Kenellekkään tuttua?

Noin se meni meilläkin, syyksi paljastui lopulta exän salasuhde toiseen varattuun vaikka kovasti vannottiin ettei ketään toista ole. Erohan siitä seurasi.

Pistähän sille miehellesi kova kovaa vastaan, eiköhän se totuuskin löydy sieltä. Kyllä ihmiset aina tietävät miksi olo tuntuu pahalta (tiedät varmaan itsekin miksi omalta osaltasi asiat ei oo aina olleet ok?), se on eri asia uskalletaanko/halutaanko sitä sanoa. En sano että totuus ois välttämättä se toinen nainen, mutta 95%:ssa tapauksia se taitaa olla se pohjimmainen syy. :/

Meillä oli vähän samanlainen tilanne helmikuussa. Koitan alustaa vähän tilannetta: se viikko oli yksi paskamaisimmista mitä on koskaan ollut. Kaikkea kivaa sattui ja tapahtui. Ensin olin flunssassa ja siitä toivuttuani sain perään mieheltäni vatsataudin (oli itse sairastanut sen pari päivää aiemmin). Olo oli tosi kurja ja mies lähti ihan pikaisesti käymään tallilla katsomassa autoaan. Meni tunti, toinen ja kolmaskin. Oli tosi kurja olo ja soitin kestääkö vielä kauan. Kävi ilmi, että hän oli ollut jo 2½ tuntia kaverinsa luona katsomassa televisiota. Mullahan paloi käämit ja huusin naama punaisena puhelimeen."Samat ohjelmat näkyy meilläkin. Oot sä paska jätkä kun mä olen kipeä enkä haluais olla juuri nyt yksin ja sä vaan istut siellä". Paiskasin kaukosäätimen betoniseinään (meni rikki ja seinään reikä) ja aloin itkemään. Mies tuli sitten kohta kotiin ja oli tosi kiukkuinen siitä, että kaveritkin olivat kuulleet kun olin huutanut puhelimeen. Hän sanoi myös, ettei meistä tule mitään, että on tuntunut sille jo pidemmän aikaa, että on vain koittanut yrittää ja odottaa jos kääntyisi paremmaksi. Ja vielä edellisenä iltana oli sanonut kirkkain silmin rakastavansa!!! Eli mulle kaikki tuli yllätyksenä. Olin kyllä tavallaan aavistanut ettei kaikki ole mallillaan ja yrittänyt puhua hänen kanssaan johon hän sitten oli vastannut että kaikki on hänen mielestään hyvin. Ja sitten hän lataa tuollaista. Itkuhan siitä vaan koveni (ja päässä soi ironisesti James Brownin I feel good), yritin keskustella ja kerroin kuinka paljon hänestä välitän ja että en tahdo luovuttaa. Ei se sitä jaksanut kuunnella vaan meni toiseen huoneeseen. Illalla tuli kuitenkin viereen nukkumaan. Tosin ei halannut, silittänyt, suudellut tms. Oli hiljaa vaan, ei vastannut ja alkoi nukkua. Tosi loistava ystävänpäivä! Seuraava päivä meni samalla tavalla: itkiessä ja yrittäessä saada toinen puhumaan. Se oli sunnuntai ja seuraava viikko oli vapaata koulusta, joten pakkasin tavarat ja lähdin siskoni luo muutamaksi päiväksi. Sovittiin että katsotaan sitten parin päivän päästä kun ollaan oltu erossa että kuinka käy. Jos tulisi ero, niin saisin kyllä asua hänen luonaan kunnes löydän oman asunnon (tämän verran mies oli valmis myöntymään).
Iltaisin ikävöin ja lähetin hyvän yön toivotuksen, joihin ei vastattu. Pari päivää olin siskon luona poraamassa ja puhumassa suhteestamme, kunnes loppuviikosta palasin kotiin. Pitkän keskustelun jälkeen sovimme, että yritetään vielä kesään asti, että silloin päätetään tosissaan jatketaanko vai ei. Ensimmäiset viikot olivat tunteellisesti todella kylmiä, ei yhtään hellää sanaa, pari pikapanoa joilla mies tyydytti itsensä, hyvin harvoin kotona. Koitin ajatella, että kyllä tämä tästä kun antaa hänelle aikaa ja tilaa. Se aika oli todella vaikeaa. Pikku hiljaa suhde alkoi osoittaa elpymisen merkkejä ja kesän tullessa päätettiin jatkaa.
Nyt meillä menee hyvin, pelkään vaan mitä talvi tuo tullessaan, sillä se on ollut aina vähän vaikeata aikaa kunnes kevääseen päästään. En oikein ainakaan vielä pysty luottamaan häneen täysin. Luottamus on ollut aina ihmissuhteesta riippumatta minulle vaikeaa, eikä siihen varmaankaan auttanut se, että juuri kun olin oppinut luottamaan häneen, hän heittikin moisen pommin. Mutta yritän. Vasta kun kaikki keinot on kokeiltu on yritettävä vielä muutaman kerran ja sitten vasta luovutettava. Toivottavasti näin ei käy koskaan.
Kirjoitin sen vuoksi kokemuksestani, sillä omasi liippaa hyvin läheltä ja tiedän kuinka tilanne sattuu. Meillä tilannetta auttoi se, että pidettiin vähän väliä ja että yhteiset kaverit tulivat "rintamaan" mukaan keskustelemaan puolueettomasti kummankin kanssa. Sovi miehesi kanssa, että lähdet ystävälle/sukulaiselle pariksi päiväksi ja että sen jälkeen keskustellaan kunnolla ja yritetään vielä. Koita saada hänet vaikka mukaan pariterapiaan, käsittääkseni sinne voi tilata ajan terveyskeskuksen perheneuvolasta. En ole varma, mutta ota selvää. Pariterapiaan aion minäkin ottaa yhteyttä, jos/kun suhde vielä tulehtuu. Saa uutta näkökulmaa ja ihminen jolle puhutaan on varmasti puolueeton ja taka-ajatukseton.
En tiedä onko neuvosta apua. Lohdutushalaus sinulle ja koita jaksaa. Pidän peukkuja suhteenne puolesta.

Itselläni on ollut myös sellaisia aikoja suhteessa, että kumppani ei ole tuntunut miltään tai että on ollut jopa vaikeaa olla hänen lähellään, saati sitten koskea tai sanoa rakastavansa. Nille tuntemuksille on ollut syynsä kyllä, mutta ei mitään pettämistä tai ihastumisia johonkin toiseen. Kuitenkin, lohdutuksena voin sanoa että ne "olotilat" on menny ihan ajan kanssa ohi. Miehelläni oli samantyyppinen tunne myöskin kerran; ja se johtui siitä että hänellä oli hirveä stressi päällä. Mutta sekin meni ohi sitten kun tehtiin kaikkea mitä ennenkin eikä kiinnitetty siihen niin huomiota. Eli ei se aina välttämättä tarkoita mitään salasuhteita tai muuta ikävämpää. Toivottavasti lohdutti edes vähän.

Itselläni on ollut myös sellaisia aikoja suhteessa, että kumppani ei ole tuntunut miltään tai että on ollut jopa vaikeaa olla hänen lähellään, saati sitten koskea tai sanoa rakastavansa. Nille tuntemuksille on ollut syynsä kyllä, mutta ei mitään pettämistä tai ihastumisia johonkin toiseen. Kuitenkin, lohdutuksena voin sanoa että ne "olotilat" on menny ihan ajan kanssa ohi. Miehelläni oli samantyyppinen tunne myöskin kerran; ja se johtui siitä että hänellä oli hirveä stressi päällä. Mutta sekin meni ohi sitten kun tehtiin kaikkea mitä ennenkin eikä kiinnitetty siihen niin huomiota. Eli ei se aina välttämättä tarkoita mitään salasuhteita tai muuta ikävämpää. Toivottavasti lohdutti edes vähän.

Luulin että olen yksin, mutta meitähän on enempikin. :)
Meillä mies on tuo etäinen, ei tiedä mistään mitään. Mitä haluaa jne. Sama homma, että en kuitenkaan usko, että olisi toista naista. Nyt ollaan muuttamassa erilleen. Tilanteen tekee vaikeammaksi lapsi, mutta jotain tässä on tehtävä. Kun toistemme seura ei tällä hetkellä ole sitä mieluisinta...

Minä ainakin olen tullut siihen johtopäätökseen, että minun täytyy antaa miehelleni tilaa, unohtamatta kuitenkaan itseäni. Eli yritän pitää oman elämän mahdollisimman mukavana, kaikesta tästä masentavasta huolimatta. Mutta mitä sitten käy, aika näyttää. Välillä todella uskon, että kyllä tämä tästä ja välillä tuntuu ettei ole mitään mahdollisuutta jatkaa. Ollaan muuten pariterapiassa. Ei vielä tuloksia, mutta tuntuu ihan ok hommalta. Suosittelen.

Ehkä se tietää syyt, mutta ei vaan osaa tai uskalla niitä eritellä eikä tuoda esille. Saattaa pelätä että kuulostaa tosi tyhmältä tai/ja että sinä suutut ehkä lopullisesti. Se on joskus tosi vaikeeta kertoa mikä oikeesti mättää, ja kun itsestäkin tuntuu että omat ajatukset on vaan syytöksiä ja jopa pelkää itsekin omia ajatuksia.

Omakohtaisia kokemuksia tästä löytyy, valitettavasti. Meillä kävi tuossa lopulta niin, että tajusin asian tai sain sen itselleni selväksi tosi hitaasti. Sitten huomasin, että osat olivat vaihtaneet paikkaa: nyt minä halusin läheisyyttä; halia ja suukkoja ja hymyjä ja rakastelua. Vaimo vain olikin sillä aikaa kovettanut itsensä, eikä enää tunnustanut sitä läheisyyttä niin kovasti kaipaavansakaan. En enää osannut parantaa tilannetta, vaikka lopetin työni ja jäin omasta halustani kotiin lasten kanssa.

Keskusteluissamme hänkään ei kieltänyt sitä, kun totesin hänen muuttuneen viileäksi virkanaiseksi. Ei kuulemma enää jaksa välittää.

Rakastan häntä todella, ja kerron sen myös usein. Häneltä en ole kuullut samaa enää lähes vuoteen. Ei kuulemma voi sitä sanoa kun ei ole enää siitä varma - pitää minusta kuulemma silti tosi paljon. Hyvä ettei sanokkaan vaan minun mielikseni.

Tällä hetkellä asumme tietyistä syistä eri maissa ja etäisyyttä on aika paljon, enkä pääse näkemään lapsiamme enkä vaimoani kuin noin 1-2 kk välein. Kaipaan heitä tosi, tosi paljon.
En oikeastaan tiedä tilannetta, ja elän epävarmuudessa, vaikka hän onkin sanonut että turha huolehtia liikaa ja pyöritellä asioita omassa päässään.
Pelkään...