Olin noin 2vuotta aika räiskyvässä suhteessa, jossa oli on/off tilanteita aikalailla.Suhteemme alku ajoilla asuimme molemmat omassa asunnossa ja se tuntui hyvältä vaihtoehdolta, ainakin minusta, kun olin tätä suhdetta ennen kokenut jo kovan avioeron.Uskoin silloin, että luottamusta on hyvä kasvattaa pikkuhiljaa ja oppii tutustumaan toiseen.Itelläni on edellisestä liitosta 2lasta ja avopuolisollani oli kaksi lasta joista toinen asui hänen kanssaan, Siinä mielessä erillis järjestely asumisessa oli hyvä idea.
No siinä aika kului ja niin sanotusti nivoiduimme yhteen.Rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni ja kunnolla tähän naiseen joka osasi avata minusta ne suljetut, tunteiden luukut, jotka ajattelin sulkea edellisen eron jälkeen iäksi piiloon.Niin se mielikin sitten muuttui ja vaikka joskus sanoin että yhteen en muuta niin toisin siinä sitten kävi.Annoin tunteilleni periksi ja suostuin siihen että etsimme ensimmäisen yhteisen asunon.
Muuton jälkeen meni jonkin aikaa aivan loistavasti,oltiin rakastuneita ja sain sen mitä elämältä halusin,rakatettavan,kauniin,aivan täydellisen naisen ja tunteen että nyt on perhe jälleen,eli samaa mitä avopuolisoni oli mulle koittanut toitottaa jo ainakin vuoden.Avopuolisoni oli tyytyväinen järjestelyyn että ollaan samassa osotteessa ja yhdessä koitetaan jakaa tulevaisuutta, mutta toisin kävi.Se tunne ei sitten ollutkaan molemmin puoleinen.
Avopuolisoni sairasti masennusta ja persoonallisuushäiriötä joka kulminoitui sitten kaikessa hiljaisuudessa siihen että hän yritti itse murhaa.Siitä lähti suhteen alamäki.tietenkin halusin selityksen joltain tai jostain että mikä ajoi toisen tähän tilanteesee,mikä asia oli niin huonosti,mitä mä tein niin väärin, että ei ollut muuta ratkaisua.Avopuolisoni ei sitä koskaan kertonut mulle suoraan, että olinko mä se syy siihen vai johtuiko tämä aikasemmista kokemuksista, joista hänen sairautensa ehkä lähti.Elämä ei oikeestaan voinut jatkua enään normaalisti, koska koko ajan varoi ettei sanoisi jotain väärin tai tee jotain väärin ettei hän kilahtaisi kiinni.
Pariviikkoa kyseisen tapahtuman jälkeen, olin henkisesti niin loppu, etten enään keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa suhde,vaikka tunteet toista kohtaan oli suuret ja halu auttaa häntä oli äärimmillään.Musta vaan tuntui että molemmat kärsii, selvittämättömiä asioita oli niin paljon ilmassa, että niihin ei jaksanut enään yhdessä hakea ratkaisua, että yhteiselo ja luottamuksen puute ja menettämisen pelko oli aivan järjetön.Se rakkaus tuota naista kohtaan on ihan hillitöntä, mitä en koskaan aiemmissa suhteisa ole kokenut.Miten päästä yli, että vois jatkaa omaa elämää miettimättä häntä.
No siinä aika kului ja niin sanotusti nivoiduimme yhteen.Rakastuin ensimmäisen kerran elämässäni ja kunnolla tähän naiseen joka osasi avata minusta ne suljetut, tunteiden luukut, jotka ajattelin sulkea edellisen eron jälkeen iäksi piiloon.Niin se mielikin sitten muuttui ja vaikka joskus sanoin että yhteen en muuta niin toisin siinä sitten kävi.Annoin tunteilleni periksi ja suostuin siihen että etsimme ensimmäisen yhteisen asunon.
Muuton jälkeen meni jonkin aikaa aivan loistavasti,oltiin rakastuneita ja sain sen mitä elämältä halusin,rakatettavan,kauniin,aivan täydellisen naisen ja tunteen että nyt on perhe jälleen,eli samaa mitä avopuolisoni oli mulle koittanut toitottaa jo ainakin vuoden.Avopuolisoni oli tyytyväinen järjestelyyn että ollaan samassa osotteessa ja yhdessä koitetaan jakaa tulevaisuutta, mutta toisin kävi.Se tunne ei sitten ollutkaan molemmin puoleinen.
Avopuolisoni sairasti masennusta ja persoonallisuushäiriötä joka kulminoitui sitten kaikessa hiljaisuudessa siihen että hän yritti itse murhaa.Siitä lähti suhteen alamäki.tietenkin halusin selityksen joltain tai jostain että mikä ajoi toisen tähän tilanteesee,mikä asia oli niin huonosti,mitä mä tein niin väärin, että ei ollut muuta ratkaisua.Avopuolisoni ei sitä koskaan kertonut mulle suoraan, että olinko mä se syy siihen vai johtuiko tämä aikasemmista kokemuksista, joista hänen sairautensa ehkä lähti.Elämä ei oikeestaan voinut jatkua enään normaalisti, koska koko ajan varoi ettei sanoisi jotain väärin tai tee jotain väärin ettei hän kilahtaisi kiinni.
Pariviikkoa kyseisen tapahtuman jälkeen, olin henkisesti niin loppu, etten enään keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa suhde,vaikka tunteet toista kohtaan oli suuret ja halu auttaa häntä oli äärimmillään.Musta vaan tuntui että molemmat kärsii, selvittämättömiä asioita oli niin paljon ilmassa, että niihin ei jaksanut enään yhdessä hakea ratkaisua, että yhteiselo ja luottamuksen puute ja menettämisen pelko oli aivan järjetön.Se rakkaus tuota naista kohtaan on ihan hillitöntä, mitä en koskaan aiemmissa suhteisa ole kokenut.Miten päästä yli, että vois jatkaa omaa elämää miettimättä häntä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ois kiva tietää miten unohtaa rakas. Mä en ole onnistunu siinä 3kk:n aikana ja vieläkin joskus itkettää. Tunteet nousi taas pintaan ku sieltä otti yks tuttu yhteyttä.! En ole muuta liikkunu 3kk:n ku koiran ulkoilutukset ja kaupassa käynnit. Se rakkaus vei multa kaiken luottamuksen ihmisiin ja elämään.
Oon ollut jo kome vuotta niin epävarmassa suhteessa että pääitn lopulta pistää sen poikki.
Mies vaan mennä hurvitteli välittämättä minusta
tuon taivaallista.
En tiedä kumpi on kuluttavampaa; sietää sitä
ja katsoa sivusta vai tämä eron jälkeinen tilanne.
Jos joku tietää viisasten kiven asiaan, voisi kertoa mulle kanssa.
Mulla on vähän samaa ongelmaa; ei tule liikuttua
kun ihan pakolliset kuviot, jotenkaan ei vaan
huvita lähteä minnekkään vaikka justiin nytten varman pitäisi.
ja kavareiden neuvot; mitä sitä enää suret, etsi uusi...no ei kyllä ennenkun tästä edes jotenkin pääsee kuiville
Kävin kaksi viikkoa sitten terapiassa, kun raskas on/off jatkunut 2 vuotta. Asioita on ollut selvittämättä ja kaikki on ollut auki. Terapeutti kysyi, että mitä pelkäät eniten. Totesin, että sitä jos toinen ei halua enää jatkaa. Hän kysyi sitten, että onko se paha olo, joka tulee, jos pahin pelko käy toteen, pahempaa, kun se ahdistus mikä tulee tietämättömyydestä ja epävarmuudesta. Itseasiassa ei. Ja se on juuri tärkeintä, että kun tulee selkeä ratkaisu, tässä tapauksessa ero, prosessi alkaa käynnistyä ja pääset pikkuhiljaa eteenpäin (tällä hetkellä ei siltä tunnu, mutta ajan kanssa). Se on raskainta, kun kaverit sanoo,että unohda ja tuhlaat elämääsi miettimällä vanhaa. Niitä ohjeita kuunnellessa rupeaa suututtamaan. Tottakai sitä on niin paljon tunteita toista kohtaan, että mahdotonta olla miettimättä.
Hyvä lausahdus, mikä on minua auttanut, että on opittava luopumaan. Vastustamme usein muutosta ja takerrumme epätoivoisesti entiseen, jotta pystyisimme säilyttämään hallinnan illuusion. Pyrimme korjaamaan tai rakentamaan uudestaan vanhaa sen sijaa, että kulkisimme eteenpäin. Eteenpäin lähteminen ei aina tarkoita pois lähtemistä. On monia parisuhteita, jotka ovat kuolleet, mutta syntyneet uudestaan erilaisina ja kestävina.
Sulla oli hieno kirjotus...se mitä kirjotit viimeksi on hienoa jos niin kävisi ja toki toivon toiselle että hänkin pääsee elämässä eteenpäin vaikka emme sitten koskaan edes palaisi yhteen.Se että molemmat saa etäisyyttä ja aikaa miettiä tapahtumia tykönänsä on varmasti hyvä asia.
Kerroit kauniisti tarinasi. On hienoa, että sinulla on voimakkaat tunteet ja että yrität parhaasi mukaan ajatella toista. Kylmä totuus kuitenkin on se, että ihmisen on joskus pakko olla itsekäs; ei kukaan muu ajattele sinun parastasi tuossa tilanteessa kuin sinä itse. En halua olla julma, mutta jos jatkat tuollaisessa suhteessa niin sairastut itsekin. Sinulla on elämä edessä, ne parhaat vuodet... Olet kahdesti kokenut takaiskun suhteessa, mutta se ei ole "kirouksesi". Jaksa uskoa huomiseen, ole itsekäs äläkä palaa tuohon suhteeseen. Opettele rakastamaan itseäsi, vasta kun sen olet oppinut olet kykenevä rakastamaan muita. Noin se vaan elämässä menee:)
KIrjotuksessasi oli paljon asioita jotka itsekin tiedän ...mutta niiden ymmärtäminen vaatii aikaa ja se että opin elämään itselleni välillä niin tuntuu hyvältä.
Olipas teillä omaa tilannettani koskettavia tarinoita.. Itsekkin kamppailen tällä hetkellä 2,5 vuoden mittaisen on-off suhteeni kanssa, johon ajauduin pitkäaikaisen parisuuhteeni päättymisen jälkeen. Minun on-off-suhdekumppanini ei sentään ole yrittänyt itsemurhaa (kuten ketjun aloittajan tapauksessa), mutta ensimmäisen eromme jälkeen kyllä uhkaillut sen tekemisellä. Tällä hetkellä asumme taas erillämme, mutta en todellakaan tiedä, että kumpi on parempi olla yhdessä vai erikseeen... Molemmat tuntuu huonoilta vaihtoehdoilta.. Huoh..
Viimeisestä erostamme on tällä hetkellä kulunut n. 2 kk, mutta vietämme edelleen päivittäin aikaa yhdessä (tiedän hyvin, että tämä on se virhe numero yksi, kun pitäisi ottaa aikaa niille omille ajatuksille). Aluksi olinkin todella helpottunut päästessäni eroon huonosti toimivasta suhteestani ja nautin omasta rauhasta, mutta sitten aloin taas aloin kaipailla yhteistä arkea.. Itsekkin tiedän todella hyvin miten turhilta nuo ystävien ja sukulaisten kannustukset tuntuvat; "kyllä sinä vielä löydät paremman" ja "miksi ihmeessä roikkua noin huonosti toimivassa suhteessa." jne, jne. Tiedän senkin, että nyt täytyisi oppia elämään itselleen (sekä itsekseen), ottaa aikaa omille ajatuksille ja miettiä mihin suuntaan haluaa omaa elämäänsä kehittää. Edessä on todella iso ja varmasti kivuliaskin kasvuprosessi meillä molemmilla.. Nimimerkiltä Bina olisin halunnut kysellä, että miten sait itsesi repäistyä irti kuluttavasta on-off-suhteesta?
Oikeastaan irtautumisprojektin sai alulle valtava ahdistus ja epätietoisuus on/off tilanteesta. Sairastuin fyysisesti ja rupesin saamaan masennuksen oireita. Tiesin, ettei niin voi jatkua. Toinen antoi koko ajan siimaa ja meillä oli mielettömän kivaa yhdessä. Homma ei kuitenkaan edennyt. Terapiassa sain sitten ohjeet, että kissa on nostettava pöydälle. Joko jatketaan tai sitten ei. Loppujen lopuksi sen valtavan pelon kohtaaminen ja ero ei ole pahentanut olotilaa, vaan nyt on selkeä suunta, jota kohti yritän tarpoa. Se on kuin vuori, jonka huippua kohti kiivetään. Matkalla tulee välillä takapakkia ja välillä pääsee ylöspäin. Kaikkia tunteita tulee eteen matkan varrella ja ne pitää kohdata. Kieltäminen, viha, yksinäisyys, suru, pelko, syyllisyys jne. Olen vielä siinä vaiheessa, että sisimmässäni toivon yhteenpalaamista, mutta ennenkun hyväksyn itseni, ei suhteesta tule mitään. Minun täytyy myös oppia olemaan yksin, mikä kehittää omaa henkistä kasvua. Monesti sieltä omista käyttäytymismalleista löytyy vastauksia, miksi suhde päättyi. Olin itse erittäin riippuvainen toisesta ja elin toiselle. Unohdin siis täysin itseni.
Olen kyllä sitä mieltä, että asioista ja ongelmista kannattaa käydä puhumassa, jotta pääsee eteenpäin. Tärkein neuvo oli minulle pelon kohtaaminen.
Aloittajalle tiedoksi että muijasi rakasti yhtä,nai toista ja asui kolmennen miehen kanssa...
Jep...eli kiitän vastanneita...hyviä neuvoja tuli paljon.Mutta pakko sanoa se että, unohtaminen on paras kaikista ja kun antaa itselleen mahdollisuuden siihen, niin se toimii.Tunteet lokeroihin ja lokerot hukkaan, niin ei hätä päivää enään sen jälkeen,täytyy vaan päättäväisesti kattoa eteen päin..."se mitä ei nää,sitä ei muista". Tällä hetkellä olen helvetin tyytyväinen nyky tilanteeseeni ja kiitos siitä myös uudelle tuttavuudelleni, joka todellakin on antanut aihetta unohtaa menneet=))...