Kuinkahan monta ihmistä valvoo tänäkin yönä yksin?
Kun mieheni kuoli pitkän sairauden jälkeen kolmatta kuukautta sitten,muuttui elämäni täysin.
Minä,joka aina olen nukkunut hyvin ja säännöllisesti,olen nyt joutunut huomaamaan,ettei se olekaan itsestään selvyys.Aiemmin oli kumppani jolle osoittaa hellyyttä,nyt on hiljaisuus ----ja muistot!Tiedän jo nyt ettei minusta ole tällaiseen elämään,vaikka viihdynkin itseni kanssa.Minulle ihmiset merkitsevät niin paljon.
Toki lapset tukevat,nytkin on tytär luonani---nukkuu sikeästi onneksi.
Ehkä tämä alkuvaihe on vaikein----ja onko sillä niin väliä jos yksi 73-vuotias valvoo ja etsii
uutta identiteettiään?Onko täällä muita jotka ovat kokeneet saman? Otankin lasillisen punaviiniä,jos se vaikka unettaisi.
Heippa Hertta
Kun mieheni kuoli pitkän sairauden jälkeen kolmatta kuukautta sitten,muuttui elämäni täysin.
Minä,joka aina olen nukkunut hyvin ja säännöllisesti,olen nyt joutunut huomaamaan,ettei se olekaan itsestään selvyys.Aiemmin oli kumppani jolle osoittaa hellyyttä,nyt on hiljaisuus ----ja muistot!Tiedän jo nyt ettei minusta ole tällaiseen elämään,vaikka viihdynkin itseni kanssa.Minulle ihmiset merkitsevät niin paljon.
Toki lapset tukevat,nytkin on tytär luonani---nukkuu sikeästi onneksi.
Ehkä tämä alkuvaihe on vaikein----ja onko sillä niin väliä jos yksi 73-vuotias valvoo ja etsii
uutta identiteettiään?Onko täällä muita jotka ovat kokeneet saman? Otankin lasillisen punaviiniä,jos se vaikka unettaisi.
Heippa Hertta
Vastaukset 9
Vanhimmat
Yksinäisiä on monia, mutta ei pelkkä yksinäisyys valvota kaikkia.
Parisuhteessakin voi kuunnelle toisen syvää hengitystä,tai kuorsaamista ja itselle ei uni tule silmään.
Olen aina ollut aamuvirkku, noin 5 - 6 tunnin nukkuminen on riittänyt minulle nuoruudesta asti. Mieheni kuolema vei minultakin ne vähätkin unet. Unen puute kuluttaa ihmistä, mutta minkäs teet, kun kääntymällä vuoteella puolelta toiselle aika tuntuu kuluvan vain hitaammin eikä uni tule.
Miehesi menetyksestä on kulunut niin vähän aikaa, ette ole vielä sopeutunut henkisesti tilanteeseen. Ajatuksiansa ei voi hallita, ne siirtyvät menneisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin juuri silloin kun rauhoitut ja kaikki on hiljaista ympärilläsi.
Mieheni kuolemasta on jo yli 11 vuotta, mutta vieläkin käy usein niin, että on pakko nousta vuoteelta, kun ajatukset siirtyvät yhdessä elettyyn aikaan. Silloin uni ei tule.
Se on tiedostamatonta ajatuskulkua ja nousemalla vain ylös, vaikka lukemaan lehteä, hyvää kirjaa, tai keittämään kupin teetä, ajatusten suunta muuttuu.
Kunhan pääset tunteidesi herraksi, eli aikaa kuluu enemmän ja itsekin ikäänkuin hyväksyt yksinolosi, unikin palaa normaaliksi.
Ei valvominenkaan ole pahaksi ellei yksinolo aiheuta pelkotiloja.
Tässä istun nytkin, pari tuntia unta takana, pyörimistä vuoteella, radio auki, kävelyä huoneesta toiseen ja lopulta pukeutuminen, koska se uni ei sitten taaskaan tullut.
Yksin eläenkin elämä on arvokasta. Kun tottuu olemaan yksin itsensä kanssa siitä jopa nauttii.
Kaikkea hyvää sinulle. Toivottavasti kevään myötä opit nauttimaan niistä unettomistakin yön tunneista. Itse nautin lintukuorojen konserteista aamuyön tunteina, kun kaikki muu on hiljentynyt. Ikkunat auki maailmaan.
vaikka nukkumaaan onnistumisen taidot itse opetellut.
Hyviä ovat nämä aamut amuvirkulle ja parhainta uniheikkaa olisikin aina miehen tyytyväinen kuorsauslaulu.
Kohtahan koittaa aamun sininen hetki,maailma kauneimmillaan.
Ymmärrän sinua, samoja ajatuksia olen pyöritellyt mielessäni. Mieheni kuolemasta on kohta neljä vuotta. Mies sairasti pitkään ja oli viimeiset vuodet hyvin sekava, yöt meni parin tunnin pätkissä nukkuen ja kuoleman jälkeen meni ne viimeisetkin unet. Vuosi meni ennen kuin opin uudelleen nukkumaan.
Läheisen menettäminen tuo mieleen niin paljon sellaisia tunteita ja muistoja, mitä ei edes olisi odottanut. Eikä siihen auta mikään muu kuin aika.
Tunsin itseni pitkään jotenkin vajaaksi, 35-vuoden avioliitossa olimme aina me ja sitten jäin ypöyksin. Eniten kaipasin niitä pieniä arjen asioita, olemista, elämistä jakamista toisen kanssa.
Vasta viime vuoden aikana olen hyväksynyt tilanteen ja todennut, että minulla on itseasia hyvä olla näin. Sanoisin, että olen taas löytänyt sen oman itseni, joka oli haudattuna vuosia omaishoitajuuden ja muiden vaatimusten alla.
Uutta suhdetta en enää kaipaa. Vaikeaa se tässä iässä jo olisikin. Jokaisella on oma eletty elämä, omat tottumukset ja paheet. Omat lapset ja lapsenlapset, omat ystävät ja sukulaiset. En sitä sopeutumisrumbaa enää jaksaisi, mutta hyvä näin.
mä on siis ihan normaalia.Minunkin mieheni sairasti pitkään ja oli 14 vuotta vanhempi kuin minä.Nyt olenkin nukkunut hieman ja aurinko paistaa,eiköhän se elämä taas ala sujua.
kiitos minulle kirjoittaneille:)
kerron,että nimenomaan se ns.itsnsälöytäminen suuri asia,vaikka raskaskin.
Kelläkin meistä erilaatuisia,eriraskaita asioita,kukin kestää sen verran kuin kestää....ja sillä hyvä.
Minä kun luotan luonnonlakiin:heikompi häviää.
On kammottavaa edes ajatella elämää "elämättämönä",olen oman testamenttini tehnyt,ennenkin jo kertonut....Itämereen tuhkat.
Mutta omat rohkeat ratkaisuni tehnyt elämäni kulussa,ovat rankkojakin,mutta olen mikä olen.
Ensin sitä puolison sairautta ja hoitoa
toivon ja epätoivon keinussa
kymmenen vuoden ajan.
Tuudittauduin siihen uskoon, että kyllä hän sen sairauden
voittaa, koska on niin hyväkuntoinen.
Siksi kuolema tuli yllätyksenä.
Olin shokissa pitkään toimien kuin automaattiohjauksessa,
en uskonut selviytyväni yksinäni niin pitkän ja hyvän avioliiton jälkeen.
Surun pimeässä, epätasaisessa maastossa vaelsin.
Kun joku ystäväni sanoi, että yksineläminen on itse asiassa paljon helpompaa,
en uskonut häntä.
Ajattelin, että hän vain yrittää auttaa minua selviytymään.
Lähipiirin ihmisten ansiota on, että nousin siitä.
Ja nyt, vuosien jälkeen, voin sanoa:
totta onkin, että onhan tämä paljon helpompaa!
Suru vähitellen on lieventynyt, vaikka hän on aina
lähelläni.
Nyt saan tehdä ja harrastaa, mitä itse haluan.
Golf-kentällä tunnen joskus hänen hymyilevän räpellykselleni, sekin tuntuu hyvältä.
Hyvää vointia sinulle, aika lievittää surun.
vaan se, miten siitä nousee!
"Keskelle yötä synkeintä
kynttilän liekin voit sytyttää,
pienikin lämpö sulattaa jään,
taas uuden toivon saa syttymään.
Sinnekin, missä laulu nyt soi,
kynttilän loiste saapua voi,
merkiksi toivon ja luottamuksen,
loistakoon kirkkaus kynttilän sen."
"Annamari Kaskinen"
Kuinka kauniisti minulle olette vastaneet,ihan lämmittää mieltä:)
Nyt sen tiedän,en ole yksin ajatuksineni,on lukemattomia ihmisiä,jotka ovat kokeneet saman,ja tämä palsta on verraton,kun täällä lähestytään ihmistä---ihmisenä.
Tällainen vastaanotto antaa eväitä selvitä, ja mennä eteenpäin luottavaisena.
Kiittäen Hertta