Yöhön pimeään

suljen silmät taas kerran. Yksin.
Mietin elämää ja sitä miten se kulkee eteenpäin. Rakastutaan, harrastetaan yhdessä, rakastellaan, perustetaan koti, mennään naimisiin, tehdään lapsia… Vuodet kuluu, elämä kulkee omaa kulkuaan. Kaikki näyttää hyvältä. Rakastan puolisoani, hemmottelen, kannustan tekemään kaikkea, autan kodissa, harrastetaan yhdessä yms. Olemme onnellisesti yhdessä olleet jo toistakymmentä vuotta. Mutta jokin on jäänyt pois matkan varrella. Miehen ja naisen välinen ihanin asia mitä voi tehdä, nimittäin rakastelu. Sitä ei juuri ollenkaan ole. Silloin harvoin kun rakastelemme se päätyy molemman puoleiseen tyydytykseen (muutaman kerran vuodessa). Mihin on hävinnyt se nainen joka oli rinnallani halukas vielä kahden lapsemme ollessa pieniä.
   Itseäni asia vaivaa (vaimoa ei) ja olenkin alkanut miettimään olisiko ruohovihreämpää aidan toisella puolen. Tiedän mitä se merkitsee, luopumista kaikesta tärkeästä mitä minulla on. Yhteiset harrastukset loppuisi. Lapset muuttaisi varmasti pois kodista vaimon mukana. Ei enää pitkiä suudelmia, hellyyttä. Olisinko onnellinen muiden kanssa? Puntaroin asioita omassa mielessäni. Vastaus vaihtelee päivittäin, tunneittain Lapset ja vaimo varmasti järkyttyisi. Mutta olenko välittämättä muista, että saisin seksiä. Pelkään vain elämäni valuvan ohitseni ilman että olisin myös itse täydellisen tyytyväinen.