Hei te kaikki ihanat ihmiset!
Olen 21 vuotias tyttönen ja minulla on ongelma, olen muuttanut reilu puolitoista vuotta sitten pois kotoa. Aluksi asuin lähempänä vanhempia yhdessä silloisen poikaystäväni (saman ikäinen) kanssa. Silloin kävin melkein, joka viikonloppu vanhempieni luona käymässä, koska kaikki kaikki ystäväni asuivat vielä samalla paikkakunnalla. Äitini oli sisustanut asuntomme :D en ymmärrä miten annoin hänen tehdä sen. Otin häneltä aina rahaa vastaan kun hän sitä tarjosi ym.
Nyt sitten muutin kauemmas, löysin uuden miehen, minua hieman vanhemman (7 vuotta). Ja muutettiin yhteen. Meillä on ihana oma yhteinen elämä, vietämme paljon aikaa yhdessä ja ystäviemme kanssa. Mieheni on töissä käyvä ihminen, eikä halua ottaa rahaa vastaan vanhemmilta. Sanoo, että se estää minua itsenäistymästä.
En juuri koskaan kutsu äitiäni kylään luokseni ja käyn melko harvoin enää vanhempieni luona. Nyt on vaan alkanut tuntumaan siltä, että äitini on alkanut kyttäämään minua. Hän soittelee minulle jatkuvasti ja menee ihan paniikkiin jos en vastaa hänen puheluihinsa. (En jaksa) Hän liittyi jopa facebookiin, jotta saisi kytätä tekemisiäni paremmin. Hän hössöttää, pukeutumisesta, painosta, syömisestä, raha-asioista ymym. miehenikin alkaa turhautua tähän. Äitini jopa tarjoutui maksamaan, että tulisimme käymään hänen luonaan viikonloppuna!! Hänelle ei käy, että tulisimme joskus toisella kertaa, ja paremmalla ajalla. Ei hänen pitäisi kovin yksinäinenkään olla, sillä hänellä on ystäviä ja kaksi muuta sisarustani asuu samalla paikkakunnalla.
En tiedä olenko vain niin kiltti ihminen, etten uskalla sanoa äidilleni vastaan. Hän ei hyväksy elämäntapaani ja meillä on täysin päinvastainen arvomaailma ja käsitys elämästä. En vain jaksa olla sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään muuta yhteistä kuin verisiteet.
Kunnioitan toki vanhempiani. Valitsin opiskelualanikin sen takia, etten aiheuttaisi mielipahaa äidilleni. Ja jotta hän voisi olla ylpeä minusta, nyt kuitenkin olen huomannut, ettei kyseinen ala ole minua varten. Häluaisin keskeyttää opintoni ja vaihtaa alaa, mutta pelkään mitä äitini sanoo siihen.
Haluaisin alkaa elää omaa elämääni, niiden ihmisten kanssa joista välitän ja joiden kanssa minulla on jotain yhteistä.
Olen teini-iästä tähän päivään asti peittänyt äidiltäni todellisen persoonan ja ollut sellainen kuin hän haluaa minun olevan. Odotin innolla, että pääsen muuttamaan omilleni ja olemaan se kuka olen, mutta tämä vain on niin vaikeaa... Se ei mennytkään niin kuin kuvittelin. Koska tiedän, että äiti ei hyväksyisi minua omana itsenäni, se on jo nähty. (en jaksa selittää, liian pitkä tarina)
Onneksi kuitenkin mieheni on tukena, ja auttaa minua itsenäistymään. Kärsin vain hetken aikaa vaikeasta identiteetti kriisistäkin, en tiennyt kuka olen tai mitä haluan elämältäni, (kävin pyskologilla pari kertaa) kun aikaisemmin minulla oli selvät sävelet, tai no äitini sävelet.
Silmäni ovat avauteet, mut miksi tämä vain on niin helvetin vaikeaa??? Miksi en pysty sanomaan äidilleni, että tämä on minun elämäni, ei sinun, joten älä elä omaa elämääsi minun kauttani.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea tämän sekavan kirjoituksen ja kommentoida.
Niina
Olen 21 vuotias tyttönen ja minulla on ongelma, olen muuttanut reilu puolitoista vuotta sitten pois kotoa. Aluksi asuin lähempänä vanhempia yhdessä silloisen poikaystäväni (saman ikäinen) kanssa. Silloin kävin melkein, joka viikonloppu vanhempieni luona käymässä, koska kaikki kaikki ystäväni asuivat vielä samalla paikkakunnalla. Äitini oli sisustanut asuntomme :D en ymmärrä miten annoin hänen tehdä sen. Otin häneltä aina rahaa vastaan kun hän sitä tarjosi ym.
Nyt sitten muutin kauemmas, löysin uuden miehen, minua hieman vanhemman (7 vuotta). Ja muutettiin yhteen. Meillä on ihana oma yhteinen elämä, vietämme paljon aikaa yhdessä ja ystäviemme kanssa. Mieheni on töissä käyvä ihminen, eikä halua ottaa rahaa vastaan vanhemmilta. Sanoo, että se estää minua itsenäistymästä.
En juuri koskaan kutsu äitiäni kylään luokseni ja käyn melko harvoin enää vanhempieni luona. Nyt on vaan alkanut tuntumaan siltä, että äitini on alkanut kyttäämään minua. Hän soittelee minulle jatkuvasti ja menee ihan paniikkiin jos en vastaa hänen puheluihinsa. (En jaksa) Hän liittyi jopa facebookiin, jotta saisi kytätä tekemisiäni paremmin. Hän hössöttää, pukeutumisesta, painosta, syömisestä, raha-asioista ymym. miehenikin alkaa turhautua tähän. Äitini jopa tarjoutui maksamaan, että tulisimme käymään hänen luonaan viikonloppuna!! Hänelle ei käy, että tulisimme joskus toisella kertaa, ja paremmalla ajalla. Ei hänen pitäisi kovin yksinäinenkään olla, sillä hänellä on ystäviä ja kaksi muuta sisarustani asuu samalla paikkakunnalla.
En tiedä olenko vain niin kiltti ihminen, etten uskalla sanoa äidilleni vastaan. Hän ei hyväksy elämäntapaani ja meillä on täysin päinvastainen arvomaailma ja käsitys elämästä. En vain jaksa olla sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa minulla ei ole mitään muuta yhteistä kuin verisiteet.
Kunnioitan toki vanhempiani. Valitsin opiskelualanikin sen takia, etten aiheuttaisi mielipahaa äidilleni. Ja jotta hän voisi olla ylpeä minusta, nyt kuitenkin olen huomannut, ettei kyseinen ala ole minua varten. Häluaisin keskeyttää opintoni ja vaihtaa alaa, mutta pelkään mitä äitini sanoo siihen.
Haluaisin alkaa elää omaa elämääni, niiden ihmisten kanssa joista välitän ja joiden kanssa minulla on jotain yhteistä.
Olen teini-iästä tähän päivään asti peittänyt äidiltäni todellisen persoonan ja ollut sellainen kuin hän haluaa minun olevan. Odotin innolla, että pääsen muuttamaan omilleni ja olemaan se kuka olen, mutta tämä vain on niin vaikeaa... Se ei mennytkään niin kuin kuvittelin. Koska tiedän, että äiti ei hyväksyisi minua omana itsenäni, se on jo nähty. (en jaksa selittää, liian pitkä tarina)
Onneksi kuitenkin mieheni on tukena, ja auttaa minua itsenäistymään. Kärsin vain hetken aikaa vaikeasta identiteetti kriisistäkin, en tiennyt kuka olen tai mitä haluan elämältäni, (kävin pyskologilla pari kertaa) kun aikaisemmin minulla oli selvät sävelet, tai no äitini sävelet.
Silmäni ovat avauteet, mut miksi tämä vain on niin helvetin vaikeaa??? Miksi en pysty sanomaan äidilleni, että tämä on minun elämäni, ei sinun, joten älä elä omaa elämääsi minun kauttani.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea tämän sekavan kirjoituksen ja kommentoida.
Niina
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kun ihminen muuttuu hän näkee elämänsä uusin silmin kuin myös ihmiset lähellään. Yhtä lailla ihmisen muuttuminen on prosessi myös lähellä oleville ihmisille, jotka joutuvat sopeutumaan kaikkeen uuteen mitä tuleman pitää.
Kirjoituksestasi ei selviä kuinka pitkään äitisi käytös on jatkunut, mutta minusta vaikuttaisi kuin kirjoitukseesi oli sekoittunut myös ei niin äitiisi liittyvää oman identiteettisi pohdiskelua, joka kuuluukin sinun pohdiskella omissa oloissasi.
En varmaankaan vastaa toivomallasi tavalla, mutta sinulla on kaikesta huolimatta hyvä suhde äitiisi. Olet hänen käytöksestään huolimatta topakasti toteuttanut omat suunnitelmasi, vaikka moni ikäisesi elelee vielä täysillä vanhempiensa nurkissa. Äitisi on antanut sinun lähteä, etkä ainakaan selvästi maininnut hänen syyllistävän sinua mistään. Sinulla on tilaa suhtautua häneen vihaisesti, mitä tarvitaankin kasvamisessa kypsemmäksi aikuisemmaksi.
Olisiko mahdollista, että äitisi purkaa liikaa ikäväänsä sinua kohtaan? Onko hänellä ystäviä, joiden kanssa saisi perustaa lasten lähtöön liittyvän itkukuoron? Sellainen nimittäin helpottaa, oikeastikin. Ja onko äidilläsi ylipäätään miten paljon omia harrasteita, koska niitä hän nyt nimenomaan tarvitsisi?
Kontrolointi on yksi tapa osoittaa ikävää ja huolta, että pärjäähän se lapsonen varmasti nyt maailmalla. Ja rahaa ja neuvoja annetaan, koska muutakaan ei voi lapsen eteen enää tehdä.Mutta on totta kai väärin, jos äitisi elää sinun kauttasi ja panostaa kaiken energiasi ohjaamiseesi. Uusi miesystäväsi on varmasti nyt hyvä tuki irrottaessasi napanuoraa äitiisi.
Näin vieraana kuvittelisin, että äitisi rauhoittuu ajan kanssa ja tottuu poissa oloosi. Sinun ei kuitenkaan kannata loppu iäksesi opetella ns itsenäistä asennetta äitiäsi kohtaan (jättää kutsumatta kylään yms), koska vanhtessasi suhteenne muuttuu aikuisen naisen suhteeksi vanhenevaan äitiinsä ja se voi olla ihan mukava suhde sekin.
Se, ettet sanoäidillesi vastaan, ei aina ole ratkaisu joka elämän pulmaan. Välillä voi vain toimia.Kyllä sekin on yhden sortin itsensä ilmaisua ja äitisi kohdalla varmasti järkevä ratkaisu selvitä hankalasta tilanteesta suht sopuisasti (voithan ajatelle niinkin, että tiedät miten äitiäisi käsitellään ja siihen ei ehkä kuulu järeät puhumisen keinot).
Lykkyä tykö elämääsi!
Sanoisin että tuota ehkä kestää oman aikansa, jolloin toivon mukaan helpottaa. Mullekin soiteltiin ekat 2-vuotta tosi tiiviisti, kun muutin pois. Vasta nyt on alkanut "rauhottumaan". Toisin ku sinulla, mielestäni oma äitini hieman syyllisti poislähdöstä. Tai ehkä se ei ollut tarkoitus, mutta puhui koko ajan miten kestämätön tilanne tämä on. Ainoa lohtu hänelle on, että ollaan samassa kaupungissa. Muuten hän ei sitä kuulemma kestäisi.
Mutta mulle ei kyllä rahaa paljoa anneta. Mikä on ihan hyvä kai. Mut välillä olisin toivonut edes pientä rahallista apua, kun en omistanut muuta ku sängyn, ku läksin kotoa. Ite katsoin kateellisena niitä kavereita, joiden äidit oli mukana valitsemassa astioita ja huonekaluja. Kaikki piti hommata itse: siivousvälineet, huonekalut jne. Ruokaa kyllä sain hakea kotoa, jos tarvitsin.
Ehkä tuo kauempana asuminen saa asiat vähitellen oikeisiin mittasuhteisiin. Äitisi tulee huomaamaan, miten pärjäätkin elämässä. Eikä hänen tarvi koko ajan olla kintereilläsi. Sopikaa vaikka joku päivä, milloin soittelette.
elämääsi, mutta sinulla on selvästi keinoja vastustaa noita kontrollointiyrityksiä ja olet jo selvästi eriytynyt perhekuvioista. Enemmän tilanteessasi huolettaa se, että tekstistäsi päätellen miesystäväsi kontrolloi sinua nyt. Määrää mm. raha-asioista, ei pidä äidistäsi ja ilmeisesti kannustaa sinua olemaan erossa perheestäsi (ja omista ystävistäsi?, vaikka yhteiset ystävät kelpaavat hänelle).
Pidäpä huolta siitä, että tämä "itsenäistyminen" ei ole vain päällipuolista, ja että et siirry äidin holhouksesta miehen holhoukseen.
tyttö on 1,5h sitten muuttanut pois kotoa ja jo nyt TOISESSA AVOLIITOSSA? Mitä kolmikymppisenä seitsemäs avomies ja lapsia kolmelle eri miehelle?
Voi jessus sentään!
Korostat kovasti itsenäisyyttäsi ja miehesi apua siinä.
Toivottavasti et mene helppoon ja muutu miehesi kontrolloitavaksi vaimoksi, joka tekee ihan mielihyvin kaiken oman miehensä toiveiden mukaan.
Jos mies ei halua tavata vanhempiasi ja estää sinuakin tapaamasta, niin se minusta ei tunnu hyvältä. Suhteet sukulaisiin pitää säilyttää, vaikka alkaakin itsenäisen ja oman elämän.
Varoittaisin minäkin edellisen kirjoitajan tavalla, että on helppo luulla itsenäisyydeksi sitä, että siirtyy miehen tahdon alle pois äidin holhouksesta.
No sinähän psykoanalysoit jo tilanteesi taitavasti. Ei siis SINUN tahtosi, vaan ÄITISI tahto - jo pitkän aikaa...ei ihme, jos/kun ahdistaa!
Se nyt vaan ON niin, että totuus paljastunee joka tapauksessa JOKU päivä. (Kun tuosta vielä vähän vanhenet.)
Sitten tajuat, että sinulla on OIKEUS OMIIN mielipiteisiin ja että miellyttämisestä tulee pitkän päälle vain riesa ja ahdistus.
Se on JUURI näin - SINUN elämäsi, eikä ÄITISI elämä...siis sinun pitäisi elää OMAASI ja äitisi OMAANSA.
Joo, helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän tuon kontrollifriikki-ihmistyypin. Monasti heidän kanssaan tulee parhaiten "toimeen", kun ei sano YHTÄÄN MITÄÄN (poikkipuolista) sanaa.
Sad but true.
Sinun on kuitenki opittava puolustamaan itseäsi.
Hmm... kiitos vastauksista, saitte minut ajattelemaan. Toisaalta ajattelen, että olen etuoikeutettu, koska äitini huolehtii (hän todella huolehtii ja murehtii) minusta ja haluaa auttaa taloudellisesti.
Luin tuon minun kirjoittamani tekstinkin uudelleen ja huomasin, että MINÄ tässä olen se ongelma, EI äitini. Minä olen se uhmakas teini joka yrittää irtautua pesästä. Ehkä äitilläkin on minua ikävä, koska olen hänen paras ystävänsä. Tai niin hän ainakin on minulle monesti sanonut.
Kaiken äiti on aina minulle antanut, jos olen jotain tarvinnut. Mutta en vain jaksaisi sitä sitä ikuista murehtimista, koska kyllä minä pärjään.
Se minua vaan ihmetyttää, että miten kummassa päättelitte, että olen siirtynyt äitin helmasta, miehen holhottavaksi. Ja että HÄN kontrolloisi minua. Ei se todellakaan niin mene. Taisin antaa ehkä hieman väärän käsityksen. :(
Mieheni todella pitää äidistäni ja ystävistäni, on todella kultainen ja ihana. Asumme vain molemmat niin kaukana kotipaikkakunniltamme, että jokaviikkoinen kyläily vanhempien luona on hankalaa.
No mutta, kirjoitin tuon aloitus tekstin aika suuren tunnekuohun vallassa, niinkun siitä varmasti huomaakin. Ehkä minun pitäisi avata vihdoinkin suuni ja puhua asioista niille ihmisille, joiden kanssa minulla on ongelmia. Ei vuodattaa niitä tänne keskustelupalstoille.
pois.
moni äiti takertuu lapsiinsa/lapseensa.
ei se ole varsinaisesti rakkautta ollenkaan,
lähinnä riippuvuutta ja pelkoa omaa elämää kohtaan. toivon, ettet vedä jatkossa "kiltin tytön" roolia tarpeettomasti, vaikka se toisille varmasti sopisikin erinomaisesti!
suosittelen esim.annaliisa valtavaaran kirjaa: kiltteydestä kipeät.
löydät varmasti "oman tiesi", opit sanomaan ei, tarvittaessa ja lakkaat kuuntelemasta jokaista PITÄISI syyllistämistä. siis ennen kaikkea ole uskollinen itsellesi. se ei ole itsekkyyttä!
kaikkea hyvää!!