En minä, en tietenkään. 30 vuotta elämää takana jo, aikuisen perspektiivi ja muka pelkkiä realiteettejä. Yksi karille ajanut liitto. En koskaan menisi rakkauspsykoosiin, riutuisi miltei hengiltä, itkisi itseäni tainnoksiin, ulvoisi kuuta kuin hullu. En toki...
Enkä missään nimessä, en koskaan ikinä milloinkaan, rakastuisi jonkun toisen mieheen. Sellainen on muille, heikommille ja säällittäville. Minä, aikuinen ja omanarvontuntoinen nainen en tekisi niin. Luuserihommaa... Minä hallitsen tunteeni jo!
Niinpä tietenkin. Ja sitten tulitkin sinä. Kaikki aiempi ja tuleva menettivät merkityksensä. Tiesin heti, kun katsoin niihin silmiin, että nyt maa järisee. Sun lähelläsi muutuin pikkutytöksi. Naarasleijonaksi. Enkeliksi ja paholaiseksi. Sun kosketus sai vapisemaan ja halusin sua niin paljon, että olisin tahtonut ryömiä ihosi alle. Peilistä alkoi katsoa joku muu. Mun silmät paloivat, ryhti suoristui, hiukset loistivat. Olin pelkkää kuumaa laavaa. Ajattelin sinua päivällä ja yöllä, aamuyöstä neljän aikaa kun koko muu kaupunki nukkui. Aloin polttaa ketjussa. Odotin sinun soittoasi, ääntäsi kuin autiomaa vettä. Valvoin. Laihduin. Menin psykoosiin, lähes.
Sanoit mulle ne taikasanat "Mä rakastan sua", ja sun silmissä oli kyyneleitä. Roikuin sussa, sun kuumassa alastomassa vartalossa ja huusin maailman sielulle, että antaisi mun pitää sinut! Kun nukuit, valvoin untasi pimeässä, vein sormeani kevyesti pitkin ihoasi. Painoin kasvoni sun hiuksiin. Kun erottiin toisistamme, joka ainoa kerta, itkin. Puristin sua itseäni vasten ja rukoilin ettet menisi, älä mene, älä mene. Sä otit mun kasvot käsiisi, painoit huulesi mun otsalle ja kuiskasit miten kaunis olen, miten kaunis. Menin kotiini, ja niin kova kuin kaipuun kipu voi olla, niin kova se oli.
Mustasukkaisuus luikerteli mun ennen viisaaseen ja viileään mieleen kuin käärme. Tahdoin tietää vaimostasi kaiken. Vihasin häntä, itseäni ja sinua. Toivoin hänen kuolemaansa. Tai omaani. Ajatus sun ihostasi vasten jonkun toisen ihoa viilteli mun sydäntä kuin miljoona partakoneen terää. Kun heräsin yöllä yksin, vapisin kylmästä ja vihasta. Kiduttavasta kaipuusta.
Nyt, nyt olen päättänyt luovuttaa. Sun pitää mennä. En päästä enää mieleeni niitä öitä kun olet tullut muhun sata kertaa ja painanut tulikuuman vartalosi vasten mua. Enkä niitä aamuja, kun olet ollut millin päässä. Ja mun sydän niin täynnä rakkautta ja jotain hulluutta sun silittäessä mun hiuksiani hiljaa. Tai sun ääntäsi, sitä matalaa kaunista seksikästä ääntä, kun soitat mulle jonain myöhäisen illan tuntina. "Mä haluan että sä menet parvekkeelle ja huudat koko maailmalle että rakastat mua," sä sanoit ja sun äänessä oli naurua. "Sä olet mun nainen. Enemmän kuin kukaan koskaan, sä olet mun nainen." En halua ajatella sitä enää!! Haluan jäätyä. Lakasta rakastamasta sua. Onko se mahdollista? Onko?!!
Tuossa pöydän kulmalla on kännykkä. Olen laskenut minuutteja laittamastasi viestistä. 93 minuuttia, enkä ole vastannut mitään! Joko juhlisi itseään voittajana? Huomenna vastaan. Laitan siihen "Mene vaan, minä jään." Huomenna. Ihan varmasti huomenna.
Sillä minä olen ihminen, nainen, joka ei koskaan rakastu. Ei varsinkaan varattuun mieheen. Ja jonka sydän ei koskaan säry...
Enkä missään nimessä, en koskaan ikinä milloinkaan, rakastuisi jonkun toisen mieheen. Sellainen on muille, heikommille ja säällittäville. Minä, aikuinen ja omanarvontuntoinen nainen en tekisi niin. Luuserihommaa... Minä hallitsen tunteeni jo!
Niinpä tietenkin. Ja sitten tulitkin sinä. Kaikki aiempi ja tuleva menettivät merkityksensä. Tiesin heti, kun katsoin niihin silmiin, että nyt maa järisee. Sun lähelläsi muutuin pikkutytöksi. Naarasleijonaksi. Enkeliksi ja paholaiseksi. Sun kosketus sai vapisemaan ja halusin sua niin paljon, että olisin tahtonut ryömiä ihosi alle. Peilistä alkoi katsoa joku muu. Mun silmät paloivat, ryhti suoristui, hiukset loistivat. Olin pelkkää kuumaa laavaa. Ajattelin sinua päivällä ja yöllä, aamuyöstä neljän aikaa kun koko muu kaupunki nukkui. Aloin polttaa ketjussa. Odotin sinun soittoasi, ääntäsi kuin autiomaa vettä. Valvoin. Laihduin. Menin psykoosiin, lähes.
Sanoit mulle ne taikasanat "Mä rakastan sua", ja sun silmissä oli kyyneleitä. Roikuin sussa, sun kuumassa alastomassa vartalossa ja huusin maailman sielulle, että antaisi mun pitää sinut! Kun nukuit, valvoin untasi pimeässä, vein sormeani kevyesti pitkin ihoasi. Painoin kasvoni sun hiuksiin. Kun erottiin toisistamme, joka ainoa kerta, itkin. Puristin sua itseäni vasten ja rukoilin ettet menisi, älä mene, älä mene. Sä otit mun kasvot käsiisi, painoit huulesi mun otsalle ja kuiskasit miten kaunis olen, miten kaunis. Menin kotiini, ja niin kova kuin kaipuun kipu voi olla, niin kova se oli.
Mustasukkaisuus luikerteli mun ennen viisaaseen ja viileään mieleen kuin käärme. Tahdoin tietää vaimostasi kaiken. Vihasin häntä, itseäni ja sinua. Toivoin hänen kuolemaansa. Tai omaani. Ajatus sun ihostasi vasten jonkun toisen ihoa viilteli mun sydäntä kuin miljoona partakoneen terää. Kun heräsin yöllä yksin, vapisin kylmästä ja vihasta. Kiduttavasta kaipuusta.
Nyt, nyt olen päättänyt luovuttaa. Sun pitää mennä. En päästä enää mieleeni niitä öitä kun olet tullut muhun sata kertaa ja painanut tulikuuman vartalosi vasten mua. Enkä niitä aamuja, kun olet ollut millin päässä. Ja mun sydän niin täynnä rakkautta ja jotain hulluutta sun silittäessä mun hiuksiani hiljaa. Tai sun ääntäsi, sitä matalaa kaunista seksikästä ääntä, kun soitat mulle jonain myöhäisen illan tuntina. "Mä haluan että sä menet parvekkeelle ja huudat koko maailmalle että rakastat mua," sä sanoit ja sun äänessä oli naurua. "Sä olet mun nainen. Enemmän kuin kukaan koskaan, sä olet mun nainen." En halua ajatella sitä enää!! Haluan jäätyä. Lakasta rakastamasta sua. Onko se mahdollista? Onko?!!
Tuossa pöydän kulmalla on kännykkä. Olen laskenut minuutteja laittamastasi viestistä. 93 minuuttia, enkä ole vastannut mitään! Joko juhlisi itseään voittajana? Huomenna vastaan. Laitan siihen "Mene vaan, minä jään." Huomenna. Ihan varmasti huomenna.
Sillä minä olen ihminen, nainen, joka ei koskaan rakastu. Ei varsinkaan varattuun mieheen. Ja jonka sydän ei koskaan säry...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luin kirjoituksesi, olen kokenut melkein samaa.
Rakastuin varattuun mieheen, vaikka alussa yritin ajatella järkevästi, että mies on varattu, enkä halua itseni rakastuvan ukkomieheen.Aluksi oli ihan hauskaa, koska tunsi olevansa rakastettu pitkästä aikaa.Kaikki sanat kauneudestani kuulosti ihanalta...Koko ajan tiesin, että joskus suhteemme loppuu.Mutta koko ajan tunteet olivat järjen yläpuolella.Nyt,kaikki ihanuus loppui aivan yllättäen. Minulle tuli tekstiviestillä tyly ilmoitus, että olen päättänyt olla sittenkin vaimoni kanssa.Yllätys oli aikamoinen. Ja nyt täällä selvittelen asioita yksikseni.En halua keskustella niiden harvojen ihmisten kanssa, jotka tiesivät suhteestamme. Kaikki ovat pitäneet minua tyhmänä, kun olen ollut suhteessa ukkomiehen kanssa 3 vuotta. Mutta elämä jatkuu. Ja virheistä pitää oppia. Mutta tuskallista on tämä elämän oppiminen niin sinulle kuin minullekin. Mutta elämä jatkuu. Ehkä pitää surra tämä suhde loppuun ja katsoa jossain vaiheessa jos tapaisi jonkun vapaan miehen.
Vaikka tällä hetkellä ei kyllä kiinnosta tutustua kehenkään.Koska ainakin tänään vihaan miehiä todella paljon.Ja kun tuntee itsensä niin tyhmäksi. Vielä pari päivää sitten kaikki oli hyvin. Kuin salaman iskusta kaikki muuttui.Ajattele sinäkin järjellä, älä tunteella. Helppo sanoa näin, mutta se on vaikea toteuttaa.
Älä miehen vaimoa vihaa, sinähän hänen reviirillensä menit. Älä myöskään vihaa miehen vaimoa, josta mies ei ole nähtävästi sinun vuoksesi valmis luopumaan. Älä ota liian tosissasi miehen sanoja "Sä olet mun nainen, enemmän kuin kukaan koskaan". Jos olisit, se olisit sinä joka jatkaisi tämän miehen kanssa..
.. Sad, but true. Hieno päätös jättää mies rauhaan, jos olit tälle pelkkää seksiä ja huvia tylsään arkeensa.
... hän halusi keskustella, ei kannata kuulemma kiirehtiä asioiden edelle. Tarvitaan, niin yllättäen kas, tarvitaan aikaa. Aikaa, aikaa. Hän ei ole valmis laskemaan minua menemään. Ja mitä tekeekään minä, aikuinen nainen? Hän nielee kaikki pyhät päätöksensä, horjuu henkisesti holtittomasti eikä osaa, uskalla, tahdo päästää irti. Ei vieläkään. Mies puhuu siitä kaikesta mitä meillä on, siitä miten ei ole tietenkään ketään minun kaltaistani missään. Ei toki, ei tietenkään...Ja niin taas käy, niin jälleen, että sen sijaan että kumpikaan lähtisi minnekään molemmat jää. Ja se vaimo, se vaimo..." Sopimusliitto", mies sanoo. Hän ehkä jopa itkee. Enkä osaa yht`äkkiä ajatella enää järkevästi, roikun oljenkorressa kuin hukkuva hiiri. Kohta, ihan pian taas kohta, saan tuntea sen ihon. Tulikuuman, hikisen ihon. Eikä sinä yönä nukuta hetkeäkään. Ja lähdön hetki, se mitä aina koittaa pitkittää. Voi vittu. Vittu tämän aikuisen, riippumattoman ja itsenäisen naisen elämää. Joltain muulta varastettu koko mun elämä. Kokonaan.