Tiedätte ehkä ihmistyypin joka kääntää häpeilemättä kaiken mahdollisen aina muiden syyksi? Ja täten yrittää vältellä kantamasta vastuuta omista teoistaan ja niistä seuranneista ongelmista..? Kun tällainen ihminen joutuu johonkin liemeen, on hänen omasta mielestään joku muu aina saattanut hänet siihen tilanteeseen, eikä sillä ole merkitystä olisiko hän mahdollisesti itse voinut asiaan jotenkin vaikuttaa. Jos ihmiset eivät toistuvasti saa selvää hänen puheestaan, on vika aina muiden kuulossa eikä hänen puhetavassaan. Ja sitä rataa. Samaa logiikkaa sovelletaan joka mahdolliseen asiaan.
Tyhmiähän nää tyypit ei todellakaan ole, päinvastoin, laskelmoivia selityksiä ja perusteluja ne suoltaa ihan loputtomiin ja saavat helposti sillä jankkaamisellaan älyttömätkin selitykset kuulostamaan jotenkin järkeviltä. Riitatilanteissa ovat arvatenkin mielestään aina oikeassa, eikä tule kysymykseenkään että joku voisi olla eri mieltä koska eihän se ole mikään mielipideasia kun siihen on (hänen päässään) olemassa se yksi oikea näkökanta/ratkaisu.
Tällaisen ihmisen kanssa olen sitten yrittänyt seurustella jo hyvän aikaa. Ja päähän siinä hajoaa. En oikeastaan edes kaipaa mitään kannanottoja siihen että olenko typerä masokisti vai en, tiedän kyllä olevani. Ennemminkin halusin pohdiskella mitä tuollaisen takana oikein on, mistä se johtuu?
Onko tuo sitä paljon puhuttua narsismia? Tai jokin muu "persoonallisuushäiriö"? Onko tuo käyttäytymismalli joillain ihan "vakiona" vai onko mennyt kasvatuksessa jotain pieleen? Entä mitä näille ihmisille oikein tapahtuu? Oppivatko ikinä ottamaan muita ja omaa vastuutaan huomioon? Kuka noita ihmisiä jaksaa pidemmän päälle katella..? Ilmeisesti ovat kuitenkin sen ehdottoman pintansa alla todellisuudessa erittäin epävarmoja persoonia ja yrittävät siitä selviytyä terrorisoimalla muita? Pystyykö tuollaiselle ihmiselle mitenkään takomaan järkeä päähän vai onko parempi vaan jättää uppoava laiva ja juosta lujaa?
Tyhmiähän nää tyypit ei todellakaan ole, päinvastoin, laskelmoivia selityksiä ja perusteluja ne suoltaa ihan loputtomiin ja saavat helposti sillä jankkaamisellaan älyttömätkin selitykset kuulostamaan jotenkin järkeviltä. Riitatilanteissa ovat arvatenkin mielestään aina oikeassa, eikä tule kysymykseenkään että joku voisi olla eri mieltä koska eihän se ole mikään mielipideasia kun siihen on (hänen päässään) olemassa se yksi oikea näkökanta/ratkaisu.
Tällaisen ihmisen kanssa olen sitten yrittänyt seurustella jo hyvän aikaa. Ja päähän siinä hajoaa. En oikeastaan edes kaipaa mitään kannanottoja siihen että olenko typerä masokisti vai en, tiedän kyllä olevani. Ennemminkin halusin pohdiskella mitä tuollaisen takana oikein on, mistä se johtuu?
Onko tuo sitä paljon puhuttua narsismia? Tai jokin muu "persoonallisuushäiriö"? Onko tuo käyttäytymismalli joillain ihan "vakiona" vai onko mennyt kasvatuksessa jotain pieleen? Entä mitä näille ihmisille oikein tapahtuu? Oppivatko ikinä ottamaan muita ja omaa vastuutaan huomioon? Kuka noita ihmisiä jaksaa pidemmän päälle katella..? Ilmeisesti ovat kuitenkin sen ehdottoman pintansa alla todellisuudessa erittäin epävarmoja persoonia ja yrittävät siitä selviytyä terrorisoimalla muita? Pystyykö tuollaiselle ihmiselle mitenkään takomaan järkeä päähän vai onko parempi vaan jättää uppoava laiva ja juosta lujaa?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sen takana on kyllä aika paljon narsisissmia.Tai joku muu persoonallisuushäiriö.
Olen itse ollut tuollaisen kanssa suhteessa ja päädyin itse sairaalaan.tämä äijä oli oikeassa omasta mielestään ja täysin syytön.
Eikä edellenkään ajattele muuta kuin itseään.
Onneksi olen päässyt tästä egoistisesta jätkästä eroon.
Jokin ainakin tuollaisilla tyypeillä on vinksallaan päässä.
kyseessa on narsisti (vaikea sanoa noin lyhyen kuvauksen perusteella), niin silloin on hyvin pieni toive siita etta han parantuu, koska omasta mielestahan narsistit ovat taydellisia, eivatka siis tarvitse apua mihinkaan, puhumattakaan siita etta he tajuaisivat tai myontaisivat heilla olevan jotain ongelmia. Narsisteja ei taida kukaan jaksaa katsella jollei ole psyykkisesti aivan nolla, joka vain sietaa kaikken. Jos sinusta tuntuu etta paasi rajahtaa tuon henkilon takia, niin tuskin kannattaa yrittaa sinnitella suhteessakaan? Jos han on narsisti, niin asiat tulevat vain huononemaan!
tyyppi tuo kuvailemasi. Olin hyvin samankaltaisen kanssa aikoinaan naimisissa muutaman vuoden, yhteensä suhteessa vierähti kuusi vuotta. Pakko oli vihdoin heittää pyyhe kehään: oli valittava joko hänet tai oma mielenterveys. Onneksi huomasin heivata ajoissa.
Jos hänen kanssaan uskalsi olla erimieltä, hän suuttui, ja jos oli huono päivä niin nyrkki heilui. Äitini jaksoi noin 20 vuotta. Isä oli kuulemma alkuun ollut ihan siedettävä, mutta vuosien myötä muuttunut yhä pahemmaksi. Meidän kaikki perheenjäsenet ovat jossain elämänsä vaiheessa käyneet ammattiauttajan luona. Itselleni ainoa ratkaisu oli katkaista kaikki suhteet isään, koska aikuisuuden kynnyksellä romahdin täysin.
Jos haluat sekoittaa oman pääsi niin pysy suhteessa, mutta älä missään tapauksessa tee lapsia tämän henkilön kanssa.
Tarkennettakoon, että kyseinen henkilö ei ole missään nimessä väkivaltainen tai vihamielinen ihminen, vaan enemmänkin sellainen (uus)avuton ja lapsenmielinen ressukka jolta tulee siinä määrin itsepintaista ja rasittavaa seliselilässynlässyn-juttua (käsittämätöntä vastuun kiertelyä jne.) että se saa lähinnä muut harkitsemaan sitä väkivallan käyttämistä häneen...
Toisaalta vähän säälittääkin kun tuntuu että ei se itse yhtään tajua miten törkeästi muita kohtelee, ihan ku se vaan näkis koko maailman jonkun kummallisen oman suodattimen läpi..
Myös hänen sisaruksensa ovat enemmän tai vähemmän sössineet elämänsä (ja vastuun pakoilun tuntuvat nekin osaavan), liekö siinä joku selkeä yhteys sitten... ei ole kyllä mennyt kaikki ihan putkeen..
Hyvä, jos tämä henkilö ei ole väkivaltainen.
Tunnen kyllä myös muutaman naispuolisen henkilön, jotka aina selittelevät tekemisiään niin etteivät muka ole itse ikinä mihinkään syyllisiä, asioita "vain tapahtuu" heille. Heillä tuntuu olevan jotenkin rajoittunut käsitys siitä miten tämä maailma toimii. Vaikuttavat yksinkertaisilta tai vain kieltäytyvät hyväksymästä joitakin asioita elämässään.
Isäni väkivaltaisuudesta minun on vielä pakko mainita, että se ei ollut heti mukana kuviossa vaan tuli kuvaan mukaan vasta lasten syntymän jälkeen. Ei äitini sentään niin masokisti ollut, että olisi ennen häitä turpiinsa ottanut.
lueskellessani näitä kirjoituksia toisen puolen näkökulmasta,tulee mieleeni ajatus että miksi kaikkia meitä narsismi ihmisiä mollataan ja painetaan alas?
"Onko tuo sitä paljon puhuttua narsismia? Tai jokin muu "persoonallisuushäiriö"? Onko tuo käyttäytymismalli joillain ihan "vakiona" vai onko mennyt kasvatuksessa jotain pieleen? Entä mitä näille ihmisille oikein tapahtuu? Oppivatko ikinä ottamaan muita ja omaa vastuutaan huomioon? Kuka noita ihmisiä jaksaa pidemmän päälle katella..? Ilmeisesti ovat kuitenkin sen ehdottoman pintansa alla todellisuudessa erittäin epävarmoja persoonia ja yrittävät siitä selviytyä terrorisoimalla muita? Pystyykö tuollaiselle ihmiselle mitenkään takomaan järkeä päähän vai onko parempi vaan jättää uppoava laiva ja juosta lujaa?"
Mitä asiaa sinä takoisit päähän? Kuka jaksaa noita ihmisiä jaksaa pidemmän päälle katella...?"
Kuvottavaa tekstiä ihmiseltä joka ei todellisuudessa tiedä asiasta mitään!!
Tämä on itselleni sairaus. Tiedostan sen ja haluan päästä siitä eroon. Haluan olla ns. "normaali" ihminen,normaaleineen ongelmineen.
En nauti tästä ja jälkikäteen itken ja mietin että miksi,miksi teen tälläistä. Miksi en pysty lopettamaan ja olemaan niin kuin muut?
Sitä ei voi lopettaa sormen napsautuksella. Itse harjoittelen joka päivä että pääsisin tästä eroon.Se on suuri kirous joka seuraa koko ajan.
Luojan kiitos,olen tavannut ihmisen joka tietää tästä,harjoittelee ja on tukena kanssani tässä. Helppoa se ei ole,mutta olen monta asiaa jo oppinut: en ole aina oikeassa ja osana jo pyytää anteeksi. En joka kerta,mutta joskus.Yritän nähdä asioita muiden kannalta. Oma kantani ei aina olisikaan oikeassa. Helvetin vaikeaa se on,mutta olen pystynyt sanomaan:anteeksi,olin väärässä!
Olet oikeassa,osaan laskelmoivia selityksiä ja perusteluja. Ja todella hyvin. Riitatilanteissa olin aina oikeassa. Tiedätkö yhtään kuinka vaikeaa on alkaa myöntämään virheensä? Kaikkien vuosien jälkeen?
Et.
Me olemme myös ihmisiä. Joilla on tunteet ja ajatukset. Emme ole mitään idiootteja (joskus kyllä),emme muita ihmisiä huonompia.
Kukaan ihminen ei tiedä kuinka tästä kärsin ja haluan olla normaali ihminen. En halua 3 h kestävää puheluriitaa koska haluan vaan olla oikeassa enkä kestä myöntää häviötä.
En jaksa sitä kun minua arvostellaan niin silmissäni näen punaista ja vosin hyökätä ihmisen kimppuun.
Pointti tässä kirjoituksellani oli se,että vaikka olemme vaikeita ihmisiä. Meilläkin on tunteet.
Minä kärsin omasta narsismistani.
Tähän kohtaan painottaisin että en usko tässä tapauksessa edes olevan kyse mistään "puhtaasta" narsismista, seassa on paljon myös mm. Aspergerin syndroomaan viittaavia piirteitä. Ja sitten ihan vaan se epävarmuus, keskenkasvuisuus, vastuuntunnottomuus jne. Kunhan nyt heitin vaan ilmoille senkin termin, ei ollut tarkoitus sitä erityisesti painottaa.
En siis halua mitenkään mollata narsismia "sairastavia" ja ymmärrän että ei ole helppoa siinäkään asemassa. Hienoa kuitenkin että on niitäkin jotka asian tiedostavat ja pyrkivät siihen itse vaikuttamaan.
Näähän on tietysti vähän hankalia asioita.. kumpaa pitäisi ajatella, itseään vai sitä toista ihmistä jonka seurassa meinaa seota? Vaikka haluaisikin auttaa (ja sitä itsekin olen tässä jo pidempään yrittänyt, melko tuloksetta) niin jossain vaiheessa on vaan pakko ajatella myös sitä omaa mielenterveyttään. Yksi ihminen sanoi aika hyvin tähän asiaan; "Kyllä tollaset ihmiset voi iän myötä kehittyä.. mut se on sit ihan oma asiasi jäätkö sitä prosessia seuraamaan".
Läpeensä persoonallisuushäiriöinen narsisti ei koskaan myönnä olevansa väärässä, koska hänellä on ns oma todellisuutensa. Eikä sellainen ihminen välitä toisten ihmisten tunteista, koska niitä "ei ole olemassa". Omat tunteet hänellä toki on ja niitä ei saa loukata.
Minua ei kuule vois vähempää kiinnostaa miksi olet kusipää, sellainen olet ja sellaisena pysyt.
Pysy vain kaukana meistä normaaleista ja hoida päänuppisi kuntoon.
Mä otan tuolla muualla kantaa ap:n tekstiin, mutta suhun nyt tässä.
Narsismi todella on sairaus ja sulla sitä joko ei ole, vaan jollainlailla haluat syystä tai toisesta olla sellainen, tai sitten sulla on se todella kieroutuneesti (olet jo oppinut esittämään katuvaa?).
Narsisti, sairautena, ei koe katumusta juurikaan, eikä etenkään siitä, että tuottaa muille mielipahaa. Narsisti ajattelee itseään, ja jos itkee, hän itkee itsesäälistä. Ei siksi, että tuntisi empatiaa.
Jos hän katuu, hän katuu kiinnijäämistä, ei itse rikosta.
Narsismi ei myöskään ole syntymäsairaus, vaan kehittyvä, progressiivinen ja sillä on yksi suunta. Eteenpäin. Parantumisaste on erittäin huono. Narsismia sairautena kun leimaa se, että todella: vikaa ei ole koskaan itsessä. Narsismia hallitsee toisten syyttäminen jne. Viimeiseen saakka, joten epäilenpä, että sinulla ei narsismia ole sairautena. Sen sijaan...
Narsistisia piirteitä ihmisellä saattaa olla kyllä. Ilman että hän on narsisti. Ja tähän mä nyt kyllä kallistuisin, nimittäin narsisti-ihmiset, jos tarkoitat sillä sairaita etkä piirteitä omaavia, eivät todellakaan ole mitään mukavia ihmisiä, eivät katuvia ainakaan toisten kannalta, eivätkä ajattele että heillä on tarvetta parantua. Eivätkä he todellakaan ole mitään "ihmisiä millä on tunteet" siinä mielessä kun sinä tarkoitat ilmeisesti: heillä on tunteet kyllä, mutta vain itseään kohtaan. Kaikilla (pahimmilla), eli psykopatiaan sairastuneilla ei ole edes tunteita: tunnerekisteri puuttuu.
Sinulla on varmasti ongelmia tempperamenttisi, ja itsetuntosi kanssa, vaikeaa hallita ja käsitellä tunteita ja olet varmasti itsekäs, sekä seurauksia ajattelematon: mutta se ei tee sinusta vielä narsistia! Kuulostat tyypilliseltä kriminaalilta, tai alkoholistilta. Huono itsetunto yhdistettynä suureen egoon ja huonoon itsehillintään.
Niin, ja kyllä, itselläni lähipiirissä on siis näitä kyseisiä sairauksia. Niitä on vaikea erottaa toisistaan, mutta narsismin leimaavin piirre on ehkä katumattomuus ja sen kehitys. Narsisteilla myös on olemattomat mahdollisuudet parantua.
Olen sitä mieltä, että tähän päivään mennessä on keksitty liikaa termejä ja liikaa psykologisia sairauksia, joiden taakse ihmiset voivat piiloutua. Nyt viimeisen vuoden tai parin aikana ei ole juurikaan muusta kuullut puhuttavan kuin narsisteista. Jokaisella meistä on narsistisia piirteitä ja jokainen ihminen voi vaikuttaa siihen, haluaako käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan törkeästi vaiko ei.
Omat käyttäytymismallimme ovat suurin osa kasvuympäristömme tuotosta, mutta meistä jokainen pystyy silti joka päivä päättämään mitä tekee.
Minun puolisoni yritti suhteemme alussa vedota siihen, että hänen käytöksensä johtuu hänen kasvuoloistaan. Hän ei tuntenut empatiaa muita kohtaan, hän käytti toisia ihmisiä hyväkseen häikäilemättömästi, ei ollut koskaan väärässä, saattoi kuukausia piikitellä asioista, jotka minä olin tehnyt väärin (mutta ei kuitenkaan kertonut suoraan, miksi piikitteli), esitti vaikeasti tavoiteltavaa sekä sellaista, ettei olisi oikeasti halunnut olla minun seurassani. Minä sanoin hänelle suorat sanat, ettei hän voi mennä piiloon sen asian taakse, että hänellä olivat huonot oltavat kotona; tunnekylmä, manipuloiva äiti sekä väkivaltainen isä. Minä pyysin häntä lukemaan kaikessa rauhassa psykologian kirjoja ja miettimään itsenäisesti, millaisen elämän hän haluaa ja miten hän sen haluaa viettää. Jos olisin alkanut häntä paapomaan ja sanomaan, että voi kun sinulla on narsistinen luonnehäiriö, hän ei olisi koskaan muuttunut ja ottanut vastuuta käytöksestään.
Ymmärrän, että sinun on omasta mielestäsi hankalaa muuttaa käytöstäsi, mutta piiloutuminen jonkin termin taakse ja syyn laittaminen "sairauden" piikkiin saa sinut vain kuvittelemaan, että sinulla on oikeus tehdä tuollaista.
Olen toki sitä mieltä, että ihmsellä voi olla fyysisistä syistä (tai geneettiset tekijät) jokin luonnehäiriö tai sairaus, mutta kotikonstein todettu tai arvailujen varaan "rakenneltu" luonnehäiriö on mielestäni vain turhaa vastuun pakoilua. Sellainen ihminen joka tiedostaa tehneensä väärin, kuten sinä, ei takuulla ole oikeasti psyykkisesti sairas. Minun puolisoni kertoi, että selvitäkseen kotona, hänen oli täytynyt opetella laittamaan syyn jonkun toisen niskoille, jottei olisi saanut selkään. Hänen oli pitänyt myös kestää äitinsä manipulointia, joka oli johtanut hänen mielestään siihen, ettei hän enää uskonut kenenkään sanoja todeksi ja luuli aina kaikessa olevan kyse jonkinlaisesta pelistä. Kun hän tiedosti, että oli käyttänyt esim. edellisessä suhteessaan niitä "selviytymiskeinoja", jotka olivat olleet lapsuuden perheessä niitä, joiden avulla selvisi kidutukselta ja vääryksiltä (manipulointi ja vastuun pakoilu sekä läheisyyden välttäminen ja pelien pelaaminen), hän ymmärsi syyn, miksi oli näin toiminut. Meidän tulisi aina kysyä itseltämme, miksi toimimme näin, eikä vain todeta, että minulla on sellainen ja tuollainen sairaus ja kaikkien on vain ymmärrettävä minua, sillä kärsin siitä itse. Puolisoni koki lopulta vanhat selviytymiskeinot turhiksi nykyisessä ympäristössään ja lopetti niiden käyttämisen.
Oletko miettinyt, että vaikka sinä kuinka paljon tahansa kärsit omasta ongelmastasi, ei se oikeuta sinua tekemään muille pahaa. Ja minä todellakin ymmärrän miksi muut "mollaavat" narsisteja. Monethan ovat täällä kertoneet vain oman tarinansa siitä, mitä narsistit ovat tehneet ja miten se on heihin vaikuttanut. Jos et sinä kestä kuulla mitä vaikutuksia sinun teoillasi on, niin mene vain toki piiloon termiesi taa jälleen. Minä tiedän ihmisen joka oli narsistin kanssa 1 vuoden ja yritti sen jälkeen itsemurhaa. Hän sanoi, että narsisti sai tuhottua hetkeksi koko hänen mielenterveytensä. Monet narsistien uhrit romahtavat täysin suhteen aikana ja luulevat lopulta tulevansa hulluiksi. Tämä on fakta ja valitettavasti totuuden, vaikka se olisi kuinka karu tahansa, on paljon parempi elää kuin valheiden. Minä toivotan sinulle oikein paljon onnea itsesi ja käyttäytymisen syidesi etsimisen kanssa. Toivon todella, että pystyisit kehittymään ja muuttamaan täysin ajatteluasi oman oireilusi suhteen. Ei mikään tässä maailmassa ole niin vakavaa, etteikö sille voisi nauraa. Ja omille virheilleenkin nauraminen voi olla jopa huojentavaa. Ihminen joka nauraa virheilleen, ei toista niitä yhtään niin usein, kuin ihminen, joka ne kieltää. Se on sitä kehitystä. Tsemppiä =)
Oli pakko kertoa tähän hieman omaa kokemusta vastaavasta suhteesta. Kun luin tuota viestiäsi, niin kuvaus kumppanistasi oli kuin olisin itse kuvaillut exäni käytöstä viime syksynä päättyneessä suhteessamme. Seurustelimme 3 vuotta ja jo suhteen alussa huomasin hänessä narsismiin viittaavia piirteitä. Hänen oli jo alkuun todella vaikea myöntää olevansa väärässä jopa silloinkin, kun minä ja 3 muuta kerroimme olevamme 100% varmoja, että hän on väärässä. Vaikka siis kyse olisi ollut ihan vedenpitävästä faktasta eikä mistään mielipideasiasta. No, jokainen varmasti tietää, että suhteen alkuvaiheessa sitä on aika sinisilmäinen näille asioille ja helposti ajattelee, että se on vain yksi pieni vika muuten niin ihanassa henkilössä... Eihän ketään ole täydellinen.
Jossain vaiheessa kuitenkin terve ihminen kyllästyy olemaan tilanteessa, jossa joutuu aina itse myöntämään olevansa väärässä, vaikka tietää että asia ei niin ole. Itse sorruin pitkään siihen, että vältelläkseni isoja riitoja myönsin vaan lopulta olevani väärässä, jotta tilanne rauhoittuisi. Jälkikäteen olen kuitenkin tajunnut, että se oli suuri virhe ja siitä kertyi sisälleni paljon katkeruutta ja turhautumista, jota sitten saatoin purkaa muihin ihmisiin, kuten ystäviini. Pikkuhiljaa aloin suhteen edetessä ja tilanteen pahetessa huomaamaan, että hänen periksiantamattomuutensa alkoi tarttua minuunkin, kun olin niin kyllästynyt myötäilemään ja nöyrtymään kaikessa. Kärjistetysti minulle alkoi tulla sellainen olo, että hänen narsisminsa oli tarttumassa minuunkin. Elin kuitenkin tuossa suhteessa vielä tarpeettoman pitkään, vaikka tiesin jo kauan ennen lopullista eropäätöstä, että suhteella ei ole tulevaisuutta ja loppuvaiheessa suhde otti paljon enemmän kuin antoi.
Kannattaa muistaa, että narsismi todellakin on sairaus ja siitä parantuminen on todella epätodennäköistä. Narsistin kanssa pystyy kyllä elämään jos oikein haluaa/yrittää, mutta sinun pitää huomioida millaisia uhrauksia se vaatii sinulta. Itse koitin aluksi kaikin keinoin, mutta narsistin kanssa eläminen on vain liian raskasta ja kuluttavaa. Minun oli ainakin pakko myöntää itselleni, etten pysty siihen.
Joka tapauksessa voimia ja jaksamisia sinulle jatkoon, päädyit sitten mihin ratkaisuun tahansa suhteessasi!
noin käyttäytyvän tyypin. Hän oli myös patologinen valehtelija, käytti ihmisiä taloudellisesti hyväkseen ja oli joskus väkivaltainen. Sosiopaatti voisi olla oikea diagnoosi.
Jos mainitsemasi käytöksen lisäksi on jotain muuta epäilyttävää, juokse karkuun. Muuten joudut kasailemaan itseäsi terapiassa.
Minullakin on vahan samanlaisia kokemuksia mieheni kanssa, joskaan ei yhta vakavaa hanen kohdallaan. Mielestani tarkeinta on, etta puoliso on valmis katsomaan vaikeuksissa myos peiliin. Jos on valmius kehittaa itseaan, on mahdollisuus muuttua ja toivoa jaljella. Olen miettinyt, etta hanella ei ole niin hyvaa kosketusta tunteisiinsa. Niinpa kehottaisin sinua ottamaan tama tunnepuoli ja empatia esille miehesi kanssa. Haluaisko han esim. lukea aihetta koskevaa kirjaa? Mielestani ainut valo tallaisissa tilanteissa tosiaan on, etta han (ja ehdottomasti molemmat!) ovat valmiita katsomaan tassa asiassa omaa osuuttaan vaikeuksiin.
Tuolla kun olet tarkentanut tuota kannanottoa kaveriin, niin eipä hän ihan ehkä narsistilta vaikuta, vaan itsekeskeiseltä, epävarmalta ja on keksinyt erilaisia peitteitä alemmuuden tunteittensa päälle. Siihen viitaisi myös hänen lähiperheensä, ehkäpä se selitys löytyykin sieltä. Että hänellä olisi narsistisia piirteitä kyllä, mutta en ihan ois varma, että hän ois varsinaisesti narsisti. Koska narsismi on sairaus ja parantumatonkin yleensä, ei mikään itsekkyys ja valehtelu vaan pahempaa. Eikä siihen aina liity fyysistä väkivaltaakaan, mutta se henkinen manipulointi on kyllä niin rankkaa, että jossain vaiheessa sitä ei voi olla huomaamatta...
On muitakin itsekeskeisiä valehtelijoita, kun narsistit, narsistisia piirteitä saattaa esiintyä ihmisessä ilman sairauttakin. Tosin narsismi ei ole syntymäsairaus, vaan kehittyvä sairaus, joten riittävän kauan, kun sitä kehittää, niin voi se varmasti aikuisellakin kehittyä ja paheta. Tai ns. päästä valloilleen. En ole ihan varma millainen sen kehityskaari on, mutta yleensä se kyllä saa vähintäänkin hyvät ja vahvat juuret lapsuudesta.
Mutta voi olla vaikeaa päästä myöskään puheväleihin ihmisen kanssa, joka on niin heikkoitsetuntoinen, ettei voi myöntää olevansa väärässä, ilman "maailman tuhoutumista" ja joka kokee olevansa noin heikoilla, että täytyy puolustautua koko ajan. Mutta! Jos hän ei ole totaalinen sairastunut narsisti, hänellä on toivoa, narsistilla sitä harvoin enää on. Jos koskaan. Ja toisen on vaikeaa suojella itseään kummaltakaan, se terveempi versio paranee yleensä vain ja ainoastaan riittävän kovan kolauksen seurauksena, joka jollainlailla pakottaa hänet muuttamaan koko ajatusmaailmansa, narsisti ei silloinkaan. Mutta et sä voi autolla sen tyypin yli ajaa, joten taitaa olla kohtalon kourassa muuttuuko se vai ei.
Jos sä todella pystyt suojelemaan itteäs ja haluat siinä olla, niin mikä estää yrittämästä, vaikka ennuste ois kuinka surkee. Mutta emmä sitä suosittele. Ja miksi? No...
Mun oma äiti on hyvin narsistinen ja monella tapaa ja mä olen yrittänyt tulla toimeen sen kanssa, olla rehellinen, kannustava, itte avoimempi, keskustella järkevästi, diplomaattisesti, nostaa sen itsetuntoa ja siis vaikka mitä niin helvetin monen vuoden ajan. Ja turhaan. Kun multa meni tilanteen tajuamiseen koko nuoruus ja itteni parantamista on tässä samalla joutunu tekee, enkä oo silti varma, oonko saanu karsittua ittestäni niitä piirteitä, niin voin kokemuksella sanoa, että ennuste on kyllä synkkä. Mä oon kantanu yli 30 vuotta syyllisyyttä joka asiasta, setviny asioita yksinäni, lohduttanu tulematta lohdutetuksi juuri koskaan, jne. Ja kannattaa jättää se tie vaan koluamatta, jos siihen on mahdollisuus. Koska se vaan vanhemmiten pahenee ja pahenee ja suru kasvaa ja kasvaa. Ja siis mikään järkisyy ei riitä mihinkään, sinä olet ainoa, joka aina pyytelee lopulta anteeksi, tekee ratkaisuja asioitten setvimiseen, ja siis mikään riitelyhän ei kannata, senhän sä jo tiedätkin. Nimittäin maa vaikka käännetään ympäri, mutta se on sun vika ja sinusta lähtösin. No, sitten sä voit yrittää selittää järjellä ja vaikka perustella tieteellisin faktoin asioita, mutta nekin on kumottavissa...
Loppujen lopuksi sulle ei jää kun syyllisyys, säälin tunne sitä toista kohtaan ja turhautunut tunne, koska sä rakastat sitä kuitenkin, sekä tyhjyys. Ja kaiken sen yrittämisen jälkeen se on varsinaisesti: ei mitään. Se on vaan vieny kaikki sun voimat, sä et enää tiedä, kehen luottaa ja mikä mistäkin on edes ollut totta.
Joten sä pääset ikiomaan helvettiin, jos et ole joku supervahva ihminen, joka osaa jotenkin suojella itteään ihmeellisellä tavalla.
Joten tältä pohjalta, mä kyllä suosittelisin että koska se tässä tapauksessa on valinnaista, niin kannattaa jättää vaan se hukkuva laiva.