Lapsi parisuhteessa.

Mua ainakin häiritsee se jos naisella on lapsi ja se ei ole minun. Miten voin perustaa hänen kanssaan ns oman perheen??

Tässä tapauksessa perheeseen kuuluu jo yks lapsi tai useampi ja tottakai näiden lasten isä ja hänen sukulaiset.

Paljon helpompaa on että etsii sellaisen ihmisen kenellä ei ole lapsia. säästyy suuremmalta vaivalta ja kun saa omia lapsia hänen kanssan ei ole kukaan muu siinä häiritsemässä.

Miehellani on lapsi jonka sai jo 18-vuotiaana. Lapsi on meilla vain joka toinen viikonloppu, joten se ei haittaa yhteista aikaa ollenkaan. Ja nyt kun tama tytto on teini-ikainen, kohta taysi-ikainenkin, hanen kanssaan oleminen on aivan erilaista kuin silloin suhteemme alussa jolloin han oli 9. Tietenkin olisi aivan erilaista jos lapsi olisi asunut kanssamme taysipaivaisesti. Sellaiseen menisi kylla totutteleminen...

Ei ole kokemusta "valmiina saaduista" lapsista, mutta omien syntyminen on ainakin lujittanut parisuhdetta ja tuonut uutta sisältöä ja mielenkiintoa elämään. Ennen lapsia alkoi olla vähän tylsää ja tekemistä piti yrittää keksiä, lasten synnyttyä yhteiselo on ollut täynnä jokapäiväisiä ilonaiheita, jännitystä ja ennen kaikkea me-henkeä - että hoidetaan ja koetaan yhdessä tätä perheyritystä

Olen ollut kahdessa suhteessa lapsen isästä erottuani pari vuotta sitten. Toisessa olen siis edelleen. Molempien suhteiden alkupuolella vein lasta mummolaan aina kun mies tuli minun luo. Sitten pikkuhiljaa lapsi tuli mukaan miehenkin kuvioihin. Olen halunnut aluksi tutustua mieheen hyvin, ennenkö esitellyt lasta..

Kummassakaan suhteessa lapseni ei haitannut kumppania. Aikaisemman suhteen päätin minä, eikä syyt liittyneet mitenkään lapseen. Ehkäpä lapsi toi myös sisältöä elämään, toisellekin osapuolelle. Olen pitänyt tärkeänä järjestää kahdenkeskistä aikaa riittävästi, tässä tosin auttaa sekin, että tyttö on isällään joka viikko pari päivää.

Molemmat miehet rakastuivat minuun (kuten minäkin tietysti..) täysillä eikä lapsesta ole ollut mitään haittaa eikä estettä :) Alusta asti olen tehnyt selväksi että minulla lapsi on ja se kuuluu elämääni suurin osin.

Nykyisessä suhteessa asiat ovat mallillaan. Minulla on mies joka palvoo minua, kuten minäkin häntä :) Aivan mahtava kumppani! Liittomme tytön isän kanssa päättyi suurelta osin lapsen takia, minun kaikki aika meni lasta hoitaessa (lue: vatsavaivoista kärsivä vauva..), miehelle tuli jonkinlainen kriisi, minulla oli synnytyksenjälkeinen masennus ja kamala väsymys. Mies löysi lohdun lähikapakasta vieraan naisen kainalosta. Hänen kanssaan sitten seurusteli vuoden, sitten erosivat. Nyt on yksin, haluaisi minut ja tytön takaisin. voivoi. Minähän en enää huolisi :)

Olen miettinyt paljon juuri samaa, että miten paljon se lapsen syntyminen ja saaminen vaikuttaa juuri siihen kahdenkeskiseen aikaan, parisuhteeseen ja kaikkeen siihen, mitä ennen lasta on ollut.

Itse olen menossa lähiaikoina naimisiin ihanan miehen kanssa. Toki lapsi on haaveissa, mutta itse olen viime aikoina laittanut jarrua vauvahaaveille. On alkanut pelottaa se, että mitä jos lapsi pilaakin hyvän parisuhteen?!

Joku voisi tähän sanoa, ettei lapsi voi pilata hyvää ja vakaata suhdetta, mutta kun itse en usko tuohon. Kukaanhan ei voi tietää, onko syntyvä lapsi esim. helppo, vaikea, itkuinen, sairas, vammainen, erityislapsi jne.
On monia tekijöitä, jotka voivat vaikeuttaa sitä auvoisen ja iloisen onnellisen perhe-elämän elämistä ja toteutumista.

Itse pelkään juuri nyt eniten sitä, että menetän mieheni ja parisuhteeni jonkun asian takia. Nyt meillä tuntuu olevan niin hyvä ja vakaa parisuhde, etten haluaisi minkään tulla sen väliin. Itsekästä? Ehkä.
Olemme olleet yhdessä 3 vuotta, hieman yli. Naimisiin menemme muutaman viikon kuluttua. Haluaisin nauttia tästä kaikesta, kahdenkeskisestä elämästä, yhteisestä tekemisestä ja pitkistä keskusteluista ja meidän omasta rytmistämme mahdollisimman pitkään. En usko, että lapsi ei muuttaisi mitään, jo pelkästään se, että palasimme joululomien jälkeen opiskeluiden ja töiden pariin, on saanut kaipaamaan oman rakkaan seuraa päivisin. Mitä sitten, jos lapsi on hoidettavana 24/7 ja toisen kanssa on todella vähän kahdenkeskistä aikaa?!

Olemme vielä nuoria (23 ja 24-vuotiaita) joten aikaa toivottavasti on saada niitä lapsia sitten myöhemmin. En itse koe ainakaan nyt, että parisuhteemme olisi sen vuoksi vajaa, ettei meillä ole lapsia.

Olen myös sitä mieltä, että lapsen kannalta parasta on se, että vanhempien parisuhde voi hyvin ja kahdenkeskinen aika on myös tärkeää. En ymmärrä niitä marttyyriäitejä (joita lähipiiristänikin löytyy) jotka eivät voi edes kerran kuukaudessa antaa lastaan (siis isompaakin lasta kuin ihan sylivauvaa) hoitoon vaikka isovanhemmille, että voisivat joskus viettää miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Tai niitä, jotka uppoutuvat täysin lapseen ja sen hoitamiseen, eivät enää huolehdi suhteestaan mieheensä tai esim itsestään.

Kauhuesimerkki itselleni on ollut isosikoni, joka sai kolme lasta aika pienen ajan sisällä (4v.) ja on nykyään eronnut miehestään. Heillä oli onnellinen avioliitto ja suhde ennen lapsia. Kun esikoinen syntyi, siskoni uppoutui täysin lapseensa ja unohti miehen. Kaksi seuraavaa lasta pahensivat tilannetta. Lopulta he erosivat ja myöhemmin sekä mies että siskoni ovat harmitelleet sitä, että niin kävi, koska asiat olisivat olleet helposti korjattavissa, jos he olisivat vain tajunneet panostaa lapsien lisäksi myös suhteeseensa. Toivon, että tämä pysyisi varoittavana esimerkkinä itselleni, että ainakaan lasten saamisen suhteen ei kannata hätiköidä.

Lapsen tulo ravistelee varmasti jokaista parisuhdetta. On valtava muutos. Jotkut selviävät helpommin, toisilla ottaa tosi koville. Erittäin paljon vaikuttaa se, millainen vauva/lapsi sattuu olemaan. Terve ja ns. helppo vauva tuskin raastaa vanhempiaan ihan äärirajoille, jolloin parisuhdettakin on helpompi pitää yllä, vaikka ihan varmasti jokaisessa vauvaperheessä eletään välillä vaikeitakin aikoja. Mutta jos lapsi onkin sairas, "vaikea vauva" tai vaikkapa erityislapsi, parisuhdekin joutunee entistä kovemmalle koetukselle.

Ehkä on hyväkin, että näitä asioita miettii jo etukäteen. Vaikka sitä ei voikaan etukäteen tietää, millaista elämä on lapsen syntymän jälkeen, voi varautua jo valmiiksi siihen, että aikoo löytää sen ajan myös parisuhteelle. Pitää mielessään sen, että vauva- ja pikkulapsiaika on kuitenkin suhteellisen lyhyt, parisuhteen tarkoitus olisi kestää kauan, kenties koko elämä. Eli valmistautuu tekemään töitä parisuhteen eteen.

Ihan konkreettisesti lapsen tulo vaikuttaa parisuhteeseen muun muassa siten, että vauvan hoitoon kuluu paljon aikaa, alkuvaiheessa käytännössä ympärivuorokautisesti on oltava vauvan palveluksessa. Myös molempien vanhempien tunteet heittelevät, äidin hormonitoiminta on erilaista kuin ennen lasta, väsymys voi kiristää välejä jne. Kannattaa pyytääa alusta asti apua sukulaisilta ja ystäviltä, jos siihen on vain mahdollisuus.

Itse olen taipuvainen uskomaan vanhaan viisauteen, jonka mukaan hyvä parisuhde (todellakin siis HYVÄ) voi entisestään vahvistua lapsien myötä, kun taas valmiiksi heikommissa kantimissa olevan se voi helpommin hajottaa.

ainakin huonompaan suuntaan, vaikkei sitä haluta myöntää.

Lapsi on iso muutos, miksi sitä ei voi myöntää? Muutos elämässä tarkoittaa myös sitä, että se muutos koskee parisuhdettakin. Voi kuinka monta perhettä tiedänkin, jotka viettävät sitä kuuluisaa vaimon ehdoilla -parisuhde elämää. Ei seksiä, intohimoa, hellyyttä, puolisoiden välistä romanttiikkaa tai rakkautta enää lapsen synnyttyä ollenkaan. Pelkkää harmaata arkea, johon nyt sitten mahtuu muutama ilotulitus. Ne ilotulitukset eivät tapahdu makkarin puolella, vaan perheen pienimpien ehdoilla ja heidän eduksi.

Tuo kaikki negatiivinen siksi, koska toinen osapuoli (ei tarvitse arvata kumpi...) ei näe pikkulapsivuosina muutakuin lapsen. Puoliso ja parisuhde jää taka-alalle, ja sen hoitaminen on se välttämätön paha. Se, että parisuhde hautautuu mullan alle, kolkuttaa kuitenkin sen "pihtarin" takaraivossa, mutta parisuhteen laiminlyönti perustellaan sillä, että lapsi tarvitsee nyt kaiken huomion ja ajan.

Asiantuntijoiden mukaan yhä useammin avioliiton sisäinen pettäminen johtuu siitä, että tulee perheenlisäystä. Vaimo ei halua enää jakaa tai vastaanottaa huomiota mieheltä, vaikka mies olisi sitä valmis jakamaan ja vastaanottamaan. Tämä johtaa siihen, että mies hakee lämpöä ja seksiä muualta. Ihminen on seksuaalinen olento, se on luonnon laki. Jokaisella on oikeus harrastaa seksiä ja saada läheisyyttä. Kenenkään ei tarvitse elää toisen ehdoilla, ja jos sinä itse et halua seksiä ja läheisyyttä harrastaa, suo se oikeus silti kumppannillesi. Jos itse laiminlyö parisuhdetta, on turha itkeä että no miksi se petti.

Minä olen 35 -vuotias, naimisissa oleva, itsestään huolehtiva 5 vuotiaan tytön äiti. Tiesin jo alusta alkean, että lapsi on suuri muutos. En silti antanut lapsentulon ja hormonisekamelskan pilata upeaa rakkaussuhdetta, joka kestänyt teinivuosista saakka. Parisuhde on kahden kauppa, ja sitä pitää huoltaa molempien tasapuolisilla panoksilla. Jos minä olisin itsekkäästi kieltäynyt miellyttämästä miestäni, niin olisin sallinut miehelleni seuran hakemisen muualta. Hänkin on ihminen, ja hänellä on oikeus läheisyyteen ja rakkauteen, niin kuin jo tuolla yllä mainitsin.

...koittakaa te tuoreet avioparit ja lapsen äidit ja isät pitää parisuhteesta TODELLA HYVÄÄ HUOLTA. Muuten seuraukset on mitä on, ja jälkikäteen on turha yrittää mitään korjata.