Me jätettiin vaimon kanssa eropaperit syyskuussa ja nyt eletään harkinta-aikaa. 19 vuotta kestänyt suhde meni karille. Vaimo ihastui uuteen, varattuun mieheen ja pitkällisten epäilyjen jälkeen kärähti suhteesta. Suutuin ja marssimme laittamaan paperit vireille.
Nyt ymmärrän miksi harkinta-aika on olemassa. Tässä parin kuukauden aikana tunteet ovat kiikkuneet vihan ja pohjattoman surun välillä. Vaimoni väittää, että suhde on ohi, mutta ymmärtää senkin että emme voi jatkaa. Meillä on luurankoja kaapissa molemmilla mutta 5 vuotta sitten laitoimme "rippimittarin" nollille ja lupasimme yrittää vielä kerran. Silloinkin tilanne oli samanlainen ja minä annoin anteeksi.
Rakkaus ei niin vain kuole kertaiskulla. Eron syy onkin täydellinen luottamuspula toiseen. Olen elänyt nämä tunteet ja kuviot hänen kanssaan jo aikaisemmin ja epäilen, ettei tämäkään kerta jäisi viimeiseksi. Itse ryhdistäydyin 5 vuotta sitten ja päätin, että olen yhden naisen mies. Sen päätöksen olenkin pitänyt ja siksi voin hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei kaikki voi olla minun syytäni. Vikoja on tietenkin minussakin.
Nyt haluaisin vain erota ystävänä, ja tähän vaimo on suostuvainen. Tunteet ovat vain ristiriitaisia. Toisaalta en haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä yhtään sen enempää kuin lastemme vuoksi on pakko, toisaalta pelottaa ajatus että joskus näkisin hänet jonkun toisen kanssa. Toivottavasti aika haalistaa tunteet.
Oletteko pystyneet eroamaan ystävinä ja miten sen jälkeen on mennyt? Onko kellään kokemuksia?
Nyt ymmärrän miksi harkinta-aika on olemassa. Tässä parin kuukauden aikana tunteet ovat kiikkuneet vihan ja pohjattoman surun välillä. Vaimoni väittää, että suhde on ohi, mutta ymmärtää senkin että emme voi jatkaa. Meillä on luurankoja kaapissa molemmilla mutta 5 vuotta sitten laitoimme "rippimittarin" nollille ja lupasimme yrittää vielä kerran. Silloinkin tilanne oli samanlainen ja minä annoin anteeksi.
Rakkaus ei niin vain kuole kertaiskulla. Eron syy onkin täydellinen luottamuspula toiseen. Olen elänyt nämä tunteet ja kuviot hänen kanssaan jo aikaisemmin ja epäilen, ettei tämäkään kerta jäisi viimeiseksi. Itse ryhdistäydyin 5 vuotta sitten ja päätin, että olen yhden naisen mies. Sen päätöksen olenkin pitänyt ja siksi voin hyvällä omallatunnolla sanoa, ettei kaikki voi olla minun syytäni. Vikoja on tietenkin minussakin.
Nyt haluaisin vain erota ystävänä, ja tähän vaimo on suostuvainen. Tunteet ovat vain ristiriitaisia. Toisaalta en haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä yhtään sen enempää kuin lastemme vuoksi on pakko, toisaalta pelottaa ajatus että joskus näkisin hänet jonkun toisen kanssa. Toivottavasti aika haalistaa tunteet.
Oletteko pystyneet eroamaan ystävinä ja miten sen jälkeen on mennyt? Onko kellään kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Terve!
Mullakin oli aivan samanlainen tilanne 20v naimisissa 3lasta oma asunto. Liitto kaatui vaimon uskottomuuteen joka tapahtui useasti ja lopulta kävi käry.
En enää pystynyt antamaan anteeksi tosin viimeisellä kerralla ei enää pyytänytkään.
Vaimon pyynnöstä erottiin ja näin on hyvä.
Koskaan en ite pettänyt ja yritin ymmärtää vaimon
ankeaa lapsuutta josta hän ei päässyt yli.
Nyt kuulemma on saanut pönttönsä kuntoon mutta se
ei enää auta meidän yhteiseloa.
Minäkin kävin kaikki tunteet mitä parisuhteeseen kuuluu läpi. Tämä oli mulle sopivin ratkaisu.
Enää en sure jos hän löytää uuden ihmisen rinnalleen joka ymmärtää vielä paremmin.
Olin 27v kun vihdoin löysin sen "oikean" mutta toisin kävi.
Kova oli koulu mutta ittelleni annan arvosanan
9-.
Ammattiauttajallakin olen joutunut käymään muutaman kerran paljon suuria asioita on elämässäni tapahtunut.
Kannattaa miettiä ja jutella jonkun ulkopuolisen kanssa saat silloin asioihin etäisyyttä.
Sen jälkeen ratkaisun tekeminen on helpompaa.
Tänäpäivänä ex:n kanssa menee todella hyvin ja haluan olla ystävä on jopa ollut muutaman kerran yötä luonani.
Jos hän menee joskus uusiin naimisiin olen lupautunut tilaisuuteen tulla soittelemaan häävalsseja (25v kokemus).
ps. eronhetki on kaunis kuten rakkauskin
Kiitti viestistä Reiska. Jotenkin noin mäkin haluaisin tämän asian hoitaa. Tuntuu vain välillä että kun olen luonteeltani kiltti ja empaattinen niin säälin vaimoa ja oon hänen puolestaan huolissani.
Vaimolle 10 pistettä siitä että hän ei enää pyydä jatkamaan, vaikka olisi kuulemma itse valmis harkitsemaan. Ei halua enää loukata mua enempää.
Uskon että kunhan tässä saa itsensä kasaan niin ystävyyskin on täysin mahdollista. Ollaan kuitenkin eletty puolet elämästämme yhdessä ja lasten takia tulevaisuudessa on rippijuhlia, lakkiaisia ja häitä. Mukavampi sekin kaikkien osapuolien kannalta ettei tarvitse katsella toista alta kulmien poskipäät nykien vaan iloisesti hymyillen niinkuin ystävät tekevät.
hei Jani,
pidä huoli sinusta ja muista että olet vastuussa vain omista tunteistasi. muista antaa arvo itsellesi, äläkä liikaa mieti kuinka toinen pärjää. omasta kokemuksesta(takana 14 vuotta/2 lasta/ero neljä vuotta sitten) voin sanoa, että on syytä harkita, mutta on muistettava pitää puolensa ja ajatella että vastuu on yhteinen, syyllinen olet vain 50% sinä ja toinen loput. luottamuksen menettäminen ei ole pieni asia. meillä oli toisella kuvionsa,meni luottamus,loppui kunnioitus ja hävisi rakkaus.tilalle tuli välinpitämättömyys. ratkaisu oli kohdallamme oikea, välit tänään nuivan asialliset. on muistettava vanhemmuus ei lopu vaikka liitto loppuukin. ikuinen suru jäi sisälle,kun en voi tarjota lapsille onnellisen parisuhteen mallia,ehjän kodin tunnelmaa,aitoa välittämistä.lisäksi jäi yksinäisyys,iholla on usein ihmistä ikävä, mutta siitä selviää kyllä.tämä voi kuitenkin opettaa itselle jotain ja samoin lapsille antaa mallia, että mihin tahansa ei tarvi suostua. ei saa jäädä tuleen makaamaan,on pidettävä itsestää huolta.olet arvokas ja muista ei rakkaus mihinkään katoa,kun sen löytää itsestään.
Mulla on kaksi exää. Ekan kanssa emme juurikaan pidä yhteyttä muuta kuin pakolliset lapsen tapaamisjutut ja elatusmaksuasiat. Toinen ex oli mun elämäni mies, jonka jouduin jättämään viinanjuontinsa takia kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Mutta ystävyys jatkuu, ja minusta se on tosi mukavaa. Asumme kaukana toisistamme. Hän ei ole mustis mun nykyiselle, enkä mä hänen uusille naissuhteilleen. Olen aina haaveillut, että me kaikki yhdessä voitais juhlia lapsiemme rippijuhlat, lakkiaiset yms. Ekan exän kanssa se ei onnistuis, mut toisen kanssa kyllä. Yhteyteni ex-anoppeihini ei ole koskaan katkennut ja minusta se on tosi mukavaa.
Tuttua sekin, että välillä ei haluaisi olla missään tekemisissä exien kanssa, mutta sitten kun taas on taukoa tarpeeksi, onkin taas kiva vaihtaa kuulumiset puolin ja toisin.