Ei siinä loppusalta muu auttanut,ois tässä enemmänkin tarinaa, mutta nyt jaksa. Harmittaa ja epäilyttää tulevaisuus, kun vaimoni on raskaana. Onnex meillä vaimon kanssa asiat on hyvin ja ollaan lujasti yhessä.
Äitini tekemiset, sanomiset, syytökset tulvahtaa jokakerran esiin mun päässä kun hän ottaa yhteyttä. Nyttenkään nukuta, koska äitini soitti ja ihan viattomasti onnitteli vaimoani syntymäpäivän johdosta. Se historia tulvahtaa heti mieleen, alkaa mun päässä sen kelaus ja samassa mieletön vitutus. Äitini ei vielä tiedä vaimoni raskaudesta mitään.
Äitini tekemiset, sanomiset, syytökset tulvahtaa jokakerran esiin mun päässä kun hän ottaa yhteyttä. Nyttenkään nukuta, koska äitini soitti ja ihan viattomasti onnitteli vaimoani syntymäpäivän johdosta. Se historia tulvahtaa heti mieleen, alkaa mun päässä sen kelaus ja samassa mieletön vitutus. Äitini ei vielä tiedä vaimoni raskaudesta mitään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
niin, joku saattaisi ymmärtää ja kmmentoida.
..lukea välillä onnellisista pareistakin. onneksi olkoon teille tulevasta vauvasta. en osaa muuta sanoa kuin ole rehellinen ja kerro mitä ajattelet äidillesi,nosta kissa pöydälle, anna tulla kaikki ulos, ihan kaikki ja sitten jätä hänet miettimään. olet aikuinen ja päätät omasta elämästäsi, ja äitisi pitää kanssa hyväksyä se tosiasia. itse katkaisin myös välit äitiini, hän ei hyväksynyt koskaan minua omana itsenäni, vain suoritusten kautta, olin aina se musta lammas..olen ollut tyytyväinen ratkaisuuni.
Muuten en mitään tiedä, mutta oon ite kanssa äitini kanssa ongelmissa, isää ei ole: ei voi olla ongelmiakaan :)
Kontrollointia, manipulointia, syytöksiä, ja siis kaikesta, jopa hänen "vaikeasta elämästään", ja kaikesta. Jne. jne. Kaikesta avusta joudut maksamaan, tavalla tai toisella. Vuosia on kestänyt hyväksyä se, että minun äiti ei olekaan se ihana, rakastava äiti. Oli ihanampi silloin kun olin pieni, onneksi. Silloin kun olin helppo eikä ollut omaa persoonaa niin paljoa. Oli helpompi vaikuttaa, olla samaa mieltä, ja niin, lapsi, lapset on niin ihania. Mäkin olin :)
Nykyään ja jo vuosia, vuosia ja vuosia on ollut ongelmia aina kun yritän olla mitään muuta kun hänen jatkeensa. En usko, että minua on edes olemassa muuna, kun hänen peilinään, jatkeenaan, siis hänen mielestään.
Säälin häntä. Mikään rakkauden tai kiitoksen ilmaisu ei koskaan riitä, eikä mikään keskustelu häntä koskaan herätä. Hän ei muutu. Aina hän tulee olemaan sellainen, eikä sellaiset ole todellisuudessa koskaan onnellisia. Se on ainoa syy, miksi pystyn antamaan anteeksi, nään hänet jotenkin... Myös ikäänkuin lapsena, jolle mikään ei riitä, jonka vaatimukset on tietyllä tapaa jääneet lapsen tasolle... En osaa selittää. Mutta tunnen myötätuntoa, vaikka tiedän, ettei hän siihen juuri kykenekään. Myötätunto ja myötäelämisen kyky kaikkineen, on ollut mun elämän suurimpia rikkauksia, hänelle sitä ei annettu ja se on surullista.
Minulla ei ole äitiä, ei isää, ei kotia eikä sukua. Olen siitä hyvin, hyvin surullinen juuri nyt, mutta uskon parempaan ja kuitenkin, onhan mulla ystäviä. Sullakin on vaimo, olette yhdessä ja teille tulee vauva! Ihanaa!
Äitisi on mikä on, ei hän pysty muuttumaan, eikä osaa, eikä ehkä haluakaan. Hänet on vain hyväksyttävä ja mentävä eteenpäin, joko niin, että hän on tai että ei ole, osa elämäänne.
Onnea matkaan!
Tämä oli ihan kuin omasta äidistäni kirjoitettu..
Onko sinunkin äitisi sota-ajan lapsia eli joskus 30-luvun lopussa tai 40-luvun alussa syntyneitä?
Tuntuu, että näitä tarinoita on niin paljon. Ja yhteistä meille 30-40-vuotiaille, olemme jääneet äidittömiksi. Heillä ei ole myötätuntoa tyttärilleen, kenties pojilleen hieman enemmän, mutta tyttäret ovat heille olemattomia. Kun lapsuusvaihe ja se jatkeena olon mahdollisuus katkeaa, äidin peili särkyy. Myötätunto oli pelkkä ansioin ja äidin erinomaisuutta korostava palkinto.
"Eikö äiti olekin hyvä tekemään kaikenlaista?"..
Auttamisista tosiaan tullut vain vuosien riippakivi, joita nämä äidit alleviivaa ja osoittaa, hyvästä tahdosta ja rakentamisesta, aidosta kiinnostuksesta tyttärien aikuistuessa ei ole häivähdystäkään.
Oma äitini on minulle ainakin täysin vieras. Ei puhelinsoittoja, ei mitään kuulumisten kysymisiä ollut koskaan. Muodolliset kortit - siinä kaikki, ja hän kokee olevansa "kelvollinen äiti", koska ei missaa juhlapäiväkortteja. Mitään ei ole tiennyt koskaan elämästäni, koska ei ole kiinnostunut. Saavutukset ja meriitit oli kautta lapsuuteni ja nuoruuteni ne tärkeimmät - Hänen jatkeensa hänelle itselleen - minua hän ei koskaan nähnyt ja kotoa irrotessa - peilin kadotessa, eipä ole kuulunut ainuttakaan aitoa kysymystä - miten voit.. kuinka se muuttuisikaan, koska eihän sitä tapahtunut lapsuudessakaan - vain Äidin ehdoilla mentiin ja tämän tunneoikkujen mukaan, naamioituna marttyyriuuteen, josta aito kiinnostus ja rakkaus lasta kohtaan oli kaukana - nämä paljastuvat vasta valitettavasti meille 30-40-vuotiaille.. Totuus, jota me emme ole halunneet katsoa silmiin - koska onhan se kamala totuus - käsittää, että äitimme ei ole juurikaan lapsistaan sinänsä välittäneet - on vain kuulunut "normaaliuteen" hankkia se perhe.
Vihamieliset äitimme. Sopisi jatkeeksi muihin linkkeihin tämä, jossa puhutaan ihmisistä, joiden ei tulisi lapsia hankkia, vain sen takia, että kaikki muut odottavat niin..
Onko muilla paljon samankaltaisia kokemuksia tuon ikäisten äitien tavasta kohdella tai paremminkin, olla kohtelemetta lainkaan, ohittaen tyttärensä omina persooninaan kokonaan tai tuntien ilmiselvää kateutta ja sabotoinnin tarvetta tyttäriensä elämässä - olisi mielenkiintoista kuulla.
Ehkä tällaisista on tutkimuksiakin, mikäli osaa sellaisia etsiä.
Tuosta vielä mainitsen, että oma äiti tuntuu kuin olisi aina ollut lapsi - kiukutteleva ja uhmaikäinen..
Minusta tuntuu, että voisi olla niin, että nämä sota-ajan lapset ovat kasvaneet jotenkin hyvin tukahdutetussa tunneilmapiirissä, mikäli isät eivät ole palanneet rintamilta tai on tullut sairauksia.. he eivät ole saaneet olla lapsia vaan reippaita - tekopirteitä äidin pikku apulaisia.. ei ole ollut oikeutta näyttää tunteitaan saati vaatia OMaa osuuttaan lapsuudesta olosuhteiden takia, tiukkaa on ollut ja valittaa ei ole saanut. Ja tämä kaikki on tullut meidän 60-70-luvulla syntyneiden maksettavaksi, ettemme ole saaneet "näkeviä" myötätuntoisia äitejä omaksemme, vaan ikireippaita ja aina venyviä, (tosin eivät siksi, että niin kokisivat, vaan velvollisuudentunto ja kulissit ovat olleet ne merkityssanat, joiden mukaan toimittiin - aidot tunteet oli tullut piilottaa - koska niille ei ollut tilaa purkuun heidän omassa lapsuudessan..)
superjaksavat äitimme.. jotka sitten vanhetessaan taantuvat takaisin lapsen tasolle, joita eivät saaneet olla - ja 'kostavat' täten tyttärilleen sen, mitä eivät omilta äideiltään saaneet..
Tämä olisi mielenkiintoinen tutkimuskenttä minusta, haastatella tuhansia tämän ikäluokan äitejä ja tyttäriä - ja saada selville, onko jotain merkittävää yhtäläisyyttä tunneilmastossa ja tavassa olla "läsnä" tyttäriensä elämässä.. ja näin ehkä korjata vaurioita, jotka ovat meille60-luvulla syntyneille eittämättä muodostuneet.
Tehdä siis Näkyväksi jokin, joka vaikuttaa olevan kokemukseni mukaan - usean ikäiseni naisen kokemus omista äideistään. Oikuttelevuus, syyttely, katkeruus´, jopa sabotointi tyttäriensä elämässä, mielenkiinnottomuus.. ja ilkeily, ivailu kenties ja pahan puhuminen. Kuin siis uhmaikäisen käytös.
Kiinnostaa muiden samanikäisten kokemukset laajemmassa mittakaavassa.
ei tarvi edes kertoo miten se on käyttäytyny ku mä jo ymmärrän sua.
Jaksamista sulle.
niin myrkyllisiä, että parempi pysyä erossa..
Se että se on oma äiti, satuttaa ehkä eniten, mutta minkäs sille mahtaa.
Ei anneta sellaisten painaa meitä alas.
Tuossa eräs vastaaja otti näkökulman, että äitisi on vielä itsekin jollain tasolla lapsi, ei ehkä lapsuudessaan ole saanut lapsen tarpeen mukaan riittävästi. Jos osaat ikäänkuin antaa anteeksi itsellesi, että ei ole sinun tehtäväsi olla äitisi vanhempien ”peili” äidillesi.
Sitten kun/jos äitisi in sairas vanhus ja muiden armoilla voivat osat muuttua luontevastikin ilman että tunnet ahdistusta. Tulevalle lapsellenne äitisi on mummi, muistele kutenkin turvallisuutta, joka äitisi oli sinulle lapsena.
Oma perheesi on nyt tärkein ja rajanveto omaan äitiisi on tehtävä. Onnea sinulle vaimollesi ja kehittyvälle lapsellenne.
Ei tarvitse tarkentaa. Olen nelikymppinen nainen ja vasta n. vuosi sitten sain tehtyä ja myös pidettyä äitini erossa elämästäni.
En häntä vihaa, mutta näin säästymme muut läheiset. Olimme niin kauan olleet liian lähellä äitiäni ja hänen syyttelyjään, ettemme enää osanneet muutakuin vastata samalla mitalla takaisin. Aina joku liittoutui hänen kanssaan, rahaa osaa käyttää houkuttimena.
Edelleen hän riitelee. Ihmettelen milloin se loppuu, sillä olemme olleet erossa hänen vallasta n. vuoden päivät.
Auttaa en voi, eikä tarvitse. Olen monesti yrittänyt ja sairastunut lopulta itse henkisesti. Näin on hyvä olla.
Lue viestini - veit sanat suustani!
meidän maassamme!
Näin on!
Olen jostain kirjasta lukenut ja hyväksi havainnut sellaisen neuvon, että kun tunnetaan vihaa, istutaan alas ja oikein tietoisesti annetaan sen vihan tuntua. Ei yritetä painaa sitä pois mielestä, mutta ei myöskään kelaamalla kelata asioita. Annetaan tunteiden ja ajatusten olla sitä mitä ne ovat. Ei takerruta niihin.
Tällä tavalla ainakin itsestäni tuntuu, että vihasta tulee hedelmällistä. Ei tarvitse aina uudestaan ja uudestaan olla samalla tavalla vittuuntunut.
Kirjassa nimeltä "Kiukku on voimaa" on hyviä neuvoja, miten muuttaa sietämättömiä kuvioita ihmissuhteissa.