Miten hyvin viihdytte keskenänne?

Elin 14 vuotta sellaisessa suhteessa jossa meillä ei todellakaan ollut "kavereina" mitään yhteistä. Koko suhteen ajan homma oli pelkkää alamäkeä, lopulta emme sietäneet toisiamme. Nyt olen ollut puoli vuotta sellaisessa suhteessa, jossa miehestä on hyvää vauhtia tulossa myös paras ystäväni. Nyt voin todella sanoa olevani onnellinen. Viihdyn erinomaisesti hänen seurassaan ja olemme todellakin kiinnostuneita samoista asioista, monesti tuntuu että ajattelemmekin ihan samalla tavalla - fyysisenkään vetovoiman tästä kärsimättä lainkaan. Ja ikää minulla on 32 vuotta.

kaikkea muuta kuin yhteenkuuluvuutta.

Enemmänkin sitä että kunhan on vähän yhteistä ja seksuaalista kiinnostusta niin siitä sen onnen pitäisi sitten lähteä liikkeelle.

Mutta kun se ei lähde.

Sinun kannattaisi oikeasti miettiä millainen ihminen olet ja mistä asioista naisten kanssa voisit "kaveerata" koska kyllähän se pitempiin suhteisiin vaikuttaa.

Osallehan tuollainen "kaverisuhde" on nykyään suoranainen hirvitys koska ajatellaan että siinä ei vetovoimaa voisi olla koska se muka vain on olemassa erilaisten ihmisten sekä voimakkaiden sukupuolierojen välillä.

Se ei pidä paikkaansa vain. Noiden voimakkaiden erojen perusteella on helpoin etsiä sitä vetovoimaa mutta itseasiassa pitemmällä aikavälillä yhteenkuuluvuus muulla tavoin saa aikaan jopa voimakkaampaa vetovoimaa.

Itse en voisi miehenä kuvitellakaan tapailevani naista jonka kanssa en tulisi seuran puolesta toimeen. Pelkkä seksi on hieman eri asia mutta parisuhde jossa ei olisi syvempää yhteenkuuluvuutta eikä samankaltaisia ajatuksia? Ei onnistuisi mitenkään.

Mulle sitten taas tuo kaveruus ja yhteenkuuluvuus on ehkä tärkein kriteeri. En voi sietää teitä "nainen on vain pillu, kaverit(lue:miehet) on sentään ihmisiä"-miehiä. Mulla suhdekin alkaa vain ja ainoastaan niin, että ensin ollaan ainakin puoli vuotta kavereita ja jos miehestä on pelkäksi kaveriksi, niin kelpaa parisuhteeseenkin. Ja yksi kriteeri on se, että miehellä pitää olla naispuolisia ystäviä. Jos ei pysty näkemään naista kuin pilluna, nin minulla ei ole mitään käyttöä sellaiselle miehelle, dildo ajaa ihan saman asian. Sinun kaltaisesi kanssa ei tietenkään kukaan nainen voi löytää sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, joten sinulla ei sellaista suhdetta voi tulla olemaan. Eikä se voi milläänmuotoa olla tasavertainen ja arvostava, miten voisi, kun et pysty antamaan kumppanuutta, joka naisille on yksi tärkeimmistä asioista? Onneksi kuitenkin muunkinlaisia miehiä on. Sinä voit olla kaltaistesi kanssa.

no, kyllä minä sanon että todellakin viihdytään. Ollaan kaiken päälle parhaimmat ystävät, ja tuntuukin hyvältä että voi toiselle puhua ihan mistä vaan mieltä painavasta asiasta.
Ja jos oltaisiin samaa sukupuolta, niin varmasti sittenkin oltaisiin kavereita, jollain ihmeellisellä tavalla vaan ymmärretään toistemme ajatukset ilman että tarvitseen juurta jaksaen toiselle selittää.
Alunalkaenkin puhuminen on meillä ollut se yhteenhitsaava tekijä.

Nyt ollaan oltu naimisissa vasta 5 vuotta.
Kyllä musta tuntuisi suorastaan hölmöltä jos tämä mieheni EI olisi paras ystäväni.

Näin meillä, muista en tiedä!!

Onpa surullista! Voi vain toivoa, että kyse on asiasta, jossa elämä opettaa – murrosikäisethän sitoutuvat yleesnä tiukasti omaan sukupuoliryhmäänsä, ja voi olla, että parikymppisellä kehitys kohti avarampaa näkemystä miehistä ja naisista toisiaan monin tavoin muistuttavina inhimillisinä olentoina on vielä kesken. Mielestäni on hyvä juttu, että olet ruvennut edes pohtimaan tätä asiaa.

Olimme parhaat kaverit mieheni kanssa, vaikka olimme hyvin erilaiset. Hänkin sanoi näin, enkä näe syytä epäillä mielipiteen rehellisyyttä. Eroista huolimatta yhteistä oli riittävästi: huumorintaju, monet arvostukset ja kiinnostuksen kohteet. Suuri osa elämästä oli tietysti arkea (olisi myös jos asuisi kaverin kanssa!) mutta arjessa naurettiin ja viihdyttiin yhteisellä sohvalla, ja aina silloin tällöin oli syvällisiä keskusteluja jotka jatkuivat viinilasin äärellä myöhään yöhön.

Aiemman kumppaninikin kanssa tunsimme niin suurta yhteenkuuluvuutta, että olemme jääneet kavereiksi seurustelusuhteen päätyttyä. Arvostan todella paljon tätä ystävää, jolla nykyisin on oma perheensä.

Vähän oudolta tuntuu mielestäni tämä mitä kirjoitat: "Silti tuntuu usein, että treffeillä ja niille kysyttäessä naiset "vaativat" lähes elämää suurempaa yhteenkuuluvuutta kaverinakin ennen kuin – – treffejä voi sopia." Olet siis ryhtynyt tapailemaan naisia, joista itse et edes pidä, ja naisparat ovat kuvitelleet (kun siis treffeille ovat suostuneet), että välillänne vallitsee poikkeuksellisen suuri yhteenkuuluvuus?

Mun mielestä se on erittäin hyvä lähtökohta pitkälle suhteelle, että toista osapuolta voi ajatella myös ystävänä. Se ei tietenkään saa olla pelkka platonista ystävyyttä, vaan myös intohimoa, ihastusta ja rakkautta täytyy olla. Koska kaikissa parisuhteissa häviää ajanmyötä se alkujännitys. Intohimonhan saa säilymään, jos viitsii nähdä vaivaa. Välillä sekin on vaivan näkemistä, luulisin. Täytyy kestää myös tasaista parisuhdetta. Toisin sanoen "arjen sietokyky" täytyy ymmärtää ja sisäistää. Eihän elämä muutenkaan voi olla ikuista juhlaa ja extremeä päivästä toiseen.

Sitten on se erilaisuus ja samanlaisuus asia. Toiselle täytyy natsata ihan jokaikinen asia lähestulkoon yhteen. Toiset kaipaavat taas erilaisuutta ja vastakohtia tietyissä asioissa. Kahden ihmisen vaan täytyy oikeastaan tietää se mitä itse haluaa ja mitkä niistä asioista ovat niin tärkeitä, että ne olisi ehdottomasti oltava parisuhteessa ja mistä asioista voi tinkiä. Koska itsensä kopiota ei kyllä löydy. Pääpointti olisi itsensä tutkiskelu, mitä minä haluan parisuhteelta. Täytyy kuitenkin muistaa ettei kukaan muu tee sinua onnelliseksi, vaan täytyy olla tasapainossa itsensä kanssa.

Jos ne asiat mitä kumpikin haluavat parisuhteelta ovat liian erilaisia, niin turha edes yrittää seurustelua.

Aiemmassa suhteessani (kesti 4-vuotta) en viihtynyt hänen seurassaan, meillä ei ollut yhteisiä mielenkiinnon aiheita tai samanlaisia toiveita tulevaisuudelle.

Nykyisen kanssa olemme samanlaisia persoonia, toivomme samoja asioita ja tykkäämme tehdä samanlaisia asioita. Viihdymme siis hyvin. Tästä samanlaisuudesta vain seuraa paradoksi. Miten kaksi samanluonteista kovapäistä ihmistä voi elää rauhallisesti yhdessä? viihdymme erittäin hyvin, mutta joskus otetaan yhteen niin että tulta tippuu taivaalta.

Edellinen pitkä suhteeni oli sellaisen miehen kanssa ettei loppujen lopuksi ollut mitään sanottavaa toiselle. No, elämä opettaa..

Tämänhetkinen suhteeni on kestänyt viisi vuotta ja olemme erittäin hyviä ystäviä keskenämme. Kaikesta maan ja taivaan välillä voi puhua tai olla vaikka puhumattakin. En enää tässä iässä jaksaisikaan olla suhteessa, joka ei toimisi kaikin tavoin. Ikää siis 36 vuotta.

Omasta kokemuksestani vosin sanoa että avain ymmärtää toista sukupuolta on löytää toisen sukupuolen ominaisuudet itsestään. Luulen että "hyvä ihminen" löytyy jostain naisen ja miehen välistä. Semmoiset ihmiset jotka ovat mieleltään vain toistasukupuolta ovat varsin, miten sen nyt sanoisi kauniisti, tylsiä ilmestyksiä.

Aiemmin (kun olin alle 30v) en todellakaan tajunnut naisten tapaa ajatella ja minulla oli enemmän mieskavereita. Nykyään, kun opin vähän empatiaa ja muutenkin tunnepuoli (naispuoli) avautui, minulla on enemmän taas naiskavereita.

Itseasiassa naisten kanssa minun on paljon helmpompi keskustella ummet ja lammet. Me miehet ollaan monesti niin putkiaivoisia että keskustelu onnistuu vain kovin kapeista aiheista.

en muista, että olisin koskaan lukenut täällä näin hyvää keskustelua, ja vielä naiset ja miehet sovussa keskenään :D

Aurinkoista kevään odotusta kaikille!

t.Tiina

Me olemme mieheni kanssa tavoiltamme ja luonteeltamme hyvin erilaisia, ja kiinnostuksen kohteetkaan eivät ole suurimmalta osin samoja. Perusarvot "suuret linjat" ja arjen kannalta oleelliset kiinnostuksen kohteet menevät kuitenkin loppujen lopuksi melko samoja ratoja.

Suhteemme on ollut haasteellinen ja varsinkin alussa hyvin tulinen. Aikaa myöten ja satojen itkupotkuraivaririitojen jälkeen olemme oppineet taitavammiksi keskinäisessä kommunkoinnissamme ja erimielisyyksien ratkaisussa. Onneksi seksuaalinen vetoivoimamme on vahva (eli suhteesta ei tee mieli luopua ilman todella hyvää syytä :), ja lisäksi molemmat rakastavat haasteita, uusia näkemyksiä ja oman maailmankuvansa laajentamista. Muuten emme varmasti olisikaan päässeet kaikista niistä konfliktitilanteista yli.

Voisimme kai olla kavereitakin. Epäilenpä kuitenkin, ettei moni jaksaisi "pelkän" kaverisuhteen takia tapella ja riidellä yhtä paljon kuin me olemme tapelleet ja riidelleet. En minä ainakaan ;)

Mielestäni suhteessa ei tarvitse olla "ruusuisen yhteenkuuluvia", vaan pääasia on nimenomaan se, että tullaan toimeen eroavaisuuksien kanssa. Kukaan ei ole toisen kopio, eli on mahdotonta löytää ihminen, jolla olisi niin samanlaiset ajatukset ja tavat, ettei konflikteja tulisi eroavaisuuksien takia.

Mielestäni suhteessa ei tarvitse myöskään pyrkiä mihinkään symbioottiseen asetelmaan, jossa ollaan jatkuvasti kylki kyljessä (niin fyysisesti kuin henkisestikin). Kumppanin ei tarvitse mielestäni täyttää kaikkia mahdollisia rooleja toisen elämässäsi; Jos toinen haluaa jutella lempiaiheestaan moottoripyöristä tai puutarhanhoidosta, ja toista ei kiinnosta, niin maailmasta löytyy varmasti tuhansia muita, joiden kanssa voi tätä harrastuksen tarvettaan tyydyttää.

Tärkeintä on se, että yhteistä aikaa ja tekemistä löytyy ainakin silloin tällöin, tulevaisuuden visiot ovat suurinpiirtein samat, molemmat ovat tyytyväisiä omaan elämäänsä sekä luottavat täydellisesti toiseen ja suhteen tulevaisuuteen. Maagista yhteyttä ja yliluonnollista kaiken voittavaa rakkautta ja yhteenkuuluvuutta on mielestäni turha edes etsiä. Kestävän ja tyydyttävän rakkauden voi rakentaa vain jalat maan pinnalla, toista parhaansa mukaan ymmärtäen, ja sitkeällä työllä.

Ja taustatiedoiksi: Olen 28-vuotias nainen, ja mieheni on suunnilleen saman ikäinen. Olemme olleet yhdessä noin 4 vuotta.

sanoisin paras ystäväni jos se ei olisi niin klisee :D mutta henkilö jonka seurassa olen kaikkein mieluiten juuri siksi että viihdyn. Meillä on yhteiset mielenkiinnon kohteet, yhteinen arvomaailma ja sama kiero huumorintaju.

Olemme nyt olleet naimisissa muutaman vuoden ja olemme kolmekymppisiä noin palttiarallaa.

***

Me on oltu naimisissa yli 20 v ja viihdytään erittäin hyvin. Ollaan paljon yhdessä, juttua ja tekemistä riittää, ja tietysti miehen ja naisen välisen suhteen lisänä on myös se seksi.

Meissä on paljon samanlaista, mutta myös paljon eroja. Onhan miehet ja naiset ilman muuta erilaisia, eikä meidän yhdessäolo ole sitä mitä on miehet keskenään tai naiset keskenään. Aina on myös asioita joita ei ymmärretä toisissamme koska ollaan mies ja nainen, mutta se juuri on mielenkiintoista.

Ei tietenkään kaikki puheenaiheet kiinnosta molempia, miehillä on miesten jutut ja naisilla naisten. Harrastuksetkin on erilaisia. Siksi pitää olla myös omia ystäviä ja omaa aikaa, ollaan sekä yhdessä että erikseen.

Onnellinen yhteiselo on siis yhteisten ja eroavaisten asioitten vuorottelua ja yhteensovittamista. Hyvä yhteensopivuus on sitä että annetaan toistensa olla myös erilaisia.

Kun tavattiin mieheni kanssa, meitä veti yhteen samanoloinen persoonallisuus sekä huumorintaju ja älykkyys. Ei niinkään fyysinen vetovoima tai sukupuolinen kiinnostus. Yhteisiä kiinnostuksenkohteita ei ollut, ainakaan mainittavasti.

Ja nyt kun suhteemme on ajautunut aikamoiseen kriisiin, sanoisin, että jos olisi edes yksi sellainen asia, josta molemmat ovat todella kiinnostuneita ja jonka voisi jakaa (mieluiten niin, että sitä jotakin voisi yhdessä "harrastaa"), voisi se olla suhteen pelastaja.

Olen siis sitä mieltä, että jonkin verran kannattaisi olla yhteistä.

Viihdyn mieheni kanssa paremmin kuin kenenkään ystävän. Silloin kun on vaikeaa ja tarvitsee tukea, mieheni on se jolle voi puhua ja joka pitää kädestä kiinni ja ymmärtää.

Olen huomannut saman, että jotkut pariskunnat natisevat keskenään mielestäni täysin turhista pikkuasioista ja olen ihmetellyt usean kohdalla, miten jotkut ovat päätyneet edes yhteen tai jopa naimisiin asti. Riittääkö siihen todellakin pelkkä sukupuolinen kiinnostus??

Kyllä meillä miehen kanssa riittää juttua ihan yleisesti ottaen aiheista, joita tulee käsiteltyä kaverien ja ystävienkin kanssa. Mistäs sen miehen kanssa puhuttaisiin, jos ei viihdyttäisi keskenämme? Toisaalta miestä ei voi edes verrata kavereihin, koska en viihdy yhdenkään kaverin kanssa niin hyvin kuin miehen kanssa (siis en tod haluaisi asua saman katon alla ystävieni kanssa, niin ihania kuin ovatkin)

Ikämme ovat 25 ja 26 ja uusperhe-elämää takana vajaa 1,5 vuotta. Onhan se ajallisesti joittenkin mielestä vähän, mutta on pitempiäkin suhteita elämään kerennyt mahtua. Lapsiperhearjen keskellä on tärkeää myös tietää, että on muitakin yhdistäviä tekijöitä, kuin lapset. Sitten joskus kun lapset ovat isompia, voin nähdä itseni patikoimassa tai pyöräilemässä mieheni kanssa Lapissa, nuotion äärellä lämmittämässä ruokaa ja nauttimassa vain olemisesta ja elämästä, juttelemalla joko siitä ruoasta mitä lämmitetään tai jostain syvällisemmästä. Mistään ei tarviste paineita ottaa kun kemiat kohtaavat, asiat sujuvat kyllä omalla painollaan.

Sinulle voisin todeta, että et yksinkertaisesti ole tavannut vielä sellaista naista kenen kanssa ne jutut loksahtaa yhteen. Ja mitään järisyttävää tulevaisuutta en ennustaisi suhteelle, jossa yhteenkuuluvuuden tunteen tuo pelkkä sukupuolinen kiinnostus..

Itse haen nimenomaan sellaista rakkaussuhdetta, jossa kumppani olisi myös paras tai ainakin todella hyvä ystävä. Tärkeintä sekä kaveri- että seurustelusuhteessa on samat arvot ja samansuuntainen ajattelu ja mielipiteet (kuitenkin niin ettei kaikesta tarvitse olla samaa mieltä, kunhan ajattelee samansuuntaisesti). Millään muulla ei loppuviimeksi ole väliä. Kaverisuhteen seurustelusuhteesta erottaakin se, että kumppaniin on ihastunut ja tältä haluaa hellyyttä.

Olen mies ja tulenkin yleensä paremmin toimeen miesten kanssa. Ensisijainen preferenssini olisi päätyä seurustelusuhteeseen miehen kanssa, juuri siksi että minulla on miesten kanssa henkisesti enemmän yhteistä ja heidän seurassaan olen rentoutuneempi (naisilla on miehiä kohtaan joskus epärealistisia vaatimuksia, odotuksia jne, mutta miehet ymmärtävät itsekin miehinä mikä on realistista ja että millaista ylipäätään on olla mies).

Naisiin tunnen huomattavasti enemmän seksuaalista vetoa kuin miehiin. En oikeastaan juurikaan kiihotu miesvartaloista, hellyyttä heiltä kyllä haluan. Naisvartalo on seksuaalisesti huomattavasti puoleensavetävämpi, mutta muuten en oikein osaa kiintyä naisiin. Joko nainen on hyvä kaveri ja 'yksi jätkistä' tai sitten nainen on seksuaalisen ihailun kohde, mutta nuo osaset minun on todella vaikea sovittaa yhteen. Ajattelussani seksi ja henkinen rakkaus/hellyys on jotenkin todella eroteltuna toisistaan, naisilla nämä tuntuvat menevän käsi kädessä mitä en aina ymmärrä. On vaikeaa ajatella seksiobjektina eli himoita seksuaalisesti jotakuta, jonka kanssa on vahva henkinen yhteys ja tuntee suurta hellyyttä ja arvostusta tätä ihmistä kohtaan. En ikinä halua seksuaalisesti ihmistä johon olen ihastunut vaan runkkausfantasiat kohdistuvat johonkin ihan muuhun. Vastaavasti on vaikea suhtautua kaverillisesti ja tasavertaisesti ihmiseen, johon tuntee voimakasta seksuaalista vetoa. En inhoa seksiä, mutta itse en sitä välttämättä halua ja haluni ja tunteeni keskittyvät aina eri ihmisiin ja eri sukupuolta oleviin ihmisiin, seksuaaliset halut naisiin, emotionaaliset tunteet (mm. yhteenkuuluvuudentunne ja ylipäätään ihastuminen) miehiin, ja valintatilanteessa otan tietysti mieluummin sen jota kohtaan tuntee jotain henkistä.

Eli kyllä se toisen kanssa viihtyminen ja ystävyys on ainakin minulle tärkeää tai tärkeintä suhteessa.

Meidän suhteemme alkoi alunperin netissä. Heti alusta saakka ihmettelin, kuinka paljon meillä oli samoja kiinnostuksenkohteita. Tästä syystä tapasimme mahdollisimman pian, ja se oli heti menoa. En saattanut uskoa, että löytäisin niin samankaltaisen ihmisen, joka kuitenkin täydentäisi elämääni sopivasti. Olen monesti miettnyt, että olisime varmasti ystäviä, vaikka olisimme samaa sukupuolta, sillä huumorimme ja kiinnostuksemme menevät niin hyvin yhteen.

Minulla on paljon miehisinä pidettyjä ominaisuuksia: olen todella itsenäinen, pidän urheilusta kaikissa muodoissaan, rakastan vauhtia ja vaarallisia tilanteita, olen valmis kaikkeen uuteen, ja osaan puhua miesten juttuja. Tästä syystä monet miehet eivät ole osanneet ajatella minua Naisena.

Tämä mies kuitenkin osasi. En ollut enää yksi jätkistä, vaan hän sai parisuhteeseen oikean leidin hyvine ja huonoine puolineen. Olemme seksuaalisesti pitkäti samanlaisia, joten sekin puoli toimii. Emme ole kaikesta aina samaa mieltä, mutta parisuhteen mittana pidän sitä, miten hyvin osataan keskustella ja joustaa asioissa. Meillä on samanlaiset arvot, ja suuntaviivat elämälle.

Hitto. Aina kun tästä kirjoittaa, niin tajuaa olevansa tosi onnekas.:)

Ja lähemmäs 25 v. ollaan molemmat, ja ensimmäistä vuotta elellään kimpassa.

Viihdymme mieheni kanssa oikein hyvin yhdessä, ja olemme siitä kumpainenkin samaa mieltä. Meillä on samanlainen arvomaailma ja arki kodinhoitoineen, työssäkäynteineen ja lastenkasvatuksineen toimii ihan älyttömän hyvin. Jostain syystä aika usein ajattelemme samoin, minkä huomaa siitä, että kun toinen aloittaa puhumisen... toinen on juuri ajatellut samaa ja voi jatkaa aiheesta. Teemme usein toisistamme tietämättä samoja asioita ja kauppakassistakin löytyy ne samat ostokset. Nauramme yhdessä samoille asioille ja vaistoamme toistemme mielialat.

Kodin ulkopuolella meillä ei ole niitä ns. yhteisiä kiinnostuksenaiheita. Etsimme niitä kuitenkin koko ajan ja olemme päättäneet, että jotakin täytyy olla aina siinä omien tekemisten ja harrastuksen ohella. Sen lisäksi teemme asioita yhdessä myös lasten kanssa, mutta pidämme kiinni myös niistä kahdenkeskisistä jutuista. Teatterissa ja elokuvissa käymme yhdessä, ja viimeisin aluevaltaus on ollut kirjojen lukeminen niin, että luemme samat kirjat ja katsomme - jos mahdollista - niistä tehdyt elokuvat tai teatterinäytökset. Tässä mies on aikojen kuluessa tullut lähemmäs minun harrastuksiani. Mieheltäni olen taas saanut kipinän urheiluun kuntoilumielessä, ja minusta on tullut jopa jalkapallofani oman liikkumisen lisäksi.

Eroavuuksia voisi varmaan luetella paljon, mutta suurin ero varmasti on luonteissamme. Mieheni on kiltti ja joustava, minä tiukka ja mustavalkoinen. Yritämme ymmärtää toisiamme ja luulen oppineeni mieheltäni, että aina ei tarvitse olla niin ehdoton. Mies taas on yrittänyt ymmärtää, että elämässä on sittenkin tilanteita, joissa täytyy olla jyrkkänä tai joihin täytyy ottaa kantaa.

Olemme reilusti yli 40-vuotiaita ja olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta. Välissä on vaikeitakin aikoja, eikä se yhteinen sävel ole heti löytynyt. Nyt olemme kumpikin sitä mieltä, että suhteemme on täydellinen ja olemme löytäneet toisistamme sen oikean. Ihailemme, rakastamme ja kunnioitamme toisiamme yli kaiken sen lisäksi, että todella viihdymme yhdessä - vaikka vain tekemättä mitään.

Olemme alun perinkin viihtyneet yhdessä, mutta parisuhteen eteen on tehty tietoisestikin töitä. Tulevaisuudensuunnitelmamme ovat olleet hyvin erilaiset, samoin mielenkiinnon kohteemme ja harrastuksemme. Niiden suhteen on tehty monenlaisia kompromisseja, joiden oppimiseen meni aikaa.

En suinkaan mieheni kanssa tee kaikkea, mutta ei minulla ole sellaista ystävääkään, jonka kanssa voisin tehdä ihan kaikkea ja puhua ihan kaikesta. Yhden kanssa teen yhtä ja toisen kanssa toista. Ketään en osaisi paremmuusjärjestykseen laittaa, koska ystävyys vain on erilaista eri ihmisten välillä. Tai no, mieheni kyllä nostan ykkösihmiseksi elämässäni kaikilla mittareilla mitattuna.