Olen itse vajaa nelikymppinen mies, joka ihmettelee tätä maailman menoa, joka tuntuu hyvin vaikealta ymmärtää.
Tätä palstaa lukiessa tulee vaikutelma, että monet palstalaiset korostavat itsenäisyyttä seuraavaan tapaan:
Aviopuolisot saavat arjen ahdistuksen keskellä turvautua AINOASTAAN toisiinsa, puolisoiden yhdessä hyväksymiin ystäviin ja erilaisiin ammattiauttajiin. Erityisen kiellettyä on se, että puoliso puhuu ahdistuksestaan omille vanhemmilleen tai sisaruksille. Olen ajatellut tämän niin, että puolison ahdistuksen takana pelätään olevan parisuhdeongelmia ja niistä kertominen sukulaisille voi johtaa siihen, että sukulaiset näkevät kumppanin kielteisessä valossa.
Tiivistäen: mies kertoo ahdistuksestaan sukulaiselleen. Tästä seuraa se, että vaimo pelkää, että sukulaiset ajattelevat, että ahdistus johtuu vaimosta. Tästä pelosta vaimo ei pidä vaan ihmettelee miksei hänen tukensa riitä yksistään.
Itselläni on se ongelma, että vaikka rakastan vaimoani, niin tarvitsen vaimoni lisäksi muitakin ihmisiä tuekseni. Vaimo, lapset ja vaativa työ vievät kaiken ajan, joten minulla ei ole mahdollisuutta tavata ystäviäni, jotka asuvat eri paikkakunnalla. Lisäksi vaimoni nalkuttaa aika paljon, joten en kovin usein halua keskustella hänenkään kanssa.
Mikä siis neuvoksi?
Tätä palstaa lukiessa tulee vaikutelma, että monet palstalaiset korostavat itsenäisyyttä seuraavaan tapaan:
Aviopuolisot saavat arjen ahdistuksen keskellä turvautua AINOASTAAN toisiinsa, puolisoiden yhdessä hyväksymiin ystäviin ja erilaisiin ammattiauttajiin. Erityisen kiellettyä on se, että puoliso puhuu ahdistuksestaan omille vanhemmilleen tai sisaruksille. Olen ajatellut tämän niin, että puolison ahdistuksen takana pelätään olevan parisuhdeongelmia ja niistä kertominen sukulaisille voi johtaa siihen, että sukulaiset näkevät kumppanin kielteisessä valossa.
Tiivistäen: mies kertoo ahdistuksestaan sukulaiselleen. Tästä seuraa se, että vaimo pelkää, että sukulaiset ajattelevat, että ahdistus johtuu vaimosta. Tästä pelosta vaimo ei pidä vaan ihmettelee miksei hänen tukensa riitä yksistään.
Itselläni on se ongelma, että vaikka rakastan vaimoani, niin tarvitsen vaimoni lisäksi muitakin ihmisiä tuekseni. Vaimo, lapset ja vaativa työ vievät kaiken ajan, joten minulla ei ole mahdollisuutta tavata ystäviäni, jotka asuvat eri paikkakunnalla. Lisäksi vaimoni nalkuttaa aika paljon, joten en kovin usein halua keskustella hänenkään kanssa.
Mikä siis neuvoksi?
Vastaukset 15
Vanhimmat
minusta kun mun miehelläni samaa ongelmaa, puhu vaan myös sukulaisillesi,omille tuttavillesi.
Näin kehotin miestänikin tekemään ja puhuin siitä myös itse tuttavilleen..
Kävi kuten mainitsit= anoppi syyttelee miehen masennuksesta minua. Ymmärrystä minua kohtaan ei anopilla ole, mutta se ei olekaan tärkeää. Se on- että mieheni saa tukea muualtakin ja mahdollisimman paljon.
Apua ja tukea kannattaa hakea sieltä mistä sitä parhaiten saa, että puhu vaan-se kannattaa.
ei se avun hakeminen saa aiheuttaa pahaa sille toisellekaan puolisolle.
Tasa-arvoisessa parisuhteessa olevat saavat kyllä tukensa yleensä toisiltaan.
Yleistä on, ettei olla tasa-arvoisessa parisuhteessa, jolloin tuleekin tarve moittia kumppaniaan nalkuttavaksi akaksi tai jurottavaksi ukoksi ja lähdetään hakemaan tukea muualta esim. omista vanhemmistaan.
Aikuisen ihmisen on kuitenkin tullut irtautua lapsuuden kodistaan viimeistään kun oma perhe on perustettu ja silloin sen oman miehen/vaimon hyvinvoinnin tulee olla ennen vanhempiaan.
Jos on pelkoakaan siitä, että äidilleen/isälleen puhuttaessa voidaan toista puolisoa syyllistää tulee tuki hakea muualta esim. terapiasta. Sehän on oman perheen suojelua.
Oma tuen tarve on myös tärkeää, ei sitäkään saa sivuttaa!
Kehottaisin kuitenkin ensin keskustelemaan kotona ja olemaan itse avoin. Samallahan voi vaimoltakin kysyä miksi nalkuttaa niin kovasti, varmista nyt kuitenkin ensin, että nalkutus on oikeasti ongelma eikä vain sinun tunne, sekin tunne voi vain olla merkki pahasta olostasi.
Ihmisillä on monesti taipumus peilata oma paha olo toisen syyksi, sekin on ihan inhimillistä.
Ja hoitakaa se parisuhde kuntoon, tuskin haluat olla suhteessa, jossa vaimo nalkuttaa (hänelläkin on paha olla, koska nalkuttaa) ja siitä syystä jätät kertomatta tunteistasi ja olostasi.
Aikuisen ihmisen irtaantumien lapsuuden kodista on normaalia kehitystä. Muttei se poista parisuhteessakaan sitä, että turvautuu vanhempiinsa, sisaruksiinsa tms. ihan mistä syystä tahansa. Ei parisuhde tarkoita sitä, että pitää luopua läheisistään.
En ikinä sanosi miehelle, että nyt jutskaat huoles ja ilos vain mulle. Myös itselleni läheiset ja ystävät ovat kultaakin kalliimpia, enkä koskaan antaisi kenenkään kävellä niiden suhteiden yli.
Mulle ainakin on se ja sama, kunhan sen masennuksensa saa hoidettua että kenelle puhuu, masentunheena ei varmaankaan jaksa ajatella perheensä "suojelua", eikä piru-vie tarvitsekkaan..
Voi elämä, jokainen mies/nainen/anoppi/miniä/appi.. saa puhua ihan vapaasti kenelle tykkää! Eikä tuollainen normisääntö kenelläkään arjessa toimi, paitsi ehkä satukirjoissa..LOL :))
ja haluat puhua asiasta, puhu ihmeessä juuri sille henkilölle jolle mieli tekee puhua, on hän sitten äitisi, isäsi tai vaikka naapurin vanha täti.
Silloin kun on tarve puhua mieltä painavista asioista jotka aiheuttavat ahdistusta, on ihan turha lähteä miettimään loukkaantuuko se oma vaimo kun et halua hänelle puhua. Päinvastoin vaimon kannattaisi tosissaan miettiä sitä miksi et halua hänelle puhua.
On äärimmäisen itsekeskeistä ajatella tässä tilanteessa sitä kenelle puoliso puhuu, pääasia on se että puhuu jollekin.
Onko nyt jo menty siihen tilanteeseen, että miehen pitää todellakin kysyä lupa vaimoltaan jopa oman mielenterveytensä kustannuksella? Onhan aivan selvää ettei jatkuva asioiden itsekseen miettiminen ja se ettei saa puhuttua kenellekään ainakaan sille omalle nupille hyvää tee. Ja kaikki kun vaan eivät pysty terapeutille hakeutumaan, omat huolet tuntuvat liian pieniltä jotta hakeutuisi puhumaan ammatti-ihmiselle.
Kyllä täytyisi toimivassa parisuhteessa miettiä että loukkaantuuko se oma vaimo/mies siitä että puhuu omille vanhemmilleen, varsinkin jos puhuu parisuhteeseen liittyvistä asioista. Kyllä siinä luottamus kumppaniin menee ja asiat vain pahenee. Mies voi saada paremman mielen mutta entäs se toinen osapuoli, ajattelee että mitähän ne minusta puhuu, joka nakertaa luottamusta.
Omien vanhempien luona saa tietty käydä tai pitäisi saada käydä mutta jos vaimolle aletaan sanoa että käyn sieltä hakemassa terapiaa ja ymmärtämistä koska kotona ei saa niin silloin kyllä ollaan väärässä.
koko avioliiton nykykuvan. vaimot näköjään luulevat ettei miehellä voisi olla MITÄÄN muuta puhuttavaa kuin vain oma parisuhde. ja vaimolla ei ole muuta huolenaihetta kuin ainoastaan ja vain se että mitähän ne mahtaa MINUSTA puhua. Jos puolisoa ahdistaa niin että on tarve puhua jollekin, kannattaisi vaimon olla ihan jostain muusta huolissaan. Mutta ei, ainoa ajatus on vain minäminäminäminä...
Siinä edellisessä viestissähän oli että VARSINKIN jos puhuu parisuhteeseen liittyvistä asioista...Useimmat vaimot kyllä tietävät että mies tuskin puhuu parisuhteesta tai edes ajattelee parisuhdetta (miten sitä voisi parantaa yms.)
Minä olen vain helpottunut jos/kun mieheni puhuu äidilleen tai ystävilleen. Olen sanonut hänelle, että olen tukena raskaissa elämänvaiheissa, mutta todellista apua en osaa antaa.
Jos hänen puhumisensa muille keventävät edes hieman sitä raskasta ilmapiiriä kotona olen vain helpottunut. Tosin tiedän, ettei hän koskaan syyllistä minua alakuloisuudestaan, vaan on todennut äidilleenkin, että oman pään sisällys pitäisi saada kuntoon. Ja toisaalta teen parhaani keventääkseni hänen arkista taakkaansa näissä tilanteissa.
puhuu, mutta jos se kenelle puhuu on sellainen lärppä että kylillä tulee ihmiset kyselemään koskas me sitten miehen kanssa erotaan kun ovat kuulleet semmoisia huhuja...miten sitten suu pannaan..
Sitähän valitsee puhekumppninsa sen mukaan, joka eniten on samaa mieltä itsensä kanssa ja "samalla" puolella.
Usein ratkaisua ei löydy ongelmiin, koska asioihin ei näin saada tuoretta ja uutta näkökantaa. Olen törmännyt siihenkin, että ihan "väärät" ihmiset (kyvyttömiä ihmissuhteisiin) ovat mennet neuvomaan miten kuuluu akka panna ruotuun ja siitähän ei muuta synny kuin pahempaa jälkeä.
Itse kävin aikoinani perheneuvolan psykologilla juttelemassa ja kylläpä tekikin hyvää päästä pois pahojen ajatusten noidankehästä. Sain sieltä elämälle uuden ja paremman suunnan. Suosittelen ulkopuolista ja puolueetonta tahoa jos asiat ovat pahastikin solmussa.
polta siltoja läheisiin ihmisiin. Olkoot ne vanhempiasi, sisaruksia tai ystäviä, niin ne ovat pohja elämälle. Viisas puoliso kyllä tämän asian ymmärtää ja myös elää itsekin niin.
Hankalia asioita, mutta kenelle puhuu on paras valita ihan itse.. Mainitsin tuossa että minua loukkaa anopin suhtatuminen itseeni nyt kun kaikki asiat ei ole mallillaan, kumminkin parempi näinpäin ettei ihmetellä mikä on pielessä.
Masennus on vakavampi asia kuin muiden hieman loukatut tunteet, tästä nyt ei kannata kaiketi kiistellä..
Itse olen sitä mieltä että varmasti vaimosi ymmärtää, rohkeasti vaan kerrot osviittaa mistä on kyse. Oma "nalkutus" johtuu aina siitä että olen huolissani- miehestäni tms, ei siitä että olisin miehelle vihainen.. Monella muullakin varmaan sama tunne sen nalkutuksen takana eli huoli.
Paha olo tulee purkaa aina pois, hyviä konsteja: puhuminen(mieluusti puolueettomalle taholle), fyysinen treeni, tai jopa tyynyyn huutaminen tai vaikka nyrkkeilysäkki, siis aina ELOTON KOHDE.
Itselle toimii nämä, ja sanottakoon vielä että läheisen pidempi masennus yleensä aiheuttaa ahdistusta koko perhelle.. myös vaimo voi väsyä auttamiseen.. kaikki apu on siis masentuneelle hyväksi, "huonoa" apua ei ole, eikä vain yhtä "oikeaa" tapaa käsitellä asiaa. Jokainen toimii tavallaan. Voimia!!!
Ihmettelen vaan miksi ei saisi puhua läheisilleen.
Minulle ainakin on sisar paras kuuntelia kun on huolia ja aikoinaan äiti.Ei siinä tarvitese toista mustamaalata, vaan puhua omista tunteista ja tuntemuksista.
Olen läheltä myös seurannut kumppanin masenuksen. Se oli todella raskas syksy. Meillä oli tukiryhmä, jolla kaikkia autoimme masennukseta selviämiseen. Ryhmää kuuluivat minä, kumppanin kaksi tytärtä, entinen aviovaimo sekä kumppanin muutama ystävä. Hän soitteli näille henkilöille ja purki ajatuksiaan. Myös me ryhmäläiset soittelimme keskemämme ja mietimme miten voimme häntä auttaa. Minä sai ryhmäläisiltä tukea ja voimia siinä sairastuneen rinnalla olemiseen. Parannuttuaan hän oli meille kaikille kiitollinen siitä mitä me olimme hänen auttamiseksi tehneet.
Vaimosi kokeen ne muut kilpailijoina ja se siitä.
Jos vaimosi nalkutta nin pistä voimosi koville siitä että ei kotona tarvitse kuunnella nalkutusta ja kysyt vaimoltasi miksi hän nalkuttaa ja mistä. Se helpottaa.