Kirjoitinkin jo aikaisemmin suhteestamme ja siitä miten mies ei tiennyt mitä elämältään haluaa ja ei kai ollut valmis siihen mitä meillä oli. Asiaan varmaan vaikutti hänen aika vakava masennuksensakin. Silloin hänen lähtiessään sanoin, ettei soittaisi ollenkaan. Hän olisi halunnut pitää yhteyttä, soittaa, viestitellä, mesetellä ehkä nähdäkin joskus? Silloin tuntui, että se olisi minulle liian raskasta nähdä oma rakas, vaikkei tämä halua olla kanssani ja tulla kotiin. Sanoin, että soittaa sitten, jos joskus muuttaa mielensä. Kuitenkin vielä lähtiessään sanoi rakastavansa minua.
Koko ajan on ollut kauhea ikävä häntä. Joka päivä ajattelen ekaksi herättyäni häntä ja tarkistan kännykän olisiko lähettänyt kuitenkin jotain viestiä. Töissä ajattelen häntä aina kun vähän rauhoittuu eikä ole asiakasta. Kotimatkalla hän on mielessäni ja muistelen hyviä aikojamme. Aina kun kävelen rappukäytävässä toivon, että hän olisi oven edessä odottamassa. Kotona istun vaan puhelimen vieressä, jos hän soittaisi. Iltaisin, ennen kuin nukahdan, ajattelen häntä ja näitä asioita.
Tekisi vaan mieli soittaa hänelle, mutta miksi?! Hänhän ei halua olla kanssani. Mitä sitten, vaikka haluaisikin välillä soitella, eihän se mulle kuitenkaan riittäisi edes. Haluaisin koko miehen ja entisen takaisin. Nyt olen ajtellut, että jos vaikka jalkani loukkaisin, niin varmasti tulisi auttelemaan minua kun on niin hyväsydäminen. Tietenkään nyt en jalkaani lähde telomaan, mutta mieleeni tulee ihan typeriäkin asioita ja tuntuu että tästä en voi päästä koskaan yli. Rakastan häntä ja tuntui niin hyvältä olla hänen kanssaan.
Häneltä jäi joitakin tavaroita, ja niistäkin voisi soittaa tai jostakin autoon liittyvästä, mutta ne on vaan tekosyitä että saisin kuulla hänen ääntään.
Pahinta on, että koko ajan vaan odotan, että hän tajuaisi tehneensä virheen tai pääsisi masennuksesta ja tulisi takaisin. Voisinpa saada hänet näkemään kaiken näin, kuin itse näen. Tajuaisi, että meidät on tarkoitettu yhteen. Tiedän kyllä sekin on vain oma mielipiteeni, eikä mitkään TOTUUS, vaikka hel***in vaikea tajuta.
Juuri kun hän lopetti lääkityksen, niin tämä alkoi. Voikohan olla vielä toivoa, kun saa omat asiansa kuntoon. VAikka sanoi kyllä, ettei ollut sittenkään vielä valmis... Rakastan häntä.
Koko ajan on ollut kauhea ikävä häntä. Joka päivä ajattelen ekaksi herättyäni häntä ja tarkistan kännykän olisiko lähettänyt kuitenkin jotain viestiä. Töissä ajattelen häntä aina kun vähän rauhoittuu eikä ole asiakasta. Kotimatkalla hän on mielessäni ja muistelen hyviä aikojamme. Aina kun kävelen rappukäytävässä toivon, että hän olisi oven edessä odottamassa. Kotona istun vaan puhelimen vieressä, jos hän soittaisi. Iltaisin, ennen kuin nukahdan, ajattelen häntä ja näitä asioita.
Tekisi vaan mieli soittaa hänelle, mutta miksi?! Hänhän ei halua olla kanssani. Mitä sitten, vaikka haluaisikin välillä soitella, eihän se mulle kuitenkaan riittäisi edes. Haluaisin koko miehen ja entisen takaisin. Nyt olen ajtellut, että jos vaikka jalkani loukkaisin, niin varmasti tulisi auttelemaan minua kun on niin hyväsydäminen. Tietenkään nyt en jalkaani lähde telomaan, mutta mieleeni tulee ihan typeriäkin asioita ja tuntuu että tästä en voi päästä koskaan yli. Rakastan häntä ja tuntui niin hyvältä olla hänen kanssaan.
Häneltä jäi joitakin tavaroita, ja niistäkin voisi soittaa tai jostakin autoon liittyvästä, mutta ne on vaan tekosyitä että saisin kuulla hänen ääntään.
Pahinta on, että koko ajan vaan odotan, että hän tajuaisi tehneensä virheen tai pääsisi masennuksesta ja tulisi takaisin. Voisinpa saada hänet näkemään kaiken näin, kuin itse näen. Tajuaisi, että meidät on tarkoitettu yhteen. Tiedän kyllä sekin on vain oma mielipiteeni, eikä mitkään TOTUUS, vaikka hel***in vaikea tajuta.
Juuri kun hän lopetti lääkityksen, niin tämä alkoi. Voikohan olla vielä toivoa, kun saa omat asiansa kuntoon. VAikka sanoi kyllä, ettei ollut sittenkään vielä valmis... Rakastan häntä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tekstiltä, ihan kun minun elämästä olisit kirjoittanut. Minä vaan olen päässyt jo yli siitä. Voimia sinulle.