Erosimme jo noin vuosi sitten, miehellä uusi nainen. Mulle tuo avioliitto (16 vuotta)on ainoa suhteenikin. Sitä vielä ihmettelen ja suren, että miksi yhä on asioita ja tapahtumia, missä kaipaan miestäni, toivoisin sen olevan mukana ja näkevän juuri tietyt asiat, ihan kuin luulisin hänen vielä samalla lailla osaavan nauttia niistä...mutta onko niin, kun on uusi suhde, ei enää vanhoja muista?
Tuli vain mieleeni tänään vielä, kun kaunis talviaamu selkeni, pikku tyttömme oli ulkona ja lauloi leikkiessään kauniissa maisemassa...herkkää...juuri silloin toivoin exän sen näkevän..jotenkin tuli surullinen olo kun tajusin, ettei se enää nää. En niinkään kaivannut miestä, vaan sitä hetken jakamista hänen kanssa. Ajatteleeko jättänyt osapuoli ikinä tälläisiä tilanteita, kaipaako menneitä hetkiä, vai jääkö ne vain jätetylle, siksi että ei ole toista jakamassa...kaipaako siis vain jätetty osapuoli?
Tuli vain mieleeni tänään vielä, kun kaunis talviaamu selkeni, pikku tyttömme oli ulkona ja lauloi leikkiessään kauniissa maisemassa...herkkää...juuri silloin toivoin exän sen näkevän..jotenkin tuli surullinen olo kun tajusin, ettei se enää nää. En niinkään kaivannut miestä, vaan sitä hetken jakamista hänen kanssa. Ajatteleeko jättänyt osapuoli ikinä tälläisiä tilanteita, kaipaako menneitä hetkiä, vai jääkö ne vain jätetylle, siksi että ei ole toista jakamassa...kaipaako siis vain jätetty osapuoli?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä erosin miehestäni puoli vuotta sitten. Avioliitto oli viimeiset vuodet helvettiä puolin ja toisin. Meillä on kaksi yhteistä lasta. Ero oli minun päätös.Otin lapset ja kissan ja lähdin, kun en enää jaksanut. Tiedän exällä olevan jo muita naisia, vaikkei hän niistä puhukaan. Eikä se mulle kuulukaan. Silti kaipaan tiettyjä hetkiä tosi paljon. Olen varmaan jakomielitautinen, koska minua on satutettu tosi pahasti. Varsinkin yksinäisyydessä tulee kaipuu. Kai se aika kultaa muistot. Muuta syytä en keksi...
kuvaamasi tunteet heti maton alle. Ne tapaavat tulla esiin sieltä kyllä myöhemmin. Ovat lapsena kotona oppineet, että pinnalta täytyy olla koreaa.
siellä niin kauan kuin poikamme kasvaa aikuiseksi, mutta väkivalta ja uhkailut estivät sen. Tehtiin iltatähti, eikä äiti jaksanut enää pitää kulisseja pystyssä ihan loppuun saakka.
Nyt jatkuva pelko ei ole enää läsnä, kilot ovat alkaneet tippua ja alan olla hyvännäköinen. Ehkä elämällä on vielä jotain minullekin annettavana.
Taitaa olla niin että se jätetty osapuoli kaipaa niitä hetkiä jotka voisi jakaa toisen kanssa. Se joka lähtee tuskin edes muistaa miltä tuntuu esim. se kun lapsi oppii ajamaan ilman apurattaita yms. Juuri viime keväänä olisin halunnut jakaa tuon hetken jonkun toisen kanssa, kun oma juniori oppi ajamaan ilman appareita. Vielä on edessä ensimmäinen hampaanlähtö ja esikouluun ja kouluun lähtö. Suuria hetkiä pienen ihmisen elämässä ja äitinä haluaisin, että minun rinnalla olisi ihminen jakamassa noita suuria tapahtumia.
Aikoinani liittoni aikana kaipasin hyvinkin paljon exää jakamaan arkea. Ei aluksi (muka) ehtinyt, sitten eristäytyi ja lopulta hänellä oli kotona ihan oma maailmansa. Kun vihdoin viimein erosimme, en todellakaan enää unelmoinut minkään jakamisesta hänen kanssaan. Päinvastoin. Eron jälkeen oli kotona lasten kanssa raikkaampi ilmapiiri kuin vuosiin.
Minä olen meillä se, joka halusi eroa. Vuosia. Ex ei. Lopulta minulla oli myös rinnakkaissuhde (joka nyt on vakisuhde). Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, ettei rinnakkaissuhteella ollut mitään tekemistä suhteeni exään kanssa. Ei oikeastaan edes eroajankohdan kanssa. Kun erosin olin jo niin "kurkkua myöten" täynnä exää ja hänen ongelmiaan, että teki todella hyvää, kun sai olla kotona rauhassa tai puuhastella/keskustella vapaasti teini-ikäisten lasten kanssa.