Olemme seurustelleet avomieheni kanssa vuoden päivät, saman katon alla asuttu puoli vuotta. Suhde on toiminut hyvin kaikin puolin eikä riitoja oikeastaan ole.
Nyt on kuitenkin jostain syystä miehen tunteet laimenneet.Ei kaipaa samalla tavalla läheisyyttä ja lämpöä. Miettii, onko tää sitä mitä hän haluaa vai ei. Syytä ei ole osannu sanoa. Ei myöskään eritellä mitkä hyviä ja huonoja puolia tässä suhteessa.
Olisiko kellään antaa hyviä vinkkejä miten kannattais toimia tässä tilanteessa tyttöystävänä? Järjestää omaa aikaa vai yhteistä aikaa? Vika ei kuulemma ole minussa tai toiminnassani. Olen yrittänyt olla kaikin puolin hyvä tyttöystävä.
Ollaan sovittu, että katsellaan hiljakseen miten homma etenee... En haluaisi päätyä eroon.
Asialliset neuvot tervetulleita!
Nyt on kuitenkin jostain syystä miehen tunteet laimenneet.Ei kaipaa samalla tavalla läheisyyttä ja lämpöä. Miettii, onko tää sitä mitä hän haluaa vai ei. Syytä ei ole osannu sanoa. Ei myöskään eritellä mitkä hyviä ja huonoja puolia tässä suhteessa.
Olisiko kellään antaa hyviä vinkkejä miten kannattais toimia tässä tilanteessa tyttöystävänä? Järjestää omaa aikaa vai yhteistä aikaa? Vika ei kuulemma ole minussa tai toiminnassani. Olen yrittänyt olla kaikin puolin hyvä tyttöystävä.
Ollaan sovittu, että katsellaan hiljakseen miten homma etenee... En haluaisi päätyä eroon.
Asialliset neuvot tervetulleita!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Siltähän tuo vähän kuulostaa. Tai siis sais toimia useammin?
Ei muuta kun levität jalkojasi ahkerammin. Kyllä se siitä.
Ei ole ongelma. Hyvin on toiminu koko ajan ja toimii edelleen! vika on jossain muualla nyt kun jalkojen välissä..
Kuulostaa vähän siltä, että sillä on joku ihastus. Silloinhan sinä olet sopivasti siellä kotona varalla. Tai sitten ette vain ole niitä oikeita toisillenne ainakaan hänen mielestä.
Voihan se olla, että tuo vaihe menee ohikin. Vaikea sanoa. Tuossa vaiheessa yleensä ollaan vielä tajuttoman rakastuneita ja toisissaan kiinni koko ajan. Tai niin ainakin meillä oltiin. Toki jos olette vielä kovin nuoria, niin silloin mieli voi muuttua nopeammin. Täällä kolmenkympin kieppeillä sitä jo melkein tietää, mitä haluaa.
Et sinä voi asialle oikein mitään tehdä, kun avomiehesikin on sanonut. Anna omaa aikaa selvitellä päätä ja katso miten asiat etenee.
Ei siinä mitään toista naista tarvita jos tunteet välillä vähän laimenee,siitä ei pitäisi tehdä kummenpaa numeroa, jos miehesi on aiemmin ollut hellyyden kipeä ja nyt etäämpi on sinun vuorosi hakeutua sinne kainaloon ja tehdä uusia aloitteita eikä kysellä miksi toinen ei tee enää niin, se on vain semmoinen vaihe kun mies tahtomattaan vähän tunnustelee sinun kiintymystä. Tällä kokemuksella mikä minulla on kertynyt uskon asian olevan niin.
Olen kyllä kysynyt mieheltä liittyykö tähän juttuun muita ihmsiä/kolmansia osapuolia ja vastaus on ollut kieltävä. Enkä kyllä sitä ole epäillykkään. Sen kai huomais jotenki käytöksestä, ja uskon että myöntäis jos näin olis. Voihan tietty olla että olen sokea mutta..
Kiitos myös miehen näkökulmasta! Sitä tässä kaivataan.. toivottavasti tosiaan on ohimenevä vaihe. Kun asiat siis on periaatteessa hyvin! Jos homma ei luista niin sitten ei, mutta toivoisin parasta..
Eli annako omaa aikaa vai hakeudun kainaloon? :)
Hakeudu vain kainaloon ja anna hellyyttä, jokin kiva ehdotus, vaikka sänkytouhuja jo alkuillasta. jos tulet torjutuksi jo lähentelystä niin se tietenkin on eri juttu. Tsemppiä,kyllä se siittä.
Tunteet laimenee ja ne menee ja tulee, etkä ikävä kyllä voi asialle enää mitään muuta kuin hyväksyä sen tosiasian, että suhde on ohi. Miehesi on kuitenkin sellainen vässykkä ettei uskalla sanoa asiaa suoraan, joten roikkuu ja notkuu mieluummin kanssasi ja odottaa jotain onnenkantamoista, joka ratkaisisi tilanteen. Hän kenties odottaa sinulta ratkaisua, että ottaisit eroaskeleen, koska ei osaa/ ei uskalla ottaa ensiaskelta.
Molempien mielenterveyden hyväksi tee itse ensiaskel ja ehdota reilusti eroa. Sen jälkeen puhukaa asia selväksi niin, että ero on helpotus ettekä jää roikkumaan toistenne kimppuun.
Suhdettanne ei pelasta enää mikään ja kaikkein säälittävintä onkin jotkut epätoivoiset pelastamisyritykset, jotka johtavat vain yhä syvemmälle eroamisen vaikeuteen. Lopeta itsellesi uskottelu, että kaikki palautuu takaisin johonkin ensihuumaan.
Olemme tuota ero asiaakin käsitelleet ihan asiallisissa merkeissä. Mies on itse sanonut ettei jää suhteeseen kituuttamaan, jos se ei hyvältä tunnu. Mutta tällä hetkellä ei kuitenkaan olla eroamassa. En todellakaan odota että alkuhuuma palautuisi tai että se jatkuisi ainiaan vaan ihan normaalia parisuhdetta, johon kuuluu myös läheisyys ja hellyys.
Tähän asti asiat on menneet tosi hyvin! Tilanteeseen vaikuttaa myös omalta osaltaan se, että mieheni on sekä työssä että opiskelee tämän ohella, joten aikataulu on toisinaan tiukka.
En aio siis vielä ottaa tätä eroaskelta, vaan panostaa tähän suhteeseen (niin tekee mieskin sanojensa mukaan), ja mieheen jonka kanssa näen tulevaisuutta.
Kyseessä ei ole vässykkä, vaan keskustelutaitoinen ja järkevä mieshenkilö. :)
Hei, valitettavasti tuo kuulostaa minun mielestäni aika normaalilta kuviolta että ensihuuman haihduttua ja arjen alettua on tullut joko tyhjyyden tunne "tässäkö tämä elämä on" tai sitten mies on vaan huomannut että teillä on ihan kivaa arjessakin mutta että ei tarpeeksi erikoista eli toisin sanoen ette ole ihan perfect match toisillemme.
Tietenkin henkilöstä riippuen kyseessä voi olla myös ihan normaali suhdeahdistus jossa toinen syystä tai toisesta punnitsee että onko tämä sitä mitä haluan.
Mielestäni tässä tilanteessa ei ainakaan saisi tukehduttaa toista tunkemalla lähelle tms vaan antaa tilaa jos tuntuu että toinen sitä tarvitsee mutta kuitenkin selkeästi osoittaa tunteensa eikä lopettaa sitä rakastamista ja hellyyden osoituksia kokonaan.
Minulla on 1,5 vuotta kestänyt suhde ja edelleen tuntuu että tunteet ovat vahvat eli alkuhuuma onneksi on tuntunut jatkuvan, olen itse ainakin sitä mieltä että silloin kun se alkuhuuma päästetään haihtumaan niin silloin ne vaikeudet alkavat. Otetaan toinen itsestään selvyytenä eikä enää panosteta suhteeseen, minä olen sitä mieltä että aina tulee pitää mielessä se että se toinen voi lähteä viereltä ihan koska vaan, se pitää kipinän yllä kun ei totuta itseään parisuhteeseen ;)
Niin, voihan se olla ettei olla perfect match-pariskunta. Mutta arki tulee joka suhteessa jossain kohtaan vastaan.. eikä siinä ole samanlaista jännitystä ja toiseen liimautumista kuin suhteen alussa. Ja onhan se hyvä, jos saa sen alkuhuuman kestämään pitkään (riippuu täysin ihmisistä eikä välttämättä ennusta suhteen tulevaisuutta), mutta aikanaan se menee ohi. Eli elämä tasaantuu.. Rakastumisen jälkeen pitäis alkaa rakastamaan, ja kestää myös sitä arkea. Elämä kun ei ole yhtä ruusuilla tanssimista!
Olen oikeastaan lähes täysin samassa taustatilanteessa kuin sinä itsekin, siis seurustelun ja yhdessäasumisen keston osalta ym.
Meilläkin suhde ja arki toimivat hyvin, riitoja on vain harvoin. Kyllä se tietysti on alkuhuumasta laimennut, mutta niinhän sen kai vähän kuuluukin. Kuitenkin olemme varmoja, että rakastamme toisiamme.
Rakastumisen tunne rupeaa kai tutkimustenkin mukaan tuossa vuoden vaiheilla hiipumaan. Onko miehellä ennen ollut näin pitkää suhdetta? Ainakin jos ei ole ollut ja tämä on hänelle uusi tilanne, hän voi olla hämmentynyt, jos on olettanut, että se ihana vaaleanpunainen huuma kestäisi loppuelämän, vaikka eihän se kai kovin tavallista ole. Rakkaus kuitenkin säilyy. Mutta ehkä hän on pelästynyt sitä, ettei enää tunnekaan sinua kohtaan ihan samalla tavalla kuin alussa, vaikka se on oikeastaan ihan normaalia?
Voi olla että tuo pelästys menee ohi. Itselläni oli juuri ennen vuosipäivää sellaisia tunteita... Itkin muutaman päivän ja mietin suoraan sanottuna eroakin. Mutta jo viikon päästä helpotti, ja nyt en lähtisi mistään hinnasta. Haluan tämän suhteen kestävän loppuelämäni.
Eli voi olla että hänellä on menossa joku kriisi, joka menee ohi.
Vaikea sanoa, pitäisikö lähestyä vai antaa tilaa... Ehkä molempia. Käperry kainaloon ja pussaile ja halaile, sitten seuraavana päivänä mene vaikka jumppaan tai kaverin kanssa kahville ja anna hänelle vähän omaa aikaa miettiä ja tutkiskella itseään.
Olipa mukava lukea tuo viimeisin viesti. En ymmärrä minkä takia ihmiset on ylipäätään eroamassa suht helposti. Eikö asioiden eteen jakseta yhtään nähdä vaivaa? Tietysti ero on joskus paras vaihtoehto, mutta tässä tilanteessa vastustan sitä koska käsissäni on mies josta en hevillä haluaisi luopua.
Tilanne on jo hieman tasaantunut, ehkä kyse oli juuri jostakin kriisistä miehen pään sisällä. Hänellä on taustalla yksi pidempi suhde, joka meni poikki useita vuosia sitten.
Yritin kyllä aluksi selittää hänelle että tunteet ns. muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Koko ajan ei tarvikaan olla 110% rakastunut ja mukana menossa. Ehkä se auttoi ainakin ajattelemaan...
Ollaan käyty useita keskusteluja ongelmaan liittyen mutta viime aikoina en ole niitä harrastanut, vaan antanut suhteen edetä omalla painollaan. Se tuntuu toimivan! :)
Nyt on ainakin miehellä suunnitelmissa lähteä ikeaa ostamaan taloustavaraa ja säilytystilaa, koska "kyllä tässä asunnossa tulee varmaan ainakin pari vuotta vielä vietettyä". :) Valoa on siis tunnelin päässä!