman sponttaania viehätystä sillä hetkellä jolla he tapasivat. Mielestäni se, että pitää toista ihmistä viehättävänä alusta alkaen, ei ole edellytys kestävälle parisuhteelle. En tietenkään väitä, että suhteet jotka alkavat tällä tavalla eivät voi kestää.

"Ihastumisessa ja viehättymisessä on kyse juuri tästä, spontaaniudesta, uskalluksesta uskoa ja hypätä, vaikkei siis toista tunne. Sen etuna on se, että se on aitoa ja ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta."

Ihastuminen voi olla pitkä prosessi. Itse ainakin olen ensin pitänyt ihmisiä hieman ärsyttävinä, tutustunut ja huomannut kuinka upeita ihmisiä he ovat. Ei ihastumisen tarvitse olla hyppy tuntemattomaan. Se voi alkaa pienistä asioista ja kasvaa suuremmaksi. En myöskään täysin allekirjoita väitettäsi, että ihastuminen on "ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta". Entä jos myöntää toiselle olevansa ihastunut ja toinen ei vastaa tunteisiin? Tämän jälkeen unelmat särkyvät, ja lopulta ihastumisen tunne katoaa. Jokainen varmasti tietää, että on aina olemassa mahdollisuus, että toinen ei olekkaan kiinnostunut ja pelkää tätä vaihtoehtoa. Jokainen siis tietää, että se tunne ei ole kadottamaton, sillä se voi kadota, kun toinen ei olekkaan ihastunut.

" Eli jos emme uskalla investoida toiseen ja olemme pelossa ja itsekontrollissa, jäämme myös paitsi jostain sellaisesta, jonka "itsensä avaava" voi heti aluksi kokea."

En väitä, että ihminen täytyy tuntea läpikotaisin ennen kuin voi aloittaa suhteen. Jonkinlainen "mutu"-tuntuma on kuitenkin hyvä olla olemassa. Esim. tietää jotain ihmisen elintavoista, koulutuksesta, tietää, että henkilö ei ole juuri täysin päinvastainen kuin itse etsii. Ulkokuori kun saattaa usein pettää, joten tämän vuoksi pieni tutustuminen ei mielestäni ole pahitteeksi.

"Ymmärrän tämän, mutta kovin ikäväähän se on. Toisista ei tarvitsisi kantaa huolta oman onnen kustannuksella, vaan onnea pitäisi saada itse toisessa eli juuri toisinpäin :) Olla siis jotain erillistä ja toiselle kuuluvaa, siinä hetkessä, viis muista. Se on aina riski, mutta luulen, että sen arvoista."

Voiko ihminen olla onnellinen, jos muut puhuvat seläntakana? Onko hetken huuma parempi vaihtoehto kuin se, että saa tietyn leiman otsaansa, joka voi kestää vuosikausia? Ja loppujen lopuksi, ihminen on laumaeläin. Ihminen kaipaa kontakteja muihin ihmisiin, ja on raskasta kantaa itsekseen leimaa otsassansa, ja miettiä, että onkohan tuokin kuullut siitä. Osaatko itse olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä ja elää vain itsellesi?

"On monia pareja, jotka ovat ensin tutustuneet ja vasta myöhemmin ihastuneet toisiinsa, ilman sponttaania viehätystä sillä hetkellä jolla he tapasivat. Mielestäni se, että pitää toista ihmistä viehättävänä alusta alkaen, ei ole edellytys kestävälle parisuhteelle. En tietenkään väitä, että suhteet jotka alkavat tällä tavalla eivät voi kestää."

Olet oikeassa, se on mahdollista. Mutta en puhuisi tuollaisesta niin kokonaisvaltaisena ("idealistisena") kokemuksena, vaan enemmän pragmaattisena yhdessäolona.

Voihan jonkun kanssa olla kiva hengata jos kylässä on 100 ihmistä ja naimisiin pitää, mutta jos toinen tuntuu aluksi luotaantyöntävältä, ei minusta ole enää rehellistä ja jollain tavalla aitoa vain kävellä tämän tunteen yli ja yrittää silti saada hommaa toimimaan (ei kuulosta onnelta). Eikö siinä ole väistämättä mukana joku käytännön, ulkoa syntyvä "pakko" enemmän kuin syvä, "peloton" kokemus? Mä uskon, että ihmiset ovat kaikkein mieluiten niiden ihmisten kanssa, joihin heti alussa ihastuvat, sillä on verraten helppo "vain yrittää" kenen tahansa kanssa, en näe siinä samanlaista arvokkuutta kuin syvemmässä, välittömämmässä tunteessa. Rakkaudeksi en sitä kutsuisi siinä kokonaisvaltaisessa mielessä, jossa toinen on ihana niin seksuaalisesti kuin henkisesti ja ajassa kestävästi.

"En myöskään täysin allekirjoita väitettäsi, että ihastuminen on "ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta". Entä jos myöntää toiselle olevansa ihastunut ja toinen ei vastaa tunteisiin? Tämän jälkeen unelmat särkyvät, ja lopulta ihastumisen tunne katoaa."

Pointti on siinä, että meidän pitäisi oppia pitämään illuusioita totena. Kun ihastumme, keksimme toisesta vaikka mitä, ja niin pitää ollakin. Olemme siis tyhjän päällä, mutta silti voimme nauttia tunteesta. Uskon, että myös pidemmässä suhteessa tarvitaan jonkin verran illuusioita toisesta, koska tarvitsemme ideoiden maailmaa niin paljon.

"Jokainen varmasti tietää, että on aina olemassa mahdollisuus, että toinen ei olekkaan kiinnostunut ja pelkää tätä vaihtoehtoa. Jokainen siis tietää, että se tunne ei ole kadottamaton, sillä se voi kadota, kun toinen ei olekkaan ihastunut."

Tähän ei pitäisi suhtautua pelolla, sillä pelokkuus on aina elämyksellisesti kapeampaa kuin avoimuus. Esim. seksissä ihminen, joka unohtaa itsensä ja luottaa toiseen nauttii paljon enemmän kuin itseään ja toista tarkkaileva tai toista pelkäävä. Toki kivun ja nautinnon raja voi olla häilyvä, ja tietyllä tapaa tarpeellinenkin.

"Voiko ihminen olla onnellinen, jos muut puhuvat seläntakana? Onko hetken huuma parempi vaihtoehto kuin se, että saa tietyn leiman otsaansa, joka voi kestää vuosikausia? Ja loppujen lopuksi, ihminen on laumaeläin. Ihminen kaipaa kontakteja muihin ihmisiin, ja on raskasta kantaa itsekseen leimaa otsassansa, ja miettiä, että onkohan tuokin kuullut siitä. Osaatko itse olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä ja elää vain itsellesi?"

En kannata "hetken huumaa", mutta en usko, että se on täysin tarpeetonta, kuten jo sanoin.

Elämme ensin itsellemme, vasta sitten muille, ja jonkun ihmisen kauniina ja viehättävänä pitäminen on meidän, ei muiden, asia. Meillä pitää tavallaan olla itsellämme tarpeeksi polttoainetta siihen, että jaksamme ponnistella toisen eteen ja hänen puolestaan. Toisten kommentit puhkovat polttoainesäiliöömme reikiä, jos niitä alamme kuunnella.

Yksinkertaisesti, jos lähipiiri ei pidä valinnoistasi ja onnellisuudestasi, eivät he koskaan läheisiäsi olleetkaan. Kannattaa muuttaa maisemaa.

Mies_28_ kirjoitti:

"On monia pareja, jotka ovat ensin tutustuneet ja vasta myöhemmin ihastuneet toisiinsa, ilman sponttaania viehätystä sillä hetkellä jolla he tapasivat. Mielestäni se, että pitää toista ihmistä viehättävänä alusta alkaen, ei ole edellytys kestävälle parisuhteelle. En tietenkään väitä, että suhteet jotka alkavat tällä tavalla eivät voi kestää."

Olet oikeassa, se on mahdollista. Mutta en puhuisi tuollaisesta niin kokonaisvaltaisena ("idealistisena") kokemuksena, vaan enemmän pragmaattisena yhdessäolona.

Voihan jonkun kanssa olla kiva hengata jos kylässä on 100 ihmistä ja naimisiin pitää, mutta jos toinen tuntuu aluksi luotaantyöntävältä, ei minusta ole enää rehellistä ja jollain tavalla aitoa vain kävellä tämän tunteen yli ja yrittää silti saada hommaa toimimaan (ei kuulosta onnelta). Eikö siinä ole väistämättä mukana joku käytännön, ulkoa syntyvä "pakko" enemmän kuin syvä, "peloton" kokemus? Mä uskon, että ihmiset ovat kaikkein mieluiten niiden ihmisten kanssa, joihin heti alussa ihastuvat, sillä on verraten helppo "vain yrittää" kenen tahansa kanssa, en näe siinä samanlaista arvokkuutta kuin syvemmässä, välittömämmässä tunteessa. Rakkaudeksi en sitä kutsuisi siinä kokonaisvaltaisessa mielessä, jossa toinen on ihana niin seksuaalisesti kuin henkisesti ja ajassa kestävästi.

"En myöskään täysin allekirjoita väitettäsi, että ihastuminen on "ainakin siinä hetkessä totta, jotain kadottamatonta". Entä jos myöntää toiselle olevansa ihastunut ja toinen ei vastaa tunteisiin? Tämän jälkeen unelmat särkyvät, ja lopulta ihastumisen tunne katoaa."

Pointti on siinä, että meidän pitäisi oppia pitämään illuusioita totena. Kun ihastumme, keksimme toisesta vaikka mitä, ja niin pitää ollakin. Olemme siis tyhjän päällä, mutta silti voimme nauttia tunteesta. Uskon, että myös pidemmässä suhteessa tarvitaan jonkin verran illuusioita toisesta, koska tarvitsemme ideoiden maailmaa niin paljon.

"Jokainen varmasti tietää, että on aina olemassa mahdollisuus, että toinen ei olekkaan kiinnostunut ja pelkää tätä vaihtoehtoa. Jokainen siis tietää, että se tunne ei ole kadottamaton, sillä se voi kadota, kun toinen ei olekkaan ihastunut."

Tähän ei pitäisi suhtautua pelolla, sillä pelokkuus on aina elämyksellisesti kapeampaa kuin avoimuus. Esim. seksissä ihminen, joka unohtaa itsensä ja luottaa toiseen nauttii paljon enemmän kuin itseään ja toista tarkkaileva tai toista pelkäävä. Toki kivun ja nautinnon raja voi olla häilyvä, ja tietyllä tapaa tarpeellinenkin.

"Voiko ihminen olla onnellinen, jos muut puhuvat seläntakana? Onko hetken huuma parempi vaihtoehto kuin se, että saa tietyn leiman otsaansa, joka voi kestää vuosikausia? Ja loppujen lopuksi, ihminen on laumaeläin. Ihminen kaipaa kontakteja muihin ihmisiin, ja on raskasta kantaa itsekseen leimaa otsassansa, ja miettiä, että onkohan tuokin kuullut siitä. Osaatko itse olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä ja elää vain itsellesi?"

En kannata "hetken huumaa", mutta en usko, että se on täysin tarpeetonta, kuten jo sanoin.

Elämme ensin itsellemme, vasta sitten muille, ja jonkun ihmisen kauniina ja viehättävänä pitäminen on meidän, ei muiden, asia. Meillä pitää tavallaan olla itsellämme tarpeeksi polttoainetta siihen, että jaksamme ponnistella toisen eteen ja hänen puolestaan. Toisten kommentit puhkovat polttoainesäiliöömme reikiä, jos niitä alamme kuunnella.

Yksinkertaisesti, jos lähipiiri ei pidä valinnoistasi ja onnellisuudestasi, eivät he koskaan läheisiäsi olleetkaan. Kannattaa muuttaa maisemaa.

"Voihan jonkun kanssa olla kiva hengata jos kylässä on 100 ihmistä ja naimisiin pitää, mutta jos toinen tuntuu aluksi luotaantyöntävältä, ei minusta ole enää rehellistä ja jollain tavalla aitoa vain kävellä tämän tunteen yli ja yrittää silti saada hommaa toimimaan (ei kuulosta onnelta)."

Eikö ihminen sitten voi tuntea toista ihmistä pitkän aikaa ja ihastua isommassa kaupungissa? Sadan ihmisen kylässä ihminen luultavasti tuntee enemmän ihmisiä kuin 100 000 ihmisen kaupungissa. Harvan ihmisen lähipiirin kuuluu (otetaan huomioon vain ystävät, tutut ja ne ihmiset joiden kanssa "hengataan", sillä sukulaistensa kanssa harva menee naimisiin) sata ihmistä, tai yli. Monella ihmisellä myöskään on enemmän ystäviä vastakkaisesta sukupuolesta kuin omastaan, joten luultavasti ne "potentiaaliset" naimakumppanitkin ovat määrältään samat pienemmässä kylässä kuin suuressa kaupungissa. En siis usko, että se naimisiin meno johtuu vain siitä, että pitää mennä naimisiin.

En myöskään usko, että on epärehellistä mennä naimisiin ihmisen kanssa, josta ei aluksi pitänyt. Uskon, että ihmisellä on ennakkoluuloja toisia ihmisiä kohtaan, jotka voivat syntyä esim. muiden ihmisten puheista tästä kyseisestä ihmisestä. Itse myönnän, että minulla oli tietynlaisia ennakkoluuloja yhtä ystävääni kohtaan, mutta hän olikin täysin erilainen kuin olin kuvitellut. Mielestäni on hieman naivia väittää, että se on epärehellisyyttä. Siinä on silloin juuttunut omiin ennakkoluuloihinsa, eikä näe toista ihmistä kokonaisuutena ja sinä ihmisenä joka hän oikeasti on. Ihmiset muuttuvat ja kasvavat, on typerää olettaa, että jos joku on kerran käyttäytynyt kuin kusipää hän tulisi aina käyttäytymään niin.

En kuitenkaan väitä, että jos pitää ihmistä luotaantyöntävänä, mutta silti on yhdessä vain sen vuoksi, että olisi joku, on järkevää. Parisuhde tarvitsee toisen ihmisen kunnioitusta toimiakseen, enkä usko, että kukaan voi kunnioittaa toista ihmistä jos pitää häntä luontaantyöntävänä.

"Uskon, että myös pidemmässä suhteessa tarvitaan jonkin verran illuusioita toisesta, koska tarvitsemme ideoiden maailmaa niin paljon."

Eikö tämä sitten ole mielestäsi epärehellistä ja epäaitoa? Mielestäni on epärehellistä pitää yllä tiettyä illuusiota ihmisestä, jos on huomannut, että se ei pidä paikkaansa. Ihastuneena harvoin näkee niitä ihmisen huonoja puolia, mutta niiden kieltäminen pitkässä suhteessa tekee suhteelle vain hallaa. Ei suhde saisi perustua niille illuusioille joita ihmisestä aluksi loi, vaan niille asioille joihin lopulta siinä ihmisessä rakastui.

"Elämme ensin itsellemme, vasta sitten muille, ja jonkun ihmisen kauniina ja viehättävänä pitäminen on meidän, ei muiden, asia."

Mielestäni tämä on hieman itsekästä ajattelua. Onko oikein, että juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt tyttö ihastuu kolmekymppiseen Jamppaan joka on istunut linnassa muutamasta pahoinpitelystä ja huumausaineiden hallussapidosta? Vanhemmat luultavasti vastustavat tällaista suhdetta, mutta tyttö itse ei näe tässä mitään väärää. Onko oikein, että vaikka itse pidämme tiettyä ihmistä viehättävänä, voimme olla hänen kanssaan oli tilanne mikä hyvänsä, välittämättä toisten ihmisten mielipiteistä? Ja edellä mainitussa tapauksessa vanhemmat luultavammin vastustavat suhdetta, koska haluavat suojella lastaan, kannattaako mielestäsi siis vaihtaa maisemaa, kun vanhemmat eivät pitäneetkään Jampasta? Ja Jamppa tietysti otetaan mukaan, kun muutetaan vähän kauemmaksi vanhemmista, juuri niistä ihmisistä, jotka haluavat suojella sinua ja toivovat, että olisit onnellinen.

Amy^ kirjoitti:

"Voihan jonkun kanssa olla kiva hengata jos kylässä on 100 ihmistä ja naimisiin pitää, mutta jos toinen tuntuu aluksi luotaantyöntävältä, ei minusta ole enää rehellistä ja jollain tavalla aitoa vain kävellä tämän tunteen yli ja yrittää silti saada hommaa toimimaan (ei kuulosta onnelta)."

Eikö ihminen sitten voi tuntea toista ihmistä pitkän aikaa ja ihastua isommassa kaupungissa? Sadan ihmisen kylässä ihminen luultavasti tuntee enemmän ihmisiä kuin 100 000 ihmisen kaupungissa. Harvan ihmisen lähipiirin kuuluu (otetaan huomioon vain ystävät, tutut ja ne ihmiset joiden kanssa "hengataan", sillä sukulaistensa kanssa harva menee naimisiin) sata ihmistä, tai yli. Monella ihmisellä myöskään on enemmän ystäviä vastakkaisesta sukupuolesta kuin omastaan, joten luultavasti ne "potentiaaliset" naimakumppanitkin ovat määrältään samat pienemmässä kylässä kuin suuressa kaupungissa. En siis usko, että se naimisiin meno johtuu vain siitä, että pitää mennä naimisiin.

En myöskään usko, että on epärehellistä mennä naimisiin ihmisen kanssa, josta ei aluksi pitänyt. Uskon, että ihmisellä on ennakkoluuloja toisia ihmisiä kohtaan, jotka voivat syntyä esim. muiden ihmisten puheista tästä kyseisestä ihmisestä. Itse myönnän, että minulla oli tietynlaisia ennakkoluuloja yhtä ystävääni kohtaan, mutta hän olikin täysin erilainen kuin olin kuvitellut. Mielestäni on hieman naivia väittää, että se on epärehellisyyttä. Siinä on silloin juuttunut omiin ennakkoluuloihinsa, eikä näe toista ihmistä kokonaisuutena ja sinä ihmisenä joka hän oikeasti on. Ihmiset muuttuvat ja kasvavat, on typerää olettaa, että jos joku on kerran käyttäytynyt kuin kusipää hän tulisi aina käyttäytymään niin.

En kuitenkaan väitä, että jos pitää ihmistä luotaantyöntävänä, mutta silti on yhdessä vain sen vuoksi, että olisi joku, on järkevää. Parisuhde tarvitsee toisen ihmisen kunnioitusta toimiakseen, enkä usko, että kukaan voi kunnioittaa toista ihmistä jos pitää häntä luontaantyöntävänä.

"Uskon, että myös pidemmässä suhteessa tarvitaan jonkin verran illuusioita toisesta, koska tarvitsemme ideoiden maailmaa niin paljon."

Eikö tämä sitten ole mielestäsi epärehellistä ja epäaitoa? Mielestäni on epärehellistä pitää yllä tiettyä illuusiota ihmisestä, jos on huomannut, että se ei pidä paikkaansa. Ihastuneena harvoin näkee niitä ihmisen huonoja puolia, mutta niiden kieltäminen pitkässä suhteessa tekee suhteelle vain hallaa. Ei suhde saisi perustua niille illuusioille joita ihmisestä aluksi loi, vaan niille asioille joihin lopulta siinä ihmisessä rakastui.

"Elämme ensin itsellemme, vasta sitten muille, ja jonkun ihmisen kauniina ja viehättävänä pitäminen on meidän, ei muiden, asia."

Mielestäni tämä on hieman itsekästä ajattelua. Onko oikein, että juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt tyttö ihastuu kolmekymppiseen Jamppaan joka on istunut linnassa muutamasta pahoinpitelystä ja huumausaineiden hallussapidosta? Vanhemmat luultavasti vastustavat tällaista suhdetta, mutta tyttö itse ei näe tässä mitään väärää. Onko oikein, että vaikka itse pidämme tiettyä ihmistä viehättävänä, voimme olla hänen kanssaan oli tilanne mikä hyvänsä, välittämättä toisten ihmisten mielipiteistä? Ja edellä mainitussa tapauksessa vanhemmat luultavammin vastustavat suhdetta, koska haluavat suojella lastaan, kannattaako mielestäsi siis vaihtaa maisemaa, kun vanhemmat eivät pitäneetkään Jampasta? Ja Jamppa tietysti otetaan mukaan, kun muutetaan vähän kauemmaksi vanhemmista, juuri niistä ihmisistä, jotka haluavat suojella sinua ja toivovat, että olisit onnellinen.

"Eikö ihminen sitten voi tuntea toista ihmistä pitkän aikaa ja ihastua isommassa kaupungissa?"

Pointsi oli, että pienessä kylässä valikoimaa on vähemmän, jolloin johonkin tarjokkaaseen on olosuhteiden pakosta pakko tyytyä, jos aikoo naimisiin. Jos esim. 50 naisesta kukaan ei miellytä puolin tai toisin, on silti joku "pakko" ottaa, jos päämäärään on päästävä. Siksi rakkaus ei koskaan voi olla päämääräorientoitunutta esteettis-idealistisessa mielessä.

Ihastumiseen ja rakastumiseen ei minusta pitäisi liittyä mitään pakkoa tai yleensä instrumentaalisuutta, koska pakko on spontaaniuden vastakohta.

"Uskon, että ihmisellä on ennakkoluuloja toisia ihmisiä kohtaan, jotka voivat syntyä esim. muiden ihmisten puheista tästä kyseisestä ihmisestä."

Totta, pelkkä puhe ei ole vielä riittävä syy spontaaniuden sammumiseen, mutta vuorovaikutus ja fyysinen olemus ovat sitä. Kyllä sen huomaa kun toisen livessä tapaa, tuntuuko hän ihanalta vai ei. Juuri tässä kohtaa pitäisi olla herkkyyttä, koska jos kenet tahansa kelpuuttaa, tuntuu se vähemmän ihanteelliselta kuin tahtoisi hänet, joka heti siinä hetkessä vaikuttaa hyvältä. Totta kai se, mikä herättää viehätystä, vaihtelee paljon jopa yhdellä ihmisellä, ja hyvä niin. Mutta siitä on pidettävä kiinni nähdäkseni lähtökohtana.

"Ihmiset muuttuvat ja kasvavat, on typerää olettaa, että jos joku on kerran käyttäytynyt kuin kusipää hän tulisi aina käyttäytymään niin."

Tämä on mielestäni ajanhaaskausta, eikä tästä minusta myöskään näy se, että tällainen henkilö arvostaisi itseään paljon. Kukaan itseään kunnioittava ei tarkoituksella halua pahaa kohtelua itselleen, edes toivossa, että se voi loppua.

"Eikö tämä sitten ole mielestäsi epärehellistä ja epäaitoa? Mielestäni on epärehellistä pitää yllä tiettyä illuusiota ihmisestä, jos on huomannut, että se ei pidä paikkaansa. Ihastuneena harvoin näkee niitä ihmisen huonoja puolia, mutta niiden kieltäminen pitkässä suhteessa tekee suhteelle vain hallaa. Ei suhde saisi perustua niille illuusioille joita ihmisestä aluksi loi, vaan niille asioille joihin lopulta siinä ihmisessä rakastui."

Asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Edes rakastumisessa kun et tunne sitä toista täysin. En usko, että ketään ihmistä voi tuntea täysin, jolloin joudumme aina ottaa mukaan myös fiktiivisiä elementtejä toisesta. Ja jos nämä elementit ovat positiivisia, sen parempi viehätyksen tunteelle. Emme ikään kuin koskaan voi prosessoida toista ihmistä loppuun; emmehän pysty tekemään näin edes elottomalle kappaleelle.

En myöskään puhuisi "huonoista puolista", jos toista rakastaa. Uskon, että rakkaudessa ne, mitä joku voi nähdä huonoiksi puoliksi, tuntuvat rakastavalta ihmiseltä ihan hyväksyttäviltä ja jopa ihaniltakin piirteiltä. Kysehän on juuri siitä, että toista pitää viehättävänä kokonaisuutena, ml. hänen jostain näkökulmasta negatiiviset puolensa. On hirveän subjektiivista, mikä on hyvä ja mikä huono puoli.

"Onko oikein, että juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt tyttö ihastuu kolmekymppiseen Jamppaan joka on istunut linnassa muutamasta pahoinpitelystä ja huumausaineiden hallussapidosta? Vanhemmat luultavasti vastustavat tällaista suhdetta, mutta tyttö itse ei näe tässä mitään väärää."

Kärjistetty esimerkki ;) Tuollainen henkilö ei ehkä ole vielä täysin arvostelukykyinen, totta, mutta asiaan väkisin puuttuminen ei siltikään ole minusta oikein toimittu, jos tyttö aidosti kokee viehtymystä. Tilannetta voi toki seurata sivusta tarkkaan ja antaa neuvoja tytölle. Missaat kuitenkin tässä sen pointin, että ihastuminen ei ole koskaan tilivelvollisuutta toisille ihmiselle. AINOA poikkeus on:

"Onko oikein, että vaikka itse pidämme tiettyä ihmistä viehättävänä, voimme olla hänen kanssaan oli tilanne mikä hyvänsä, välittämättä toisten ihmisten mielipiteistä?"

Emme tietenkään, _jos_ olemme jo sitoutuneet tekemään työtä toiselle ihmiselle eli seurustelemme. Mutta sehän on koko ihastumisen idea; ellet kykene ihastumaan ja rakastamaan lopulta niin syvästi, ettet kaipaa muita yleensä vastakkaisen sukupuolen ihmisiä vuoteeseesi tai elämääsi "vakavasti", ei henkilö ole sinulle "oikea". Uskon, että todellisessa rakkaussuhteessa ei, arjen ristiriidoistakaan huolimatta, vain tee mieli muita ihmisiä tavalla, joka ylittäisi tietyn "rajan".

Mies_28_ kirjoitti:

"Eikö ihminen sitten voi tuntea toista ihmistä pitkän aikaa ja ihastua isommassa kaupungissa?"

Pointsi oli, että pienessä kylässä valikoimaa on vähemmän, jolloin johonkin tarjokkaaseen on olosuhteiden pakosta pakko tyytyä, jos aikoo naimisiin. Jos esim. 50 naisesta kukaan ei miellytä puolin tai toisin, on silti joku "pakko" ottaa, jos päämäärään on päästävä. Siksi rakkaus ei koskaan voi olla päämääräorientoitunutta esteettis-idealistisessa mielessä.

Ihastumiseen ja rakastumiseen ei minusta pitäisi liittyä mitään pakkoa tai yleensä instrumentaalisuutta, koska pakko on spontaaniuden vastakohta.

"Uskon, että ihmisellä on ennakkoluuloja toisia ihmisiä kohtaan, jotka voivat syntyä esim. muiden ihmisten puheista tästä kyseisestä ihmisestä."

Totta, pelkkä puhe ei ole vielä riittävä syy spontaaniuden sammumiseen, mutta vuorovaikutus ja fyysinen olemus ovat sitä. Kyllä sen huomaa kun toisen livessä tapaa, tuntuuko hän ihanalta vai ei. Juuri tässä kohtaa pitäisi olla herkkyyttä, koska jos kenet tahansa kelpuuttaa, tuntuu se vähemmän ihanteelliselta kuin tahtoisi hänet, joka heti siinä hetkessä vaikuttaa hyvältä. Totta kai se, mikä herättää viehätystä, vaihtelee paljon jopa yhdellä ihmisellä, ja hyvä niin. Mutta siitä on pidettävä kiinni nähdäkseni lähtökohtana.

"Ihmiset muuttuvat ja kasvavat, on typerää olettaa, että jos joku on kerran käyttäytynyt kuin kusipää hän tulisi aina käyttäytymään niin."

Tämä on mielestäni ajanhaaskausta, eikä tästä minusta myöskään näy se, että tällainen henkilö arvostaisi itseään paljon. Kukaan itseään kunnioittava ei tarkoituksella halua pahaa kohtelua itselleen, edes toivossa, että se voi loppua.

"Eikö tämä sitten ole mielestäsi epärehellistä ja epäaitoa? Mielestäni on epärehellistä pitää yllä tiettyä illuusiota ihmisestä, jos on huomannut, että se ei pidä paikkaansa. Ihastuneena harvoin näkee niitä ihmisen huonoja puolia, mutta niiden kieltäminen pitkässä suhteessa tekee suhteelle vain hallaa. Ei suhde saisi perustua niille illuusioille joita ihmisestä aluksi loi, vaan niille asioille joihin lopulta siinä ihmisessä rakastui."

Asia ei ole aivan noin yksioikoinen. Edes rakastumisessa kun et tunne sitä toista täysin. En usko, että ketään ihmistä voi tuntea täysin, jolloin joudumme aina ottaa mukaan myös fiktiivisiä elementtejä toisesta. Ja jos nämä elementit ovat positiivisia, sen parempi viehätyksen tunteelle. Emme ikään kuin koskaan voi prosessoida toista ihmistä loppuun; emmehän pysty tekemään näin edes elottomalle kappaleelle.

En myöskään puhuisi "huonoista puolista", jos toista rakastaa. Uskon, että rakkaudessa ne, mitä joku voi nähdä huonoiksi puoliksi, tuntuvat rakastavalta ihmiseltä ihan hyväksyttäviltä ja jopa ihaniltakin piirteiltä. Kysehän on juuri siitä, että toista pitää viehättävänä kokonaisuutena, ml. hänen jostain näkökulmasta negatiiviset puolensa. On hirveän subjektiivista, mikä on hyvä ja mikä huono puoli.

"Onko oikein, että juuri kahdeksantoista vuotta täyttänyt tyttö ihastuu kolmekymppiseen Jamppaan joka on istunut linnassa muutamasta pahoinpitelystä ja huumausaineiden hallussapidosta? Vanhemmat luultavasti vastustavat tällaista suhdetta, mutta tyttö itse ei näe tässä mitään väärää."

Kärjistetty esimerkki ;) Tuollainen henkilö ei ehkä ole vielä täysin arvostelukykyinen, totta, mutta asiaan väkisin puuttuminen ei siltikään ole minusta oikein toimittu, jos tyttö aidosti kokee viehtymystä. Tilannetta voi toki seurata sivusta tarkkaan ja antaa neuvoja tytölle. Missaat kuitenkin tässä sen pointin, että ihastuminen ei ole koskaan tilivelvollisuutta toisille ihmiselle. AINOA poikkeus on:

"Onko oikein, että vaikka itse pidämme tiettyä ihmistä viehättävänä, voimme olla hänen kanssaan oli tilanne mikä hyvänsä, välittämättä toisten ihmisten mielipiteistä?"

Emme tietenkään, _jos_ olemme jo sitoutuneet tekemään työtä toiselle ihmiselle eli seurustelemme. Mutta sehän on koko ihastumisen idea; ellet kykene ihastumaan ja rakastamaan lopulta niin syvästi, ettet kaipaa muita yleensä vastakkaisen sukupuolen ihmisiä vuoteeseesi tai elämääsi "vakavasti", ei henkilö ole sinulle "oikea". Uskon, että todellisessa rakkaussuhteessa ei, arjen ristiriidoistakaan huolimatta, vain tee mieli muita ihmisiä tavalla, joka ylittäisi tietyn "rajan".

Ymmärrän pointtisi, mutta olen silti eri mieltä tietyistä asioista.

Mielestäni ihmisen ei tarvitse olla heti tapaamishetkellä viehättynyt toisesta, jotta myöhemmin alkava suhde toimisi. Tietysti viehätystä tarvitaan suhteen siirtyessä seurustelu asteelle, mutta uskon, että kaksi ihmistä voivat olla aluksi ystäviä ja myöhemmin ihastua. Eikä siihen tarvitse liittyä mitään pakkoa, sillä ihmiset muuttuvat ja kasvavat ajan myötä, tunteet ja ihanteet tulevasta kumppanista ovat huomattavasti erilaiset teini-iässä kuin keski-ikäisenä. Miksi siis esim. koko ikänsä tunteneet ihmiset eivät voi ihastua vasta vaikka kolmekymppisinä eikä teini-iässä kun seurustelusuhteet tulevat ajankohtaiseksi?

"En myöskään puhuisi "huonoista puolista", jos toista rakastaa. Uskon, että rakkaudessa ne, mitä joku voi nähdä huonoiksi puoliksi, tuntuvat rakastavalta ihmiseltä ihan hyväksyttäviltä ja jopa ihaniltakin piirteiltä."

Uskon, että jokaisella ihmisellä on huonoja puolia, sillä kukaan ei ole täydellinen. Eri ihmiset tietysti pitävät eri asioita huonoina puolina, mutta jokaisessa ihmisessä on jotakin joka ärsyttää toista ihmistä, oli toinen ihminen sitten oma rakas tai joku muu. Suhteessa pitää tietysti kyetä katsomaan näiden asioiden läpi ja antamaan anteeksi toiselle, mutta en usko, että kukaan pitkässä suhteessa oleva ihminen sanoisi kaikkia kumppaninsa piirteitä ihaniksi. Vaikka tietstyi niitä ihania piirteitä on hyvä olla enemmän kuin niitä ärsyttäviä.

"Kärjistetty esimerkki ;) Tuollainen henkilö ei ehkä ole vielä täysin arvostelukykyinen, totta, mutta asiaan väkisin puuttuminen ei siltikään ole minusta oikein toimittu, jos tyttö aidosti kokee viehtymystä."

Myönnetään, se oli kärjistetty esimerkki, mutta en silti täysin allekirjoita sitä, että vanhempien pitäisi hyväksyä lapsiltansa kaikki. Lapset tarvitsevat rajoja, ja mitä muuta 18-vuotias on, kuin lapsi? Vanhemmilla on mielestäni velvollisuus suojella lastaan, vaikka lapsi kuinka olis täysi-ikäinen. En sano, että lasta pitää rajoittaa ja jokaisen on tehtävä omat virheensä, mutta haluaisitko itse, että tyttäresi tuo kotiin tuollaisen kaverin? Keinoja suojelemiseksi on monia enkä sano, että seurustelun kieltäminen kyseisen Jampan kanssa on se ainut vaihto-ehto, ehkä tuo neuvominen tarkoittaa sinulle samaa kuin suojeleminen minulle.

"Mutta sehän on koko ihastumisen idea; ellet kykene ihastumaan ja rakastamaan lopulta niin syvästi, ettet kaipaa muita yleensä vastakkaisen sukupuolen ihmisiä vuoteeseesi tai elämääsi "vakavasti", ei henkilö ole sinulle "oikea". Uskon, että todellisessa rakkaussuhteessa ei, arjen ristiriidoistakaan huolimatta, vain tee mieli muita ihmisiä tavalla, joka ylittäisi tietyn "rajan"."

Sanotaan nyt vaikka vain positiivisuuden vuoksi, että olen samaa mieltä kanssasi tuosta asiasta :)

On kuitenkin vielä pakko kysyä, että ei kai etunimesi ensimmäinen kirjain ole J? Muistutat kovasti yhtä tuntemaani henkilöä ja olisi huvittavaa jos paljastuisi, että olet tuntemani henkilö :)

Amy^ kirjoitti:

Ymmärrän pointtisi, mutta olen silti eri mieltä tietyistä asioista.

Mielestäni ihmisen ei tarvitse olla heti tapaamishetkellä viehättynyt toisesta, jotta myöhemmin alkava suhde toimisi. Tietysti viehätystä tarvitaan suhteen siirtyessä seurustelu asteelle, mutta uskon, että kaksi ihmistä voivat olla aluksi ystäviä ja myöhemmin ihastua. Eikä siihen tarvitse liittyä mitään pakkoa, sillä ihmiset muuttuvat ja kasvavat ajan myötä, tunteet ja ihanteet tulevasta kumppanista ovat huomattavasti erilaiset teini-iässä kuin keski-ikäisenä. Miksi siis esim. koko ikänsä tunteneet ihmiset eivät voi ihastua vasta vaikka kolmekymppisinä eikä teini-iässä kun seurustelusuhteet tulevat ajankohtaiseksi?

"En myöskään puhuisi "huonoista puolista", jos toista rakastaa. Uskon, että rakkaudessa ne, mitä joku voi nähdä huonoiksi puoliksi, tuntuvat rakastavalta ihmiseltä ihan hyväksyttäviltä ja jopa ihaniltakin piirteiltä."

Uskon, että jokaisella ihmisellä on huonoja puolia, sillä kukaan ei ole täydellinen. Eri ihmiset tietysti pitävät eri asioita huonoina puolina, mutta jokaisessa ihmisessä on jotakin joka ärsyttää toista ihmistä, oli toinen ihminen sitten oma rakas tai joku muu. Suhteessa pitää tietysti kyetä katsomaan näiden asioiden läpi ja antamaan anteeksi toiselle, mutta en usko, että kukaan pitkässä suhteessa oleva ihminen sanoisi kaikkia kumppaninsa piirteitä ihaniksi. Vaikka tietstyi niitä ihania piirteitä on hyvä olla enemmän kuin niitä ärsyttäviä.

"Kärjistetty esimerkki ;) Tuollainen henkilö ei ehkä ole vielä täysin arvostelukykyinen, totta, mutta asiaan väkisin puuttuminen ei siltikään ole minusta oikein toimittu, jos tyttö aidosti kokee viehtymystä."

Myönnetään, se oli kärjistetty esimerkki, mutta en silti täysin allekirjoita sitä, että vanhempien pitäisi hyväksyä lapsiltansa kaikki. Lapset tarvitsevat rajoja, ja mitä muuta 18-vuotias on, kuin lapsi? Vanhemmilla on mielestäni velvollisuus suojella lastaan, vaikka lapsi kuinka olis täysi-ikäinen. En sano, että lasta pitää rajoittaa ja jokaisen on tehtävä omat virheensä, mutta haluaisitko itse, että tyttäresi tuo kotiin tuollaisen kaverin? Keinoja suojelemiseksi on monia enkä sano, että seurustelun kieltäminen kyseisen Jampan kanssa on se ainut vaihto-ehto, ehkä tuo neuvominen tarkoittaa sinulle samaa kuin suojeleminen minulle.

"Mutta sehän on koko ihastumisen idea; ellet kykene ihastumaan ja rakastamaan lopulta niin syvästi, ettet kaipaa muita yleensä vastakkaisen sukupuolen ihmisiä vuoteeseesi tai elämääsi "vakavasti", ei henkilö ole sinulle "oikea". Uskon, että todellisessa rakkaussuhteessa ei, arjen ristiriidoistakaan huolimatta, vain tee mieli muita ihmisiä tavalla, joka ylittäisi tietyn "rajan"."

Sanotaan nyt vaikka vain positiivisuuden vuoksi, että olen samaa mieltä kanssasi tuosta asiasta :)

On kuitenkin vielä pakko kysyä, että ei kai etunimesi ensimmäinen kirjain ole J? Muistutat kovasti yhtä tuntemaani henkilöä ja olisi huvittavaa jos paljastuisi, että olet tuntemani henkilö :)

"Mielestäni ihmisen ei tarvitse olla heti tapaamishetkellä viehättynyt toisesta, jotta myöhemmin alkava suhde toimisi."

Olen pahoillani, mutta minulle tämä ei enää ole niin "suurta" kuin se, jos toisen kokee heti viehättäväksi ja myös kemiat toimivat. En itse voisi löytää motivaatiota työskennellä ja omistautua toiselle mistään muista lähtökohdista.

Näen itse tuollaisen jopa energian tuhlauksena, koska "koko sydän" ei ole jutussa mukana, eikä tuollaisessa suhteessa olisi minulle mitään erityistä. Kuten sanoin, on suht helppoa poimia "kuka vaan" ystävyyden kautta seurustelukumppaniksi. Minulle toisessa pitää olla jotain, joka erottuu massasta; toinen ei voi olla pelkkä ihminen ihmisten joukossa vaan jotain enemmän. Jos toinen olisi vain tavallinen tyyppi, alenee nähdäkseni myös kynnys katsella muitakin ja ehkä luovuttaa työn teossa. Toinen tavallaan tarjoaa enemmän ensiapua kuin "täyttää" elämän. Et uskoakseni voi kieltää, etteikö jotain esteettistä katoa, jos toinen on aluksi pelkkä kaveri. Se on minusta jotenkin liian helppoa jopa :o)

Toki on totta, että joku, joka 10-vuotiaana vaikutti ääliöltä voi 20-vuotiaana olla upea, en ole tätä kiistänyt. Mutta jos tapaat tuntemattoman ihmisen, ja olette täysikäisiä, siinä joko jokin natsaa, tai sitten ei. Sitä ei minusta tarvitse problematisoida enempää. Ja minulle natsaaminen "alkaa" viehätyksestä toisen olemukseen.

"Uskon, että jokaisella ihmisellä on huonoja puolia, sillä kukaan ei ole täydellinen. Eri ihmiset tietysti pitävät eri asioita huonoina puolina, mutta jokaisessa ihmisessä on jotakin joka ärsyttää toista ihmistä, oli toinen ihminen sitten oma rakas tai joku muu."

En sanoisi näin. Esim. itsestäni joissain rakastamissani ihmisissä ei ole ollut mitään ärsyttävää, vaikka tiedostan, että joku toinen ei samoista piirteistä pitäisi tai pitäisi niitä epämiellyttävinä tai puutteellisina.

En puhuisi ärsyttävyydestä, vaan puhuisin hyväksynnästä ja ymmärtämisestä. Minusta ärsyttävyydessä on riidanhaluinen sävy, joka ei voi olla käyttövoimana sellaisessa parisuhteessa, joka on mielestäni elinvoimaisin ja monialaisin. En ole koskaan ollut ärsyyntynyt rakastamiini ihmisiin ihmisinä, vaikken aina ole hyväksynyt kaikkia heidän tekojaan. Toinen näyttäytyy minulle paremmassa valossa, ja uskon, että on mahdollista ylläpitää tätä "valoa" vuosia, vaikka sen muoto voi muuttua.

"Myönnetään, se oli kärjistetty esimerkki, mutta en silti täysin allekirjoita sitä, että vanhempien pitäisi hyväksyä lapsiltansa kaikki. Lapset tarvitsevat rajoja, ja mitä muuta 18-vuotias on, kuin lapsi? Vanhemmilla on mielestäni velvollisuus suojella lastaan, vaikka lapsi kuinka olis täysi-ikäinen. En sano, että lasta pitää rajoittaa ja jokaisen on tehtävä omat virheensä, mutta haluaisitko itse, että tyttäresi tuo kotiin tuollaisen kaverin? Keinoja suojelemiseksi on monia enkä sano, että seurustelun kieltäminen kyseisen Jampan kanssa on se ainut vaihto-ehto, ehkä tuo neuvominen tarkoittaa sinulle samaa kuin suojeleminen minulle."

En ole ensinnäkään missään sanonut, etteikö kasvatuksessa tarvittaisi rajoja. Tunne-elämällä ja kasvattamisella ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä. Jos sanot 18-v lapselle: "Älä tykkää tuosta, tykkää tuosta!" lapsi menettää spontaaniuden, joka on niin tärkeä ja hauras kokemuksellisessa mielessä. Tämä on aivan eri asia kuin olla opettamatta etiikkaa sekä huolehtivuutta ja tarvitsevuuttakin. Lapseen tulisi siis luottaa, mutta samaan aikaan antaa lapselle kokemus rajattomasta rakkaudesta ja luottamuksesta, siitä, että lapsi voi palata vanhemman luo aina. Näin lapsi aikuisenakin osaa olla kumppanista itsenäinen, mutta silti aina palata tämän luo luottavaisena ja suhtautua myötämielisesti lähtökohtana.

Individualistisessa nykykasvatuksessa lapsen itsenäisyyteen luotetaan liiaksi, jolloin lapsi saattaa kovettua ja tulla epäluottavaiseksi itsesuojelussa, sulkea itsensä.

Lopuksi, en usko, että hyvin ja turvallisesti kasvatettu lapsi, lapsi, joka arvostaa itseään ja haluaa itsensä hyvää kohtelua, JA uskaltaa heittäytyä toiseen jos hänestä vapaasti siltä tuntuu, valitsisi jotain esim. raiskauksesta tuomittua linnakundia kumppanikseen. Ehdottomalla rakkaudella ja rajoilla kasvatetuista lapsista tulee myös itseään arvostavia ja korkealle tähtääviä usein.

Etunimeni ei ole J, se alkaa aakkosten 16. kirjaimella :) Mutta kiva nähdä että muitakin miehiä ajattelee samansuuntaisesti! Ajatteluni on mielestäni aika loogista ja myös käytännöllistä, mutta ehkä vähän eri mielessä kuin sinulla.

Mies_28_ kirjoitti:

"Mielestäni ihmisen ei tarvitse olla heti tapaamishetkellä viehättynyt toisesta, jotta myöhemmin alkava suhde toimisi."

Olen pahoillani, mutta minulle tämä ei enää ole niin "suurta" kuin se, jos toisen kokee heti viehättäväksi ja myös kemiat toimivat. En itse voisi löytää motivaatiota työskennellä ja omistautua toiselle mistään muista lähtökohdista.

Näen itse tuollaisen jopa energian tuhlauksena, koska "koko sydän" ei ole jutussa mukana, eikä tuollaisessa suhteessa olisi minulle mitään erityistä. Kuten sanoin, on suht helppoa poimia "kuka vaan" ystävyyden kautta seurustelukumppaniksi. Minulle toisessa pitää olla jotain, joka erottuu massasta; toinen ei voi olla pelkkä ihminen ihmisten joukossa vaan jotain enemmän. Jos toinen olisi vain tavallinen tyyppi, alenee nähdäkseni myös kynnys katsella muitakin ja ehkä luovuttaa työn teossa. Toinen tavallaan tarjoaa enemmän ensiapua kuin "täyttää" elämän. Et uskoakseni voi kieltää, etteikö jotain esteettistä katoa, jos toinen on aluksi pelkkä kaveri. Se on minusta jotenkin liian helppoa jopa :o)

Toki on totta, että joku, joka 10-vuotiaana vaikutti ääliöltä voi 20-vuotiaana olla upea, en ole tätä kiistänyt. Mutta jos tapaat tuntemattoman ihmisen, ja olette täysikäisiä, siinä joko jokin natsaa, tai sitten ei. Sitä ei minusta tarvitse problematisoida enempää. Ja minulle natsaaminen "alkaa" viehätyksestä toisen olemukseen.

"Uskon, että jokaisella ihmisellä on huonoja puolia, sillä kukaan ei ole täydellinen. Eri ihmiset tietysti pitävät eri asioita huonoina puolina, mutta jokaisessa ihmisessä on jotakin joka ärsyttää toista ihmistä, oli toinen ihminen sitten oma rakas tai joku muu."

En sanoisi näin. Esim. itsestäni joissain rakastamissani ihmisissä ei ole ollut mitään ärsyttävää, vaikka tiedostan, että joku toinen ei samoista piirteistä pitäisi tai pitäisi niitä epämiellyttävinä tai puutteellisina.

En puhuisi ärsyttävyydestä, vaan puhuisin hyväksynnästä ja ymmärtämisestä. Minusta ärsyttävyydessä on riidanhaluinen sävy, joka ei voi olla käyttövoimana sellaisessa parisuhteessa, joka on mielestäni elinvoimaisin ja monialaisin. En ole koskaan ollut ärsyyntynyt rakastamiini ihmisiin ihmisinä, vaikken aina ole hyväksynyt kaikkia heidän tekojaan. Toinen näyttäytyy minulle paremmassa valossa, ja uskon, että on mahdollista ylläpitää tätä "valoa" vuosia, vaikka sen muoto voi muuttua.

"Myönnetään, se oli kärjistetty esimerkki, mutta en silti täysin allekirjoita sitä, että vanhempien pitäisi hyväksyä lapsiltansa kaikki. Lapset tarvitsevat rajoja, ja mitä muuta 18-vuotias on, kuin lapsi? Vanhemmilla on mielestäni velvollisuus suojella lastaan, vaikka lapsi kuinka olis täysi-ikäinen. En sano, että lasta pitää rajoittaa ja jokaisen on tehtävä omat virheensä, mutta haluaisitko itse, että tyttäresi tuo kotiin tuollaisen kaverin? Keinoja suojelemiseksi on monia enkä sano, että seurustelun kieltäminen kyseisen Jampan kanssa on se ainut vaihto-ehto, ehkä tuo neuvominen tarkoittaa sinulle samaa kuin suojeleminen minulle."

En ole ensinnäkään missään sanonut, etteikö kasvatuksessa tarvittaisi rajoja. Tunne-elämällä ja kasvattamisella ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä. Jos sanot 18-v lapselle: "Älä tykkää tuosta, tykkää tuosta!" lapsi menettää spontaaniuden, joka on niin tärkeä ja hauras kokemuksellisessa mielessä. Tämä on aivan eri asia kuin olla opettamatta etiikkaa sekä huolehtivuutta ja tarvitsevuuttakin. Lapseen tulisi siis luottaa, mutta samaan aikaan antaa lapselle kokemus rajattomasta rakkaudesta ja luottamuksesta, siitä, että lapsi voi palata vanhemman luo aina. Näin lapsi aikuisenakin osaa olla kumppanista itsenäinen, mutta silti aina palata tämän luo luottavaisena ja suhtautua myötämielisesti lähtökohtana.

Individualistisessa nykykasvatuksessa lapsen itsenäisyyteen luotetaan liiaksi, jolloin lapsi saattaa kovettua ja tulla epäluottavaiseksi itsesuojelussa, sulkea itsensä.

Lopuksi, en usko, että hyvin ja turvallisesti kasvatettu lapsi, lapsi, joka arvostaa itseään ja haluaa itsensä hyvää kohtelua, JA uskaltaa heittäytyä toiseen jos hänestä vapaasti siltä tuntuu, valitsisi jotain esim. raiskauksesta tuomittua linnakundia kumppanikseen. Ehdottomalla rakkaudella ja rajoilla kasvatetuista lapsista tulee myös itseään arvostavia ja korkealle tähtääviä usein.

Etunimeni ei ole J, se alkaa aakkosten 16. kirjaimella :) Mutta kiva nähdä että muitakin miehiä ajattelee samansuuntaisesti! Ajatteluni on mielestäni aika loogista ja myös käytännöllistä, mutta ehkä vähän eri mielessä kuin sinulla.

"Olen pahoillani, mutta minulle tämä ei enää ole niin "suurta" kuin se, jos toisen kokee heti viehättäväksi ja myös kemiat toimivat."

Kuvauksesi kuulostaa minulle lähinnä unelmalta siitä suuresta rakkaudesta, josta niin moni haaveilee. Elämä vaan ei kovinkaan usein mene niin. Monet rakkaustarinat ovat alkaneet eri tavalla, eikä vain sponttaanista tunteesta. Mutta ymmärrän kantasi, totuus kuitenkin on, että unelmatkin voivat olla joskus todella vaikeita. Ja voivat aiheuttaa paljon päänvaivaa toteutuessaan. Joten, en usko, että tuntemalla ensin toista hieman ennen seurustelun aloittamista, pilaa mitään. Tietysti näissä asioissa mennään herkälle alueelle ihmisen tunne-elämässä ja mikä toimii toiselle, ei välttämättä toimi toisella.

Kanssasi on mukava keskustella, ja jos kiinnostaa keskustella lisää, niin minulle voi laittaa mailia osoitteeseen [email protected], vaikka meillä olikin tiettyjä erimielisyyksiä :)

ettei tiedä kirjoitti:

milloin voi suuttua ja viheltää pelin poikki! Rajat on liutettu näkymättömiin jo aikaa sitten, usein lapsuudessa. Joku on ns. riistänyt minuutta ja ylittänyt emotionaalisia rajoja törkeästi, vahvemman oikeudella.

Kiltteys tarkoittaa sitä, että ei pura omaa pahaa oloaan, epävarmuuttaan tms. syyttömien päälle.

Kiltteys tarkoittaa, että ei toimi _lähtokohtaisesti_ niin kuin toinen olisi itseä vastaan.

Kiltteys tarkoittaa asiallista ja ystävällistä käytöstä.

Kiltteys EI tarkoita heikkoutta, ei sitä että antaa jyrätä itsensä, ei sitä että haluaa miellyttää hinnalla millä hyvänsä, ei sitä että ei tekisi elämässä omia valintoja. Tällainen on telaketjuradikaalia sanojen vääristelyä (tai: uudelleen määrittelyä, miesten pahuuden paljastamista jne. ihan riippuen näkökulmasta) jolla ylevä ja kaunis sana/asia saa lokaa niskaansa.

En jaksa olla aina kiltti kun muut on ilkeitä.

että alistuu toisen ihmisen tahdolle. On hyväksikäytettävissä ja manipuloitavissa. Minä hajoaa perinjuurin itsekkään toisen ihmisen edessä.

Kiltti on kiltti. Piste.
Luonnevikainen on luonnevikainen. Piste.

kiltteydessä ole kysymys tehtävien jaosta tai moraalista avioliitossa. Nekin voi tietenkin siihen liittää mutta kiltteydessä kuitenkin kysymys on luonteenlaadusta.
Ajattele vähän laajemmin.