Suhteessa 2v., koskaan en ole rakastanut

Hei,

kiva kuulla että on kohtalontovereita :).

Me ollaan kyllä puhuttu mun ahdistuksen ja pelon tunteista, oon ollut myös hyvin lähellä jättämistä pari kertaa. Siitä puhuminen vaan ei tunnu auttavan, varsinkaan kun joudun hänelle sanomaan päin naamaa etten rakasta häntä...se ei varmaan tunnu kovin kivalta. En tajua miksi hän vielä haluaa jatkaa kanssani! Hän voisi saada niin paljon parempaa, jonkun joka voisi häntä rakastaa.

Minusta on myös tullut hyvin mustasukkainen, niin mustasukkainen että vähän jo huolestuttaa :/. Ehkä tää on jonkunlaista kontrollintarvetta, kun en ole varma tunteistani, niin en usko että hänkään on ihan täysillä mukana.

Kyllä mä tunnen sellaista syvää kiintymystä mun poikaystävää kohtaan ja sen kanssa on tosi kiva olla. Mutta ei se riitä...välillä tuntuu kuin oltais vaan ystäviä. Minulla ei koskaan ole ollut rakkaustunnetta ketään kohtaan, poikaystäväni on ensimmäinen "kunnollinen" seurustelukumppani. Aivan kuten sanoit: "En vain oikein usko, että se (rakastumistunne) enää tulee, kun aloittaahan voi vain kerran.", en minäkään usko että se voisi enää tulla. Vai olisiko mahdollista, että suhde voisi kasvaa niin nurinkurisesti, että se kääntäisi parisuhdekaavan toisin päin; se alkaisi kiintymyksellisenä suhteena ja loppuisi räiskyvään ensirakkauden tunteeseen? :D

Ootko itse koskaan miettinyt eroamista tai pientä jäähyä? Joskus musta tuntuu, et meidän pitäis erota, ja että koko tää ahdistus johtuu vaan siitä, että mä olen liian epävarma ja pelokas eroamaan, vaikka se varmaan olisi järkevin ratkaisu ("En varmasti löytäisi koskaan ketään yhtä hyvää mulle"). Mutta en halua vielä luovuttaa!!

Ehkä meillä kummallakin on se ongelma, et me lähdettiin mukaan seurusteluun alusta alkaen liian suurin odotuksin, että tän miehen on "pitänyt" olla se yksi ja oikea. Ehkä se tukahdutti rakkauden liekin?

nita321 kirjoitti:

Hei,

kiva kuulla että on kohtalontovereita :).

Me ollaan kyllä puhuttu mun ahdistuksen ja pelon tunteista, oon ollut myös hyvin lähellä jättämistä pari kertaa. Siitä puhuminen vaan ei tunnu auttavan, varsinkaan kun joudun hänelle sanomaan päin naamaa etten rakasta häntä...se ei varmaan tunnu kovin kivalta. En tajua miksi hän vielä haluaa jatkaa kanssani! Hän voisi saada niin paljon parempaa, jonkun joka voisi häntä rakastaa.

Minusta on myös tullut hyvin mustasukkainen, niin mustasukkainen että vähän jo huolestuttaa :/. Ehkä tää on jonkunlaista kontrollintarvetta, kun en ole varma tunteistani, niin en usko että hänkään on ihan täysillä mukana.

Kyllä mä tunnen sellaista syvää kiintymystä mun poikaystävää kohtaan ja sen kanssa on tosi kiva olla. Mutta ei se riitä...välillä tuntuu kuin oltais vaan ystäviä. Minulla ei koskaan ole ollut rakkaustunnetta ketään kohtaan, poikaystäväni on ensimmäinen "kunnollinen" seurustelukumppani. Aivan kuten sanoit: "En vain oikein usko, että se (rakastumistunne) enää tulee, kun aloittaahan voi vain kerran.", en minäkään usko että se voisi enää tulla. Vai olisiko mahdollista, että suhde voisi kasvaa niin nurinkurisesti, että se kääntäisi parisuhdekaavan toisin päin; se alkaisi kiintymyksellisenä suhteena ja loppuisi räiskyvään ensirakkauden tunteeseen? :D

Ootko itse koskaan miettinyt eroamista tai pientä jäähyä? Joskus musta tuntuu, et meidän pitäis erota, ja että koko tää ahdistus johtuu vaan siitä, että mä olen liian epävarma ja pelokas eroamaan, vaikka se varmaan olisi järkevin ratkaisu ("En varmasti löytäisi koskaan ketään yhtä hyvää mulle"). Mutta en halua vielä luovuttaa!!

Ehkä meillä kummallakin on se ongelma, et me lähdettiin mukaan seurusteluun alusta alkaen liian suurin odotuksin, että tän miehen on "pitänyt" olla se yksi ja oikea. Ehkä se tukahdutti rakkauden liekin?

Lue lisää

Heipähei Nita!

Hauska näin jutustaa, vaikken sua tunnekaan. Mut niinhän se täällä netissä monesti menee.:)

Eroa mietin itsekin vähän väliä; kävelen kädet taskuissa kaupungin halki ja pohdiskelen kysymystä eri näkökulmista. Yleensä helpottaa, kun päädyn siihen, että yksin on parempi jatkaa. Sitten kuitenkin menen kotiin ja säikähdän sitä, miten iso juttu muutto, tavaroiden jakaminen ja toisen läheisyydestä irrottautuminen tulisi olemaan. Sen rinnalla yksinäisyys ei enää niin hohdokkaalle tunnukaan ja ajattelen, että katsotaan nyt. Puuhaan omiani ja koetan olla miettimättä suhdetta (mikä ei kyllä kovin hyvin onnistu). Enkä minäkään toisaalta haluaisi luovuttaa. Sitä kun sanotaan, että usein niitä samoja ongelmia kantaa uuteenkin suhteeseen, enkä kertausta kyllä kaipaa.

Siinä varmasti osut aika oikeaan, kun veikkaat, että ehkä suhteeseen lähdettiin turhan suurin odotuksin. Minä ainakin uskoin ihan täysillä, että tässä se nyt on, mutta ehkäpä uskoin enemmän mielikuvaani, kuin todelliseen toiseen, ja varsinkin itseäni taisin huiputtaa. Ajattelin, että nyt pääsen rakentamaan sitä pesää ja koti-idylliä, mutta eipä sitä noin vain toisen puolesta voi suunnitellakaan, ja nyt edessä häämöttää paremminkin vuosikausien epämääräinen yhdessäolo vailla suunnitelmia. Jos oltaisiin edetty hitaammin (yhteen muutettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen) ja todella tutustuttu toisiimme ja omiin tunteisiin, niin ehkäpä suhteesta olisi muodostunut vakaampi ja luottavaisempi. Ehkä rakkaus olisi silloin saanut todella paremmin ravintoa, eikä liekin olisi tarvinnut sihahtaa sammuksiin. Nytkin vähän uskon, että siellä se on, se rakkaus, kaikeen pohjalla, mutta aika alkumetreiltä saakka takkuinen yhdessäolo on paremminkin lietsonut pelkoja ja epävarmuutta, kuin sitä.

Sanot, että teillä puhutaan sun ahdistuksesta ja peloista. Miten poikaystäväsi ottaa sellaiset jutut vastaan? Puhutteko paljon? Meillä keskusteluista tulee yleensä riitoja. Enkä oikein keksi enää yhtään tapaa aloittaa ja yksin en oikeastaan jaksa huonoja tunteita raahata. Olen ynnäillyt, että jos kumppani jakaisi näitä aatoksia, niin sieltä se rakkauskin taas pilkistäisi ja läheisyys löytyisi, mutta eipä sitä voi toistakaan liikaa kuormittaa.:/

Niin, ja vielä tuli mieleen tämä. Kysyt, että olenko ajatellut jäähyä tai eroa. (Paljonkin!:D) Mut oletko sinä ajatellut ns. jäähyä sun suhdepohdinnoista ja itsetutkiskelusta? Voisivatko ne analyysit karkoittaa rakkauden samalla, kun estävät hetkessä elämisen? Nämä ovat neuvoja ja kysymyksiä, mitä mun kumppani usein tarjoaa. Yritän niitä ymmärtää, ja ehkäpä niitä kannattaisi yrittää myös elää todeksi. Ainakin kokeeksi. Onnistuisikohan se, jos vaikka uutta alkua ei voikaan saada..?

Kirjoittele vielä, jos jaksat, ja sylillinen voimia arkeen!

Kohtalotoveri kirjoitti:

Heipähei Nita!

Hauska näin jutustaa, vaikken sua tunnekaan. Mut niinhän se täällä netissä monesti menee.:)

Eroa mietin itsekin vähän väliä; kävelen kädet taskuissa kaupungin halki ja pohdiskelen kysymystä eri näkökulmista. Yleensä helpottaa, kun päädyn siihen, että yksin on parempi jatkaa. Sitten kuitenkin menen kotiin ja säikähdän sitä, miten iso juttu muutto, tavaroiden jakaminen ja toisen läheisyydestä irrottautuminen tulisi olemaan. Sen rinnalla yksinäisyys ei enää niin hohdokkaalle tunnukaan ja ajattelen, että katsotaan nyt. Puuhaan omiani ja koetan olla miettimättä suhdetta (mikä ei kyllä kovin hyvin onnistu). Enkä minäkään toisaalta haluaisi luovuttaa. Sitä kun sanotaan, että usein niitä samoja ongelmia kantaa uuteenkin suhteeseen, enkä kertausta kyllä kaipaa.

Siinä varmasti osut aika oikeaan, kun veikkaat, että ehkä suhteeseen lähdettiin turhan suurin odotuksin. Minä ainakin uskoin ihan täysillä, että tässä se nyt on, mutta ehkäpä uskoin enemmän mielikuvaani, kuin todelliseen toiseen, ja varsinkin itseäni taisin huiputtaa. Ajattelin, että nyt pääsen rakentamaan sitä pesää ja koti-idylliä, mutta eipä sitä noin vain toisen puolesta voi suunnitellakaan, ja nyt edessä häämöttää paremminkin vuosikausien epämääräinen yhdessäolo vailla suunnitelmia. Jos oltaisiin edetty hitaammin (yhteen muutettiin puolen vuoden seurustelun jälkeen) ja todella tutustuttu toisiimme ja omiin tunteisiin, niin ehkäpä suhteesta olisi muodostunut vakaampi ja luottavaisempi. Ehkä rakkaus olisi silloin saanut todella paremmin ravintoa, eikä liekin olisi tarvinnut sihahtaa sammuksiin. Nytkin vähän uskon, että siellä se on, se rakkaus, kaikeen pohjalla, mutta aika alkumetreiltä saakka takkuinen yhdessäolo on paremminkin lietsonut pelkoja ja epävarmuutta, kuin sitä.

Sanot, että teillä puhutaan sun ahdistuksesta ja peloista. Miten poikaystäväsi ottaa sellaiset jutut vastaan? Puhutteko paljon? Meillä keskusteluista tulee yleensä riitoja. Enkä oikein keksi enää yhtään tapaa aloittaa ja yksin en oikeastaan jaksa huonoja tunteita raahata. Olen ynnäillyt, että jos kumppani jakaisi näitä aatoksia, niin sieltä se rakkauskin taas pilkistäisi ja läheisyys löytyisi, mutta eipä sitä voi toistakaan liikaa kuormittaa.:/

Niin, ja vielä tuli mieleen tämä. Kysyt, että olenko ajatellut jäähyä tai eroa. (Paljonkin!:D) Mut oletko sinä ajatellut ns. jäähyä sun suhdepohdinnoista ja itsetutkiskelusta? Voisivatko ne analyysit karkoittaa rakkauden samalla, kun estävät hetkessä elämisen? Nämä ovat neuvoja ja kysymyksiä, mitä mun kumppani usein tarjoaa. Yritän niitä ymmärtää, ja ehkäpä niitä kannattaisi yrittää myös elää todeksi. Ainakin kokeeksi. Onnistuisikohan se, jos vaikka uutta alkua ei voikaan saada..?

Kirjoittele vielä, jos jaksat, ja sylillinen voimia arkeen!

Lue lisää

Moi,

kirjoituksesi oli kuin ajatukseni mustaa valkoisella! Kiitos rehellisyydestäsi, onpa hauska huomata että täältäkin voi löytää mielenkiintoista juttuseuraa :).

Niin tapahtuu silloin tällöin mullekin, että päätän pahkailujeni jälkeen jatkaa yksin ja tunnen oloni helpottuneeksi ja selväksi, tavallaan itsenäiseksi sekä varmaksikin. Sitten jokin taas muuttuu, ehkä pelko iskee minuun, ja päätän vielä yrittää. Tietenkään eroamisen pelko ei ole oikea syy jatkaa seurustelua. Mutta tällä hetkellä en erota edes pelkäänkö enemmän eroamista vai rakastumista?

Hmmm...mielenkiintoinen tuo sinun näkökulma "Mut oletko sinä ajatellut ns. jäähyä sun suhdepohdinnoista ja itsetutkiskelusta? Voisivatko ne analyysit karkoittaa rakkauden samalla, kun estävät hetkessä elämisen?" Myönnän tarkkailevani liikaa itseäni unohtaen varsinaisen ympäristöni. Minun on helpompi teorisoida tunteita, kuin elää niitä. Joskus ihan havahdun ajatuksistani näkemään toisen siinä vieressä. Ehkä joskus luulen, että se mitä ajattelen ja analysoin asoista on todellisuutta. Tämä todellakin estää kaiken hetkessä elämisen ja rakkauden tuntemisen. Enpä ole ennen ajatellut asiaa...

Kaverini huomautti minulle, että ehkä minun ei tarvitsekaan tuntea mitään roihuavaa rakkautta, ehkä se ei vain ole minun tyylistäni, jos en muutenkaan ole mitään suurimpia tunneihmisiä (kyyneleet kyllä tulee helposti, miksihän ei rakkaustunne). Oletko itse hyvin tunteikas ihminen? Jos olet tuntenut rakkautta edellisissä suhteissasi, olet mielestäni oikeutettu vaatimaan samaa tunnetta myös nykyisessäsi. Mutta onko jokin muuttunut näiden suhteiden aikana, oletko muuttunut tunnetasolla? Ehkä rakkaudentunne on siellä jossain, vaadit sitä kovasti esiin koska et saanut vastakaikua edellisissä suhteissa, ja jos olet vähääkään samanlainen kuin minä, minä en ainakaan pidä käskyistä (en edes itseni käskyttämisestä) ja yleensä haluan tehdä päinvastaisen. Ehkä me haluttiin tuntea rakkaus heti ja siinä, ja se pelästyi ja juoksi karkuun/teki päinvastaisen. :)

Mun poikaystävä ottaa mun ahdistuksen ja peloista kertomisen ihan hyvin vastaan. Mulle tulee sellaisia isompia ahdistuksia n. kerran kuussa, jolloin oon jo jättämässä poikaystäväni. Yleensä se kuuntelee hiljaa ja minä alan itkemään, hän seuraa kohta perässä ja mä olen jo ihan varma että me erotaan, mutta sitten me vielä päätetään yrittää. Viime kerralla hän muistutti minua siitä, että jos me ollaan jo kaksi vuotta oltu yhdessä ilman rakkaudentunnetta, on siinä meidän suhteessa pakko olla jotain erityistä kun ei olla vielä erottu. Sellaisen ajatteleminen antaa kyllä voimaa. Kyllähän niiden keskustelujen jälkeen sitä ollaan toisen kainalossa koko loppupäivä, mutta yleensä se siitä taas laskeutuu. En kyllä osaa neuvoa hyvää aloitustapaa tällaiselle keskustelulle, jos poikaystäväsi ei voi olla sinulle vihainen kun itket, kokeile sitä :D.

Mekin muutettiin ihan liian pian yhteen. Välillä toivoisin, että asuisimme erillään. En edes uskalla puhua yhteisestä tulevaisuudesta, koska en ole varma tunteistani, ja sekin rasittaa suhdetta. Mikä oravanpyörä! Meidän suhde todella alkoi takkuisesti, olin tavallaan varma ettei suhteemme tulisi kestämään pitkän välimatkan vuoksi.

Tällä hetkellä olen vanhempieni luona pitämässä pientä hengähdystaukoa ja saamassa miettimisaikaa, mutta pian en tiedä edes olisiko parempi vatvoa suhdetta vai omaa itseä läpi. Vai lopettaa kaikenlainen analysoiminen niin kuin oli puhetta :).

Jostain syystä mua helpottaa kun ajattelen, ettei toista voi omistaa, ettei edes omaa lastaan voi koskaan omistaa. Rakkauttakaan ei voi omistaa.
Joskus ajattelen, että "okei, tää on mitä mä tunnen ja mä nimitän sitä rakkaudeksi", mutta silloin tuntuu kuin pettäisin itseäni.

Onnea itsetutkiskeluun (tai sen vähentämiseen). Jos sulla on jotain mielessä, niin jatka kirjoittelua ihmeessä, sun kirjoitukset antaa ajattelemisen aihetta. Olisi myös kiva kuulla mihin ratkaisuun loppujen lopuksi päädyt ja mitä sitten tapahtui :). Tai ehkä me vaan jatketaan tätä pahkailua loppuikämme :S...parempi ettei :)!!