Tapasin tähänastisen elämäni suurimman rakkauden, (olen 20v.) mutta ainut huonopuoli on, että hän asuu 500km päässä. Olemme tunteneet kesästä, aluksi ystävinä, mutta pari kuukautta sitten tajusimme haluavamme enemmän. Tiedän, etten voi tavata häntä joka viikko, sovimme, että joka toinen viikko olisi realistista. Kummallakin kuitenkin on oma elämäntilanne omalla paikkakunnalla. Tähän asti on mennyt loistavasti, soittelemme ja kirjoittelemme ja tapaamiset ovat aina jotain niin uskomatonta.. Mutta kuitenkin minua kalvaa epäilys, että käykö välimatka lopulta rasitteeksi.
Siispä haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksianne pitkän välimatkan suhteista. Miten kaikki sai alkunsa, kuinka piditte yhteyttä, useinko tapasitte.. ja tärkein: Miten lopulta kävi? Kestikö suhde, vai kariutuiko se? (mihin, miten) Hyvät vinkit "mitä tehdä, kun ikävä käy sietämättömäksi" otan myös ilolla vastaan! =)
Kiitos jo etukäteen!
Siispä haluaisinkin nyt kuulla teidän kokemuksianne pitkän välimatkan suhteista. Miten kaikki sai alkunsa, kuinka piditte yhteyttä, useinko tapasitte.. ja tärkein: Miten lopulta kävi? Kestikö suhde, vai kariutuiko se? (mihin, miten) Hyvät vinkit "mitä tehdä, kun ikävä käy sietämättömäksi" otan myös ilolla vastaan! =)
Kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niin, tietysti kaikki on mahdollista. Toisaalta etäisyys haalentaa, toisaalta kuumentaa. Ainakin se vähentää arkikahinoita. Olen ollut yli 10v naimisissa ja meillä on kaksi ihanaa lasta. Tänä syksynä lähdin opiskelemaan lisää. Vaimo on töissä, kotona on aupair. Etäisyyttä meillä on yli 2000km, tapaamme noin 1,5kk välein. Puhelinlasku on iso, vaikka emme soittelekkaan kovinkaan montaa kertaa viikossa. Minulla on jatkuvasti kova ikävä vaimoa ja lapsia; pahinta on läheisyyden ja kosketuksen puute. Olin sentään ennen tätä ratkaisua kotona lasten kanssa osa-aikaisesti pari vuotta ja täysipäiväisesti toiset pari vuotta. Ja pidin siitä todella!
Ei, ei ole vielä kariutunut, ja uskon vahvasti että se kestää. Tuohon sietämättömään ikävään en osaa antaa mitään konstia. Itse olen huomannut erittäin tärkeäksi uudet ystävät, joiden kanssa voin jutella ja viettää joskus aikaa. Ja näistä suurin osa on nuoria naisia. Liikunta ja musiikki rauhoittaa myös - ja myönnän että hyvin usein myös itkettää. Mikäs siinä, antaa tulla vain, niin hetken päästä hiukan helpottaa. Ja sitten vaan taas pikku tekstari menemään.
Olen pahoillani, en osaa antaa mitään vastauksia ikävääsi. Kuten ehkä huomasit, haluaisin niitä itsekin... Jos te molemmat todella tahdotte toisianne ja uskotte siihen, niin en näe mitään syytä etteikö tuosta tulisi jotakin. Epäilyksen hetkiä tulee, mutta: asioilla on yleensä kumma tapa järjestyä...
Jos joku rikkoo etäsuhteen se on luottamuspula ei välimatka.
toimii, kun nin että asutaan yhdessä ja riidellään koko ajan.
jos vaan molemmat oikeasti rakastaa, niin sitä yhteen muuttamista kannattaa harkita todella tarkkaan.
Mulla ollu kaksikin kaukosuhdetta ja aina oli niin ikävä, että viikonloppuisin ei tehny mieli tapella mistään.
Omia kokemuksia on kahdeltakin kertaa. Ensimmäinen kesti 1,5 vuotta, toinen lähes 3v. Itselläni oli usein hankalaa läheisyyden puutteen takia, eikä toisen läsnäoloa pysty millään puhelimella korvaamaan. Ja onhan se vähän raha-asiakin kuinka usein pystyy yleensä näkemään. Nyt jo taidan olla sen verran oppinut etten enää lähde noihin kaukojuttuihin. Minulle ne eivät sovi jollei ole sitten aika lyhyestä ajasta kysymys.
Uskoisin että kaukosuhdetta on helpompi kestää jos ennen erilleen joutumista on jo ehtinyt jonkun aikaa seurustella "tavallisesti" (on jo naimisissa tms.) ja tuntee toista sen verran että voi luottaa.
Itselläkin on rakas 500 kilmetrin päässä. Reilut pari kuukautta olemme olleet yhdessä ja nähty ollaan melkein joka viikonloppu. Se vaatii järjestelyjä, mutta sitä jaksaa, koska tapaamiset tuntuvat niin tärkeiltä.
Minä pääsen muuttamaan poikaystäväni paikkakunnalle keväällä ja yhteinen asunto on haettuna. Molemmat ollaan varmoja yhdessä olostamme, mutta tietenkään koskaan ei voi tietää, kuinka käy.
Vaikea sanoa, olisimmeko ryhtyneet kaukosuhteeseen, jos tilanteeseen ei olisi muutosta tiedossa.
Itse seurustelen ns. etäsuhteessa. Välimatkaa on tällä hetkellä n.150km ja kohta sitä on 100km lisää. Hieman rassaa tuo erossa olo, mutta eihän sitä lähisuhteessakaan koko aikaa yhdessä olla. Toisaalta sitten se yhdessä vietetty aika on jotain käsittämätöntä; ei tappelua, ei nahistelua, hellyyttä, käsikädessä, rakastelua, hymyilyä, kuhertelua, pitkiä illallasia..Nautiskelua toisesta...
Itse pystyn onneksi työni puolesta järjestelemään asioita niin, että työmatkat jotenkin kummsti osuvat kohtuullisen usein juuri mielitiettyni majailualueelle. Ja kohta kun etäisyys kasvaa niin kuin sattumalta järjestyi työni niin, että "joudun" viettämään aikaa juuri siellä päin Suomea entistä enemmän...
Niin ne asiat sumpliutuvat kun vähän viitsii järjestellä ja niitä avittaa oikeaan suuntaan..
Kaukosuhde toimii, kun sen laittaa toimimaan. Jos todella välittää toisesta, niin välimatkalla ei ole merkitystä. Ja kun näkee harvemmin, tapaamiset ovat aina yhtä juhlaa...
Ei välttämättä, jos tunne on syvä ja molemmilla yhtä vahva. Näin kultani viimeksi viime vuonna, mutta ei ole haalennut ainakaan vielä. Ehkä näemme toisemme, matkassa on mutkia. Jospa tämä lohduttaa yhtään.