Olen päässyt eroon alkavasta naisvihasta ja katkeruudesta. Yritän pitää pettymystä itseeni ja elämään jotenkin hallussa mutta se on vaikeaa. Kävin juttelemassa ammattilaiselle ja hän totesi että minulla on ongelma, pyrimme ratkomaan sitä mutta tilanne on hyvin jämähtänyt.
Olen heikko ja yksin ja oirehdin kun joudun kohtaamaan sosiaalisia tilanteita etenkin naisten kanssa. En kykene enää ihmissuhteisiin koska tilanteen hallinta karkaa auttamatta käsistäni. Toisin sanoen, alan pelottamaan, ahdistamaan tai muuten vaan ei-kiinnostamaan normaaleja ihmisiä.
Toisin sanoen, labyrintissä oleminen on nyt elämäntapani. Koen sen minulle oikeaksi enkä syytä ketään siitä että en tiedä tietä ulos. Se myöskään ei tee minua onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
Ymmärrän miksi olen yksin. Olen se minotauros ja labyrinttini on paha paikka. Olen minotauros koska eksyin labyrinttiin ja nyt se on omani. Pelastusta ei ole, ei ole tietä ulos ja jos on en pysty sitä yksin löytämään - eikä ole ketään joka minut ulos voisi johdattaa koska olen hirviö. Niin kauan kuin labyrintti on minun ettekä tule tänne olette te turvassa, ja siksi aiheuttamani ahdistus on loogista ja ymmärrettävää.
Olen yksin koska en ole mitään hyvää, en mitään kaunista, en mitään turvalliselta tuntuvaa, olen yksin koska en pysty yksin kehittämään mitään muuta. Ihmiset kaipaavat helppoa elämää, naurua ja huveja - eivät ahdistavia itseanalyysejä, toiveita siitä että juuri tämä toinen olisi se ihminen joka tuo valon elämääni (kuka siihen pystyisi? Ei se ole toisten tehtävä. Toiset haluavat olla onnellisia ja heillä on kyvyt siihen, on loogista että he pysyvät poissa labyerintistäni).
Tämän olen tajunnut koska olen kohdannut ohimennen muita labyrintissä olevia. En pitänyt heistä ja tajusin että he peilaavat sitä mikä itsekin olen. He ovat kuin minä ja minä en pidä heistä.
Pysykää poissa. Niin on teille parempi.
Olen heikko ja yksin ja oirehdin kun joudun kohtaamaan sosiaalisia tilanteita etenkin naisten kanssa. En kykene enää ihmissuhteisiin koska tilanteen hallinta karkaa auttamatta käsistäni. Toisin sanoen, alan pelottamaan, ahdistamaan tai muuten vaan ei-kiinnostamaan normaaleja ihmisiä.
Toisin sanoen, labyrintissä oleminen on nyt elämäntapani. Koen sen minulle oikeaksi enkä syytä ketään siitä että en tiedä tietä ulos. Se myöskään ei tee minua onnelliseksi ja tyytyväiseksi.
Ymmärrän miksi olen yksin. Olen se minotauros ja labyrinttini on paha paikka. Olen minotauros koska eksyin labyrinttiin ja nyt se on omani. Pelastusta ei ole, ei ole tietä ulos ja jos on en pysty sitä yksin löytämään - eikä ole ketään joka minut ulos voisi johdattaa koska olen hirviö. Niin kauan kuin labyrintti on minun ettekä tule tänne olette te turvassa, ja siksi aiheuttamani ahdistus on loogista ja ymmärrettävää.
Olen yksin koska en ole mitään hyvää, en mitään kaunista, en mitään turvalliselta tuntuvaa, olen yksin koska en pysty yksin kehittämään mitään muuta. Ihmiset kaipaavat helppoa elämää, naurua ja huveja - eivät ahdistavia itseanalyysejä, toiveita siitä että juuri tämä toinen olisi se ihminen joka tuo valon elämääni (kuka siihen pystyisi? Ei se ole toisten tehtävä. Toiset haluavat olla onnellisia ja heillä on kyvyt siihen, on loogista että he pysyvät poissa labyerintistäni).
Tämän olen tajunnut koska olen kohdannut ohimennen muita labyrintissä olevia. En pitänyt heistä ja tajusin että he peilaavat sitä mikä itsekin olen. He ovat kuin minä ja minä en pidä heistä.
Pysykää poissa. Niin on teille parempi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.