Ollaan naimisissa, lapsiakin kaksi, ammatit on ja kiva koti. Mies vaan pakon sanelemana viikot toisella paikkakunnalla. Ainakin vielä jokunen vuosi. Alku sujui minulla ok, jotenkin nautin huomatessani, että me pärjäämme kotopuolessakin. Ja mies oli välillä arkena myös kotona. Nyt kun tiedän, että joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta erillään ollaan viikot kuukausi tolkulla niin ikävältä tuntuu. En osaa viikonloppuisinkaan nauttia yhdessäolosta kun jo murehdin taas seuraavia kuukausia ja seuraavaa maanantaiaamua.... Mies on hyvä: ymmärtäväinen ja kannustaa minua. Itseäni vaan itkettää ja pelottaa suhteemme kestäminen ja tulevaisuus. Olen yksinäinen telkkua tuijottaessani kun saan lapset nukkumaan. Olen ehdottomasti sitä tyyppiä, joka haluaisi jakaa arjenkin avioliitossa ainakin pääpiirteittäin. Tähän asti melkein 10v liitto ollut hyvä, ylä- ja alamäkineen. Haluan sen jatkuvankin mutta nyt tarvittaisiin tsemppiä ja kokemuksia vastaavasta. Vai ovatko kaikki kotiinjääneet vain helposti sopeutuneet tilanteseen, olenko ainoa jolla aiheuttaa ahdistusta jne:(Pelkään jopa omien tunteideni puolesta,kestääkö liitto tämän erillään olemisen. Olo siis aika turvaton ja kurja. Miehelläni rankkaa myös olla pois kotoa ja paineita työnsä suhteen joten koko ajan en viitsi olla valittamassa ja aiheuttamassa lisäpaineita. Mutta siis koettelee kyllä, huh. Tulipahan selostusta, kertokaapa kuinka olette selvinneet. Kiitos!
Mies viikot muualla, koville ottaa:(
Elämä on
103641
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kiinnitin huomiota tähän kun sanoit että olo on turvaton
Ilman muuta varmasti onkin. Tuli vain mieleeni, miten itse kulutat viikot. Oletko työssä, onko harrastuksia, onko tuttavia, ystäviä jne. eli elämää kodin seinien ulkopuolella?
Aina kun joku valittelee pitkistä yksinäisistä viikoista lasten kanssa, mietin, miten mahtoivatkaan kestää esiäitimme, kun miehet olivat sodassa 5 vuottakin lähes putkeen ja elämisen kaikki puitteet olivat kehnot.
Monet miehet olivat talvisydämen savotoissa, minun isofaarini esim. 7 vuotta Kanadassa ja emäntä hoiti lapset ja karjat.
Minä itse olin kahden pienen lapsen kanssa aikoinaan viikot syrjäseudulla, kun mies vielä opiskeli. Minun pelastukseni oli, että tein päivittäin vieraalla töitä 5 tuntia päivässä ja lapset olivat hoidossa.
Edelleen ollaan yhdessä miehen kanssa, lapset ovat aikuisia. Kiva muistella nyt erilaisia elämänvaiheita ja matkustella maailmalla loma-aikoina. Vaikka onhan tätä työelämääkin vielä paljon jäljellä.
Urheutta sinulle! Joskus helpottaa, usko pois.
yksinäistä on todellakin. Rakkaus on alkanut pikku hiljaa jo hiipua... jos sitä enää siksi voi sanoa.. paremminkin ystäviä jotka harrastavat seksiä joka toinen vkonloppu.
En näe enää meillä oikein mitään muuta yhteistä kuin kaksi lasta ja pankkitili. En tiedä kuinka kauan tälläistä jaksaa elää vai lähdetäänkö erisuuntiin. Asiasta on kyllä puhuttu mutta kumpikaan ei tiedä vastausta siihen. Ehkäpä se ajan kanssa tästä selviää...
Stemppiä sinulle ja voimia. Meitä todellakin on muitakin samassa tilanteessa olevia... luulin olevani ainut.
Empä voi muuta kommentoida kuin sen, että mitä enemmän maalailet piruja seinille ja murehdit menneitä ja huolehdit tu´levasta; jättäen elämäsi nykyhetken elämästä, sen varmemmin asiat tapahtuvat maalailemallasi tavalla.
No, onhan sitten helppo sanoa, tätähän pelkäsinkin (odotinkin...)
Voin sanoa että kyllä liittosi miehesi työn kestää.
Olen itsekin mies, joka joutuu olemaan töissä keskimäärin viikon toisella paikkakunnalla. Olemme olleet vaimoni kanssa yhdessä 8 vuotta, josta kohta naimisissa neljä vuotta.
Viimeiset vähän yli kaksi vuotta olemme joutuneet vaimon uuden ammatin opiskelun takia asumaankin kahdella paikkakunnalla.
Eli joudun ajamaan eräänlaista kolmiota, kun yhdessä ostamamme koti on työpaikastani hieman alle 90 km:n päässä, vaimon opiskelupaikka työpaikastani 175 km:n päässä ja yhteinen kotimme vaimon opiskelupaikkakunnalta n. 230 km:n päässä. Eli tätä kolmiota nyt olemme ajelleet vaimoni ja minun vapaitten mukaan.
Voin sanoa että kyllä se välillä on alkanut ottaa pattiin ja onhan tuo väsyttänytkin molempia ja sen takia on tunteet ollut pinnassakin.
Mutta, nyt on enään muutama kuukausi opiskelua jäljellä ja tulevaisuutta ollaan suunniteltu ja hyvältä näyttää. Täytyy jopa sen verran kehua, että tämä ruljanssi on vahvistanut meitä ja olemme kokeneet noi ylä- ja alamäet hyvin konkreettisesti. Mikä tärkeintä: me olemme selvinneet!
Minun paras kaverini on säännöllisessä työssä jakeluauton kuljettajana ja hänen avovaimonsa Ruotsinlaivoilla töissä ja avovaimolla myös viikon työputket. He ovat olleet yhdessä jo kohta kolmisenkymmentä vuotta, josta avovaimo on ollut laivalla töissä n. 20 vuotta. Heille syntyi lapsi, joka on nyt 9 vuotias.
Kuten esimerkeistä voit päätellä, niin kyllähän elämä onnistuu kaikesta huolimatta, kun antaa sille mahdollisuuden. Vaimoni ja kaverini eivät ole missään vaiheessa valitelleet puolisonsa poissa oloa, vaan molemmat sanoneet että näin on myös omaakin aikaa ja osaa paremmin arvostaa yhteisiä hetkiä.
Minä olen samaa mieltä. Kun vuoroni on loppu ja ajan kotiin, tuntuu todella hyvältä nähdä vaimo ja vaalin sitä yhdessä oloa kaikinpuolin.
Koeta vaan kestää ja ennenkaikkea: etsi aina asioista se valoisin puoli. Kuten mekin ollaan se löydetty jne.
Niinhän ne ihmiset elokuvan "Brianin elämä" lopussa ristillä laulelevat " Always lookin' bright side of the life".
Mennyt jo 6 vuotta eli suhteen alusta niin, että asumme eri kaupungeissa (molemmat muuttaneet välillä). Lapsia ei ole (vielä), teillä varmaan hankalampi tilanne kun olet melkein yksinhuoltajana. Tulevaisuus näyttää, millainen meidän tilanteemme on, mutta toivon, että pääsemme asumaan yhteen sitten kun opintoni päättyvät. Mielialani kohoaa aina, kun on yhteistä arkea, yleensä muutaman viikon vuodessa.
Onko sinulla ystäviä ja harrastuksia, saatko riittävästi sosiaalisia kontakteja toisiin aikuisiin? Yrittäkää kestää se muutama vuosi: monilla nuorena vakiintuneilla on tällaisia tilanteita.
Minäpäs koitan auttaa kokemuksesta.
Ladatkaa tietokoneillenne ilmainen nettipuhelin ja kamerat, joista näette myös toisenne jutellessanne www.skype.com
Puhelu on ilmaista 24t vuorokaudessa ympäri maailmaa..Lapsillenne olis myös mukavaa jutella iskänkaa ja nähdä hänet nettikamerasta..Kamerat on halpoja, Samalla pääsisit jutteleen yksinäisiin iltoihisi minne vaan, eikä laskua tulis soitoistasi..Sillä voi myös tietenkin puhua 1c min hinnalla normaaliinkin puhelimeen.
Minä pärjäsin vuosia tälläkeinoin ja sain iltoihin sisältöä jutellessani ystävieni kanssa myös ympäri maailmaa( annettuani skype osotteen heillekkin)
Ostakaa kamerat lahjaksi toisillenne, takaan että itkut ja ikävät jää pienemmiksi;-)
Kaikkea hyvää tulevaan !!
Tosi kurja juttu! Oletteko kokeilleet nettikameraa ja messengeriä tai skypeä? Siis video- ja äänipuheluita ja chättäämistä? Kyllä se aiankin auttaa. Minä vaimon kanssa harrastin tuota ollessani muutaman kuukauden poissa töiden takia. Lisäksi pelailimme nettipelejä, niin tuli semmoinen yhdessätekemisen tunne. Kyllä se vähäsen auttoi ikävään, mutta vaimoa tympäisi, kun olin itse se tarvitsevampi osapuoli.
Kokemusta on n.15 vuotta samanlaisesta. Sinun on kuitenkin kuunneltava itseäsi ja tunnustettava ääneen että kaipaat enemmän yhdessäoloa. parisuhteessa täytyy tehdä kompromissejä molempien hyväksi ja ennenkaikkea koko perheen hyväksi.
Jos on välttämätöntä tuollaiset työreissut et voi muuta kuin sopeutua ja odotella. Mutta parempi ois yhdessä miettiä onko tuollainen työ ihan pakollinen nyt kun lapset on pieniä ja perheen pitäisi olla ykkösenä kaikessa.
Ex mieheni oli viikot pois. Asiasta ei paljon neuvoteltu yhdessä eikä muita vaihtoehtoja mietitty. Kärsin syyllisyydestä siitä että ikävöin ja kaipasin enemmän yhdessäoloa. Lopulta ajauduin hakemaan aikuisseuraa jopa muista miehistä ja ero tuli myöhemmin. Vieraannuttiin toisistamme pikkuhiljaa.
Eron jälkeen päätin että ikinä en ota miestä joka reissaa enkä ottanut.
Nyt olen onnellinen suhteessa jossa mies on läsnä ja saan jakaa kaikki arjen ja juhlan asiat hänen kanssaan.
Kiitos viestistäsi, samantapaisia ajatuksia. Meillä tämänhetkinen tilanne ei anna vaihtoehtoja, nyt on vaan kestettävä ja siedettävä tätä etäavioliittoa joitakin kuukausia tai vuosia.. Kuitenkin tämä on minulle opettanut sen, että jatkossa kun tulee komennuksia sinne sun tänne, (kuuluu "firman" luonteeseeen, on aina kuulunut ja perhepolitiikka ei siinä paljoa paina, kutsumusta ja kunniaa katsokaas:)niin silloin perhe ja avioliitto sitten painavat vaakakupissa enemmän. Tästä keskustelutkin ihan hyvässä hengessä. Toisaalta tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että miehen uran kannalta eteneminen ja yleneminen kiinni nimenomaan komennuksien mukaan "pomppimisesta" kaupungista toiseen on olennaista ja rahkeita hänellä tässä työssä riittäisi selvästi ja osittain halujakin. Mutta kyllä, mielestäni se ei ole perhe- elämää parhaimmillaan. Eikä sillä, joillekin se sopii ja homma toimii mainiosti, kuten aiemmista viesteistä voi lukea. Mutta kiitos viesteistä, helpottaa kuulla erimoisia kommentteja ja myös samanmoisia:)
Olen ollut toistakymmentä vuotta onnellisesti naimisissa perinteisesti yhdessä asuen ja lapsemme ovat kohta pois lentämässä.
Nyt mieheni järjesti itsensä töihin toiselle paikkakunnalle niin että hän asuu siellä viikot.
Sotalesken tuntemukset olivat kuin juuri minun kirjoittamiani.Ja jos tilanne olisikin ns.väliaikainen ,niin paremman ajan odottelun voisi vaikka päällään seistä mutta näillä näkymin täytyisi odottaa eläkeikään,johon on matkaa ja en jaksa uskoa että jaksan tällä tunteita repivällä tavalla sinne saakka(vkon loput vanhaa hyvää aikaa ja se jokaviikkoinen eroahdistus).Samoin jos koko suhteemme ajan olisimme olleet erillään niin etäavioliitto ehkä onnistuisikin mutta tiiviin parielämän jälkeen ei se ole niin helppoa kuin muut kirjoittajat antavat ymmärtää.Lisäksi juuri kotiin jäävä tuntee itsensä hylätyksi,lähtijälle se on helpompaa.