Terve. Ollaan siis 20v kumpikin ja jo vuoden päivät oltu kihloissa. Aluksi kun tavattiin niin ei ikinä ollut riitoja, pieniä mustasukkaisuuskohtauksia mutta niistä selvittiin hyvin vähällä. Tyttöystäväni salasi pitkään, että käyttää masennuslääkkeitä, ei siis minulle sinäänsä mikään probleema, kun ei sitä oikeesti käytöksessä tai muuten mitenkään huomannutkaan.
Sitten muutettiin saman katon alle. Asutaan kerrostalossa vielä. Tyttöystäväni tekee nykyään aivan joka asiasta kärpäsestä härkäsen, eli miettikää jos ette vaikka kuule kysymystä kun keskityt johonkin muuhun. Seuraa älytön raivo, että en välitä hänestä yhtään ja koittaa ajaa ulos ja itkee huutaa, hirveitä asioita minulle huutaa, mitä en kyllä itse ikinä huutaisi. Koitettu melkein mitä vain, vähän aikaa meni hyvin kun päätin, että meen antaa pimulle vaikka läheisen halin ja sanon että kaikki on hyvin jos meinaa tulla kohtaus. Pian palattiin kuitenkin tähän normaaliin. Nykyään saa pelätä aina huudon jälkeen, että poliisit marssii naapureiden saattelemana sisään. On tietysti myös hyviä hetkiä ja seksielämä kukoistaa.
Ollaan siis suunniteltu lapsia ja asunnon ostamista mutta en vain tiedä miten tuollaisen kanssa voi elää, kannataisiko erota ennen kuin jompikumpi noista suunnitelmista toteutuu? Vaikka elämä sen jälkeen tuntuisi aika tyhjältä. Rakastan naista tosi paljon ja olisin varmasti hänen kanssaan loppuelämän mutta nämä jokatoinenpäiväiset raivokohtaukset eivät vain sovi kuvaan kun on työ, lapset ja asuntolaina maksettavana. Parempia lääkkeitä ei suostu mennä hakemaan.
Sitten muutettiin saman katon alle. Asutaan kerrostalossa vielä. Tyttöystäväni tekee nykyään aivan joka asiasta kärpäsestä härkäsen, eli miettikää jos ette vaikka kuule kysymystä kun keskityt johonkin muuhun. Seuraa älytön raivo, että en välitä hänestä yhtään ja koittaa ajaa ulos ja itkee huutaa, hirveitä asioita minulle huutaa, mitä en kyllä itse ikinä huutaisi. Koitettu melkein mitä vain, vähän aikaa meni hyvin kun päätin, että meen antaa pimulle vaikka läheisen halin ja sanon että kaikki on hyvin jos meinaa tulla kohtaus. Pian palattiin kuitenkin tähän normaaliin. Nykyään saa pelätä aina huudon jälkeen, että poliisit marssii naapureiden saattelemana sisään. On tietysti myös hyviä hetkiä ja seksielämä kukoistaa.
Ollaan siis suunniteltu lapsia ja asunnon ostamista mutta en vain tiedä miten tuollaisen kanssa voi elää, kannataisiko erota ennen kuin jompikumpi noista suunnitelmista toteutuu? Vaikka elämä sen jälkeen tuntuisi aika tyhjältä. Rakastan naista tosi paljon ja olisin varmasti hänen kanssaan loppuelämän mutta nämä jokatoinenpäiväiset raivokohtaukset eivät vain sovi kuvaan kun on työ, lapset ja asuntolaina maksettavana. Parempia lääkkeitä ei suostu mennä hakemaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No aivan varmasti mietisin todella tarkkaan haluanko lapsen tuohon tilanteeseen... En todellakaan!
Lapsi ei varmasti ole tilanteessanne ajankohtainen, tuskin asuntolainatkaan.
On hyvä, että olet tehnyt jotain raivotilanteessa, mutta ajattele myös itseäsi. Tyttöystäväsi masennus taitaa kaivata hoidokseen muutakin kuin vahvempia lääkkeitä. Muista ettet sinä ole hänen hoitaja vaan kumppani. Sinun tehtäväsi on korkeintaan olla tukena ja myötäeläjänä masenuksessa, sen hoito kuuluu asiantuntijoilla ja toipuminen on tyttöystäväsi henkilökohtainen asia, siis hänen tehtävänsä. Hänen onkin aika ottaa siitä oma vastuunsa.
Tuo on aivan ihanaa, kun sanoit että olet valmis antamaan halauksen kun meinaa kohtaus tulla.. Olen itse nainen, ja raivonnut miehelleni syyttä.. olisi ihanaa kun minunkin mieheni tulisi rauhoittelemaan minua.. :) Mutta itse tajusin etten saa raivota hänelle! Se on yksinkertaisesti väärin. Sun pitää sanoa sille suoraan ettet ansaitse tuollaista. Sun ei todellakaan tarvitse kuunnella mitään turhaa raivoamista. Puhu suoraan, ehkä se ymmärtää..
yhdessä tai sinä yksin.
älkää nyt missään nimessä hankkiko lapsia jos tuollaisia kohtauksia ja nainen on vielä hoidossa masennuksesta! ei VARMASTI jaksa hoitaa lapsiaansa ja yhteinen elämänne tulee menemään täysin päin puuta.
ei ei ei ei missään nimesssä!!!
...tuossa kirjoituksessasi yksi kohta: "--- jos ette vaikka kuule kysymystä kun keskityt johonkin muuhun. Seuraa älytön raivo, että en välitä hänestä yhtään ja ---"
Eli mielestäni kannattaisi miettiä, mikä voisi olla noiden raivokohtausten taustalla. Harvoin kukaan ihan täysin tyhjästä raivostuu, mutta joskus pienikin vääränlainen signaali väärään aikaan ja väärässä paikassa voi johtaa liioiteltuun reaktioon, "katkaista kamelin selän".
Muutamia kysymyksiä, joita voit miettiä:
- Keskusteletteko syvällisiä (tai vähemmän syvällisiä) ei-arkitoimiin liittyviä asioita?
- Teettekö asioita ja harrastatteko yhdessä?
- Luotatko häneen ja osoitatko sen hänelle?
- Onko sinulla tarpeeksi aikaa tyttöystävällesi?
- Keskitytkö usein muihin asioihin, ja joutuuko tyttöystäväsi usein toistamaan samaa asiaa useaan kertaan, ennen kuin kuulet/ymmärrät?
- Onko tyttöystävälläsi elämässään muuta sisältöä kuin suhteenne?
- Saako hän arvostusta suhteenne ulkopuolella esim. töissä tai opinnoissaan?
Jos vastaus useampiin ylläoleviin kysymyksiin on "ei", niin voi olla että tyttöystäväsi tuntee itsensä unohdetuksi ja aliarvostetuksi. Voi olla, ettei hän ole tyytyväinen elämäänsä, ja se ettei hän parisuhteessakaan saa tarpeeksi huomiota voi olla se viimeinen pisara, joka hänen mielestään osoittaa, ettei kukaan (edes oma poikaystävä!) välitä ja koko maailma on hylännyt hänet. Ja tämä ahdistus purkautuu sitten epätoivoisena raivona.
Edellä mainitsemani ajattelu on tietenkin liioiteltua ja vääristynyttäkin, ja sinun tehtäväsi ei ole tietenkään toimia terapeuttina ja/tai laittaa tyttöystävän elämää kuntoon. Jos nuo edellä selittämäni syyt ovat kuitenkin tyttöystäväsi raivokohtausten taustalla, ja tiedostat sen, niin se voi auttaa sinua ymmärtämään häntä paremmin, ja kenties keskustelemaan hänen kanssaan asiasta.
Nämä hypoteesini ovat ihan suoraan omista menneistä kokemuksistani (joissa minä olin tuo unohdetuksi itsensä tunteva ja sen takia raivoava henkilö), eli tarkoituksenani on vain tuoda asiaan toinen näkökulma, ei sanella absoluuttisia totuuksia.
Valitettavan tuttua, tuo raivoaminen on niin tyypillistä bipoa..
> Parempia lääkkeitä ei suostu mennä hakemaan.
Tuo on asia, johon sinun pitää ottaa jämäkämpi ote.
Hanki puolisollsei sitä apua, hae vaikka kriisiryhmä kotiinne jos ei muu auta.
Tai eroa jos ei ala uudet lääkkeet maistua.
Olen itse pitkässä parisuhteessa ja masentunut, nykyään on hyvät lääkkeet enkä mitään raivokohtauksia tai itkukohtauksia saa. Mutta ennen kun sain lääkkeitä, tilanne oli pahempi. Itkin monesti päivässä ym. Olen iloinen, että poikaystäväni jaksoi minua silloin, eikä ottanut ainakaan eroa masennukseni takia. Välillä on suhteessa sellaisia vaiheita, että toisessa ärsyttää monet asiat ja arki on harmaata. Siihen meillä on ollut seuraava ratkaisu. Olemme olleet välillä vaikka viikon erossa(ei eronneena, mutta erossa toisistaan), ja sen jälkeen suhde on toiminut taas paremmin ja olemme saaneet siitä uutta puhtia yhteiseloon. Viikon aikana saa itse miettiä suhdetta ja tulee toisen hyvätkin puolet mieleen. Kannattaa kokeilla! Älä kuitenkaan ehdota viikon eroa sillä tavalla, että tyttöystäväsi luulee, että haluat erota lopullisesti! Tsemppiä!
Naisella on varmasti syynsä raivoon. Ehkäpä jätät tarinasta hänen näkökulmansa pois kokonaan. Noin on kiva demonisoida läheiset. Itse olet tietysti virheetön.
Vain temperamenttia, ei lääkitystä! Tämä lienee laimeampi versio?
Muutaman ensimmäisen yhdessä asutun viikon aikana pimahti tuore vaimoni muutaman kerran.
Syynä oli poikamiesvuosina omaksumani huoleton tapa vaatteiden ja jalkineiden säilytyksen suhteen.
Lattialevitteinen tapani ei sopinut nuorikolleni ja muutaman kerran jouduin väistelemään lentäviä tekstiilejä ja jalkineita.
Vaiva poistui tarkistettuani varastointitekniikkaani.
Pari kertaa, muista syistä tapahtunut pimahtaminen johti lieviin materiaalivaurioihin.
Nämä lieveilmiöt loppuivat ensimmäisen vuoden aikana.