Tapasin vuosia sitten "sen oikean". Ainoa ihminen maailmassa, joka on herättänyt sellaisia tuntemuksia, kuin olisin löytänyt "puuttuvan puolikkaan". Kukaan ihminen ikinä ei ole vastaavanlaisia tunteita herättänyt. No, tällä henkilöllä oli silloin kumppani (nykyään ovat aviossa) joten asia ei mihinkään voinut edetä. Väleissä olemme edelleen, mutta emme tapaa kuin joskus sattumalta kaupungilla ja jutellaan hetki niitä näitä.
Niin, asia on siis täysin selvä, eli mitään ei ollut eikä ole tehtävissä. Mutta minä en vieläkään pysty kiinnostumaan kenestäkään muusta, vaikka vuosia on jo kulunut aika monta. Olen huomannut tietyllä tavalla "kylmenneeni". Kun en pystynyt unohtamaan, niin ainoa ratkaisu jatkaa elämää oli ilmeisesti kylmentää kaikki tunteet ja keskittyä muihin asioihin. Elämä siis menee muuten ihan normaalia rataa, töitä, harrastuksia jne, mutta kiinnostus kumpanin löytämiseen tuntuu kadonneen täysin. En uskalla oikein ajatellakaan mitään sellaisia asioita, koska ajatukset palaisivat kuitenkin tähän vanhaan tapaukseen.
Ulospäin olen ihan normaali ihminen, en siis mitenkään höperöitynyt tai erakoitunut. Normaalin ulkokuoren sisällä piilossa vain sykkii kylmentynyt sydän. Kuitenkin joskus sitä saattaa hetken toivoa, että voisi vielä joskus tuntea jotain sellaista, mitä tunsin vuosia sitten. Päivä päivältä se tosin tuntuu aina vaan utopistisemmalta ajatukselta.
Niin, asia on siis täysin selvä, eli mitään ei ollut eikä ole tehtävissä. Mutta minä en vieläkään pysty kiinnostumaan kenestäkään muusta, vaikka vuosia on jo kulunut aika monta. Olen huomannut tietyllä tavalla "kylmenneeni". Kun en pystynyt unohtamaan, niin ainoa ratkaisu jatkaa elämää oli ilmeisesti kylmentää kaikki tunteet ja keskittyä muihin asioihin. Elämä siis menee muuten ihan normaalia rataa, töitä, harrastuksia jne, mutta kiinnostus kumpanin löytämiseen tuntuu kadonneen täysin. En uskalla oikein ajatellakaan mitään sellaisia asioita, koska ajatukset palaisivat kuitenkin tähän vanhaan tapaukseen.
Ulospäin olen ihan normaali ihminen, en siis mitenkään höperöitynyt tai erakoitunut. Normaalin ulkokuoren sisällä piilossa vain sykkii kylmentynyt sydän. Kuitenkin joskus sitä saattaa hetken toivoa, että voisi vielä joskus tuntea jotain sellaista, mitä tunsin vuosia sitten. Päivä päivältä se tosin tuntuu aina vaan utopistisemmalta ajatukselta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei onnistu. Hän on aina sinulle se numero yksi. Sellaisesta ei voi päästä ylitse. Hän oli se oikea. Ei se sen kummempaa ole. Ei se ollut harhaa.
Niinpä, näin juuri minustakin tuntuu... Siksi ajatus siitä, että yrittäisi aloittaa suhdetta "numero kakkosen" kanssa tuntuu hirveältä ja väärältä. Jos ei tule toista ykköstä, niin tuntuu paremmalta sitten kylmentyä ja olla yksin. :(
oli jossa kätevästi ihminen voi koko loppuikänsä elää ja haaveilla jolloin se toinen jää aina siksi ikuiseksi saavuttamattomaksi "oikeaksi".
Onhan tuolle psykologiassa ihan oma taudinkuvauksensa jossa ihminen jää jumiin johonkin kuvaan toisesta ja kun sitä ei voi millään rikkoa koska se sisältää traagisen rakkauden elementit (toinen tuli ja vei, jäin kitumaan) niin sitä tarinaa voi itselleen yhä uudestaan ja uudestaan kertoa.
Joku päivä sitten herää siihen ja huomaa että se kaikki on ollut harhaa. Mitään "oikeaa" ei koskaan todella ollutkaan. Oli vain omassa päässä liikkuvia tunteita ja kykenemättömyyttä päästä niistä yli ja sitten todella onkin edessä se kova ja kylmä maailma kun elämä on pysähtynyt kun on jäänyt jumiin menneisyyteen ja ihmiseen jota ei ole olemassa kuin tämän ihmisen päässä.
Katso enemmän vaikka toimintaelokuvia kuin amerikkalaisia romanttisia komedioita. Romanovin kivet on kova leffa tähän käyttötarkoitukseen.
Se, että jokaiselle olisi vain yksi "se oikea" on Hollywoodin luomaa ällöromanttista harhaa jolla saadaan ihmisiä niiskuttamaan teattereihin ja itsessään aika pöyristyttävä väite kun meitä kuitenkin on aika monta miljardia tallaamassa tätä palloa.
Jos noin olisi niin varmaan itsemurhatilastotkin olisivat globaalistikin montaa kertaluokkaa surullisempia.
Sinun pitää liikkua ja elää muissakin paikoissa. Minä olen ihastunut eläessäni kaksi kertaa tosi vahvasti. Semmoinen tosi vahva tunne, että on ihan sekaisin. Kummallakin kerralla tosin ujous esti tutustumisen (tai no tokalla oli oma elämän tilanne myös), mutta ehkäpä tulee vielä kolmas kerta?
Mullekin kävi kerran niin, että tuli vastaan "se oikea", se tuntui siltä tosi vahvasti. Se oli jotain tosi kummaa. Hän tuntui lopettavan kaikki lauseetkin mitä mä alotin. Se yhteys syntyi silmän räpäyksessä. Se oli oikeastaan melkein yliluonnollista! En kuvitellu semmoista olevankaan.
Valitettavasti hän oli varattu, minä sinkku. Sit se jäi siihen. Nyt oon ollu suhteessa 3 vuotta, ei ole ollut sen veroista kipinää, vaikka voisinkin luokitella olotilani sanalla rakastunut. Monimutkaista? Hullaantuminen on varmaan se, mikä saa jonkun ihmisen tuntumaan "siltä oikealta".
Mut jokatapauksessa mä oon sitä mieltä että niitä "oikeita" on monta. Tutustu ihmisiin, niin sä huomaat, tee niitä asioita mistä itse pidät.
Kaikkes annat etkä mitään saa. Unelmalle elämäs myynyt.
Tolla menolla sä et pääse yli siitä koska katselet täysin vääriä asioita. Se tyyppi ei ole todellakaan oikea, se ei ole sulle eikä se ole sun kanssa. Miten sä kehtaat edes väittää että se on "se oikea"?
Se että joku pälli on laittanut sut ihastuun itseesi ja sitten roikut siinä on... se on laadutonta ja huono juttu sun kannalta. Joten otappa kuule peili ja vilkaise siihen? Sä teet jumalauta yhdelle vieraalle ja elämääsi koskettamattomalle äijälle helvetti temppeliä - mut jos sä psyykkaat itseäsi päivästä toiseen niin kyllä sä lopulta päädyt vanhaksi höperöksi akaksi joka on vaalinut ei-mitään, pelkkää unikuvaa - mielessään koko elämänsä eikä koskaan antanut tilaa rakkaudelle joka voi sua oikeasti koskettaa. Mut hei, toi on oma valinta.
Minä rakastan monia entisiä kumppaneitani jotka ovat menneet jo. Se tunne on paketoitu ja hyllylle laitettu - mutta se ei estä minua kulkemasta eteenpäin ja tietämästä että jotain toistakin voi rakastaa - ja että se rakkaus on läheisempää ja parempaa sellaisen kanssa joka on läsnä kuin sellainen rakkaus jota ruokitaan vain unilla yksin. Se olet sinä joka valitsee kulkea ja uskoa toisin. Joten kannattaisko?
Voi, kirjoituksesi oli kuin suoraan elämästäni. Ensirakkauteni hylkäsi minut ja itkin vuosia hänen peräänsä. Tunnistan ihan kuvailemasi tunteet.
Mutta usko kun sinulle kerrotaan: kyllä siitä pääsee yli ja pystyy rakastumaan uudestaan. Uudestaan rakastuminen ei mitenkään vähennä sen ensimmäisen arvoa - ensirakkaus on ihmisen elämässä kaunis asia, jonka muistoa saa vaalia. Täytyy vain ymmärtää, että siinä oli pitkälti kyse omien mielikuvien kehityksestä ja ettei sitä ihmistä, suhdetta tai aikaa enää voi saada takaisin. Saa sen silti muistaa täydellisenä, koska sitä se oli.