Luin pitkästä aikaa tätä palstaa, ja vanhat, menneet asiat tulivat muistoihini.
Tarinani on sama kuin monella muullakin. Seitsemän vuotta elettyä parisuhdetta, siihen mahtuen paljon rakkautta, iloa, tappeluita, ongelmia ja niiden selvittelyä... siis elämää. Viisi niistä menivät hyvin, kahden viimeisen kohdalla olisi pitänyt jokin kello alkaan soimaan päässäni. Mutta kun sitä ei halua vaan nähdä...
Naisia ja kaverieta ilmeisesti alkoi liikkumaan reviirilläni enemmissäkin määrin. Mies villiintyi tilanteeseen, ja ajatteli että kokeilenpas tuosta kun tarjolla on. Ja niin se kokeili - ja jäi ilmeisesti koukkuun. Kyllä se alkoi heti suhteessamme näkymään ja tuntumaan. Viinaa ja riitoja, huutamista. En ymmärtänyt mitä MINÄ OLIN TEHNYT VÄÄRIN - idiootti! Se halusi vaan aina tekosyyn riitaan jotta voisi taas lähteä naisiin.
Ja aina välillä rakasti niin ettei osannut edes käytöstään anteeksi pyytää. Olisi edes uskaltanut kertoa missä mennään, mutta aina kielsi kaiken kun hieman vihjailinkin ongelmien suhteen.
Kunnes kerran nainen tuli etuovelleni soittamaan ovikelloa, ja kertomaan että on mieheni naisystävä, ja tämä ei osaa vaan jättää minua.... Siinä lähtivät molemmat sitten samalla kerralla.
Tuska ja paniikki iskivät. Elettiin alkuvuotta 2005.
Toki hän pariin kertaan palasi - ja taas lähti.
Ja minä ajattelin vielä että MINÄ VOIN MUUTTUA!!!
Kunnes en enää vaan kerta kaikkiaan jaksanut elää tuskani kanssa, tutut olivat huolissaan ja töissä oli vaikeaa. Lopetin - pakottamalla siihen itseni - kokonaan suhteen, elin vaikeita aikoja. Kävin alkukesästä lähtien kaupungilla, miehistä ei ollut ns. pulaa, mutteivat ne kiinostaneetkaan. Kaikissa oli "vikaa", kukaan ei ollut HÄN.
Tapasin onneksi kuitenkin vanhoja hyviä ystäviä, ja jatkoin elämääni. He näkivät pahan tilanteen ja auttoivat tavallaan niin paljon, että jälkikäteen piti oikein kiittää.
Golfkentällä pari vuotta sitten tapasin pelissä kaverin, joka osoittautui todella miellyttäväksi. Hän oli selvästi ihastunut, ja vähän ajattelinkin että VOI EI! Liian nuorikin vielä... ja oma henkinen taistelu vielä kesken. Pitkän yhteisen pelikesän jälkeen, aloimme seurustelemaan. Perheeni oli onnestani peittelemättä mielissään, kaikkien mielestä nyt asiat muuttuvat. Ja muuttuivat. Ollaan nykyään yhdessä, kaiken tavoin hyvä elämä. Mutta - aina vielä tuo vanha roisto ja myrkky iskee ajatuksiin. Sitä vaan ei unohda ikinä. Se eletty elämä pitää voida tallentaa ja anteeksi pitää antaa. Mutta on helpompi sanoa kuin tehdä...
En koskaan palaisi entiseen, arvostan sitä, että sain elää huonotkin ajat. Rakkauteni nykyistä miestäni kohtaan on erilainen, ja varmuus jota häneltä saan joskus jopa pelottaa. Tuntuu että en ansaitse sitä, että jonain päivänä kuitenkin joku taas soittaa ovikelloa... Pelko ei häviä koskaan.
Muistot jäävät, elämä jatkuu. Yritetään muistaa niitä ilman katkeruutta. Niin, just joo! Me ollaan vaan ihmisiä.
Mutta sanomani oli lyhyesti tämä: ei se ikinä unohdu!
Kristiina
Tarinani on sama kuin monella muullakin. Seitsemän vuotta elettyä parisuhdetta, siihen mahtuen paljon rakkautta, iloa, tappeluita, ongelmia ja niiden selvittelyä... siis elämää. Viisi niistä menivät hyvin, kahden viimeisen kohdalla olisi pitänyt jokin kello alkaan soimaan päässäni. Mutta kun sitä ei halua vaan nähdä...
Naisia ja kaverieta ilmeisesti alkoi liikkumaan reviirilläni enemmissäkin määrin. Mies villiintyi tilanteeseen, ja ajatteli että kokeilenpas tuosta kun tarjolla on. Ja niin se kokeili - ja jäi ilmeisesti koukkuun. Kyllä se alkoi heti suhteessamme näkymään ja tuntumaan. Viinaa ja riitoja, huutamista. En ymmärtänyt mitä MINÄ OLIN TEHNYT VÄÄRIN - idiootti! Se halusi vaan aina tekosyyn riitaan jotta voisi taas lähteä naisiin.
Ja aina välillä rakasti niin ettei osannut edes käytöstään anteeksi pyytää. Olisi edes uskaltanut kertoa missä mennään, mutta aina kielsi kaiken kun hieman vihjailinkin ongelmien suhteen.
Kunnes kerran nainen tuli etuovelleni soittamaan ovikelloa, ja kertomaan että on mieheni naisystävä, ja tämä ei osaa vaan jättää minua.... Siinä lähtivät molemmat sitten samalla kerralla.
Tuska ja paniikki iskivät. Elettiin alkuvuotta 2005.
Toki hän pariin kertaan palasi - ja taas lähti.
Ja minä ajattelin vielä että MINÄ VOIN MUUTTUA!!!
Kunnes en enää vaan kerta kaikkiaan jaksanut elää tuskani kanssa, tutut olivat huolissaan ja töissä oli vaikeaa. Lopetin - pakottamalla siihen itseni - kokonaan suhteen, elin vaikeita aikoja. Kävin alkukesästä lähtien kaupungilla, miehistä ei ollut ns. pulaa, mutteivat ne kiinostaneetkaan. Kaikissa oli "vikaa", kukaan ei ollut HÄN.
Tapasin onneksi kuitenkin vanhoja hyviä ystäviä, ja jatkoin elämääni. He näkivät pahan tilanteen ja auttoivat tavallaan niin paljon, että jälkikäteen piti oikein kiittää.
Golfkentällä pari vuotta sitten tapasin pelissä kaverin, joka osoittautui todella miellyttäväksi. Hän oli selvästi ihastunut, ja vähän ajattelinkin että VOI EI! Liian nuorikin vielä... ja oma henkinen taistelu vielä kesken. Pitkän yhteisen pelikesän jälkeen, aloimme seurustelemaan. Perheeni oli onnestani peittelemättä mielissään, kaikkien mielestä nyt asiat muuttuvat. Ja muuttuivat. Ollaan nykyään yhdessä, kaiken tavoin hyvä elämä. Mutta - aina vielä tuo vanha roisto ja myrkky iskee ajatuksiin. Sitä vaan ei unohda ikinä. Se eletty elämä pitää voida tallentaa ja anteeksi pitää antaa. Mutta on helpompi sanoa kuin tehdä...
En koskaan palaisi entiseen, arvostan sitä, että sain elää huonotkin ajat. Rakkauteni nykyistä miestäni kohtaan on erilainen, ja varmuus jota häneltä saan joskus jopa pelottaa. Tuntuu että en ansaitse sitä, että jonain päivänä kuitenkin joku taas soittaa ovikelloa... Pelko ei häviä koskaan.
Muistot jäävät, elämä jatkuu. Yritetään muistaa niitä ilman katkeruutta. Niin, just joo! Me ollaan vaan ihmisiä.
Mutta sanomani oli lyhyesti tämä: ei se ikinä unohdu!
Kristiina
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kyllä vanha voi kummitella mielessä, ja lähempänä aikana hieman enemmän. Aika asettaa asioita mittasuhteisiin.
Itse olen hyväksynyt sen, että pidin hänestä paljon, en vain saanut häntä tai päässyt riittävän lähelle. Kuitenkin niin lähelle pääsin, että totesin, että toinen ei ole samalla mielellä mukana tai valmis kuin minä. Eli luovutin ja hyväksyin, että kyllä rakkauteen kuuluu kaksi tuntemusta ja vastavuoroisuus, toisen hyväksyntä sellaisena kuin on ja jokin tunneside, joka ei päästä irti. Jos vain toisella on tunneside, on sen hankala tarttua niin tiukkaan kiinni, jotta voisi rakentaa luottavaisesti tulevaisuutta.
Yhteinen tahto, halu ja luottamus on enemmän.
Eli viestini: olen hyväksynyt sen, että ihmisellä voi olla hetkittäin tunteita sinne tai tänne, mutta tähän haluan kaikkeni antaa valitulle nyt ja tulevaisuudessa.