"yhteiskuntamme" vaatii meitä löytämään yhä nuorempina sen oikean.. itse en ole löytänyt sitä oikeaa ja olen ahdistunut.. olen mielestäni ihan sievä ja sosiaalinen ihminen.. ystäväni seurustelevat vakavasti, eikä heillä enää ole aikaa muulle kuin kullalleeen.. joten tunnen itseni yksinäiseksi ja "hylkiöksi".. valitan aiheesta sillä en tiedä onko tämä todella totta vai olenko erehtynyt..? muilla kokemuksia asiasta?
mielipiteitä..
nuori nainen
151144
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Sukulaiset ahdistelevat, juhlissa on vain pareja ja minä ja nykyään itseäkin vituttaa koko tilanne.
Mutta kun ei ketään tunnu löytyvän. Mielestäni olen kohtelias, huumorintajua löytyy ja itseäni rumempia ja tyylitajuttomampia pariutuneita ihmisiä takuulla on, mutta kun ei niin ei.
Se on aina vain se "muuten kiva mutta..." ja "ollaan vain kavereita".
Itseäni vanhemmat naisimmeiset tosin ovat aina veikanneet, että minulla varmaan riittää vientiä tyttöjen keskuudessa. Olisin nauranut heille ääneen, jos vain olisin kehdannut.
Ilmeisesti vain se tälläkin palstalla mainittu tuntematon tekijä X puuttuu, eli muuten ihan kelpo yksilö mutta kun jostain syystä ei vain sytytä.
Suku varmaan alkaa kohta pitää täysin toivottomana tapauksena.
Kyllähän tänä päivänä aika nuorena jo monet aloittavat ainakin mielestään vakavia suhteita, mutta katsopa kuinka usein niistä sitten vastaavasti erotaankin.
Itseltäni juuri loppui monen vuoden suhde jota pidin kyllä vakavana vielä kauan ennen sitä huumaavaa rakastumisen tunnetta. Silti se kaikki vain hiipui, huomasin että lähdin koko suhteeseen ihan liian nopeasti. Ei se ihminen ollut minua varten, viimein järkeni sen onneksi sanoi. Miettiä olisi voinut vähän enemmän jo alunperin, mutta tehty mikä tehty.
Voi olla että toiset sitoutuvat, mutta sen kuin vaan. Ei pidä ottaa näitä yhteiskunnan paineita liian vakavasti. Väkinäisellä etsimiselläkään ei varmaan kovin moni sitä haluamaansa löydä.
Mulla ei sitä ongelmaa ole ettei minuun ihastuttaisi, mutta kun molemmin puolin ei nappaa niin ei....
Noh toi vaatii tuuria että tapaa/pääsee treffeille semmosen kanssa, että molemmilla synkkaa ja molemmat ihastuu. Joillakin käy tuuria aikaisemmin/useimmin joillakin myöhemmin/harvemmin.
Tietty sitä enemmän mahiksia mitä enemmän:
-käy ulkona (baareissa, bileissä, festareilla, tapahtumissa, kirjastossa, juhlissa ym ym. )
-On harrastuksia, opiskelee, on töissä
-Ja mitä isompi ystäväpiiri on, sillä jonkin verran pariudutaan myös kaverin kaverin kautta.
-Mitä enempi käy sokkotreffeillä
Siinä se, toimikaa ja pyytäkää kaveria pitämään teille aina peukkua ylhäällä ! :)
Juu, kyllä sitä täytyy liikkeessä pysyä että tapaa yleensä ottaen ihmisiä. Jos kotiinsa jumiutuu voihkimaan niin ihmekös se sinkkuus sitten olisikaan.
Jännä juttu että yleensä nuo minun suhteeni ovat nimenomaan siihen kariutuneet että toinen ei ole pysynyt vauhdissa mukana ja on sitten alkanut tulla menemisistäni mustasukkaiseksi vaikka oikeaa syytä ei olisi koskaan ollutkaan. En siis ole kevytkenkäinen, mutta yksinkertaisesti tykkään liikkua ihmisten ilmoilla. ;)
Minäkään en ole löytänyt sitä oikeaani ja olen kohta 21v. Tuntuu ahdistavalta kun monilla muilla ikäisilläni, naisilla varsinkin on sormukset sormissa ja he asuvat yhdessä niiden oikeittensa kanssa ym. kun taas minun pisin suhteeni on kestänyt vaivaiset 1,4 vuotta, enkä eläessäni ole kihloihin päässyt,enkä edes yhdessä poikaystävän kanssa asunut.
En suinkaan ole sinkku siksi, että olisin liian kriittinen (minulle esim. ulkonäöllä ei todellakaan juuri ole väliä, eikä miehen tarvitsisi olla rikas jne.),vaan siksi, että miehiä tuntuu kiinnostavan vain minua kauniimmat ja minua rumemmat naiset. Kaikki muut naiset tuntuvat kelpaavan. Tuntuu ettei kukaan, ainakaan kukaan suomalainen mies, jollaisen nimenomaan haluaisin, halua osoittaa rakkautta minulle.
Erityisesti vihaan sitä, kun íhmiset vielä aina sanovat sen saman:"Sä olet vielä niin nuori", mutta kas kummaa, useimmat näin sanovat ovat kuitenkin itse minun ikäisinäni olleet huomattavasti paremmassa tilanteessa. Pitäisi varmaan ottaa asenne, että jos en minä kelpaa miehille, niin eivät miehetkään minulle, ja olla vaan mahdollisimman v****mainen miehille.
mua häiritsee ystävien kommentit kun kerron niille ongelmastani.. he yrittävät lohduttaa sanomalla että rakkaus löytyy kun sitä vähiten etsii.. ärsyttävää.. omasta mielestäni olen ihan kaunis ja mukava, mutta miehiä tuntuu pelottavan se, että olen raitis ja uskovainen.. en ole kiihkouskovainen ja hyväksyn muiden juomiset.. itse en vain välitä alkoholista.. en itsekään etsi mitään "unelmien prinssiä" vaan rehellistä, sopusuhtaista ja mukavaa ihmistä, jonka kanssa viettää loppuelämä.. mutta niitä tuntuu olevan harvassa..
Siinäkö se pulma onkin, kun ollaan raittiita?! Minäkään en polta, mutta juon kyllä, lähinnä kohtuudella, mutta joskus vähän enemmänkin, en koskaan kuitenkaan "räkä-kännejä"
Olette, sekä sinä n20 että originaali kirjoittaja! :)
Fiksuja, mutta kovin nuoria vielä... :/ Pitäkää sama linja, olette jollekin pojulle vielä kullan arvoisia!
Teidänlaisia nuoria naisia minä olen etsinyt koko elämäni. Itsekkään en polta ja juon nykyään tosi harvoin. Olen akateemisesti koulutettu enkä mikään mörkö. Rölli ehkä mutten mikään mörkö. ;)
Se että uskoo johonkin korkeampaan asiaan ei vielä tee ihmisestä ikävää minun listoilla. Vaikkasta itse en kylläkään usko jumalaan.
ehkäpä se on siinä.. jos meen ulos kavereitten kans joskus tai jonnekin bileisiin ja tyydyn veteen tai limuun, niin kyllä tulee kattomista.. no, toivotaan että onni kohtaa meitä kumpaakin joskus.. ma en ainakaan tahdo elää yksin loppuikää..
nuorena etsimään "sitä oikeaa". Se on omasta mielikuvituksesta lähtöisin sellainen ajatus.
Ja jos jotkut "ystävät" tuputtavat omia mielipiteitään, niin ne on paras jättää omaan arvoonsa, niiden motiiveistakaan ei voi olla varma.
Minä se aloin 35-vuotiaana olemaan tämän nykyisen kanssa ja toistakymmentä vuotta on jo takana yhteistä seurustelua.
Kyllähän silloin nuorempana suhteita oli, yksi lyhyt avioliittokin. Mutta ei niihin mikään "yhteiskunta" ajanut, vaan aivan muut omat halut.
Tässä ei ole enää ollut pienintäkään halua alkaa sitoa toista avioliitoilla, lapsilla tms:lla, riittää kun vain nautitaan toistemme seurasta. Olemme myös pitäneet omat alkuperäiset asuntomme, sillä on meillä siihenkin varaa. Vaikka usein olemmekin yhdessä jommankumman luona, niin hienoa myös olla joskus omissa oloissaankin aivan rauhassa.
Ja rauhassa kannattaisi teidänkin olla sen hätäilynne suhteen.
Aina samaa porinaa ja valitusta. Ihmiset ahdistuvat, kun ei löydy sitä "oikeaa" jne.
Mun mielestä yhteiskunnassa on sellainen vika, että täällä kasvatetaan ihmiset pienestä pitäen riippuvaisiksi muista ihmisistä. Käsketään aina asettamaan lähimmäinen tärkeämmäksi, kuin oma itsensä. Tätä kun jatketaan tarpeeksi pitkälle, niin johan sitä ollaan kirkossa istumassa ja odotellaan kuoleman jälkeistä elämää, joka on nyt sitten "ansaittu" itsensä kieltämisellä ja tuskan makuisella elämällä.
Tsemppiä vaan heille. Hienoahan se jos onnistuu - takeita ei vaan löydy.
Kyllähän nyt ihmisen pitää pystyä elämään koko elämänsä ihan yksin itsensä kanssa?
Kaksin on kivempaa toki, mutta yksinkin pitää pystyä elämään ilman itkua ja porua, joohan. Kuulostaisko fiksulta?
Kaverit ja ystävät on kaikki kohta naimisissa. Niin ja parin vuoden päästä ne pyöräyttelee vauvoja ja leikkivät vaan niiden ja muiden äitien kanssa. Mä luulen, että jos siinä vaiheessa ystäväpiirissä on semmoisia "sinkkuja", jotka vaan valittaa omaa tilaansa, ei ole kovin suuria fiiliksiä heillä pitää yhteyttä näihin valittajiin.
Elämässä pitää välillä vähän ehkä ahdistuakin. Tosi selviytyjä mähkii aikansa ahdistuneena ja ratkaisee sitten ongelmansa ja kenties muuttuu - jotta voisi taas ahdistua joskus uudelleen.
Kaunista maanantain jatkoa...
Mun mielestä kyse ei ole kyllä täysin riippuvaisuudesta.
Ihan hyvin tullut toimeen taloudellisesti ym. itsekseen. Seuraa saa kavereista ym. Eli kyllä sitä pärjää.
Kyse on onnellisemman elämän tavoittelusta. Sinkkuna on meinaa silti liikaa yksin. Monet ovat onnellisempia kun on sitä seuraa. En ole onneton sinkkuna, mutta tiedän että olisin onnellisempi suhteessa.
Nyky-yhteiskunnassa käydään kyllä duunissa, koulussa, harrastuksista, ystävillä ja sukulaisilla, mutta silti sinkkuna ASUU yksin omassa kerrostaloluukussaan.
Ja asumiseenkin liittyy niin paljon: Ruoan laittoa, nukahtamista, pyhiä, kodin laittoa, siivoomista, telkun kattelua, rentoutumista, sohvalla olemista. Tietty noita kaikkia tekis mielummin rakastamansa henkilön kanssa kuin yksin.
Ja lisäks tietty kaikkea muutakin, kuten matkustelis, kävis kylässä, harrastais jotain ym.
Eli jos tuntee, että parisuhteessa olisi onnellisempi, niin kannattaa sitä tavoitella. Onnellisempaan elämäänhän kannattaa aina pyrkiä :)
Mutta tosiaan onnellinen pitää osata olla myös ilman sitä.
Ajattelin samalla tavalla vuosikymmen takaperin ja päädyin surkeaan suhteeseen, josta nyt olen päässyt eroon. Muiden samanikäisten pariutuessa ympärilläni menin ilmeisesti jonkinlaiseen puolipaniikkiin ja heitin kaikki hyvät periaatteeni menemään.
Ota rauhallisesti, tuskinpa yhteiskunnalla on mitään sitä vastaan että elät omaa elämääsi ja katselet rauhassa ympärillesi.