itkuinen yö

kysy sydämeltäsi.

Helinä-keiju3 kirjoitti:

kysy sydämeltäsi.

Entäpä jos se sydän sanoo ettei ilman tukea jaksa?
Mitä sitten jos sitä tukea ei olekkaan saatavilla?

Mites sitten? kirjoitti:

Entäpä jos se sydän sanoo ettei ilman tukea jaksa?
Mitä sitten jos sitä tukea ei olekkaan saatavilla?

saa, kun pyytää..

Mites sitten? kirjoitti:

Entäpä jos se sydän sanoo ettei ilman tukea jaksa?
Mitä sitten jos sitä tukea ei olekkaan saatavilla?

Tämäkin puoli asiasta on totta.
On äitejä jotka syvässä masennuksessa eivät kykene sitten hoitamaan lapsiaan ja nämä jäävät vaille huolenpitoa.
Näitäkin on. Ja jos on jokin päihdeongelma niin silloin ei missään nimessä voi vauvasta huolehtia jos ei mene hoitoon. Ymmärsin kuitenkin, että tässä kyse on siitä, että aiemmin jo lapsia ja ei jaksa enempää?
Onkin hirveän vaikea etukäteen tietää sitä.
Minusta vastuullinen vanhempi kykenee myös luopumaan jos tietää, että muuten lapsi kärsii.
Kuitenkin tuo tarina synnytyssairaalan yksinäisestä vauvasta itketti.
Vaikka vauvan adoptioon antaisi niin minusta paras olisi, että vauva pääsisi heti adoptio vanhempien luo eikä ainakaan joutuisi missään laitoksessa yksin odottelemaan. Toisaalta jos vauva on jo kiintynyt äitiin ( useamman kuukauden ikäinen 3--)niin on julmaa silloin riistää vieraaseen paikkaan tätä.
Arki vauvan kanssa on välillä rankkaa, mutta ehkä rankinta on se jos jää tilanteen kanssa vaille tukea. Ehkä sinun kannattaisi varmistaa se, että saat oikeasti tukea jos vauvan pidät.
Konkretiaa. Lisäksi täälläkin varmaan äitejä jotka kylään tulisivat. ( Itsekkin voisin tulla leikkimään koska minulla yksi vauva vain jos siis asut Helsingissä.)
Mutta jos pidät lapsen on ihan realismia miettiä sitä että jaksaako ja luoda tukiverkko sitten jaksamista varten. Mutta jos tietää, että masentuu pahasti eikä kykene niin adoptioon lapsen antaminen on välittämistä, kunhan tosiaan vauva ei joudu jossakin laitoksessa siinävälissä olemaan.
Voima sinne sinulle.

Asioilla on aina erilaisia katsantokantoja. Itse olen au-lapsi ja meidän elämä alkoi äidin kanssa ilman muuta perhettä. Sitä perhettä ilmaantui seuraavien vuosien aikana mutta jouduin elämään siitä ulkopuolisena, huonompana, vähempiarvoisena. Kasvatukseni oli käsittömän ankaraa verrattuna sisarpuoliini. Olini rakastava, surullinen lapsi enkä voinut käsittää miksi äiti oli minulle niin julma, minähän rakastin häntä ja sisarauksiani yli kaiken.
Tarina on pitkä enkä pitkästytä sillä teitä enempää, sanonpahan "lapsena" joka syntyi tähän maailmaan ei-toivottuna, että olisin toivonut itselleni mahdollisuutta elää toisenlaisessa perheessä. Mahdotonta sanoa minkälaiseen perheeseen olisin joutunut, mutta siihen kaiketi äitini olisi voinut vaikuttaa, ainakin esittää toiveitaan? Joka tapauksessa, jos äiti ei pysty rakastamaan lastaan se vaurioituu loppuelämäkseen ja siitä olen täysin varma. Äiti voi olla myöskin ei-biologinen. Rakkaus, hyväksyntä ja lämmin huolenpito on eheän ihmisen perustarve.
Ei pieni vauva voi vaikuttaa päätöksiin, mutta hän ansaitsee aina mahdollisuuden.
Lapsensa voi tavata myöhemmin, sitten kun on sen aika. Pian se 18-vuotta kuluu, ja varmaankin hän haluaa kuulla joskus faktat, mitkä johtivat siihen että hylkäsit hänet. Pahin virhe on pitää lapsi ja hyljeksiä häntä, syyttää mielessään jostain mille hän ei voinut mitään.

olisi tahtonut toisenlaisen... kirjoitti:

Asioilla on aina erilaisia katsantokantoja. Itse olen au-lapsi ja meidän elämä alkoi äidin kanssa ilman muuta perhettä. Sitä perhettä ilmaantui seuraavien vuosien aikana mutta jouduin elämään siitä ulkopuolisena, huonompana, vähempiarvoisena. Kasvatukseni oli käsittömän ankaraa verrattuna sisarpuoliini. Olini rakastava, surullinen lapsi enkä voinut käsittää miksi äiti oli minulle niin julma, minähän rakastin häntä ja sisarauksiani yli kaiken.
Tarina on pitkä enkä pitkästytä sillä teitä enempää, sanonpahan "lapsena" joka syntyi tähän maailmaan ei-toivottuna, että olisin toivonut itselleni mahdollisuutta elää toisenlaisessa perheessä. Mahdotonta sanoa minkälaiseen perheeseen olisin joutunut, mutta siihen kaiketi äitini olisi voinut vaikuttaa, ainakin esittää toiveitaan? Joka tapauksessa, jos äiti ei pysty rakastamaan lastaan se vaurioituu loppuelämäkseen ja siitä olen täysin varma. Äiti voi olla myöskin ei-biologinen. Rakkaus, hyväksyntä ja lämmin huolenpito on eheän ihmisen perustarve.
Ei pieni vauva voi vaikuttaa päätöksiin, mutta hän ansaitsee aina mahdollisuuden.
Lapsensa voi tavata myöhemmin, sitten kun on sen aika. Pian se 18-vuotta kuluu, ja varmaankin hän haluaa kuulla joskus faktat, mitkä johtivat siihen että hylkäsit hänet. Pahin virhe on pitää lapsi ja hyljeksiä häntä, syyttää mielessään jostain mille hän ei voinut mitään.

Lue lisää

valmis antamaan sinulle ja vauvallesi tukea ja pikkuiselle kodinkin jos niin haluat.

huijareita on liikkeellä ja palstan kautta on varmasti pelottavaa luottaa kehenkään...
mutta olemme adoptiovalmennuksen läpi käynneet ja hurmaavan pikkumiehen ylpeät adoptiovanhemmat.

haluan toivottaa sinulle voimia päätökseesi!!!!

ja huom!! päätös on yksin sinun me voimme täällä palstalla antaa sinulle vain vinkkejä ja virtuaalista tukea,mutta vain sinä päätät!!!

edellisen kanssa!!älä luovuta jos et ole siitä yli 100% varma!!tee päätös vasta kun hormoni\tunnemrskyt ovat ohi.
itse monen lapsen äitinä voin vannoa,että tunnetilat loppuraskaudessa ja lapsen synnyttä ovat hyvin päätä sekoittavia eivät vastaa todellisuutta.
vasta nytten 5kk kuopuksen synnyttä olen alkanut samaan selkeyttä ajatuksiini ja myllerys vihdoin on ohi.


tämä viimeinen lapsi meillä myös oli myös ns.sellainen ei suunniteltu ja tunteet ja mieli tietenkin sen mukainen,mutta eräs asia on jäänyt pysyvästi minun mieleeni sillä kun kuopukseni synnytin ja hän joutuikin yllättäen teholle ja siellä meidän vauvan sängyn vieressä oli vierustoverinaina pieni parikiloinen vauva vailla äitiä.hänet oli hylätty heti syntymänsä jälkeen.
aina kun kävin lastani syöttämässä ym.vauva vieressä oli aivan yksin,kävi siinä hoitaja välillä pikaseen syöttämässä,mutta kuitenkin(hoitajilla ei ollut aikaa sylittää kun kysyin asiasta).
sitten erään kerran mennessäni taas vauvaani katsomaan siellä olikin tämän hylätyn vauan äiti hyvästelemässä tätä(itku ihan tuli silmään)
pääsin tämän äidin kanssa juttussiin ja keskustelu synventyi sille tasolle,että hän alkoikin puhumaan ihan henkilökohtaisa asioitaan minulle.
enempää en hänestä kerro,mutta loppujen lopuksi hän muuttikin milelnsä ja vei pienen vauvansa kotiin! :)
hän kiitti minua vielä lopuksi:)

voiko tuollaista enää unohtaa?

ei voi ja tulen aina mustamaan tämän äidin itkuiset kasvot ja pienen yksinäisen vauvan,mutta heidän lähdettyään sairaalasta äidin kasvot olivat täynnä toivoa ja himpun hän hymyilikin.

tämä äiti tarvitsi vain tukea päätöksiinsä ja uusia näkökantoja asioihn.hän tarvisti apua.
mutta,olisko hän koskaan katunut tekoaan jos olisi lähtenyt sairaalasta tyhjin käsin?emme voi tietää,mutta herkssä sekavassa mielentilassa hän oli ja mielestäni adoptio päätöksia ei voi tuosta noin vaan mennä tekemään.

täysin samaa mieltä!! kirjoitti:

edellisen kanssa!!älä luovuta jos et ole siitä yli 100% varma!!tee päätös vasta kun hormoni\tunnemrskyt ovat ohi.
itse monen lapsen äitinä voin vannoa,että tunnetilat loppuraskaudessa ja lapsen synnyttä ovat hyvin päätä sekoittavia eivät vastaa todellisuutta.
vasta nytten 5kk kuopuksen synnyttä olen alkanut samaan selkeyttä ajatuksiini ja myllerys vihdoin on ohi.


tämä viimeinen lapsi meillä myös oli myös ns.sellainen ei suunniteltu ja tunteet ja mieli tietenkin sen mukainen,mutta eräs asia on jäänyt pysyvästi minun mieleeni sillä kun kuopukseni synnytin ja hän joutuikin yllättäen teholle ja siellä meidän vauvan sängyn vieressä oli vierustoverinaina pieni parikiloinen vauva vailla äitiä.hänet oli hylätty heti syntymänsä jälkeen.
aina kun kävin lastani syöttämässä ym.vauva vieressä oli aivan yksin,kävi siinä hoitaja välillä pikaseen syöttämässä,mutta kuitenkin(hoitajilla ei ollut aikaa sylittää kun kysyin asiasta).
sitten erään kerran mennessäni taas vauvaani katsomaan siellä olikin tämän hylätyn vauan äiti hyvästelemässä tätä(itku ihan tuli silmään)
pääsin tämän äidin kanssa juttussiin ja keskustelu synventyi sille tasolle,että hän alkoikin puhumaan ihan henkilökohtaisa asioitaan minulle.
enempää en hänestä kerro,mutta loppujen lopuksi hän muuttikin milelnsä ja vei pienen vauvansa kotiin! :)
hän kiitti minua vielä lopuksi:)

voiko tuollaista enää unohtaa?

ei voi ja tulen aina mustamaan tämän äidin itkuiset kasvot ja pienen yksinäisen vauvan,mutta heidän lähdettyään sairaalasta äidin kasvot olivat täynnä toivoa ja himpun hän hymyilikin.

tämä äiti tarvitsi vain tukea päätöksiinsä ja uusia näkökantoja asioihn.hän tarvisti apua.
mutta,olisko hän koskaan katunut tekoaan jos olisi lähtenyt sairaalasta tyhjin käsin?emme voi tietää,mutta herkssä sekavassa mielentilassa hän oli ja mielestäni adoptio päätöksia ei voi tuosta noin vaan mennä tekemään.

Lue lisää

minullekkin tipan linssiin..

Itse sain esikoiseni melko nuorena.. Adoptiota minullekin ehdoteltiin. Ja kiitän luojaani, etten ikinä sitä ole tehnyt!!!
Nyt esikoinen täyttää 10v. En osaisi kuvitella mitä tuskaa kantaisin sisälläni jos hänet olisin jättänyt.. Kuitenkin tiedän, että vaikka kuinka vaikeita tilanteita on elämässä ja luulisi ettei enää jaksa, saati pystyisi huolehtimaan lapsestaan, niin jostain niitä voimia tulee!!

Minulla on nyt 3 lasta.. Ja mistään en ole niin onnellinen kuin lapsistani!
Älä hylkää pientä.. Sitä päätöstä et varmasti katuisi!

ihan kysyjän omasta tilanteesta.
Soisin kaikkien lapsien kasvavan tasapainoisessa kivassa perhessä, mutta se ei vaan aina mene niin.
On vaan niin paljon lapsia jotka joutuvat kasvamaan moniongelmaisissa perheissä... alkoholi....huumeet...Sitten myöhemmin haetaan sijaiskotia tai sijaisvanhempia kun lapsi on sen ikäinen ettei kukaan enää adoptoi....
Itse kysyjä sydämessään varmaankin tietää pystyykö tarjoamaan lapselle hyvän kasvuympäristön vai ei, jos ei kerran lapsen isääkään kovin kiinnosta....

ninni xxxxxxxx kirjoitti:

ihan kysyjän omasta tilanteesta.
Soisin kaikkien lapsien kasvavan tasapainoisessa kivassa perhessä, mutta se ei vaan aina mene niin.
On vaan niin paljon lapsia jotka joutuvat kasvamaan moniongelmaisissa perheissä... alkoholi....huumeet...Sitten myöhemmin haetaan sijaiskotia tai sijaisvanhempia kun lapsi on sen ikäinen ettei kukaan enää adoptoi....
Itse kysyjä sydämessään varmaankin tietää pystyykö tarjoamaan lapselle hyvän kasvuympäristön vai ei, jos ei kerran lapsen isääkään kovin kiinnosta....

Lue lisää

Kylläpäs täällä nyt syyllistetään "huonojen perheiden" vanhempia. Taitaa olla Ninnilläkin vain adoptiolapsen pula vai mistä moinen motiivi kirjoitella tuollaisia viestejä? Eikö yhtä hyvin voisi kysyä adoptiolasta odottavilta, miksi nämä eivät adoptoi "liian vanhoiksi" kasvaneita lapsia. Sehän se vasta aikuisten itsekyyttä onkin, vai mitä ninnikkä?

Adoptiotausta on aina myös kriisi. Adoptio vaikuttaa adoptoitujen elämään ja itsetuntoon koko elämän ajan. Osa tuntee itsensä täysin hylätyksi, eikä ehkä pysty myöhemminkään solmimaan läheisiä ihmissuhteita. Toisilla sujuu helpommin. Adoptoitujen ihmistenkin joukossa on monia itsemurhiin päätyneitä, vankiloissa istuvia, psykiatrisessa hoidossa käyviä jne. Ei se "hyvä adoptioperhe" kuitenkaan mikään onnela ole sekään.

Elämä ei ole reilua. Toiset saavat lapsia vahingossa. Toiset eivät saa lapsia, vaikka yrittävät 10 vuotta ja kuluttavat omaisuuden lapsettomuushoitoihin. Elämä on monella muullakin tavalla epäreilua.

ninni xxxxxxxx kirjoitti:

ihan kysyjän omasta tilanteesta.
Soisin kaikkien lapsien kasvavan tasapainoisessa kivassa perhessä, mutta se ei vaan aina mene niin.
On vaan niin paljon lapsia jotka joutuvat kasvamaan moniongelmaisissa perheissä... alkoholi....huumeet...Sitten myöhemmin haetaan sijaiskotia tai sijaisvanhempia kun lapsi on sen ikäinen ettei kukaan enää adoptoi....
Itse kysyjä sydämessään varmaankin tietää pystyykö tarjoamaan lapselle hyvän kasvuympäristön vai ei, jos ei kerran lapsen isääkään kovin kiinnosta....

Lue lisää

Täälläkään näkynyt lapsien isää, ja silti lapset kasvavat mielestäni täysin hyvässä kasvuympäristössä! Isän mallia antaa lapsille hyvin paljon sukulaiset ja kummit.. Ja varmasti jonakin päivänä löytyy myös se uusi pysyvämpi isähahmo talouteen, mutta vielä ei ole sen aika.

Miksi ap ei kykenisi antamaan vakaata kasvuympäristöä uudelle vauvalle, jos hänellä on jo ennestäänkin lapsia? Mielestäni arki ei paljoakaan muuttunut tämän kolmannen myötä, koska kahden edellisen kanssa jo tehtiin samat askareet.. Ja ulkopuolista apua saa, kun sitä pyytää!
Toivon vain että ap miettii vielä! Onhan kyse omasta lapsesta. Ahdistus tulevaisuudesta on varmasti täyttä totta! Minua ainakin pelotti kamalasti.. Mutta sen tahdon sanoa, että nyt kun katson tuota taapertajaa joka vähän väliä tulee halaamaan ja pussaamaan, joka nukahtaa syliin tuhisten, jatkuvasti oppii uutta ja nauru raikuu talossa..niin kestän kyllä rankemmatkin ajat!

Mielestäni kannattaisi myös miettiä, mitä adoptio tuo tullessaan. Onko elämä sen jälkeen ahdistusta ja syyllisyyttä siitä että on luovuttanut lapsensa pois? Jos joka hetki joutuu elämään tuskallisessa syyllisyydessä, onko se taas hyväksi vanhemmille lapsille? Varmasti äiti masentuu ainakin jossain määrin..
Kannattaisi ehkä myös miettiä onko ap:n ajatusten ja ahdistuksen takana myös masennusta muuten.. Ettei tule tehtyä väärää päätöstä, vain sen vuoksi ettei sitä huomata. Sen verran tiedän omasta kokemuksesta, ettei masennusta itse todellakaan huomaa.

Syyllistää en missään tapauksessa koita.. Toivon vain ettei ap kärsi päätöksestään myöhemmin! Koska selvästi aloittajalla on myös lasta kohtaan tunteita, niin myös ero lapsesta tulee olemaan tuskallista! Eihän hän muuten edes miettisi, mitä tekisi..

ole.. kirjoitti:

Täälläkään näkynyt lapsien isää, ja silti lapset kasvavat mielestäni täysin hyvässä kasvuympäristössä! Isän mallia antaa lapsille hyvin paljon sukulaiset ja kummit.. Ja varmasti jonakin päivänä löytyy myös se uusi pysyvämpi isähahmo talouteen, mutta vielä ei ole sen aika.

Miksi ap ei kykenisi antamaan vakaata kasvuympäristöä uudelle vauvalle, jos hänellä on jo ennestäänkin lapsia? Mielestäni arki ei paljoakaan muuttunut tämän kolmannen myötä, koska kahden edellisen kanssa jo tehtiin samat askareet.. Ja ulkopuolista apua saa, kun sitä pyytää!
Toivon vain että ap miettii vielä! Onhan kyse omasta lapsesta. Ahdistus tulevaisuudesta on varmasti täyttä totta! Minua ainakin pelotti kamalasti.. Mutta sen tahdon sanoa, että nyt kun katson tuota taapertajaa joka vähän väliä tulee halaamaan ja pussaamaan, joka nukahtaa syliin tuhisten, jatkuvasti oppii uutta ja nauru raikuu talossa..niin kestän kyllä rankemmatkin ajat!

Mielestäni kannattaisi myös miettiä, mitä adoptio tuo tullessaan. Onko elämä sen jälkeen ahdistusta ja syyllisyyttä siitä että on luovuttanut lapsensa pois? Jos joka hetki joutuu elämään tuskallisessa syyllisyydessä, onko se taas hyväksi vanhemmille lapsille? Varmasti äiti masentuu ainakin jossain määrin..
Kannattaisi ehkä myös miettiä onko ap:n ajatusten ja ahdistuksen takana myös masennusta muuten.. Ettei tule tehtyä väärää päätöstä, vain sen vuoksi ettei sitä huomata. Sen verran tiedän omasta kokemuksesta, ettei masennusta itse todellakaan huomaa.

Syyllistää en missään tapauksessa koita.. Toivon vain ettei ap kärsi päätöksestään myöhemmin! Koska selvästi aloittajalla on myös lasta kohtaan tunteita, niin myös ero lapsesta tulee olemaan tuskallista! Eihän hän muuten edes miettisi, mitä tekisi..

Lue lisää

On kyse sinun mielipiteestä, kun kirjoitat omasta perheestäsi että
"lapset kasvavat mielestäni täysin hyvässä kasvuympäristössä!"

Minä olen kasvanut yksinhuoltajan perheessä ilman toista vanhempaa. Ja se yksinhuoltaja vanhempi masentui. Toivoin silloin ja toivon vieläkin että asiat olisi mennyt toisin ja olisin saanut kasvaa kahden rakastavan ja huolta pitävän vanhemman kanssa. (Toki yksinhuoltaja olisi voinut masentua vaikka olisi ollut parisuhteessakin, mutta ehkä silloin masennus olisi huomattu aiemmin ja minä olisin päässyt jonnekin missä olisin saanut rakastavan vanhemman.)
Ymmärrän että kaikki ei voi kasvaa kahden vanhemman perheessä, mutta silti toivon että se olisi mahdollista.

Minusta on hyvä että ap miettii mitä tekee, sillä se kertoo että hän ei halua lapsensa kasvavan missä sattuu.
Mutta ratkaisu on vain hänen, eikö hänelle voisi antaa miettimisrauhan?

(Miten sinä voit tietää miten lapsesi kokevat lapsuutensa aikuisena? Voit nyt kirjoittaa vain siitä miten sinä koet heidän pieninä lapsina. Edessä on vielä murrosikää, yms. Mutta toivon että teillä menee kaikki hyvin ja jaksat!)

..perheissä! kirjoitti:

On kyse sinun mielipiteestä, kun kirjoitat omasta perheestäsi että
"lapset kasvavat mielestäni täysin hyvässä kasvuympäristössä!"

Minä olen kasvanut yksinhuoltajan perheessä ilman toista vanhempaa. Ja se yksinhuoltaja vanhempi masentui. Toivoin silloin ja toivon vieläkin että asiat olisi mennyt toisin ja olisin saanut kasvaa kahden rakastavan ja huolta pitävän vanhemman kanssa. (Toki yksinhuoltaja olisi voinut masentua vaikka olisi ollut parisuhteessakin, mutta ehkä silloin masennus olisi huomattu aiemmin ja minä olisin päässyt jonnekin missä olisin saanut rakastavan vanhemman.)
Ymmärrän että kaikki ei voi kasvaa kahden vanhemman perheessä, mutta silti toivon että se olisi mahdollista.

Minusta on hyvä että ap miettii mitä tekee, sillä se kertoo että hän ei halua lapsensa kasvavan missä sattuu.
Mutta ratkaisu on vain hänen, eikö hänelle voisi antaa miettimisrauhan?

(Miten sinä voit tietää miten lapsesi kokevat lapsuutensa aikuisena? Voit nyt kirjoittaa vain siitä miten sinä koet heidän pieninä lapsina. Edessä on vielä murrosikää, yms. Mutta toivon että teillä menee kaikki hyvin ja jaksat!)

Lue lisää

Minäkin olen yksinhuoltajan lapsi, mutta yh-vanhempani ei sairastunut masennukseen vaan psykoosiin JA masennukseen. Siitä huolimatta en olisi ikinä halunnut sen vuoksi joutua toiseen perheeseen. Tärkeintä oli tietenkin se, että yh-vanhempani sai jossain vaiheessa sitä hoitoa. Ei sekään heti tapahtunut, mutta vähitellen kyllä.

Lapsiperheiden täytyy saada apua sukulaisilta, yhteiskunnalta sekä mielellään myös muilta läheisiltä. Ei perheidenjäsenten erottaminen toisistaan saa olla mikään tyypillinen ratkaisu.

Adoptio on hyvä vaihtoehto sellaisille synnyttäjille, jotka ovat täysin varmoja siitä, etteivät halua syntyvän lapsen kanssa elää yhdessä.

kauan sitten vauva kirjoitti:

Minäkin olen yksinhuoltajan lapsi, mutta yh-vanhempani ei sairastunut masennukseen vaan psykoosiin JA masennukseen. Siitä huolimatta en olisi ikinä halunnut sen vuoksi joutua toiseen perheeseen. Tärkeintä oli tietenkin se, että yh-vanhempani sai jossain vaiheessa sitä hoitoa. Ei sekään heti tapahtunut, mutta vähitellen kyllä.

Lapsiperheiden täytyy saada apua sukulaisilta, yhteiskunnalta sekä mielellään myös muilta läheisiltä. Ei perheidenjäsenten erottaminen toisistaan saa olla mikään tyypillinen ratkaisu.

Adoptio on hyvä vaihtoehto sellaisille synnyttäjille, jotka ovat täysin varmoja siitä, etteivät halua syntyvän lapsen kanssa elää yhdessä.

Lue lisää

Ei ole olemassa tyypillistä ratkaisua. On olemassa hankalia elämäntilanteita joissa jokainen valitsee sen mikä tuntuu omalle kohdalle sillä hetkellä toimivimmalle ratkaisulle.

Hoidatko sinä lapsen sen aikuistumiseen asti kun Mameli ei jaksa?