Koko elämäni olen elänyt sinkkuna.
Kun ajattelen tilannettani tarkemmin suhteessa yhteiskunnan parisuhde-arvostuksiin, en niitä arvostuksia ymmärrä. Ennen kaikkea en ymmärrä sitä, mistä sinkut vouvaavat.
Kas, elämähän on sinkkuna älyttömän yksinkertaista ja helppoa. Oikeastaan hämmästyttää tämä absoluuttisen vapauden tila. Kaikki on mahdollista (jos on kohtuullisen terve).
Sehän tiedetään, että voi tehdä mitä tahansa eikä tarvitse tilittää. Tämä on se, joka yleensä mainitaan sinkkuelämän parhaimmaksi puoleksi.
Mutta on muitakin plussia.
Aina ennättää aamulla töihin, kun ei ole oikullisten lasten tai kumppanin kuskaamista. Eikä tarvitse herätä aikaisin puuron keittoon, muille ihmisille.
Kaupasta voi ostaa, jos on rahaa, sitä ruokaa mitä itse huvittaa syödä. Lisäksi kukaan, lapsi tai kumppani, ei ole vieressä itkemässä, että osta mulle toi tai onko tuo hankita tarpeellinen (verrattuna kumppanin hankintoihin).
Voi keskittyä työaikana töihinsä, kun ei tarvitse vastailla lasten tai kumppanin puheluihin tyyliin mitä sä nyt teet. Puheet siitä, että äidit olisivat töissä lapsettomia tehokkaampia, ovat kakkaa (höpötys äitijohtajuudesta). On kokemusperäistä todistetta olemassa, että äiti voi ihan oikeasti olla hidas ja surkea organisaattori (lapsia kun syntyy kaikenlaisille ihmistyypeille).
Voi kieltäytyä veemäisistä työpaikoista tai lähteä niistä ritolaan. Eikä tarvitse mielistellä pomoja, koska ei ole vastuussa kuin itselleen. Ja yksi ihminenhän tulee toimeen pienemmälläkin budjetilla, jos on järjestänyt asumisolosuhteensa järkevästi (ei asu lainarahalla 200 neliön omakotitalossa).
(Toisaalta sinkku ei pääse töihin yhtä hyvin kuin perheellinen, koska sinkkua vieroksutaan juuri tämän epänöyryyden takia.)
Voi tehdä työtä viihtyvyyden, ei pelkän rahan tähden, toisin sanoen kontrolloida työn määrää ja laatua (jos on sellaisella alalla, että tämä on mahdollista).
Yleensäkin epämukavien tilanteiden määrä omassa elämässä vähenee. Tai ainakaan ei jää niiden vangiksi.
Onko tämä näkökulma kuitenkin liian käytännöllinen tai jopa harhainen? Tuleeko jossain vaiheessa (yksinäisessä vanhuudessa) lasku, jota ei tässä teoriassa ole osattu ennakoida?
Eli olisiko parisuhde sittenkin jonkinlainen "vakuutus" tulevaisuutta varten?
Kun ajattelen tilannettani tarkemmin suhteessa yhteiskunnan parisuhde-arvostuksiin, en niitä arvostuksia ymmärrä. Ennen kaikkea en ymmärrä sitä, mistä sinkut vouvaavat.
Kas, elämähän on sinkkuna älyttömän yksinkertaista ja helppoa. Oikeastaan hämmästyttää tämä absoluuttisen vapauden tila. Kaikki on mahdollista (jos on kohtuullisen terve).
Sehän tiedetään, että voi tehdä mitä tahansa eikä tarvitse tilittää. Tämä on se, joka yleensä mainitaan sinkkuelämän parhaimmaksi puoleksi.
Mutta on muitakin plussia.
Aina ennättää aamulla töihin, kun ei ole oikullisten lasten tai kumppanin kuskaamista. Eikä tarvitse herätä aikaisin puuron keittoon, muille ihmisille.
Kaupasta voi ostaa, jos on rahaa, sitä ruokaa mitä itse huvittaa syödä. Lisäksi kukaan, lapsi tai kumppani, ei ole vieressä itkemässä, että osta mulle toi tai onko tuo hankita tarpeellinen (verrattuna kumppanin hankintoihin).
Voi keskittyä työaikana töihinsä, kun ei tarvitse vastailla lasten tai kumppanin puheluihin tyyliin mitä sä nyt teet. Puheet siitä, että äidit olisivat töissä lapsettomia tehokkaampia, ovat kakkaa (höpötys äitijohtajuudesta). On kokemusperäistä todistetta olemassa, että äiti voi ihan oikeasti olla hidas ja surkea organisaattori (lapsia kun syntyy kaikenlaisille ihmistyypeille).
Voi kieltäytyä veemäisistä työpaikoista tai lähteä niistä ritolaan. Eikä tarvitse mielistellä pomoja, koska ei ole vastuussa kuin itselleen. Ja yksi ihminenhän tulee toimeen pienemmälläkin budjetilla, jos on järjestänyt asumisolosuhteensa järkevästi (ei asu lainarahalla 200 neliön omakotitalossa).
(Toisaalta sinkku ei pääse töihin yhtä hyvin kuin perheellinen, koska sinkkua vieroksutaan juuri tämän epänöyryyden takia.)
Voi tehdä työtä viihtyvyyden, ei pelkän rahan tähden, toisin sanoen kontrolloida työn määrää ja laatua (jos on sellaisella alalla, että tämä on mahdollista).
Yleensäkin epämukavien tilanteiden määrä omassa elämässä vähenee. Tai ainakaan ei jää niiden vangiksi.
Onko tämä näkökulma kuitenkin liian käytännöllinen tai jopa harhainen? Tuleeko jossain vaiheessa (yksinäisessä vanhuudessa) lasku, jota ei tässä teoriassa ole osattu ennakoida?
Eli olisiko parisuhde sittenkin jonkinlainen "vakuutus" tulevaisuutta varten?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei edes 18 vuoden yhdessäolo, joista 10 avioliitossa ja kolme yhteistä lasta, pidättele kumppania, joka neljänkympin kriisissään haluaa maistaa vapautta.
Jos olisin aikanaan tiennyt, että tämä voi tapahtua minulle ja joudun huolehtimaan lapsista yksin, olisin pysynyt sinkkuna silloin parikymmentä vuotta sitten. Mikään ei ole niin viisas kuin jälkiviisas.......
Vaikka en kadukaan lapsiani enkä vaihtaisi pois sekuntiakaan heidän kanssaan viettämästäni ajasta, olen joka kohdassa samaa mielta kanssasi. Ja kadehdinkin sinua, tavallaan. Omia lapsiani tulen tarkoin neuvomaan ettei toisiin ihmisiin kannata koskaan luottaa eikä rakentaa tulevaisuutta heidän varaansa.
Hyvä näkökulma sinulla: tervettä, että ihminen osaa ja uskaltaa kritisoida niitä olosuhteita, joita itsellä on ja jotka ovat yhteiskunnan normien mukaisia.
Monet näet puolustavat tilannettaan (ehkä me sinkutkin) siksi, että heillä ei ole vaihtoehtoja. Siksi he vakuuttavat myös muille, että tämä on ainoa mahdollinen ja hyvä tila, johon kannattaa pyrkiä.
Vaikka sisimmässään haluaisivatkin jotain muuta.
minulla on pitkä parisuhde ja useampi lapsi takana. kyllähän se arki perheessä on välillä raskasta ja vaikeaakin, nalkuttava muija ja kaikkea, mutta ei tämä yksinäiyys pitkään ole mitään mukavaa. minä haluan kokea uudelleen iloja ja sivussa tulee surujakin, mutta teen sen mieluummin kaksin kuin yksin!
Se on sinkulla vähän vaikea arvioida tuota perheen suru/ilo-tilannetta, kun ei siitä ole kokemusta.
Moni puhuu kyllä tuosta, että tulee sekä suruja että iloja perheessä, siis tasapainosta. Sinkun elämä on tasaisempaa, oletan, kuin perheellisen.
Enkä loppujen lopuksi osaa todellakaan itsestäni sanoa, kumpaan olen luotu, sinkuksi vai perheelliseksi, kun en ole perhe-elämää kokenut.
Sen verran kuitenkin arvostan mukavuuutta, että en ala ottaa riskejä enkä aiheuttamaan niitä myöskään toisten elämään = perhe-elämän epäonnistuminen, johon olisin osasyyllinen.
Eli varmaan tämä sinkku - perheasia on myös tyyppikysymys. Joillakinhan on eron jälkeen heti uusi katsottuna.
Se unohtui sanoa tuossa aloitusviestissäni, että totta kai sinkkukin on ihminen. Eli hän ihastuu ja voimakkaastikin ;) Mutta kun siitäkin on yleensä seurauksena jonkinasteisia suruja ja epäselvyyksiä, niin on ollut vähän pakkokin asennoitua niin, että antaa ihastumisen olla ihastumisia ja mennä ohi...
epäselvyydet, turha riitely, kireä tunnelma ja välillä vähän kostohenkeäkin, oli aika yleistä yli 10-vuoden aikana, mutta SILTI!!! ottaisin uuden parisuhteen avosylin vastaan!
Taas tuli esiin jotain sellaista, mitä sinkku ei ymmärrä.
Eli monesti on tullut kuultua parisuhteessa pelailusta (jota en ymmärrä ollenkaan, kun kaiken pitäisi kuitenkin olla rehellistä) ja kateudesta! (johon luen mainitsemasi kostonkin).
Miksi ihmiset kadehtivat tai haluavat kostaa ihmiselle, jota rakastavat. En arvostele sinun tunne-elämääsi, tarkoitan vain sitä, että sellaiselle, joka ei ole parisuhdetta kokenut, tuntuvat siinä joskus ilmenevät asiat, sanoisinko, hieman ristiriitaisilta...
Lisäksi lasten itku on sellaista, joten en kestäisi. Se tuntuu toisaalta niin raa'alta, kun niin pienestä ja viattomasta tuntuu pahalta, toisaalta se ääni on hermojaraastava (esim. jossain kassajonossa!)
No, olet ilmeisesti parisuhdeihmisiä tai sitten niin tottunut parisuhteeseen, että sinun pitäisi löytää uusi, kuten haluatkin.
Varmaan löydätkin.
Usein ne, jotka yleensä ovat suhteissa, löytävät sellaisen helpommin kuin ne, jotka eivät ole olleet. Tämän minäkin ymmärrän erittäin hyvin ;)