miksi naiset ei puhu

ne on.Tuore tapaus itselläkin kun suhde kaatui siihen että nainen ei pystynyt mihinkään keskusteluihin.Jos minä kysyin jotain niin hän vastasi ja jos se ei mua miellyttänyt niin sitten sai itkupotkuraivarin tai sulkeutui täysin.Näitä persoonallisuushäiriöisiä nykyään tuntuu riittävän.

puhuu, jos he luottavat mieheensä ja uskovat että mies ymmärtää mitä he kertovat.

Monesti tunteista puhumisen esteenä on se että pelätään kumppanin reaktiota ja sitä että mies ei ymmärrä mitä nainen tarkoittaa.

mä ainakin olen kokenut sen että mies haluaa et sille sanotaan asiat suoraan ja kiertelmättä, no naiset ei oikein osaa tätä ja siks ne alkaa tunteista puhumisen kiertäen ja kaartaen kuin kissa kuumaa puuroa, ja mies ehtii kyllästyä ennen kuin asiaan ees päästään. Tai mies ymmärtää kaiken ihan väärin

..että naiset ei puhu tunteistaan_miehille, mutta naisille kyllä sujuvasti? Mikäköhän ero siinä on? Oisko siinä vastaanottavassa päässä mitään? Miehille kun noi tunteet pakkaa olemaan vähän semmonen vieraampi alue, kun taas naiset oppii vatvomaan niitä jo pienestä pitäen. Siks samalle aaltopituudelle pääseminen ei oo välttämättä ihan mikään helppo juttu.

Naiset kokevat, että miehet eivät puhu.
Miehet kokevat, että naiset eivät puhu.

Puhuminen ei ole maailman helpoin asia. Puhumisesta ehkä moni vielä jotenkin selviää, mutta kun parisuhteessa pitää pystyä vuorovaikutteiseen keskusteluun, niin vaikeusaste nousee huimasti.
Puhumattomuuden takana on usein huonoja kokemuksia aikaisemmista yrityksistä, pelkoa puhumisen seurauksista. Mitä tapahtuu, kun kissa nostetaan pöydälle? Olisiko sittenkin parempi vaieta ja toivoa, että asiat ratkeaa itsestään? Usein on kysymys myös siitä, ettei tunnisteta omia tunteita tai myönnetä niitä edes itselle. Kuinka niistä voisi silloin toiselle puhua, kun on itsensä kanssa aivan sekaisin. Moni haluisi puhua ja keskustella, mutta ei osaa.

Minä elin 20 vuotta puhumattomassa suhteessa. Emme puhuneet kumpikaan, ei osattu, ei uskallettu. Eroa tehdessä keskusteltiinkin sitten koko 20 vuoden edestä. Eipä jäännyt mitään hampaan koloon kummallekaan ja suhde on jatkunut ystävyytenä.
Eron jälkeen tapasin miehen ja olin kuin puulla päähän lyöty. Heiii, minähän osaan ja uskallan puhua tunteistani, haaveistani, ajatuksistani, peloistani. Mikä parasta, tuo mies puhuu minulle aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia. Ajattelin, että WoW, ainakin hän on oppinut keskustelemaan edellisessä liitossaan, mutta ei, se oli ollut yhtä puhumaton suhde kuin omanikin.

Ei riitä, että minä osaan puhua ja sinä osaat puhua. Pitää osata puhua yhdessä. Pitää osata antaa toisen puhua ja ennen kaikkea pitää osata kuunnella mitä toinen oikeasti sanoo. Pitää osata kuunnella silloinkin, kun toisen sanat ei miellytä. Pitää osata antaa palautetta, ei vain toljottaa silmät pyöreinä ja todeta "aha". Keskusteleminen on parisuhteen parasta antia ja onneksi on mahdollista kehittää yhteistä keskustelutaitoa, jos molemmat sitä haluaa.
Minulle parasta oppia on ollut peiliin katsominen ja miettiminen, miksi minulle ei osata tai uskalleta puhua. Miten kuuntelen, annan palautetta, suhtaudun kuulemaani, jaan vastavuoroisesti omaa sisntäni...

Elämä opettanut varovaiseksi pettymysten kautta, ja täytyy tuntea toista jo paremmin, että voi sisimpänsä täysin avata. Yli 4 vuotta ensi tapaamisesta menikin, ja 3 vuotta oli jo yhteiseloa takana, aiemmat kokemukset suhteissa se pahin, mutta sen verran tuntemaan toista oppinut oli jo, että uskalti täysin avata avovaimolle sisimpänsä, kun tiedän ettei käytä aseena vastaan edes riidan sattuessa, eikä muutenkaan valtapelejä pelaa, tai vaikka mitä sattuisi. Voi kun vielä toinen uskaltaisi myös, koska samat entiset huonot kokemukset estävät, ja ymmärrän varsin hyvin, olen vaan sanonut, et toivoisin sinunkin pystyvän/uskaltavan täysin avata sisimpänsä, vaikka se pelottaa helvetisti, mutta voi luottaa etten ole rikkomassa tai muutenkaan satuttamassa/leikkimässä mitään leikkejä hänen kanssaan, vaan aivan tosissani ja pysyvästi. Rakastan kumppaniani yli kaiken, ja tiedän hänenkin rakastavan, mutta toivoisin että joskus pystyy hänkin täysin avautumaan/heittäytymään ja luottamaan, että elämä ja rakkaus kantaa, ja kun ei voi itsekään tuntea täysin sitä et mitä pystyn itse hälle silloin antamaan, ja vasta silloin hän voi itsekin saada sen vastaan ja tuntea, mitä se aito ja oikea rakkaus on parhaimmillaan, kun hänessä on sekin puoli tosi vahva, ja näkee silmistä ja kaikesta että tulee suoraan sisältä, ja kyllä tuntu muuallakin molemmilla....