mies käyttäytyy uhkaavasti ja väkivaltaisesti

mitä teen kirjoitti:

Lueskelin näitä aikaisempia keskusteluja ja en nyt oo varma oisko tän jutun pitäny mennä johonkin toiseen osastoon, mutta kirjotan sen nyt tänne.

Olen 27-vuotias nainen ja avoliitossa mieheni kanssa, meillä on kohta vuoden täyttävä poika. Tapasimme keväällä 2007, jonka jälkeen asiat tapahtuivat aika nopeasti. Jo muutaman kuukauden yhdessäolon jälkeen menimme kihloihin, tosin ehkä enemmän omasta aloitteestani, niin hullaantunut olin mieheeni. Tiesin kyllä mieheni historian (tai ainakin luulin tietäväni hänen kertomansa perusteella), ja minun olisi ehkä pitänyt olla vähän varovaisempi käänteissäni, olenhan aina ollut kuitenkin järkevä ihminen ja yleensä tiennyt mitä teen. Mieheni ei siis varsinaisesti ollut unelmavävy-ainesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Tavatessamme hänellä oli velkoja, ei kunnollista työtä, biletys maistui ja kaikenlaisia suhteitakin oli ehtinyt kertyä, kun taas "vakavempia" seurustelusuhteita ei ollut aikaisemmin kuin pari...Asuin kaksiossa, johon mies muutti luokseni asumaan. Parin kuukauden päästä tulin raskaaksi, joka ei varsinaisesti kuitenkaan ollut vahinko koska jätin ehkäisyn pois tietäen seuraukset...Ajattelin, että tämä mies on se elämäni mies, onhan hän komea, määrätietoinen ja huumorintajuinen, juuri niitä ominaisuuksia, mitä miehestä hain. Olin rakastunut. Mies oli innokkaampi lasten suhteen jo heti alussa, itselläni ei vielä niin kiire ollut. Raskaus oli kuitenkin mullistava juttu elämässäni (niin varmaan monella muullakin) ja meni aikaa ennen kuin todella tajusin asian. Mietin monta kertaa, olenko todella tähän valmis. Kaipasin henkistä tukea todella paljon mieheltäni, mutta välillä oloni oli hieman pettynyt, koska halusin enemmän huomiota ja tunteenosoituksia, enkä niitä niin paljoa saanut, tuki oli ehkä enemmän semmoista auttamista normaaleissa arkiasioissa. Vanhempani eivät ole kauhean suopeasti mieheeni suhtautuneet, he olivat todella varuillaan alussa, mutta viimeaikoina ovat kuitenkin yrittäneet ymmärtää. Tiedän sen että he yrittävät olla ystävällisiä vain välttääkseen riidat. Itse asiassa raskaana ollessani mieheni ja vanhempieni välille tuli kitkaa joka sitten johti riitaan. Riita liittyi erääseen perheasiaamme. Mieheni on aika äkkipikaista sorttia ja sanoo suoraan asiat, eikä ole oikeasti vieläkään pyytänyt vanhemmiltani anteeksi tökeröä käytöstään. Päinvastoin, hän oli sitä mieltä että vanhempieni olisi pitänyt pyytää anteeksi häneltä, asiasta, joka alun perin syntyi riidaksi vain hänen käytöksestään! Se on mielestäni todella loukkaavaa, koska silloin huomasin että mieheni ei oikeasti kunnioita muita ihmisiä, vaan muiden on kunnioitettava häntä.

Sinä syksynä, kun raskauteni eteni jo kovaa vauhtia, huomasin miehessä ensimmäisiä uhkaavia piirteitä. Hän saattoi suuttua todella pienestä ja sanoi minullekkin todella loukkaavia asioita, sekä uhkasi erolla tms. suuttuessaan. Kihlasormus lensi todella monta kertaa hänen sormestaan, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Olen itsekin kyllä välillä aika jääräpäinen, myönnän sen. Mutta koskaan en ollut hänelle mitään pahaa sanonut ja se sattui. Mieheni heitteli tavaroita, pyykinkuivaustelineitä ja joskus jopa astioita. Taisi joskus joku kasvikin saada kyytiä. En tajua miten olen kestänyt näin pitkään. Joskus hän jopa kävi minuun käsiksi ja mitä minä olisin osannut siinä vaiheessa tehdä, voimat ovat kuin koiranpennulla...Hän saattoi potkia ja lyödä, mutta kasvoihin ei koskaan "tähdännyt". Eikä mahaani. Pahin vamma minkä sain, oli nyrkin kokoinen mustelma alaselässä. Kerran naapurit olivat kutsuneet jopa poliisit. Tämä tapahtui n. kuukausi lapsemme syntymän jälkeen. Sen yön jälkeen riitamme eivät enää olleet näin pahoja, mutta sanaharkkaa on ollut monta kertaa ja aina riidat ovat kuulemma minun syytäni. Että minun pitäisi ymmärtää miestä enemmän yms. Nyt mieheni ihmettele, miksei seksielämämme toimi...Vaikka hän on rauhoittunut vähän, on oloni silti epävarma tämän suhteen suhteen.

Mitä minun pitäisi tehdä? Olen miettinyt monta kertaa eroa ja siitä yrittänyt puhuakin miehen kanssa, mutta aina on tullut riitaa ja minua syytellään. Olen kertonut vanhemmillenikin että mieheni on aika äkkipikainen ja käyttäytyy välillä uhkaavasti (en ole kertonut väkivaltaisuuksista mitään), mutta he eivät halua sekaantua asiaan. Ymmärrän sen kyllä, kaiken tapahtuneen jälkeen. He ovat olleet naimisissa jo 40 vuotta ja ehkä siinä mielessä vanhanaikaisia, etteivät "ymmärrä" eroja, varsinkaan jos on yhteisiä lapsia. Heidän mielestään erimielisyydet pitäisi selvittää. Mutta mittani alkaa olla jo täysi. Mietin lähes jokapäivä millaista elämäni olisi jos eroaisimme mieheni kanssa. Onneksi emme ole sentään naimisissa. Enää ei kukaan kohtele minua noin, kuin minua on kohdeltu. Ja varsinkin raskaana ollessa. Lapsia en enempää halua, vaikka poikamme onkin ollut suht "helppo" ja ihana lapsi, ainoastaan yöheräilyt vielä vaivaavat. Pojastamme mieheni tykkää yli kaiken ja antaisi mitä vain että pojallamme olisi kaikki hyvin, joten varmaankin huoltajuus menisi puoliksi.Olen kuitenkin vahva ihminen ja uskon parempaan huomiseen. Mutta enää en ole mikään kynnysmatto ja teen sen erittäin selväksi miehelleni. Olen yrittänyt pyytää häntä ystävällisesti menemään juttelemaan jollekkin ammatti-ihmiselle raivonpurkauksistaan, mutta ei kuulemma tarvitse. Että se mitä meidän suhde tarvitsee, on parisuhdeterapia. Mitä semmoinen loppujen lopuksi tässä tilanteessa enää auttaa?

Kiitos niille jotka jaksoivat lukea tämän "tunnustuksen" loppuun asti ja jos löytyy kanssasisaria, niin toivoisin vinkkejä kiitos:) Ja voimia kaikille niillekin, jotka ehkä tunnistivat itsensä tuosta.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä