Vuosia "mieheni" elänyt toisen kanssa. Erota minusta ei kuitenkaan halua, enkä minäkään hänestä. Yksin lapsien kanssa olen pärjännyt. Hän ei lupauksistaan huolimatta pysty irtautumaan "toisesta" naisesta. Olen juuri ilmoittanut,ette tule luokseni,jos ei karran pysty kansamme elämään.Ehkä itse pelkään sitten niitä tuhansia asoita mitä pitäisi hoitaa YKSIN (en tiedä).Olen hänelle antanut mahdollisuuden palata ja halunnut uskoa,vaikka sisimmässäni tiedän että ne ovat vain kauniita selityksiä.Silti vuosien eron jälkeen sydän itkee ja kaipaa ja ikävä pakahduttaa, olkoonkin vaikka mies mimmonen. Taidan olla vaan liian heikko tekemään mitään,enkä kuitenkaan ole mikään teini(45 jo mittarissa). Kaipaan miestä jakamaan sen tavallisen arjen kanssani,enkä vaan niitä hyviä hetkiä. Tuskin miestä enää löydän, eipä ole ollut voimia "etsiä" eikä liiemmin kiinnostusta. Vaikuttaisiko se sitten mielialaani näin, kun mies silloin aikanaan tuli aamulla kotiin ja ilmoitti muuttavansa pois. Ei riitoja aiemmin ei mitään mistä olisi voinut tulevaan valmistautua.Hän ei ole vienyt mitään henk.koht. tavaroitaan ym. mukanaan, ainoastaan kassin missä jokunen paita tms.Yhdessä maksetaan edelleen asuntolainaa ja muut maksut, mies vaan ei ole läsnä. Käy kyllä viikottain lapsia katsomassa, lapset eivät halua hänen kotiinsa kun siellä on se toinen. En tiedä mikä on lopputulos,järki vai tunteet?? Olen vaan niin väsynyt enkä tunu löytävän mitään ulospääsyä tästä. Lääkkeitäkin olen joku vuosi sitten käyttänyt ja käynyt ammattiauttajan luona, mikään ei kuitenkaan tuo kun hetken helpotuksen. Silti pvät ja vuodet vierivät ja vievät mukanaan ja joutuu heräämään taas uuteen pvään. Joskus se on parempi toisinaan huonompi. Taidan pyöriä kehää,kunnes sitten ehkä putoan kyydistä jos ei kukaan ota kiinni.
SYDÄN HUUTAA TUSKAA
JÄRKI MUUTA KÄSKEE
181845
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Neuvoisin tekemään jonkin paradoksin. Tiedätkö mikä se on?
Elämä kiitää ohitsesi ellet ala elämään sitä!
Lapset lähtevät omille teilleen ja jäät aivan yksin riippumaan toisesta. Ota oma suunta ja jätä se ex omaan valitsemalle tiellensä.
Sinä pärjäät ilman tuollaista petturiakin!
Elämisen aakkosia tässä opetellaan.. Tsemppiä!
Varmaan toinen lentäkin pesästä, mutta toinen ei vielä vuosiin. Yritän elää parhaani mukaan, mutta joku myrkyttää ajatukseni ja taas jatkan harhailua. Eikä päätökseni ole mitenkään helpottanut oloani,päinvastoin. Tuntuu entistä pahemmalta ja oksettaa kaikki. Ehkä tarvitsen sitten toipumiseen useita vuosia, eikä vaan sen kaksi, mikä tuntuu olevan se yleinen ehdotus ainakin näillä palstoila. Toiset ei tarvitse sitäkään. Kai me sitten molemmat roikutaan siinä vanhassa,vaikka kummankaan ei ole pakko. En tiedä mikä meitä sitoo.
Yksi elää kaksoiselämää ja toinen ei osaa sitä yhtäkään. Olisko ammattiavusta hyötyä että oppisit arvostaan itseäsi ja pääsisit riippuvaisuus suhteesta eroon? Nyt ei ole vielä myöhäistä tehdä asialle jotain! Ensimmäinen askel on erota ihan virallisesti ja ottamaan askel askeleelta vastuuta omasta elämästään ihan itse. Kukaan ei ota kiinni vaan ohjat ovat ihan omissa käsissäsi kunhan otat vaan ne käyttöösi.
Näköjään muitakin "saamattomia" miehiä on kuin minun ex. Kiire ex:llä oli naisensa luokse muuttaa mutta sen jälkeen hän ei ole tehnyt mitään eron "hyväksi". Aikani odoteltuani hain I-vaihetta ja nyt oli sitten haettava toista kun aika rupesi loppumaan. Ex:n tavarat pakkasin heti muuton jälkeen ja tuolla ne varastossa odottavat milloin herra suvaitsee ne hakea. Eihän ne siellä ole olleetkan kuin 1,5 vuotta.
Minun kärsivällisyys ei odottamiseen riittänyt vaan päätin elää omaa elämääni täysillä. Ja ehkä kenties joskus olla valmiina kohtaamaan jopa uuden onnenkin. Tosin haave siitäkin on ajan kuluessa haihtunut.
Elän hyvin samantapaisessa tilanteessa. Mies on tosin vielä silloin tällöin yhteisessä talossamme, silloin kun ei ole toisella paikkakunnalla töissä. Lapset ovat sen verran pieniä vielä, että heidän vuokseen en ole lopulliseen eroon vielä ryhtynyt.
Mies on pettänyt, useita kertoja ja jäänyt niistä myös kiinni. Vuosien aikana olen käynyt läpi valtavan määrän erilaisia tunnetiloja. Nyt olen päässyt vihdoin sillä tavalla seesteiseen olotilaan, että en enään välitä. Mies tulee ja menee, en puutu siihen enkä kysele enkä riitele. Nautin niistä hetkistä, kun hän on viikkokausia pois. Kun hän on kotona, tapailen ystäviä ja shoppailen, harrastan jne. Mies leikkiköön "kunnon perheenisää", eli on kotona lasten kanssa.
Neuvoni on, että keskity itseesi enemmän. Hanki harrastuksia ja uusia ystäviä. Tee asioita joista nautit ja keskity omaan ja lastesi hyvinvointiin. Älä tuhlaa enää energiaa ja ajatuksia ja aikaasi "mieheesi", hän ei ole sitä ansainnut. Ja kuten joku jo aikaisemmassa kommentissa ehdotti, hae apua joltakin ammatti-ihmiseltä. Meillä on vain yksi elämä annettu, sitä ei kannata uhrata eikä tuhlata, vaan tehdä töitä sen eteen, että se on mahdollisimman nautittavaa.
"Meillä on vain yksi elämä annettu, sitä ei kannata uhrata eikä tuhlata, vaan tehdä töitä sen eteen, että se on mahdollisimman nautittavaa".
Miksi sinä et toimi sitten ohjeistuksesi mukaan!?
Aloittajasta nyt puhumattakaan...
ihan kuin lukisin omaa elämän kertaani. Minulla sama tilanne. Olen vuoden vanhempi kuin sinä, mies otti viikon vaatekertansa eikä muuta. Muutti vuokralle ja odottaa että uuden naisen mies älyäisi lähteä, että pääsisi muuttamaan uuden kanssa yhteen. Minua ja lapsia piti epätietoisuudessa kaksi kuukautta, sitten tein päätöksen että haen eroa itse. En kestänyt lasten kyselyjä joka kerran kun hän kävi, mitä iskä on päättänyt. Lasten tuska oli paljon pahempaa kuin oma. Siksi tein päätöksen ja hain eroa itse. Kerroin lapsille, että ero tulee ja lunastan yhteisen kodin. Päätöksen jälkeen oli vähän helpompi,sekä lapsilla että minulla. Tänään lapsen syntämäpäivä..ex kävi. Nöyrryin ja pyysin jäämään... ei jäänyt. Sydän huutaa tuskaa, kuten sinullakin.. Unilääkkeet piti hankkia, en pystynyt nukkumaan. Yhä ex mielessä kun käyn nukkumaan ja myös kun herään... Käyn yksilöterapiassa ja toivon että hän voi auttaa minua. Voimia sinulle, muista ettet ole yksin.. Rukoilen sinun ja minun puolesta! Voimia!
Tommonen tekemätön päätös ja roikkuminen ristiriipunnassa iankaiken vievät kaiken voimasi. Eroon tarvitaan nykäisy. Nyt hei nainen energiat itseen ja katse kohti omaa elämää. Alat miettiä elämäsi ja asumisesi ja lasten asiat sillä tavalla että olet vapaa itsenäinen nainen etkä yksi nappula moisessa kipeässä systeemissä. Yhteys eksään ja jatkuva turha toive syövät sinua - leikkaa itsesi irti, vapaaksi. On aika.
En halua altistaa kenenkään lapsia millekään kauhealle, mutta mietin jopa voisiko olla mahdollista, että elämänmuutosta tehdessäsi sovit vaikka lasten väliaikaisesta asumisesta isänsä luona. Selität lapsillesi tietysti, että nyt sinun täytyy hoitaa niitä ja niitä asioita, se ottaa kolme kuukautta (tai kaksi tai neljä), ja sinä aikana asutte isän kanssa, ja tutustutte isän uuteen kumppaniin (koska jos he yhdessä jatkavat niin pitäähän heidän tutustua; se on näiden lasten kohtalo, joka liittyy siihen että valitsit lisääntymiskumppaniksesi tämän miehen, joka teki tämänlaisen päätöksen). Ota aika etsiä itsesi ja uusi elämäsi.
Rohkeutta ja voimia Sinulle. Uusi elämä ja onni odottaa, mutta ei se pääse elämääsi jos et avaa ovia!!!
syönyt, välillä oikeastaan hyväkin olla, mutta sitten se taas iskee.Ns.psykologikin haukotteli kun kuunteli tarinaani, en saanut siitä oikein mitään irti, paitsi että hetkeksi helpotti kun sai vaan puhua puhua ja puhua.En pysty satojentuhansien lainoja enää ottamaan. Mihin muuttaisin, kun nykyinen pantaisiin myyntin. Myyntiaikakin voi olla vaikka vuoden. Koulu,kaverit ym. mietittävä, koska ne on tosi tärkeitä lapselle.Otti aika koville isän lähtö. Nyt odottelee aina koska iskä tulee jne. Ei suostu isänsä uuteen kotiin menemään. Vanhempi on jo täysikäinen,joten saa hoitaa välit isäänsä niin kuin itse tahtoo. Olen miehelle koittanut puhua huoltajuudesta ym. mutta vastaus on vaan, ettei osaa nyt mitään sanoa. Jos mä kuulema päätän,niin se on sitten niin. Ei mitään halua hoitaa ja sopia, kaikki pitäis mun hoitaa. Siitä kai kaikki lähtikin,kun toinen ei puhu tunteistaan ja sitten vaan töksäyttää että on tylsistynyt.Voimia kaikille jotka ov at samassa tilanteessa, vain he voivat ymmärtää.Oikeasti olen aina ollut se porukan ilopilleri,edes töissä ei kukaan tästä tiedä, ystäväni toki. Olen aina halunnut pitää työ ja vapaa-ajan erillään. Silti vaan haluaisi kaivautua peiton alle ja nukkua nukkua ja herätä sitten joskus. Huoh!
Melkein loukkaannun väitteestä että vain he voivat ymmärtää jotka ovat juuri nyt samassa tilanteessa. Minä olen ollut samassa tilanteessa - en tosin noin kauaa - ja ajattelen, että paremmin ymmärrän silloista itseäni melkein nyt kun siitä on jo aikaa. Riuhtaisu oli oikeasti kamalan pelottava ja söi voimia, mutta vain ja ainoastaan sitä kautta pääsee eteenpäin. Vetoat lapseesi: millaisen mallin ajattelet hänelle nyt antavasi parisuhteesta ja perheestä. Jos et itsesi vuoksi viitsi tehdä asioita selväksi, niin tee edes lapsesi vuoksi.
Tarkoitus ei ollut loukata ketään, sanavalinnat on välillä huonoja.Asiat vaan ei aina ole niin yksinkertaisia kuin niiden toivoisu olevan. Nytkin sisuskaluja vääntää, kun pari pvää sitten käskin miehen tekemään oman päätöksensä. Omani olen tehnyt, eikä siihen kuulu "kolmen" liitto. Nyt olo on tosi karmee, enkä tiedä mistä lähtisen etenemään. Miehestä ei ole mitään kuulunut episodin jälkeen. Tuntuu että mua syllistetään kun en jaksa "odottaa" vaan annoin muka periksi. Tiedän että näin ei ole, mutta ei se tieto oloa helpota silti,päinvastoin.
Ilman riuhtaisua ja päätöksen tekemistä et pääse elämässäsi yhtään eteenpäin. Miehesi taitaa olla samanlainen kuin minun ex; haluaa että nainen tekee päätöksen ja pääsee kenties sanomaan, että eukkohan se eron halusi en minä. Tulostat netistä avioerohakemuksen ja pistät menemään käräjäoikeudelle. Sen lähettäminen sattuu mutta hetken päästä helpottaa. Samalla miehesi huomaa, että sinä olet tosissasi. Osoitat miehellesi, että olet vahva nainen joka pärjää ja osaa tehdä ratkaisuja oman elämänsä suhteen. Kenenkään ei tarvitse odottaa päätöksiä vaan jokainen on velvollinen tekemään ne päätökset itse ja elämään elämänsä tekemiensä päätösten kanssa. Siitäkin huolimatta että tekisi "väärän" päätöksen. Minusta tuo ei ole periksi antamista jos nyt otat ohjat omiin käsiisi. Voimia sinulle!
Odottaminen on per**stä - puolin ja toisin; lähde siltä pohjalta.
Minulla oli sääliavioliitto exäni kanssa. Ei se tietenkään aikojen alusta sellainen ollut. Kuten Eput laulaa "Meillä oli hetkemme". Pitkään odotin ja odotin, että ex piristyisi ja osallistuisi - elämään minun ja lasten kanssa. Sitä hetkeä ei tullut. Sitten kohtasin toisen miehen (siinä sivussa minulla kyllä aina on ollut paljon sekä mies- että naispuolisia ystäviä). Puhuin exälle vuosia erosta - eikä hän halunnut erota. Minä en uskaltanut erota, koska exän elämä oli muutenkin päin prinkkalaa. Kunnes vain yksi kaunis päivä totesin, että elämä junnaa paikallaan samallalailla vuodesta toiseen, ellen tee jotain konkreettista. Siispä hain eroa ja uutta asuntoa. Oikeastaan se oli helppoa, kun siihen viimein ryhtyi. Sitä vaan omassa päässään tekee asiat vaikeammiksi kuin ne ovat.
Et voi kantaa toisten tunteita. Olet energiasyöpön uhri, miehesi ja hänen uusi suhteensa imevät sinusta ja lapsestasi voimia kaiken aikaa, ja sallit sen tapahtua. Ainoa joka voi laittaa asialle stopin olet sinä.
Ensinnäkin, tee päätös siitä, että nyt annat energiaa itsellesi. Jos et pelasta itseäsi ei lapsenkaan käy hyvin. Ansaitset hyviä asioita ja selkeyttä elämään. Sitten, kuten tuolla yllä ehdotettiin, laitat eron vireille. Voit kysyä mieheltäsi haluaako hänkin laittaa nimensä siihen, eli haetteko eroa yhdessä, vaiko eikö. Tätä nimenkirjoituspäätöstä ei kannata kauan odotella, jos ei mies kirjoita niin vie päätös käräjäoikeuteen sellaisenaan, sinun nimesi riittää. Täältä palstalta saa osituksen tekemiseen neuvoja, mutta itse aikanaan konsultoin ensin lakimiestä puhelimitse ja sitten vielä kävin lakimiehen puheilla, koska en kerran tiennyt asioista mitään; selitin tilanteemme ja sain hyviä neuvoja. Taloamme ei pistetty myyntiin, vaan exäni lunasti puolikkaan minulta. Itse muutin pois talosta - toisaalta kipeä ratkaisu, toisaalta sain voimaa siitäkin, että pääsin sieltä muistojen keskeltä pois. Sinua huolestuttaa varmaankin myös lapsesi vointi. Voisit varata ajan alueesi kasvatus- ja perheneuvolasta, ja käydä juttelemassa myös siitä miten puhua asiasta lapselle.
Omasta erostani muistan miten kummallista se oli, itkin ja kuolin vähän väliä, hemmottelin itseäni ja yritin nauttia hyvistä hetkistä silloin kun tuntui että sellainen on. Kummallisinta on näin jälkeenpäin ajatellen se kokemus, että kaikki nämä isot asiat, asuntoasiat, muutto, remontti, autokaupat, pankkineuvottelut, ositussopimus - jotka etukäteen tuntuivat vaativan niin paljon energiaa, samalla antoivat energiaa ja voimia. Kuuntelin Susanna Haaviston Elämä kassiin-biisiä, siivosin elämääni. Ja ihan niinkuin muutenkin siivotessa tulee järjestystä ja lisää tilaa, niin elämänkin siivoamisessa tulee. Tulevan entisen kumppanisi puolesta et voi enää mitään tehdä, anna hänen hoitaa asiat tavallaan tai jättää hoitamatta. Kriisiä tuntuu olevan hänelläkin kun noin vastuuttomasti toimii.
Edelleen, tsemppiä.
saan jotain aikaiseksi itseni ja lasten takia.
Vielä en kuitenkaan ole "valmis",tuntuu kuin suossa uisin ja se vetää vaan alaspäin. Ehkäpä huominen olisi valoisampi, nyt tuntuu kuitenkin siltä etten jaksa aamulla edes nousta ja töihin pitäisi mennä.Sen näkee sitten huomenna ja saanko edes nukuttua. On kyllä varuilla unilääkkeitä. Joskus kun olen ottanut niin herään kuin tikka klo 2,enkä enää unta saa. Heti rupee ajatukset kiertää kehää. En halua enää pillerin avulla elää,sen olen jo kerran kokeillut ja pelkäsin koko ajan tulevani riippuvaiseksi. Onneksi en jäänyt vielä nihinkin koukkuun. Kiitos kuitenkin kaikille. Lohduttaa se vähän kun tietää ettei ole yksin,vaikka en kenellekkään moista toivokkaan. On näitä tarinoita niin monia,kun on ihmisiäkin. Toiset selviää helpommin ja toiset ei. Kuka on sitten se "vahvin",pettäjä vai petetty,mene ja tiedä. viimejo
käynyt. Se on auttanut. Tosi ihana ihminen tämä terapeutti. Itse rohkeasti kysyin pankista paljonko saan lainaa, sitten kysyin kiinteistövälittäjiltä milla talo menisi nyt kaupaksi, selvitin paljonko voin saada elatusapua puolisolta. Laskeskelin viikon päivät ja tulin tulokseen että taidan selvitä. Sitten vaan papereita tekemään ja talo on nyt minun, lapset helpottuneita, ei mene koti eikä kaverit. Tämä tuska jo muutenkin kamalaa. Päätöksen jälkeen oli helpompi hengittää..
Meilläkin toinen lapsista sanoi,ettei mene isän luo jos se uusi on siellä, joten sain sovittua mieheni kanssa ettei siellä ole uutta silloin kun lapset hänellä.
Työ on ollut minulle tosi tärkeä henkireikä.. työkaverit kyllä huomas ennenmin kuin sukulaiset että jotain on vialla.. Siitä se läksi sitten etenemään, kun kertoi yhdelle oli helpompi jo kertoa toiselle. Ja aina oli hieman helpomipi olo. Silti elämä on yhtä vuoristorataa, joku päivän luulen että nyt tästä selvitään, ja sitten tulee jokin biisi radiosta ja taas itketään...Voimia sinulle... Et ole yksin...
ammattiauttajaa nyt kipeästi.
ongelmia ole ratkaissut. Yli kolme vuotta elämä mennyt vuoristorataa. Luulin jo olon helpottaneen, mutta nyt oman päätösen myötä näyttää alamäki taas alkaneen. Piti töihin lähteä, mutta nyt en jaksa edes ajatella mitään järkevää. Kuvottava olo,tuntuu kun sisukset tulisi ylös. Järki sanoo kyllä että se on henkistä pahaa oloa, mutta voimat imee samoin kuin tavallinen tauti. Täytyy yrittää nukkua,vaikka ei uni ota tullakseen. Jos vaikka huomenna ois parempi pvä..(??????)