Jokin linkki pisti silmään tuolla alempana, kun noin 30-40-vuotiaat valittelevat tuon tuostakin melko samantyyppisistä äiti-ongelmista.
Tunnekylmyydestä, narsistisuudesta ja tyttäriensä vaille aitoa huomiota jättämisestä, kun nämä kasvavat lapsuuden liekasta ulos.
Minua kiinnostaa, onko mitään yhteistä nimittäjää tuon ikäisten äitien tavoissa kohdella tyttäriään (tai toki poikiaankin)- johtuen nimenomaan sodan jaloissa kasvamisesta - tunteiden kätkemisen pakosta, kun on ollut vain "pakko jaksaa" ja olla reipas, kun joukoittain isät ovat kadonneet sodan rintamille osan koskaan palaamatta - pulavuodet - ahkeruus - ylemmyydentunne selviämisestä päälläimmäisinä ohjenuorina. Tunteet tulevat kiukutteluina ja lapsenomaisuutena omia lapsiaan kohtaan sitten nyt vanhemmalla iällä, eletään lapsuus uhmaten loppuiällä? Vai kuuluuko se normaaliin kehityskulkuun, muuttua välinpitämättömäksi lapsistaan, kun ns.napanuora on katkaistu?
Tuosta vielä mainitsen, että oma äiti tuntuu kuin olisi aina ollut lapsi - kiukutteleva ja uhmaikäinen..
Voisi olla niin, että nämä sota-ajan lapset ovat kasvaneet jotenkin hyvin tukahdutetussa tunneilmapiirissä, mikäli isät eivät ole palanneet rintamilta tai on tullut sairauksia.. he eivät ole saaneet olla lapsia vaan reippaita - tekopirteitä äidin pikku apulaisia.. ei ole ollut oikeutta näyttää tunteitaan saati vaatia OMaa osuuttaan lapsuudesta olosuhteiden takia, tiukkaa on ollut ja valittaa ei ole saanut. Ja tämä kaikki on tullut meidän 60-70-luvulla syntyneiden maksettavaksi, ettemme ole saaneet "näkeviä" myötätuntoisia äitejä omaksemme, vaan ikireippaita ja aina venyviä, (tosin eivät siksi, että niin kokisivat, vaan velvollisuudentunto ja kulissit ovat olleet ne merkityssanat, joiden mukaan toimittiin - aidot tunteet oli tullut piilottaa - koska niille ei ollut tilaa purkuun heidän omassa lapsuudessan..)
superjaksavat äitimme.. jotka sitten vanhetessaan taantuvat takaisin lapsen tasolle, joita eivät saaneet olla - ja 'kostavat' täten tyttärilleen sen, mitä eivät omilta äideiltään saaneet..
Tämä olisi mielenkiintoinen tutkimuskenttä minusta, haastatella tuhansia tämän ikäluokan äitejä ja tyttäriä - ja saada selville, onko jotain merkittävää yhtäläisyyttä tunneilmastossa ja tavassa olla "läsnä" tyttäriensä elämässä.. ja näin ehkä korjata vaurioita, jotka ovat meille60-luvulla syntyneille eittämättä muodostuneet.
Tehdä siis Näkyväksi jokin, joka vaikuttaa olevan kokemukseni mukaan - usean ikäiseni naisen kokemus omista äideistään. Oikuttelevuus, syyttely, katkeruus´, jopa sabotointi tyttäriensä elämässä, mielenkiinnottomuus.. ja ilkeily, ivailu kenties ja pahan puhuminen. Kuin siis uhmaikäisen käytös.
Ehkä äitiyttä ei edelleenkään saa oikein arvostella, vaikka syytä olisi. Traumatisoitunut sukupolvi maksaa hintaa äitiensä tunnekylmyydestä?
Kaikki mikä näyttää joltain, ei ole sitä todellisuudessa - tyttäret.
Tunnekylmyydestä, narsistisuudesta ja tyttäriensä vaille aitoa huomiota jättämisestä, kun nämä kasvavat lapsuuden liekasta ulos.
Minua kiinnostaa, onko mitään yhteistä nimittäjää tuon ikäisten äitien tavoissa kohdella tyttäriään (tai toki poikiaankin)- johtuen nimenomaan sodan jaloissa kasvamisesta - tunteiden kätkemisen pakosta, kun on ollut vain "pakko jaksaa" ja olla reipas, kun joukoittain isät ovat kadonneet sodan rintamille osan koskaan palaamatta - pulavuodet - ahkeruus - ylemmyydentunne selviämisestä päälläimmäisinä ohjenuorina. Tunteet tulevat kiukutteluina ja lapsenomaisuutena omia lapsiaan kohtaan sitten nyt vanhemmalla iällä, eletään lapsuus uhmaten loppuiällä? Vai kuuluuko se normaaliin kehityskulkuun, muuttua välinpitämättömäksi lapsistaan, kun ns.napanuora on katkaistu?
Tuosta vielä mainitsen, että oma äiti tuntuu kuin olisi aina ollut lapsi - kiukutteleva ja uhmaikäinen..
Voisi olla niin, että nämä sota-ajan lapset ovat kasvaneet jotenkin hyvin tukahdutetussa tunneilmapiirissä, mikäli isät eivät ole palanneet rintamilta tai on tullut sairauksia.. he eivät ole saaneet olla lapsia vaan reippaita - tekopirteitä äidin pikku apulaisia.. ei ole ollut oikeutta näyttää tunteitaan saati vaatia OMaa osuuttaan lapsuudesta olosuhteiden takia, tiukkaa on ollut ja valittaa ei ole saanut. Ja tämä kaikki on tullut meidän 60-70-luvulla syntyneiden maksettavaksi, ettemme ole saaneet "näkeviä" myötätuntoisia äitejä omaksemme, vaan ikireippaita ja aina venyviä, (tosin eivät siksi, että niin kokisivat, vaan velvollisuudentunto ja kulissit ovat olleet ne merkityssanat, joiden mukaan toimittiin - aidot tunteet oli tullut piilottaa - koska niille ei ollut tilaa purkuun heidän omassa lapsuudessan..)
superjaksavat äitimme.. jotka sitten vanhetessaan taantuvat takaisin lapsen tasolle, joita eivät saaneet olla - ja 'kostavat' täten tyttärilleen sen, mitä eivät omilta äideiltään saaneet..
Tämä olisi mielenkiintoinen tutkimuskenttä minusta, haastatella tuhansia tämän ikäluokan äitejä ja tyttäriä - ja saada selville, onko jotain merkittävää yhtäläisyyttä tunneilmastossa ja tavassa olla "läsnä" tyttäriensä elämässä.. ja näin ehkä korjata vaurioita, jotka ovat meille60-luvulla syntyneille eittämättä muodostuneet.
Tehdä siis Näkyväksi jokin, joka vaikuttaa olevan kokemukseni mukaan - usean ikäiseni naisen kokemus omista äideistään. Oikuttelevuus, syyttely, katkeruus´, jopa sabotointi tyttäriensä elämässä, mielenkiinnottomuus.. ja ilkeily, ivailu kenties ja pahan puhuminen. Kuin siis uhmaikäisen käytös.
Ehkä äitiyttä ei edelleenkään saa oikein arvostella, vaikka syytä olisi. Traumatisoitunut sukupolvi maksaa hintaa äitiensä tunnekylmyydestä?
Kaikki mikä näyttää joltain, ei ole sitä todellisuudessa - tyttäret.
Vastaukset 122
Vanhimmat
Emmehän me tyttäretkään kykene näkemään äitejämme ihmisinä. Kykenemme vain diagnosoimaan heitä ylhäisestä etäisyydestämme.
Vaikka olemmekin tyttäriä suhteessa äiteihimme, kai meidän pitäisi toisaalta nähdä itsemme tasavertaisina aikuisina heidän kanssaan. Olla syyttämättä heitä yhtään mistään ja etsiä terveitä olemisen tapoja suhteissamme heihin.
äidit ovat..
silti, usein tuntuu, että kovin samantapaisia kertomuksia on tietyn sukupolven kokemuksissa suhteessa äiteihinsä.. ja kenties tyttäret itsekin ovat tunnekylmiä vastaavasti suhteissa äiteihinsä.. itsesuojelua saamastaan kohtelusta - muna vai kana - kana vai muna..
kai kierteestä toki on sallittua puhua, mikäli tuntemukset ovat yleisempiäkin ..
paljon on puhuttu sota-ajan vaikutuksista tunne-elämäämme noin yleisemminkin Suomessa, joista nyt vasta avataan suita.. siis lapset, jotka ovat kasvaneet sen aikaisessa tunneilmastossa..
minusta ei ole mitään väärää, vain päinvastoin kovin terveyhdyttävää, mikäli esimerkiksi "äidit" kykenisivät itse avaamaan vyyhtiä, jotka ovat tunne-elämässään pakostakin sulkeneet.. yleistä keskustelua syyllistämättä - sehän oli juuri avauksen tarkoitus.
tuskin sota-ajan lapset tahallaan ilkeitä ovat.. tai tunnekylmiä, vaan oman historiansa vankeja.
Käytät kovin usein kahta pistettä - minkä merkiksi? Ei sellaista ole normaalissa suomen kielessä. Virkeet aloitetaan isolla kirjaimella. Miksi sinä et tee niin?
Olet sentään jakanut tekstisi kappaleisiin. Muuten se olisikin ollut sotkuista puuroa.
Olen itse yksi tuhansista kaltoin kohdelluista tyttäristä, ja asia kiinnostaa minua vieläkin sikäli, että olen huomannut yhä useamman keski-ikäisen naisen kirjoittavan omista ikävistä kokemuksistaan. En enää tunne olevani ihan yhtä huono, koska kerran monet muutkin kertovat samankaltaisista ihmissuhteista.
On harmi, että harkitut ajatuksesi jäävät heikon kirjotustapasi alle ja taa.
ikäsi ja onko sinulla tyttäriä?
Toivoisin tietenkin, että sisältö yli muodon on pääasia. Vai mitä?
Täällä nyt usein on tapana kirjoittaa "puheen omaisesti",(siis puheenomaisesti? Onko se yhdyssana vai ei, itkut sentään, kun tähän huonokielisyyteen netissä tottuu, alkaa itsekin sitä viljelemään!!! )ikään kuin ajatuksia viskellen, joten kaipa tuossa tajunnanvirtahetkessä toviksi katosin oikeaoppisen ja virheettömän lauseopin lumoista rikkovan rakenteen lumoihin.
Miksi se sinua nyt niin ärsytti? Et ottanut itse aiheeseen kantaa lainkaan, nimenomaan huonokielisen rakenteen takia? :(
No, me muut jatkamme sitten aiheen pohtimista, kuka milläkin rakenteella. Äidinkielen huoltotunnit erikseen. Ehkä sinuakin on vain kannustettu "virheiden" bongaamiseen, mikä sopisi aiheeseen kyllä. Ja nyt minä ylireagoin aiheelliseen kritiikkiisi.
Tai ehkä koin sinun äidikseni, jolle ei mikään kelpaa. Ja silti se räksyttää, eikä ota itse aiheeseen kantaa. Siis hän.
Kiitos ja anteeksi.
Kritiikkiä odottaen.
heikko kirjoitustapa, kun toviksi irtauduin säännöistä - kamalasti anteeksi :Z !
..tarkoitit? en ymmärtänyt yhtään.. mitään...
höpöpöpö! :D
viestini.
"Ja nyt minä ylireagoin aiheelliseen kritiikkiisi."
Niinpä.
Pakko on ärhäköidä, mutta ei ottaa kantaa?
Hyvänen aika! Aloittaja perusteli hyvin ja tämä foorumi nyt ei ole mikään isojen alkukirjaimien koe! Sitä paitsi hän osaa selvästi kirjoittaa oikeaoppisesti ja värikkäästikin, mikäli niin haluaa. Jätti enemmän ajatuksia, kuin sinä konsanaan kykenet. Sekös sinua mättää?
Mistä näitä häiriköitä aina joka keskusteluun änkeää?
Oma viestisi oli täysin tyhjä ja turha.
Olen ottanut osaa tähän ketjuun monessa kohtaa, varmaan tullut eri nimimerkkejä, en ole pitänyt siitä niin väliä. Itselläsi ei ilmeisesti ole muuta tekemistä kuin arvostella sinua ärsyttävää henkilöä. No siitä vain.
Niin, ihmiset ilmaisevat itseään eri tavoin, joskus myös kieliopillisesti väärin. Ei minulle jäänyt yhtään ajatukset varjoon, eikä häirinnyt pisteet, aika hassua on tälläiseen asiaan ottaa ensimmäiseksi kantaa suomen kielioppiin ja pisteisiin, ennenkuin asiaan... (
juuri näiden 40-sten äitikokemuksista esimerkiksi.. http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001509&posting=22000000041080642
Lainaan yhden kirjoitusta tähän:
"paljon kohtalotovereita
Kirjoittanut: tässä nainen 46 v 22.1.2009 klo 10.13
Lapsuuden traumat on pahimmillaa keski-iässä, kai ne silloin iskee ja lujaa.
Sinä olet traumatisoitunut jo lapsuudessa, mutta olet sen varmaa itseltäsi kieltänyt.
Varmaan olet yrittänyt olla ihan "normaali" mutta kuitenkin nämä sua kohtaan tehdyt julmuudet nousee esille.
Minä taas en voi mennä sukulaisien juhliin tai tilaisuuksiin, koen sen niin ahdistavana ja vastenmielisenä.
Tämä pelko johti siihen etten myöskään kyennyt työpaikan kekkereihin osallistumaan.
Se sitten johti siihen että minua alettiin pitää ylpeänä ja muita hienompana.
Kun kuitenkin pidin itseäni muita huonompana.
Minulla on hyvin ankara koti, varsinkin (taas äiti niinpä) oli erittäin kiukkuinen, enkä osannut tehdä yhtään mitään oikein.
Mutta jos tuli jotkut juhlat tai piti mennä sukulaisiin hän alkoi menomatkalla mielistellä ja oli mitä hurmaavin äiti siellä kyläpaikassa.
Ja kotimatkalla ei ollut huomaavinaankaan.
Kauheinta oli se kun tultiin kyläpaikasta, hän löi oven kiinni edestäni enkä saanut illalla ruokaa.
Joka kerta olin mallioppilas, mallilapsi, hymyilin ja vastasin aina oikein ja kohteliaasti, ajattelin että kyllä nyt äiti on ylpeä ja pitää minusta.
Mutta ei, joka kerta sama pettymys.
Kun tultiin kotiin kaikki muuttui.
Ei ollut ollenkaan erikoista ettei hän puhunut minulle kolmeen päivään mitään.
Siitä tiesin että olin kylässä tehnyt/sanonut jotain väärin, mutta mitä, sitä ei kerrottu.
Kuvitelkaa, olen nyt jo 46v ja sama peli jatkuu äitini kanssa.
Hän edelleen hymyilee minulle tilaisuuksissa kuin filmitähti, mutta kun ketään ei ole paikalla naama muuttuu.
Tämä on johtanut siihen etten mene mihinkään sukulaistilaisuuksiin, kun hän on paikalla.
Minä en edes juttele puhelimessa enää koska hän harrastaa sitä "verbaalista pahoinpitelyä", näin minulle psykologi kertoi, ja niinhän se onkin en vaan sitäkään tajunnut ennenkuin viisaampi sanoo.
Toisin sanoen välit on poikki.
En tiedä miten jatkaa minäkään. Mutta ei kai äidin kanssa tarvitse olla väleissä ellei halua? "
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001509&posting=22000000040940029
Samat aiheet toistuu - miksi ei siis kattavaa tutkimusta tästä ilmiöstä, josta saa lukea oikeastaan todella paljon.. ei kai tyttären - äidin - suhteen ole tarkoitus olla pääosin aina vaikea ja jopa tuhoava - vai onko tämä elektra-legendaa sittenkin? .. hmm
"lainaus":
"paljon kohtalotovereita
Kirjoittanut: tässä nainen 46 v 22.1.2009 klo 10.13
Lapsuuden traumat on pahimmillaa keski-iässä, kai ne silloin iskee ja lujaa.
Sinä olet traumatisoitunut jo lapsuudessa, mutta olet sen varmaa itseltäsi kieltänyt.
Varmaan olet yrittänyt olla ihan "normaali" mutta kuitenkin nämä sua kohtaan tehdyt julmuudet nousee esille.
Minä taas en voi mennä sukulaisien juhliin tai tilaisuuksiin, koen sen niin ahdistavana ja vastenmielisenä.
Tämä pelko johti siihen etten myöskään kyennyt työpaikan kekkereihin osallistumaan.
Se sitten johti siihen että minua alettiin pitää ylpeänä ja muita hienompana.
Kun kuitenkin pidin itseäni muita huonompana.
Minulla on hyvin ankara koti, varsinkin (taas äiti niinpä) oli erittäin kiukkuinen, enkä osannut tehdä yhtään mitään oikein.
Mutta jos tuli jotkut juhlat tai piti mennä sukulaisiin hän alkoi menomatkalla mielistellä ja oli mitä hurmaavin äiti siellä kyläpaikassa.
Ja kotimatkalla ei ollut huomaavinaankaan.
Kauheinta oli se kun tultiin kyläpaikasta, hän löi oven kiinni edestäni enkä saanut illalla ruokaa.
Joka kerta olin mallioppilas, mallilapsi, hymyilin ja vastasin aina oikein ja kohteliaasti, ajattelin että kyllä nyt äiti on ylpeä ja pitää minusta.
Mutta ei, joka kerta sama pettymys.
Kun tultiin kotiin kaikki muuttui.
Ei ollut ollenkaan erikoista ettei hän puhunut minulle kolmeen päivään mitään.
Siitä tiesin että olin kylässä tehnyt/sanonut jotain väärin, mutta mitä, sitä ei kerrottu.
Kuvitelkaa, olen nyt jo 46v ja sama peli jatkuu äitini kanssa.
Hän edelleen hymyilee minulle tilaisuuksissa kuin filmitähti, mutta kun ketään ei ole paikalla naama muuttuu.
Tämä on johtanut siihen etten mene mihinkään sukulaistilaisuuksiin, kun hän on paikalla.
Minä en edes juttele puhelimessa enää koska hän harrastaa sitä "verbaalista pahoinpitelyä", näin minulle psykologi kertoi, ja niinhän se onkin en vaan sitäkään tajunnut ennenkuin viisaampi sanoo.
Toisin sanoen välit on poikki.
En tiedä miten jatkaa minäkään. Mutta ei kai äidin kanssa tarvitse olla väleissä ellei halua?
Niin minäkin olen yrittänyt tehdä
Kirjoittanut: Äidin ikävä 16.1.2009 klo 15.04
Muuten en mitään tiedä, mutta oon ite kanssa äitini kanssa ongelmissa, isää ei ole: ei voi olla ongelmiakaan :)
Kontrollointia, manipulointia, syytöksiä, ja siis kaikesta, jopa hänen "vaikeasta elämästään", ja kaikesta. Jne. jne. Kaikesta avusta joudut maksamaan, tavalla tai toisella. Vuosia on kestänyt hyväksyä se, että minun äiti ei olekaan se ihana, rakastava äiti. Oli ihanampi silloin kun olin pieni, onneksi. Silloin kun olin helppo eikä ollut omaa persoonaa niin paljoa. Oli helpompi vaikuttaa, olla samaa mieltä, ja niin, lapsi, lapset on niin ihania. Mäkin olin :)
Nykyään ja jo vuosia, vuosia ja vuosia on ollut ongelmia aina kun yritän olla mitään muuta kun hänen jatkeensa. En usko, että minua on edes olemassa muuna, kun hänen peilinään, jatkeenaan, siis hänen mielestään.
Säälin häntä. Mikään rakkauden tai kiitoksen ilmaisu ei koskaan riitä, eikä mikään keskustelu häntä koskaan herätä. Hän ei muutu. Aina hän tulee olemaan sellainen, eikä sellaiset ole todellisuudessa koskaan onnellisia. Se on ainoa syy, miksi pystyn antamaan anteeksi, nään hänet jotenkin... Myös ikäänkuin lapsena, jolle mikään ei riitä, jonka vaatimukset on tietyllä tapaa jääneet lapsen tasolle... En osaa selittää. Mutta tunnen myötätuntoa, vaikka tiedän, ettei hän siihen juuri kykenekään. Myötätunto ja myötäelämisen kyky kaikkineen, on ollut mun elämän suurimpia rikkauksia, hänelle sitä ei annettu ja se on surullista.
Minulla ei ole äitiä, ei isää, ei kotia eikä sukua. Olen siitä hyvin, hyvin surullinen juuri nyt, mutta uskon parempaan ja kuitenkin, onhan mulla ystäviä. Sullakin on vaimo, olette yhdessä ja teille tulee vauva! Ihanaa!
Äitisi on mikä on, ei hän pysty muuttumaan, eikä osaa, eikä ehkä haluakaan. Hänet on vain hyväksyttävä ja mentävä eteenpäin, joko niin, että hän on tai että ei ole, osa elämäänne.
Onnea matkaan! "
sama, mutta menkööt..
ehkä tunnekylmyys on vähän ajan henki
"ehkä tunnekylmyys on vähän ajan henki "
Ja voi niinkin sanoa, että nykyisten nuoremmassa keski-iässä olevien naisten tapa suhtautua elämään, parisuhdeodotuksiin, työelämään on jotenkin yltiöromanttinen, yltiöhysterinen ... en oikein keksi sanaa.
Miettikää omaa työpaikkaanne ja vapaa-ajalla tapaamianne ihmisiä. Kaikenlaista ugerhoosaamista (en saa koneella saksalaista ypsilonia näkyviin) on rasittavuuteen asti. Ja se esiintyy rinnan täydellisen empatiakyvyttömyyden kanssa. Kuori ja sisin vetävät ikään kuin eri suuntiiin.
Nyt arvostetaan sellaisia ominaisuuksia, että pidättyväiset ja rauhalliset, hiljaiset puurtajat ja mietiskelevät ihmiset koetaan negatiivisina ja kitkerinä kyylääjinä.
Vanhempi ikäluokka kasvatettiin eri tavoin. Maailma oli toinen. Silloin pärjättiin toisilla ominaisuuksilla.
toi on kyllä totta varmaan..
eri aika, eri asioiden arvostus - kasvatusmenetelmät muuttuu.. oisko ihan globaali juttu - ei vain meillä tämä kehitys?
ja itkin, kuinka hän on niin kylmä ja kuinka tunteettomasti hän suhtautuu asioihin. Hän suhtautui meihin tyttäreihin kuin olisimme olleet esineitä.
Hän vaan sanoi, että on pitänyt jaksaa. Hän on syntynyt vuonna 1938. Olemme siskojeni kanssa keskenämme puhuneet, että äiti on kuin kiukutteleva pikkulapsi ja narsisti. Hän ja hänen kärsimyksensä.
Sama kokemus. Oma äitini syntynyt samoihin aikoihin. Suhtautuminen tosiaan kuin hänen omistamaan esineeseen, jonka on tullut olla moitteeton. Tarkastellut kuin ulkopuolista kylmää esinette, jonka vioista vain voi huomauttaa, ei muuta. Mikään suoritus ei koskaan ollut riittävä. Eikä syliä, tai spontaania kannustusta kuullut koskaan. Oli vain pärjättävä. Ainainen riittämättömyyden tunne. Ja masennus siitä, että ei tule tunnustetuksi.
Olen itkenyt äidilleni myöhemmin joskus itse, melkein pikkulapsen raivolla, että miksi en ole koskaan merkinnyt mitään - itsenäni - tai miksi hän ei ole koskaan ollut kiiinnostunut tekemisistäni - kun kotoa on lähdetty.
Minusta se on ollut outoa, "rakastavan" vanhemman käytöstä näin aikuisemman näkökulmasta. Kiukuttelua tosiaan ja pikkumaisuuksiin puuttumista. Lempeyttä ei lainkaan, huonoa omatuntoa sitäkin enemmän, mikäli ei uupumukseen asti itseään aina prässää.
Siltikään ei riitä.
Samat vastaukset suurinpiirtein siis. Pitää vain jaksaa. Ja se on siinä. Elämä on työtä. Ei muuta.
ei tehdä mitään tutkimusta? Pitäisi ehdottomasti tehdä, kun ilmiö on kovin yleinen.
Aivan samoja fiiliksiä. Ihmettelen, mistä se minunkin 19-vuotiaan masennus johtui aikoinaan. Mikä ihme se oli, kun lähdet kotoa 15-vuotiaana ja mitään tukea et saa mihinkään?! Hulluksihan siinä tulee.
Sitten hirveetä suorittamista. Minulla on aina ollut tunne siitä, että en kelpaa tai en riitä sellaisenaan. Ruoskin itseäni ihan mielettömästi. Hirveitä itku- ja raivokohtauksia on tullut, jos en kelvannut jollekin miehelle (olen nätti nainen) ja olen syyttänyt, että en ole tarpeeksi tehnyt töitä tai että en ole muistanut pukeutua tyylikkäästi tai että en ole syönyt terveellisesti tai liikkunut riittävästi ai että olen jotenkin muuten halpa nainen. Äiti jotenkin sai tuntemaan, että me olemme viallisia, että meissä on joku vika. Hän esim. luttasi isosiskoni itsetunnon sanomalla: "Pakkohan sinun on tuo mies ottaa, koska ei sinua muut huoli." Siskoni meni sellaisen miehen kanssa naimisiin, jonka kanssa lopulta joutui mielisairaalaan ja otti eron. Lapset ja kaikki. Missä oli äidin tuki? Ei missään! 15-vuotiaana olin saman ikäisten poikien kanssa ihan vain viettämässä kivaa iltaa - kuuntelimme musiikkia ja juteltiin. Äiti tulee kesken kaiken ja haukkuu minut huoraksi. Mieti, miltä se tuntuu 15-vuotiaan tytön sielussa? Sehän oli ihan hirveää.
Me emme koskaan riittäneet. Äiti olisi aina halunnut, että meistä olisi pitänyt tulla jotain hienoa ja hän piti itseään uhrina. Hän aina syytti olosuhteita, kuinka huonot olosuhteet vaikuttivat hänen elämäänsä, ei hän itse. Hän ei tukenut, kun oli paha olo. Hän olisi voinut sanoa, puhua ja tukea, kun olin yhdessä vaiheessa ihan heitteillä. Oli itsearvo nollassa, vaikka olin nätti, nuori, lahjakas, pärjäsin kivasti koulussa. Hän oli kateellinen suorituksilleni. Lopulta laitoin likaojaan suoritukseni ja olin pari vuotta aika tuuliajolla. Ihme, että selvisin rankoista vuosista.
Jos kotoa ei anneta henkistä tukea ja rakkautta, niin on huomattavasti vaikeampaa selviytyä.
Olen nimennyt tälle ilmiölle nimen
SUOMALAINEN TUNNEVAMMAISUUS
Olen syntynyt vuonna 38. Vanhempani olivat sotasukupolvea. Isä oli sodassa 5 vuotta, kun me kolme tyttöä olimme taaperoiässä. Äidillä oli oma ammatti ja hän oli todella lujilla koko sota-ajan ja kai sotaa seuraavankin ajan.
Me kaikki siskot pidimme ilman muuta selvänä, että meidän kuului raataa yhtä paljon kuin kaikki muutkin sota-ajan jälkeen.
Tuo varmaan pitää paikkansa, että vanhemmat eivät paljon ehtineet lapsia halaamaan.
Mutta muuten kokemukseni (ja kai sisartenikin kokemukset) ovat erilaiset kuin täällä esiintulleet. Ei meitä ylenpalttisesti kehuttu tai kiitelty. Osallistuminen töihin ja velvollisuuksiin oli selviö.
Meillä kaikilla kolmella (synt. 38 - 44) tyttärellä on omat ammatit ja omat perheet. Kai meistä kaikista aika tasapainoisia tuli. Kenties tavallista nuukempia ja turvallisuushakuisempia. Sama kait meidän tyttärillämmekin, jotka syntyivät 60 - 70-luvulla.
Jäin miettimään, hakevatko kirjoittajat syitä epäonnistumisiinsa mahdollisista vääristä osoitteista. Äitien yletön syyllistäminen erilaisista ongelmista ei tunnu mukavalta.
ja mukavaa, jos keskusteluun osallistuu niin tämän sotasukupolven lapset ja heidän tyttärensäkin.
Ehkä keskustelua olisi hyvä käydä puolin toisin, ilman sukulaisuussidoksia, jotka mahdollisesti tulehtuneet.
Mutta nämä tietyt teemat vain nyt tuntuvat toistuvan kovin monen nuoren aikuisen naisen elämässä, miten ovat kokeneet äitiensä tunnekylmyyden ja nimenomaan tämän suorittamiskeskeisyyden - jääden vaille henkistä ja emotionaalista tukea, kun sitä olisivat tarvinneet.
Tarkoitus ei ole syyllistää. Enemmänkin ymmärtää psykologisia tekijöitä, jotka selittäisivät tämän ilmiön yleisyyden.
Ja tietenkinm sen, onko se ylipäätään yleinen ilmiö vaiko vain mutu-tuntumaa.. Tosin oma kokemukseni on tämä, että ongelmia on monella 30-40-vuotiaalla äitisuhteessaan ollut hyvin nuoresta iästä lähtien (usean samanikäisen kanssa keskustelleena ja näitä palstojakin lukeneena.)
Itse ainakin koin muualla eläneenä, miten äidit vaikuttivat paljon enemmän "aidosti" kiinnostuneilta tyttäriensä elämästä, kuin mitä olin kotimaassani kokenut. Ja yhdessä tehtiin paljon asioita ja jaettiin tuttavapiiriä ja tekemisiä kotona. Perheet tuntuivat enemmän siis perheiltä, jakamisen merkityksessä nimenomaan - emotionaalinen tuki, läsnäolo jne. kuin mihin oli omassa kotimaassaan tottunut.
Ehkä se vertailunhalu nousee tästä, jos kokee erilaisia suhtautumistapoja jossain toisaalla ja asettaa oman kulttuurinsa tavan olla jotenkin tylyn etäinen ja pelkästään suorituskeskeinen - kyseenalaiseksi. Ja että mitkä ovat syynä tähän?
Tietenkin tämä yleinen pahoinvointi nyt muutenkin Suomessa, joista nyt ei kaikesta tietenkään ole tarkoitus "äitejä" minkään sukupolven syyttää, mutta ilman keskustelua mikään ei aukea eikä tule näkyviin. Äitiemme omat haavat ja kokemukset, jotka auttaisivat heidän tyttäriään ymmärtämään paremmin, miksi heidän äitinsä "hylkäsivät" heidät tunnetasolla varhain...
Eihän keskustelu sinänsä ole syyllistävää, mikäli "tyttäret" tahtovat äitiensä tunnekylmyyden kenties kovinkin yhteisenä kokemuksena, sen "haavan" esille nostaa.
Vaikenemalla eivät asiat ainakaan parane.
mutta kyllä minun mielestäni äitienkin pitää osata myöntää omat virheensä eikä niin, että ei myönnetä mitään. Ja äitienkin on kestettävä arvostelua. Se on pahinta, että heitetään villaisella, että ei ole mitään väliä, mitä on sanonut tai tehnyt, kun sillä on ihan selkeitä vaikutuksia sukupolvelta toiselle. Olen lukenut kirjoja suomalaisesta kotivammaisuudesta ja keskustellut aiheesta ja kuullut muiden tarinoita, että tiedän omasta mielestäni, mistä puhun. Nuoria ja lapsia pitää tukea ja kannustaa ja antaa neuvoja eikä niin, että isovanhemmat ovat kuin narsistisia pikkulapsia vielä 60- ja 70-vuotiainakin, tissutellaan kotona, ilkeillään omille lapsille ja lapsenlapsille, ajatellaan vain, että minä olen uhri, minä jouduin kestämään sota-ajan - Te ette tiedä mistään mitään.
Missä on vanhemman ihmisen arvokkuus ja viisaus? Missä on aikojen viisaus, jota pitäisi pystyä jakamaan? Se tuntuu monilta isovanhemmiltakin puuttuvan. Ei millään pahalla, mutta näin on. Pitää uskaltaa sanoa asiat suomeksi. Se on suomalaista kotivammaisuutta, ettei tunteista puhuta. Ei välitetä, ei rakasteta. Tässä eletään.
Olen 1963 syntynyt ja aloin lukea tätä keskustelua. Hyvin samanlaisia kokemuksia on minullakin.Ei vrmaan syyllistäminen tunnukaan kivalta! Enkä halua mennä henkilökohtaisuuksiin. Yleisellä tasolla tästä asiata on vaan puhe. Äiti ei ole kiinnostunut siitä mitä elämäsäni oikeasti tapahtuu, on etäinen jopa kateellinen. Mutta olen silti äitini kanssa hyvissä väleissä ja haluan sen jatkuvan. En siksi halua ottaa tätä asiaa hänen kanssaan puheeksi. Mitä se auttaisi? Huonontaisi vain välimme. Ei kohta seitsemänkymppinen äitini enää miksikään muutu. Tapahtunutta ei voi muuttaa, mutta olen todella iloinen että tästä asiasta voi jutella täällä.
En minäkään halua syyllistää, mutta on vaan pakko voida puhua ikävistä asioista.
Vaikka minulla on hyvin ikäviä kokemuksia äitini kanssa, niin olen hänen kanssaan hyvissä väleissä nykyään. Tietenkin olen kaikki anteeksi antanut ja mitäpä tuosta. Olen syntynyt -78 ja olen äitini kanssa täysin eri sukupolvea. Äitini on yli 70-vuotias. Jos hän tuppaa liian ilkeäksi, niin pamautan suoraan takaisin. En ala pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan syyllistämistä enkä enää pahastu samalla lailla ilkeilyistä, jotka voi olla todella inhottavia kuulla. Joskus tietenkin tippa tulee linssiin varsinkin miesasioihin liittyen tai jos olen herkällä päällä ja en jaksa puolustaa itseäni ja saan kuulla kunniani epäonnistumiseni jälkeen. Sitten nälvin takaisin:" Sinähän sitä toivotkin, että jäisin vanhaksipiiaksi, niin voisin sitten sinua hoitaa hamaan hautaan asti. On sitten elämänsisältöä."
Olen miettinyt, että kirjoittaisin joskus näytelmän suhteestani äitiin, koska siellä on niin tragikoomisia piirteitä.
Äitini olisi tarvinnut aikoinaan pakkohoitoa, mutta kun hän halusi olla vahva ja kestää kaiken. Hän ei pystynyt käsittelemään traumaattisia kokemuksia ja purki kaiken sen pahan olon lapsiin.
Sen olen oppinut, että en varmasti tee lapsia ainakaan kahta enempää, jos nyt ylipäätään koskaan teen lapsia näiden kokemusten jälkeen. Koko ikäni sain kuulla, kuinka äidin elämä meni pilalle lasten ja miehen takia. Tässä kuitenkin mennään ja tehdään niitä asioita, joissa on hyvä.
Minusta on kovin outoa se, että noille äideille monet "antavat oikeuden" käyttäytyä aivan miten huonosti vain, ja tytärten (tai poikien) "kuuluu" ymmärtää heitä.
Ihan kuin lapsen synnyttäminen tekisi naisesta pyhimyksen, jota ei saa arvostella missään tapauksessa!
Aivan sairasta.
Sitä paitsi tälläkin palstalla usein joku kirjoittaja ehättää syyllistämään tyttäriä "äitien syyttämisestä omista epäonnistumisista".
Enpä ole vielä ainakaan itse tehnyt moista, enkä ole huomannut kovin monen muunkaan syyttävän vanhempiaan omista epäonnistumisista.
Siitä on vain tullut jonkinlainen klisee, jonka avulla sille vanhemmalle sukupolvelle kehitetään verukkeita.
Kaikkihan me ihmisiä olemme, kukaan ei ole pyhimys.
Itselleni merkkaisi todella paljon, jos voisin edes kerran elämässäni keskustella äitini kanssa ilman että hän saa raivokohtauksen ja syyllistää minua omasta pahasta olostaan. Enhän minä hänen huonolle avioliitolleen esimerkiksi ole mitään voinut, miksi hän vetää sen aina siihen kuvaan mukaan?
Rasittaa siis tuo että vanhempi sukupolvi voi jopa ihan vapaasti syyttää lapsiaan omista vaikeuksistaan ja epäonnistumisistaan, mutta toisin päin on aivan tabu juttu!
Niin eli ainakin joku myöntää seikan, että turvallisuushakuisuus ja työn nurisematta tekeminen olivat itsestäänselvyyksiä.
Ja senkin, että ei varmasti turhia halattu eikä kannustuksia erikseen jaeltu, koska käytännön vaikeudet pakotti jokaisen vain tekemään osansa (mikä ei liene vain huono asia, yhteen hiileen puhaltamisen pakko).
Minäkin muistan, että juuri tuon ikäpolven sisarusten välit olivat jotenkin ehdottomat, siis tiiviit. Mietin, että tiivistikö sota-ajan yhteiset kokemukset puutteesta ja hädän/surun kokemus heidät tiivimmin yhteen, kuin nykysukupolvissa tapahtuu.
Vaikuttaa, että kukaan ei ole oikein koskaan tyytyväinen mihinkään ja välirikoissa ollaan pienten asioiden takia. Omaisuusasita nousevat päällimmäiseksi ja riitautetaan joka asia. Ei ole samanlaista yhteistä pohjaa, johon palata, kuin näillä sota-ajan lapsilla?
Nyt on vain minäminä-aika, individualistit jyllää. Jos minä jotain onnistun saamaan, se on vain minun, jää sinä nuolemaan näppejäsi. Toiset puhuu sosiopatian ajasta. Lipevin pärjää parhaiten. Paras selittäjä toimii tiimissä pomona. No ehkä ei ihan näin yksinkertaistetusti, mutta vähän tuohon suuntaan.
Esimerkiksi äitini ja hänen sisaruksensa ovat syntyneet 1920- ja 1930-luvuilla.
Kyllä heidän elämänsä oli kovaa lapsesta lähtien, heitä oli kuusi sisarusta pienessä mökissä, vanhimmat lähtivät jo muistaakseni 13- tai 14-vuotiaina piikomaan. Kuopus jäi 14-vuotiaana äidistään orvoksi.
Kuitenkin he ovat niin kauan kuin vain muistan riidelleet kovasti keskenään, olleet kateita ja toiset ahneita ja röyhkeitä, toiset ovimattoja mutta takanapäin ruikuttaneet.
Kaikki ovat nähtävästi puhuneet toisistaan pahaa muille.
Joten ei sekään nyt mikään mustavalkoisen ihana asia ole, että on ollut pakko tehdä töitä kovasti selviytyäkseen. Kun siitä ei ainakaan tuossa suvussa ole koitunut hyviä ja tiiviitä sisarussuhteita.
Niin, ei voi tietää?
Vsi voiko?
Sille ei voi mitään. Olisihan se hauskaa, jos voitaisiin pakertaa jokin hyvin yksinkertainen malli, jossa näiden naisten harrastama tytärtensä kaltoinkohtelu selviäisi kuin matemaattisen yhtälön kautta ikään - A:sta seuraa B ja C.
Onhan se harmillista, ettei sellaista rakennelmaa ole mahdollista tehdä.
Tuskin on mahdollista tehdä matemaattista mallia niin, koska kokemukset ovat yksilöllisiä ja ihmisen psykologiaa on vaikea pakata mallilaatikoon.
Silti keskustelun aihe on ollut erittäin mielenkiintoinen ja jotain samantapaisia kokemuksia on tullut esiin. En usko, että aihe "turhasta" esiin putkahti.
sama ongelma mulla! Ompa kiva kuulla että en ole ainoa. Hyvin olet analysoinut asian! Äiti kyllä "huolehtii" mutta on jotenkin välinpitämätön tärkeiden asioiden suhteen. On mös käsittääkseni puhunut pahaan sävyyn kun käyn lasten kanssa äidin luona ja odotan lastenhoitoapua. Hän sanoo että ei häntäkään kukaan auttanut lasten hoidossa! Kesti myös pitkän aikaa tajuta, että äitihän on minule kateellinen monesta asiasta. Itselle ei tulisi mieleenkään olla lapsilleni jostain kateellinen. Tunnekylmyytä vai jotain muuta, mutta nykyään syömme molemmat masennuspillereitä.
Kaikki kirjoitukset aiheesta ovat niin totta. Olen myös itse pohtinut, että tässä olisi tärkeä tutkimusaihe.
Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta nyt en jaksa. Tässä vähän kuitenkin ajatuksiani. Tänään olimme äidilläni syömässä hänen syntymäpäivänään. Minulle hän oli etäinen, koska olemme käytännössä riidoissa/välit lähes poikki. Välirikon syynä on se, että minä en kunnioita enkä arvost häntä ja lisäksi käyttäydyn häntä kohtaan ala-arvoisesti. Suomennettuna: minulle alkoi 30-vuoden iässä tulla omia ajatuksia, ja aloin olemaan asioista hänen kanssaan eri mieltä.
Sanonta, jota kuulin tuolloin "hyvinä aikoina" (olin siis hänen ohjailtavanaan ja pyrin kaikin keinoin elämässäni toteuttamaan hänen arvojaan) oli: Ahkerilla äideillä on laiskat tyttäret. Voitte vain arvata kuka se laiska tytär oli. Tämän kaiken äitini tietenkin sanoi iloisesti naureskellen monissa tilaisuuksissa kertoen samalla mitä oli juuri tehnyt.
Olen puhunut äidilleni hyvin avoimesti omista tuntemuksistani ja ajatuksistani. Hänen mielestään minä vaan käännän kaikki asiat hänen syykseen. Olen yrittänyt painottaa, että sanon "vain" miltä minusta on tuntunut lapsena ja aikuisena hänen tapansa suhtautua minuun. Omista tunteista kertominen on hänen mielestään ollut hänen arvosteluaan. Hänestä on käsittämätäntä, että voin olla niin törkeä vaikka hän on kaikkensa tehnyt lastensa eteen. En ole tullut kuulluksi siis vielä aikuisenakaan, enkä varmaan koskaan tule.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että minä en voi parantaa meidän välejämme. Äitini on rakentanut suhdettamme syntymästäni saakka, ja suhde on "hänen näköisensä" tai siis oli ennen kuin kyseenalaistin hänen ajatuksiaan. Suhteemme parantumisen ehtona on, että hän hyväksyy minut sellaisena kuin todella olen. Jos hän ei tätä voi tehdä, emme kykene lämpimään tai edes siedettävään suhteeseen. Minusta on tullut nyt "ehdoton": haluan olla tasavertainen aikuinen äitini kanssa. Jos se ei hänelle sovi, emme ole tekemisissä toistemme kanssa. Pallo on äidilläni.
Omakohtaiset kokemukset äidistäni, ovat todella kummallisia. Lapsena en tätä ymmärtänyt, koska kuvittelin, että kaikkien lasten äidit käyttääntyvät siten. Ei ollut koskaan pullantuoksuista lämmintä syliä, tai minua ei ainakaan siihen otettu. Olin aina >äidin pikkuapulainenkiltintytön -syndroma
on juuri se syy miksi minä en ole halunnut ottaa asiaa puheeksi oman äitini kanssa. Äiti ei kertakaikkiaan kykenisi ymmärtämään, sillä hänhän on "tehnyt kaikkensa". Annan asian olla, vältän riitaa ja konfliktia. Tämä keskustelu täällä on auttanut minua ymmärtämään miksi äitini kenties on sellainen kuin on. En pysty häntä muuttamaan, ja tuskin hän enää lähes seitsemänkymppisenä miksikään muuuttuisi vakka haluaisinkin. Yritän hyväksyä äitini sellaisena kun hän on. Tämä sopii minulle, joku toinen haluaa puhua... Toivon että sinun ja äitisi välit paranevat ajan mittaan. Se vaatii molemminpuolista joustoa.
Äidin taholta tuleva tyttärien varaukseton hyväksyntä taitaa olla Suomessa tosi harvinaista. Kiva tietää että en ole yksin. Se jo helpottaa!
voi toimia edes hieman purkukenttänä, mikäli siis tämä on yleisemminkin koettu kokemus eikä kenenkään "yksittäisen" katkeran tyttären tilitys hankalista, jopa traumaattisista äiti-suhteista.
Siksi koen itse tärkeäksi nostaa esille aiheen, joka tuntuu nousuvan monissa keskusteluissa juuri tietyn ikäisten naisten keskuudessa esiin.
Voidaan tietenkin ajatella, että tietyssä iässä tehdään kriittinen analyysi menneeseen ja juuri nuoret "keski-ikää" lähestyvät nuoremmat tai vanhemmat naiset puivat lapsuuskokemuksia enemmän kuin ihan juuri kotoaan irtaantuneet.
Silti en ainakaan itse tahdo sulkea pois sitä mahdollisuutta, että jokin yhteinen kokemus olisi maassamme, kenties juuri talvi- ja jatkosodan aikana kasvaneiden äitiemme tunneilmastossa, joka on traumaattinen ja vaikutukset siirtyneet meidän sukupolveemme - juuri tällaisena pärjäämisen pakon korostamisena ja tunteita väheksyvänä.
Siis kokonaishyvinvoinnin kannalta on mielestäni tärkeä nostaa tällainen aihepiiri esiin, jossa kanava kuitenkin sekä näille "sotalapsiäideille" että heidän tyttärilleen keskustella - ilman, että omissa yksilöllisissä äiti-tytär-suhteissa joutua asemasotavaiheeseen, niinkuin usein käy - (ainakin oman kokemukseni mukaan) rakentavaa keskustelua ei ole mahdollista käydä, koska aina alkaa sama sarjatulitus: "Kaikkeni olen yrittänyt, ja aina syytetään".. eikä koskaan saa omaa äitiään myöntämään mistään, miten on toiminut, ohittanut lapsen oman olemuksen ja tahdon kokonaan - tai enemmänkin juuri tämä lapsen omien tunteiden väheksyminen taikka ihan kokonaan huomitta jättäminen, ellei tilanne aivan akuutti - pilkan kokemus tunteista monilla kokemukseni mukaan - tai tosiaan niinkuin joku tuolla sanoo, oman äitinikin toistamat lauseet (sananlaskuja viljelellyt muutoinkin usein, sanomatta eli ottamatta koskaan siis ITSe vastuuta kokonaan sanomisistaan taikka TUNTEIDENSA osoitusta, vaan ikäänkuin sarkasmiin pukien, ivaten rivien välissä - joka on ainakin minua loukannut kautta elämäni paljon)" Ahkerat äidit kasvattaa laiskoja lapsia" -.. marttyyrin viitan ylpeydellä omasta itsestään kuitenkin harteilleen nostaen, tytärtään pilkaten ja vähätellen.
Minusta äiti - tytär - suhde, jossa toinen tosiaan kokee olevansa aina absoluuttisen oikeassa, eikä koskaan myönny näkemään tai tunnustamaan tekemiään vääryksiä, tavallaan kohtelussaan näkemään mitään moitteen sijaa (koska aina on tehnyt parhaansa) ei ole aikuinen lähtökohta, jos itsereflektiota ei tapahdu.
Yksinkertainen anteeksipyyntö olisi ainakin itselläni tuntunut joskus kovasti kipuillessani tuntunut täydelliseltä ihmeeltä - jota en koskaan oleta saavani. Koska HÄN on tehnyt PARHAANSA, sen pitää riittää. Hän ei koe, että kokemuksista olisi syytä keskustella, että suhteet - jopa äiti-tytär-suhteet - ovat kaksisuuntaisia, vaan näkee asiat Vain omalta kannaltaan. Sellainen ei voi olla jättämättä jälkiä.
Täydellinen myötätunnon puute, itsekkyys asioiden tulkinnassa, omahyväisyys/marttyyrius, syyllistäminen - kannustuksen puute, vaikka miten "suoritti" äidin "iloksi" asioita, tunne enemmänkin kateuden kokemisesta - on aika raastava kokemus. Siksikin ymmärettävää, että nämä kokemukset ovat aika kipeitä avata, jopa tyttäriensä itsensä, mikäli ovat saaneet kokea, että heidän Äitnsä, isolla äällä, ei ole halunnut heitä aidosti rakastaa, vain ja ainoastaan velvollisuudentunnosta on "asiat oikein hoidettu", tunne-ilmaston ollessa jotain aivan toista, viestien päinvastaista, kuin sanat antavat ymmärtää.
Kukaan meistä tyttäristä tuskin haluaa kohdata todellisuudessa ajatusta, etteivätkö heidän äitinsä olisi halunneet meidän parastamme..
Ristiriita tekojen ja sanojen suhteen, tosin isolla osalla tätä sukupolveamme, vaikuttaa olevan vain akuutti. Masennustilastot ja muut mielenterveysongelmat, kautta koko Suomen tosin, tietenkin monissa ikäluokissa, kaipaa minusta avointa purkaamista, vaikkapa sitten tällaisilla palstoilla, jossa usea voi tuoda oman osan palapelistä esiin - josko ne palat heijastaisivat sitten hieman suurempaa yhteistä kokonaisuutta ja psykologista ilmastoamme, jotta paremmin itseämme - ja äitejämme ymmärtäisimme - ja mikä ehkä tärkeintä tosiaan, että ÄITIMME itse ymmärtäisivät kokematta henkilökohtaisesti OMIEN tyttäriensä kipuilua SYYTÖKSINÄ, vaan aiheellisena itsetarkasteluna, omien kipuilujensa kanssa - jotta MEIDÄT tunnustaisivat. Tai TUNNISTAISIVAT.
Sitähän me kaipaamme, tulla NÄHDYKSI ja KOETUKSI - itsenämme - emme Äitiemme peileinä - emmekä jatkeina. Epäonnistuneina tai Menestyjinä, ihan kuinka vaan.
Kiitän kaikkien osallistumisesta -
mielestäni mielipiteenne ovat kaikki erittäin tervetulleita - tietenkin toivoisin, jotta myös nämä 30-40-luvun aikana kasvaneet äitimme tulisivat tässä keskustelun kulussa myös esiin - jotta voisimme dialogia käydä näin enemmän "vähemmän tunteenomaisesti", koska emme ole tekemisissä "oikeiden äitiemme" tai "tyttäriemme" kanssa - tosin edustaen näitä sukupolvia ja kokemuksiamme, jotka kenties kantavat joitakin yhteisiä nimittäjiä - jotta toisiamme ymmärtäisimme paremmin - ja anteeksiantaminen olisi ehkä tulevaisuudessa AITOA (ja pyytäminen myös) PuolinToisin.
Ja elämämme vain.. eteenpäin eläminen.
Silti ei kaikkea minustakaan sovi jonkun kirjoittajan mukaan v ain painaa villaisella, vaan ensin on nämä villat pöllytettävä, jotta matka tervehtyneenä ja siis Puolin toisin eheytyneenä voi jatkua ja traumaattiset kokemuksemme eivät siirtyisi monia sukupolvia eteenpäin.
Perhosvaikutus :)
Hyvää jatkokeskustelua, toivottaa ap.
Kiitos paljon ajatuksistanne.
pukea nämä asiat hyvin sanoiksi, paremmin kuin minä. Olen kokenut tähän keskustluun osallistumisen hyvin vapauttavana! -Kaikki ei siis johdukaan vain minusta!
En siltikään halua alkaa käsittelemään tätä oman äitini kanssa. Hänellä on ihan tarpeeksi mielenterveysongelmia ilman tätäkin. Nauttikoon eläkepäivistään autuaana, sen hänelle kaikesta huolimatta suon. Käsittelen tätä asiaa mieheni kanssa puhmalla ja hän ymmärtää todella hyvin. Voimme sitten yhdesä "naureskella" hyväntahtoisesti äitini kustannuksella.
Minusta on jotenkin melkein hedelmällisempää käsitellä "yleisellä" tasolla näitä kipukohtia äitisuhteessa, kuin "keskustella" henkilökohtaisesti kipuiluista, jotka aina ovat päättyneet samaan.. "Kaikkeni olen tehnyt jne."
Meillä monilla on traumaattisia kokemuksia äitiemme tunnekylmyydestä sekä jotenkin suojatta jättämisestä. Tällainen on ainakin minun kokemukseni lukuisista kirjoituksista sekä keskusteluista ikäisteni kanssa.
Kun eniten olisimme äitimme hoivaa ja tukea tarvinneet, olemme saaneet jäädä yksin. Tukea naiseksi kasvamisessa aidon ja rakastavan aikuisen naisen rinnalla, ilman että kokee katkeruuden tai kilpailuhenkisyyden asettuvan äidin ja tyttären väliin lopullisena niittinä.
Tietenkin voidaan väittää, että tyttären ja äidin suhde on aina jonkinlaista peilailua ja ehkä kateuden tunteet jopa väistämättömiä, sukupolvista riippumatta. Nuoremman elinvoimaisuus syrjäyttää vanhemman naisen.
Nämä peitetyt tunteet (hylätyksi tuleminen itse lapsena - mikäli nyt sotaa voi jääräpäisesti tässä käyttää yhtenä häiriötekijänä äitiemme tunne-elämältä tasapainoisessa kehityksessä), joita äitimme eivät ole koskaan suostuneet työstämään - saman näytelmän toisto eteenpäin - on minusta meidän sukupolvemme trauma. Äitimme eivät tuumaakaan suostu taipumaan tai mitään "taaksepäin" katsomaan. Siksi minusta "tyttärien" kesken olisi parempi pohtia kokemuksiamme, mikäli yhteisiä tuntemuksia löytyy. Siten emme ainakaan syytä vain ja kokonaan itseämme, mikäli suhteissa on selvästi laajemmaltikin jokin tunnehäiriö.
Yksilöä nyt kummassakaan tapauksessa syyllistämättä. Vain toteamalla koetun.
mutta ihan samanlaisia tuntoja täälläkin.. samaa ikäluokkaa olen ja äitini noin 70.
Kamalinta on juuri tuo asemiin jähmettyminen. Ja omista tunnoista kertominen syyttelyn kokemisena ja mieltä osoittaen ei sitten puhuta tyttärelle.
Jotenkin kamalan uhmakasta käytöstä. Tai niin minä olen kokenut äitini. Kuin olisi ollut koko lapsuuden äitini terapeutti, yrittänyt miellyttää ja repiä iloa. Kun jotenkin sellainen tunto takamuksissa aina, että koskaan ei olla tyytyväisiä. Ihan vaan minusta. Ja kumma tunne, kun kokee sitten sellaista vierautta ja arkuutta ehkä muita kohtaan. Aika luonnollista minusta, jos lähisuhteessa ei saa varauksetonta hyväksyntää ja arvostusta ihan vain, koska on se, "kuka on".
Äitini usein kertoi ainakin minulle "toisista" lapsista, ja jotenkin ihan äärimmäisen julmasti katkaisi minun itseisarvoni. Tai niin sen koin.
Miten se ja se on tehnyt sitä tai tuota. Tein itse mitä tahansa, ei tunnustusta saanut.
Ehkä melkein parempi, kun ei liikoja mietti. Kánnen alla voi räjähtää koko kattila, jos alkaa liikaa kelailemaan.
Kuulostaa kovin tutulta nämä tarinat, vaikka olen nuorempaa sukupolvea kuin tänne kirjoittaneet. Aloinkin miettiä, että monen sukupolven yli tämä tunnekylmyys ja suorituskeskeisyys oikein kantautuu.
Äitini on syntynyt 60-luvulla ja hänen äitinsä oli sota-ajan lapsi. Heidän välisestä suhteestaan minulla ei ole mitään tarkkoja tietoja, mutta sen verran tiedän, että äiti on elänyt hyvin suorituskeskeisen lapsuuden ja huolehtinut siihen päälle alkoholisoituneesta isästään. Ilman kiitosta. Tiedän hänen välittäneen äidistään suuresti ja tulleen toimeen tämän kanssa, mutta toisaalta hänen puheistaan välittyy kuva siitä, että arvostus on pitänyt ostaa tekemällä.. ei olemalla oma itsensä.
Minun suhteeni äitiini taas on hyvin ristiriitainen. Totta kai äiti on minulle tärkeä, mutta yhä useammin kysyn itseltäni (äidiltäni en uskalla, koska siitä seuraisi kaksivuotiaantasoinen itkupotkuraivari), miksen kelpaa sellaisena kuin olen. Hyvistä suorituksista ei kukaan kehu, mutta mokat kaivetaan esille tuon tuostakin. Äitini on jopa sanonut, etten työllisty mihinkään, koska olen tällainen ja minun pitää muuttua sellaiseksi kuin hän haluaa (sanottakoon, että olen saanut töitä, joten olemukseni tuskin on täysin vastenmielinen).
Äidillä on tapana arvostella kaikkea. Kotini ei ole koskaan tarpeeksi siisti (veljeni koti taas kelpaisi kotikuvastoon), vaatteeni eivät ole koskaan sopivia, hiusteni väri on väärä, mieheni oli epäilyttävä vuosia (ilmeisesti on nyt uskonut, etten aio erota ja luovuttanut.. ihme sinänsä).. Minusta tuntuu, että olen teini-iästä asti (eli siitä, kun omia mielipiteitä alkoi olla) saanut taistella oikeudesta olla oma itseni ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan. Ja vieläkään en ole tuota taistelua voittanut. Luulen sen jatkuvan vielä vuosia.
Pelkään, että teen saman omille lapsilleni, jos sellaisia joskus päätämme hankkia. En halua olla se äiti, joka aina arvostelee eikä koskaan hyväksy. Ja silti pelkään, että toistan jo useassa sukupolvessa toistuneet kuviot. Minulla ei ole kokemusta muunlaisesta äiti-tytär-suhteesta, mutta rehellisesti sanottuna en totisesti halua toistaa sitä ja aiheuttaa omille lapsilleni jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.
Toivottavasti osaan tulevaisuudessa tehdä asiat toisin.
Itse olen 63 syntynyt ja äitini oli juuri tämän ketjun aloittajan kuvailema. Jos olisin hankkinut lapseni normaali-iässä, en olisi ehtinyt pohtia itseäni, enkä tajuta äitini minulle tekemiä väryyksiä, vaan olisin luullut, että näin se vaan menee ja toistanut virheeni lasteni kanssa.
Olet jo pitkällä, kun tajuat pelätä toistavasi äitisi käytöstä. Virheitä ei ole pakko toistaa. Niitä pitää pohtia ehkä jopa terapiassa. Jos näin ei tee, ne kyllä toistuvat sukupolvien ajan ja voi vain toivoa, että lapsi saa tukea edes ammattikasvattajilta.
tästä aiheesta!
Olen vuosia pohtinut ja käynyt juuri näitä asioita läpi. Saadakseni jotain selitystä ja ymmärtääkseni myös itseäni.
Läheltä liippaavia tutkimuksia on tehty, en ole juuri tästä aiheesta sattunut vain löytämän oikeastaan yhtään. Eli voi olla, ettei ole tehty. Mutta paljon muuta olen löytänyt. Olen löytänyt monia kertomuksia tietyn ikäisten ihmisten eri elämänvaiheista, haastatteluja ja kirjoituskilpailuja. Sota-lapsista on tehty, kasvatustieteistä löytyy mm. kasvatukseen liittyvää materiaalia. Näistä sitten ”harsimalla” olen yrittänyt luodata jonkinmoista kuvaa.
Tämä oli vain mielenkiintoista, että asiaa ovat näemmä kovasti miettineet monet muutkin! Todella mukavaa. Luen innolla lisää!
Olen itse siinä vaiheessa, että olen kyennyt jo nousemaan vähän yleisimpiin asioihin, en enää personoi niin vahvasti. Siihen kylläkin meni parikymmentä vuota. Varsinkin isoäitiä kohtaan tuntemani viha oli jotain kamalaa. Siitä siirryin isääni ja äitiini. Nyt kierin itse vihassa silloin tällöin. Tyttäreni on nyt käymässä samoja asioita läpi ja äiti – tytär suhde on puitavana parhaillaan.
Yhtenä perussyynä näkisin kyllä ne kasvatusarvot, jotka jylläsivät pitkään suomessa. Tämä ankea, periluterilainen itsensä mitätöimisen arvo! Tärkeää oli, ettei lapsesta kasvanut itsekästä, ylpeää ja omahyväistä.
Nuo synnit piti ”nujertaa” pois jo mahdollisemman nuorena. Silloin ei vielä tiedetty eikä ymmärretty ihmisen psyykestä kaikkea sitä mitä nyt. Vanhemmat tekivät sen minkä kokivat olevan ”parhaan”. Uskon ettei kyse ole mistään persoonallisuushäiriöistä, ehkä vain traumoista ja neurooseista. Niitä meillä luoja paratkoon kun riittää. Jokainen sukupolvi yrittää päästä irti painajaisistaan, mutta osa aina siirtyy eteenpäin.
En minäkään uskonut tekeväni niin, mutta katkera totuus on, että niin vain tuli tehtyä. Tätä sitten tytön kanssa käydään läpi. Yritän selittää ettei se ollut niin tietoista, ja että sen perusta oli toinen kuin hän sen koki. En kuitenkaan mitätöi hänen kokemuksiaan, mutta on se joskus hyvin tuskallista niitä kuunnella ja yrittää ottaa vastaan.
Olen häpeän ja syyllisyyden lapsi. Miten paljon ne tekivätkään tuhoa elämälleni. Vanhemmat luulivat niiden toimivan toisin. Äiti jo ymmärtää vähän, isä ei, iso-äiti on kuollut. Ehkä tyttäreni ei enää siirrä sitä omalle tyttärelleen – toivottavasti.
No mutta, näistä oman vanhemman tekemistä virheistä, voi myös oppia. Ei siis siirrä näitä perittyjä tapoja, *lahjaksi* lapsilleen.
Itse olen omat lapseni yrittänyt hyväksyä juuri sellaisina, kun he ovat. Ja jokainen heistä on yhtä arvokas, sukupuoleen ja syntymäjärjestykseen katsomatta.
Enkä myöskään anna äitini *lahjoa* lapsiani epäoikeudenmukaisesti. Vaan olen sanonut hänelle, että yksi ei ole parempi, kuin muut. Joskus äitini lähetti vanhimmalla lapselleni syntymäpäivälahjaksi 100€. Mutta muutamaa vuotta nuoremmat sisarukset saivat omana syntymäpäivänään satasen puoliksi.
Eli ihan sama, kun olisi antanut lapaset nuoremmille sisaruksille yhteiseksi lahjaksi. Ja kehoittanut pitämään toista kättä taskussa. Ettei sormet palennu.
osallistumisestasi tähän keskusteluun.
Koen, että tämä on tärkeä aihe keskustella ja avata pöydälle jokaisen asian tiimoilta jotenkin tuntien, että se on aiheuttanut paljon kipuilua elämässään - ja aiheesta ei ole "sallittua" keskustella.
Ilman Syyttelyä tai syytöksiä, kokemuksien erittelyä, kokemuksien läpipuintia, niiden esittelyä - kenties kuitenkin lähinnä itselleen, jotta ymmärtäisi itseään paremmin ja voisi jatkaa elämäänsä enemmän itsenään.. eikä siirtäen kipujaan aina uudelle sukupolvelle.
Ainut tie on avoimuus ja tunteiden sallittavuus, miten on kokenut. EI vähättely, eikä ainakaan ivan kokeminen, miten on lapsuutensa, nuoruutensa taikka aikuistumisensa suhteessa äitiinsä kokenut. Isät olkoot sitten erikseen.
Johonkin täytyy rajata ja äidit nyt kuitenkin ehkä syvemmän jäljen ainakin tyttäriinsä naiseksi kasvamisessa jättävät (tietysi hienoa olisi, jos se olisi vain positiivinen, kannustava ja ymmärtävä)
*pieni sarkastinen jälkihuomautus*
Äitien Syytä Kaikki.
Tai ei niin, vaan, äitien on kyettävä edes joskus tulemaan suhteissaan tyttäriin vastaan - jos he aikuisen suhteen haluavat luoda, tekemänsä virheet. Jos äidit eivät aikuista suhdetta halua, se työ jätetään tietenkin tekemättä.
kohdata lapseni ja omat kipuni. Olen valmis tekemään ja paljon työtä, ettei tämä enää jatkuisi.
Niin, äitien syytä kaikki, kuten kunnon vanha Freud sen sanoi! Olen kurkkua myöten täynnä tuota vanhempien syyllistämistä. Toki heillä/meillä vikansa on, mutta toisaalta eikö aikuisuus ole sitä että alamme vihdoin tehdä omia päätöksiä ja toimia toisin?
Lapsuudesta on erityisen hyvin mielenpainunut kosketusten, hellyyden ja kannustamisien puute. Minulle ainakin sanottiin hyvin usein; sinusta ei koskaan tule mitään. Älä edes haaveile ettet joudu sitten pettymään niin pahasti. Jos osoitti kotona heikkoutta, avuttomuutta tai mielipahaa, äiti sanoi usein: ”älä leiki naista”. Se oli pahin asian mihin saatoin syyllistyä, jotain todella halveksittavaa.
Niin minusta kasvoi nainen joka sairastui omaan vahvuuteensa. Koin kaksi depressiota ja alituisesti vaivaavan syyllisyyden tunteen, joka esti nauttimasta ja iloitsemasta oikeastaan juuri mistään. Oma äitiytenikin oli vain syyllisyyden torjumista, ”oikein tekemistä”, liian harvoin uskalsin nauttia siitä. Nyt sitten maksan tuota laskua takasin.
Edelleenkin käyn taisteluja, jotta voisin unohtaa tuon. Toki se onneksi joskus unohtuu. Mutta voi, miten helposti se haava aukaistaankaan! Oikeasti rakastan lapsiani niin että kipeää tekee.
Yksi asia ihmetyttää, poikalapset (2) ovat jotenkin ymmärtäneet ja osaavat antaa minulle anteeksi. Kauneinta on kun he molemmat sanoivat; et ole mikään ihanne äiti, mutta rakastan sinua ihan sellaisena kuin olet. Miksi tyttärelle tuo on niin vaikeaa? Miksi juuri tytär vaatii enemmän? Siihen en ole löytänyt oikein selitystä…
Tyttärestäni on tullut paljon oikeampi nainen kuin itse olen. Olen niin iloinen siitä. Hän vain ikävä kyllä kokee, ettei kuulemma hän ”riitä”, ettei ole saanut sitä hyväksyntää mitä hän on kaivannut. Kun joku kertoisi, mitä se voisi käytännössä tarkoittaa?
"Lapsuudesta on erityisen hyvin mielenpainunut kosketusten, hellyyden ja kannustamisien puute."
"Tyttärestäni on tullut paljon oikeampi nainen kuin itse olen. Olen niin iloinen siitä. Hän vain ikävä kyllä kokee, ettei kuulemma hän ”riitä”, ettei ole saanut sitä hyväksyntää mitä hän on kaivannut. Kun joku kertoisi, mitä se voisi käytännössä tarkoittaa?"
Nämä särähti korvaani ja huomasin, että alempana joku toinenkin totesi hieman samaan tapaan.
Voin myös allekirjoittaa oman kokemukseni. En muista, että syliin olisi oikein otettu, tai hellyyttä osoitettu erityisesti - kannustus oli enemmänkin sitä, että koki aina riittämättömyyden tunnetta, vaikka miten oli "priimus" ja "lahjakas ja menestyvä" siinä tai tuossa.
Päällimmäisenä tunteena vain se, siis ilman noita "tekemisiään", ei ole kukaan.. ja että mikään ei koskaan riittänyt tai ei saanut palautetta, että oletpa sinä HYVÄ.. tai taitava tai edes jotain.. nättiä, joka jäisi hyvänä kaikuna mieleen. Enemmänkin pelkkää 'piiskausta' aina vaan parempiin ja parempiin suorituksiin, vailla erityistä kiitosta koskaan. Oletusarvona vain se, että aina pitää jaksaa ja menestyä.
Minä ainakin koin myös paljon ahdistusta ja masennustakin tietämättä oikein miksi, nuoruusvuosinani. Mikään ei riittänyt, vaikka miten ahersi. Tyhjyys. Ja näin vanhemmiten kykenen näkemään, että se kannustus, äidin aito mielenkiinto ja läsnäolo, puuttuivat. Oli vain hyvin hoidettu koti ja kauniit ateriat, joita aina jokaisen tuli muistaa kehua. Kuinka "äiti onkaan taitava emäntä".. Jotenkin tuntui, että kaikki kietoutui aina äitimme itsetunnon pönkittämiseen ja kaikki, missä hän ei ollut 'kehujen' kohteena, oli aina pois tältä. Isäni kannustuksen koin äitini kateutena minua kohtaan. Minusta aika erikoista havaita kilpailun, mutta ehkä isättömät äitimme (mikäli sota tai jokin muu vieneet isänsä varhain) aiheuttaa tällaisen sairaalloisen kilpailutilanteen miehen/lapsen isän huomiosta, jota ei voi aikuinen tytär ymmärtää.
Hassua, mutta kuitenkin todellinen kokemus.
Joku voi tietysti kysyä: mikä on totuus koetusta?
Onko kaikki vain sibjektiivista kuvitelmaa, mitä tai miten me koemme, tyttäret toisin kuin pojat äitnsä, niinkuin edellinen kirjoittaja antaa ymmärtää? Varmasti pojat kokevat äitinsä toisin, kuin tyttäret, olen siitä aivan vakuuttunut. Tosin ehkä äiti alitajuisesti kohtelee myös lapsiaan eri tavoin. Kyseessä on kuitenkin erilainen suhtautuminen toiseen sukupuoleen tiedostamatta. Näin minä ainakin uskon. Ellen ole vielä vanhan Freud-sedän ajatuksien läpitunkema. Jotain uskon kuitenkin sedän oivaltaneen oikein.
Lapset aistivat herkästi ns. todelliset tunteet persoonien takana ja heitä on vaikea huiputtaa. Mikäli tunteet tai läsnolo ei ole aitoa.
subjektiivinen, damn typos :D!
mulla meni äitiini hermo, kun se ei koskaan kysellyt mun kuulumisiani taikka soittanut mulle.. päätin, että soittakoot itse, jos joskus haluaa.. no eipä kuulunut koskaan soittoja :D .. allekirjoitan melkein kaikki kirjoitukset täällä.
soitin sitten tässä ystäväpäivän läheisyydessa moikatakseni, siis nöyrryin yritykseen purkaa hiljaisuus, no arvatkaapa mitä.. äitini ilmoittaa melko pian puhelun alkamisen jälkeen, kuinka lankapuhelin soi ja sulkee puhelimen siinä ihan kesken kaiken, toinen puhelu haloo :D.. hehehee.. arvatkaapa, yritänkö enää koskaan, nöyryytykset toistuu joka ainoa kerta, miksi siis yrittää lapselle soittaa, joka sattuu kantamaan äiti-nimikettä. ja joo, syntynyt 30-luvun lopussa tämäkin.
en ollut vuosiin soittanut, johtuen tästä mielenkiinnon puutteesta omaan elämääni ja soittoapa ei tosiaan ole kuulunut näiden vuosien aikana.. muodollisia synkkärikortteja tietenkin, koska hän on "hyvä" äiti tietenkin, joka ei unohda velvollisuuksiaan :D .. siis vuosiin ei kuulu mitään, ja itse kyllästyin nöyryytyksiin, mitä tämä äitsykkä on harrastanut koko lapsuuteni. noin. ei muuta. :)
mutta kai juuri tuosta meidän sukupolvemme haluaa keskustella - täydellisestä mielenkiinnon puutteesta omaan elämäämme ja ehkä juuri tällaisiin nöyryytyksien kokemiseen - ivaan jopa.
Sinä et ole edes yhden puhelinsoiton arvoinen, kun joku toinen soittaa toisella linjalla. Melko kamala kokemus varmaan, mikäli on itse katkaissut juuri syystä välit, että toiselta puolelta ei mielenkiintoa heru. Ymmärrän reaktion.
Voisiko tosiaan olla jokin koston kierre kyseessä, mikäli eivät nämä sota-ajan lapset "kerta" ole itsekään saaneet huomiota osakseen, sitä ei sitten osata/voida antaa eteenpäin, vaan purkaantuu sitten katkeruutena, huomion osoittamuutena ja hieman tökerönä uhmakkaana käytöksenä. Anteeksi ei pyydellä.
Niinkuin lapsi kokee, että hän on aina oikeassa.
Vai lyönkö nyt yli?
Jos et vuosiin soita ja sitten yllättäen soitatkin ystävyyspäivänä, miten luulet ihmisen kuin ihmisen myös äidin suhtautuvan soittoon? Eikö ensimmäinen reaktio voi äidinkin kohdalla olla hätä, hämmennys, pelko jne.
Moni on puhunut kovin yleisesti äidin nöyryyttäneen, syyllistäneen, olleen kylmä ja mitä kaikkea.
Asioita on vaikea konkretisoida tietenkin, mutta asioissa ei kyllä pääse kauhisteluja pidemmällekään, ellei tosiaan tiedä, millaisia nöyryytyksiä kukin kirjoittaja on kokenut.
Entä isän osuus äidin kylmyyteen? Onko isällä asaa ja arpaa siihen, miten äiti perheessä on kohdellut tyttöjä? Onko joku huomannut tässä mitään mainittavaa?
että äiti itse ei pidä yhteyttä tyttäreensä, vaan aina itse otti yhteyttä - ja kun päätti, että mikäli toisin päin ei kiinnosta ottaa yhteyksiä, jättää pallon äidilleen.. näin minä ymmärsin, tytär kirjoitti.
Miksi tyttärien pitäisi venyä aina äiteihinsä päin, mikäli äidit itse eivät tule koskaan vastaan. Olen minäkin kuullut näistä, joissa vain odotetaan tyttären olevan se aktiivisempi osapuoli suhteessa äitiin. Että jotenkin tuntuu, kuin nämä äidit itse tosiaan olisivat niitä huomionkipeitä lapsia, ja lapset jäävät kokonaan oman onnensa nojaan.
Luulin olevani ainoa,joka olen kärsinyt kylmästä äitisuhteesta.Äiti ei oikein koskaan halannut, ei ottanut syliin,ei kannustanut.Nyt kun äiti on jo aika iäkäs ,mutta hyväkuntoinen ,olemme vähän lähentyneet.Mutta jotenkin ajattelen aina ,että en halua hänelle antaa mitään mitä en ole itsekkään lapsena saanut.Äiti oli sairaalassa ja yritti,että ottaisin kädestä kiinni,mutta en ottanut.Onneksi tiedostin asian jo kauan sitten ja olen luonut omiin lapsiini erilaisen suhteen.
ajallaan ja katkeruus tulee äitien ja tyttärien välille.. kuin asioiden selvittely ajoillaan, äidin vastuu ja vastaaminen omista teoistaan, tyttärensä ymmärtäminen, miten hän on kokenut ... silti välttämättä mitään tuomioistuinkäyntiä käyden, vaan myös ymmärtäen lopulta ehkä äitiemme oman historian.. mietin juuri siksi, josko laajempi ajatus tiettyjen sukupolvien ristiriidoista olisi hyvä käsitellä "yleisellä" tasolla, jotta voisi kokea rauhaa ... äidit suhteessa tyttäriinsä ja toisinpäin.
Kieltämisestä, että mitään ei ole koskaan ollut vinoillaan, tuskin tulehtuneet suhteemme mihinkään muuttuvat.
Ylpeys ei saisi estää kontaktisolmujen aukaisua.. näin vain tuntuu usein käyvän.
Olihan se hyvä kyetä äitinsä näkemään puuttellisena ihmisenä tietenkin ja jotenkin armollisesti päästämään irti, mikä ei täydellistä ollutkaan. Tuskin sellaisia äitisuhteita onkaan.
Mutta mikään ei mielestäni kiellä.. kipeiden asioiden purkamista siten, että ei koe tulevansa vähätellyksi.
Jollain tasolla olen antanut anteeksi ja ymmärtänyt sen ajatusmaailman ja elämäntilanteen jossa äitini eli.Olisin vaan halunnut aikaisemmin tietää,että en ollut ainoa.Kavereiden äidit vaikuttivat aina niin paljon paremmilta.vaikutti siltä,että niiden äidit välitti.Toisaalta mun sukulaisnaiset arvostaa mun äitiä.
Niinhän se on. Mutta en usko "sodan jaloissa" vastaukseen ratkaisevana tekijänä. Olisi teorioita mutta en lähde niitä ruotimaan nyt.
Olen kolmekymppinen ja kokemusta on. En taida olla ainoa jolla on ollut hankaluuksia, olihan/onhan se kallis hinta kyllä.
että vanhempiemme ikähaitari taitaa olla laaja.
Omat vanhempani ovat olleet lapsia sodan aikaan, äitini isä ei osallistunut ikänsä vuoksi sotaan, veljet kyllä. Elämääni vaikutti erittäin paljon isänäitini, joka puolestaan oli syntynyt. -19 ja jäi leskeksi. Eli olen kahden sukupolven naisen kasvattama. Tuttavillani on vähän iäkkäämpiä vanhempia, eli aikuisikä sattui juuri sodan aikaan eli olivat syntyneet n. 20 – 30 luvuilla. Siksi tuo ”sodan jaloissa” ei kerro ihan kaikkea, toki se vaikuttaa, uskoisin niin.
Tutustuisin mieluusti teorioihisi. Voisitko kertoa niistä jotain. Itselläni on käsityksenä, että silloiset lastenhoito oppaat ja kasvatusarvot olivat myös suuri vaikuttaja. Nehän kulkivat kansan keskuudessa pitkää hyvin vaikuttavina uskomuksina. Kuten että itku kehittää keuhkoja, lasta ei saa helliä ettei siitä tule tyrannia jne.
Minäkin haluan tuoda oman osuuteni tähän äiti-tytärsuhdekeskusteluun. Teen sen yhdellä esimerkillä ja uskon, että sen kautta voitte ymmärtää, millainen on suhteemme ollut.
Äitini kuoli muutama vuuosi sitten ja viimeiset sanat, jotka häneltä kuulin, olivat persoonaani kohdistettuja ilkeyksiä. Ei, hänellä ei ollut dementiaa eikä alzheimeria eikä muutakaan sellaista mieleen vaikuttavaa tautia. Hänellä oli vain oma luonteensa.
Olin ollut naimisissa 20 vuotta, kun sain selville, että aviomiehelläni oli vuosia jatkunut suhde alaiseensa. Kun mieheni sitten haki eroa ja kerroin siitä äidille, niin hänen tarkat sanasna olivat: " No mitä sinä sitten olet tehnyt?"
Oma äitini siis oletti, että olen tehnyt jotakin sellaista, jonka vuoksi mieheni hakee minusta eroa. Kun kerroin hänelle toisesta naisesta, ei hän pahoitellut mitenkään ensimmäistä ajatustaan ja sen perusteella tekemäänsä johtopäätöstä.
Olihan tuo törkeä ensikommentti. Mutta oletteko huomanneet, että jouduttuaan aivan sietämättömän tilanteen eteen, jossa meiltä odotetaan jotain kannanottoa, useimmilla ei ole mitään kunnon sanottavaa. Kunhan jotain möläyttävät.
Nuoremmalle sukupolvelle on tullut sallituksi tavaksi olla hiljaa ja vain halata. Tämä halaamistapa on aika nuori ilmiö suomalaisessa kulttuurissa. Milloinhan tapa meille rantautui?
Veikkaus: alle 20 vuotta sitten?
Ja toiseksi: Vanhemmille on ajettu päähän, että kun kaksi riitelee, yleensä vähintään kahdessa on vikaa. Vasta viime aikoina on tullut tavaksi etsiä syyllistä yhdestä osapuolesta.
Minullakin on juuri tuo suojattomuuden kokemus, että äitini ei vaikeissa tilanteissa ole halunnut antaa minulle juuri minkäänlaista tukea, vaan on jäänyt ikäänkuin etäältä katsomaan tai möläyttänyt jotain tuontapaista.
Ikäänkuin ei olisi kestänyt millään tavalla mitään ongelmia(ni), koska kaiken piti olla aina ja vain hyvin. Kaikki lakaistiin aina hiljaisuuteen. Piti muistaa olla kiitollinen.
Välillä hän on ollut tahallisen loukkaava, eikä koskaan pahoitellut sanallakaan aiheuttamaansa mielipahaa. Kaikki, mikä on vaatinut herkkyyttä asettua tyttärensä asemaan, on ollut jotenkin äärimmäisen vaikeaa. Ja monen lausahdukset tai kylmät reaktiot ovat jäädyttäneet kyllä herkän tyttären. Ja aikuistuvan naisen, jonka elämästä tämä ei tiedä mitään. Eikä häntä edes kiinnosta.
Miksi pahoittaa mieltään sitten enempää, jos vastaanotto on aina yhtä välinpitämätön tai ei-kykenevä empaattisuuteen? Onko tyttärien venyttävä ihan loputtomasti, ensin jääden lapsuudessa huomiota vaille jatkuen hamaan loppuun? Minusta ei.
samoja tuntemuksia minullakin. Olen minäkin hakenut tukea häneltä vaikeissa elämäntilanteissa, enkä sitä ole saanut. "Sinullahan on kaikki hyvin, mitä aina valitat" hän sanoi kerran, ja se olikin sitten viimeinen kerta kun olen hänelle puhunut vähänkin syvällisemmin. Mikähän siinä tosiaan on, että äidin on niin tavattoman vaikeaa asettua tyttärensä asemaan? Ei äitiä vieläkään kiinnosta kuulumiseni kuin pintapuolisesti.
Tässä vielä yksi esimerkki:
Asuimme perheeni kanssa ulkomailla, olin yksin lasten kanssa kotona ilman minkäänlaista tukiverkostoa. Odotimme kovasti kesälomaa, silloin pääsisimme Suomeen. Oma asunto oli Suomessa vuokralla joten asuimme vanhempieni luona lomalla. Jotenkin kuvittelin , että vanhemmistani olisi mukavaa kun ulkomailla asuva tytär lapsineen tulee heille.
Sanoihan äiti että kiva kun tulette jne, mutta omille tuttavilleen jatkuvasti voivotteli "kuinka rankkaa hänellä nyt on kun tytär lapsineen tuli" ja "Kyllä HÄN nyt on NIIN väsynyt"... Itsestä tuntui kamalan vaikealta kun eihän meillä olisi ollut varaa hotellissakaan asua. Ja koko ajan piti heti kerätä kaikki lelut pois että koti olisi tip top. Ja lasten piti olla hiljaa...
Noh, se siitä. Vertailun vuoksi annan toisen esimerkin: minulla oli ulkomailla samassa tilanteessa oleva ystävä joka oli Espanjasta kotoisin. Hän kertoi, että kun hän menee lapsineen äitinsä luo Espanjaan, häntä kohdellaan kuin kuningatarta. Äiti hemmotelee häntä ja lapsia, ollaan lasten ehdoilla jne.
-Että semmoisia nämä kulttuurierot!
juu, kyllä on keski-euroopassa ja etelässä varsinkin varmaan eroja noissa suhteiden ylläpidossa ja suhtautumisissa.. kyllähän se vähän kouraisee syvältä, jos tällaista vertailua pääsee tekemään, jossa äidit oikein ihan aidosti näyttävät välittämisensä tyttärilleen.. jo aikuisillekin siis, eikä kylmä verhoke ole äidin ja tyttären välissä, jolloin jää ihan epäselväksi.. miksi meidät tänne haluttiinkaan "synnyttää"?
Kun ja jos olemme vain pakollinen vaiva ja tietyn iän jälkeen muutumme äideillemme ihan näkymättömiksi, miten äitimme voisivat odottaa kunnioittavaa suhtautumista tyttäriltään. Ketä he oikein suojelevat tai suojelivat?
Onhan se aika outoa havaita, että muualla se suhtautuminen nyt muutoinkin perhesuhteiden sisällä on aika tavalla toisenlaista. Ollaan ihan niinkuin oikeasti kiinnostuneita toisten kuulumisista. Onhan se ennenkuulumatonta.
olen miettinyt että kyllä tässä meidän suomalaisten pitäisi ottaa oppia eteläeurooppalaisista. Se on se henkinen ilmapiiri ihan toisenlainen kun ihmiset oikeasti välittävät toisistaan ja myös näyttävät sen. Välillä tietysti vihastutaan, mutta perheen keskinen side on paljon vahvempi kuin meillä. En nyt halua ihannoida tässä mitään muuta kulttuuria, kaikissa on ne huonotkin puolensa, mutta olisikohan tässä mitään opittavaa meille kateuden ja katkeruuden vaivaamille suomalaisille? Varmaan ne masennustilastotkin kaunistuisivat?
samaa mieltä tässä asiassa.
Enemmän oikeaa välittämistä meillekin. Voikohan sitä siirtää jotenkin jollain geenillä tänne?
Olen itse 36-vuotias, äitini juuri eläkkeelle siirtynyt.
Äitini, vaikken häntä tunneköyhäksi voi todellakaan kutsua, ei pysty käsittelemään vaikeita asioita, eikä puhumaan niistä.
Yritin murrosiässä avautua hänelle ongelmistani ja silloisesta koulukiusaamisestani, saamatta vastakaikua. Hän oli hiljaa tai vaihtoi puheenaihetta. Muistan vieläkin miten musertavaa oli tuntea jääneensä vaille äidin suojaa ja turvaa tuon ikäisenä. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei äitini vain kestänyt käsitellä hurjaa tunnemylläkkääni tuolloin. Myöhemmin kuulinkin äitini sanovan, ettei hän jaksa enään pohtia ikäviä asioita, koska hänellä itsellään on ollut niitä ihan tarpeeksi. Ja sen kyllä uskon. Lapsuus suurikatraisessa perheessä 40-luvulla ei varmasti ole ollut helppoa. Ja uskon, että hän kantaa edelleen jotain niin ikävää mukanaan, ettei hän ole voinut puhua siitä vielä kenellekään.
Nykyään ymmärränkin äitiäni paremmin ja katkeruus menneistä ei ole enään pinnalla. Välimme voi sanoa olevan nykyisin todella läheiset. Soittelemme viikottain ja ikävä on molemmin puolin kova, kun näemme vain parin kuukauden välein. Välimme ovat mielestäni nykyään avoimemmat ja pystyn myös ojentamaan äitiäni, jos hän alkaa kiukutella ikäiselleen sopimattomalla tavalla. Toisaalta olen myös hyväksynyt sen omaa mummoa katsellessani, että äitini tulee taantumaan muiden lailla hiljattain lapsen tasolle, jolloin puolestaan oma ymmärrykseni ja myötätuntoni joutuvat puntariin.
Vaikka äitini on vieläkin osin vaikea suhtatua ikäviin asioihin, ei tuo inhimillinen suojatumismekanismi paina paljoa, kun kyse on kuitenkin kilteimmästä ja rakastettavimmasta ihmisestä mitä maa päällään kantaa. En rehellisesti voi sanoa tuntevani ketään muuta niin pyyteetöntä ihmistä kuin mitä oma äitini on. Tunnen suurta ylpeyttä saadessani olla hänen tyttärensä ja kehittyä hänen rinnallaan ihmisen matkalla eteenpäin.
Hienoa on, jos kykenee mielessään asiat siten läpikäymään, jotta lopulta voi antaa anteeksi äidilleen ja nähdä "kierteen" syyt - siis tapahtumat, joissa on kokenut, että äiti jättäytyy ulkopuolelle, kun tukea tarvitsi kipeimmin.
"Yritin murrosiässä avautua hänelle ongelmistani ja silloisesta koulukiusaamisestani, saamatta vastakaikua. Hän oli hiljaa tai vaihtoi puheenaihetta. Muistan vieläkin miten musertavaa oli tuntea jääneensä vaille äidin suojaa ja turvaa tuon ikäisenä."
Mutta minusta se edellyttää aktiivista työtä tyttäreltä itseltään, jotta kykenisi ymmärtämään äitinsä käytöstä jotain taustaa vasten, ei siten, että äitimme pahantahtoisina jättivät tyttäriensä "ongelmat" oman onnensa nojaan, vaan heidän tavallaan toimia tai pikemminkin olla toimimatta on oma taustahistoria - kasvatus ja senaikainen asenneilmapiiri. Kaikki ei ehkä ole ihan pelkästään yksilökohtaista, joskin niinkin tietysti voisi puhumatta muiden kanssa kokemuksistaan olettaa.
Siksi kai tämän linkin aloitin, kun tuntuu, että nämä kokemukset ovat tietynikäisten kokemuspiirissä aika samankaltaisia.
Tervehdyttävää on avata tunnelukkoja ja puhua omista kipeistä kokemuksistaan, jotta ne sanoin kiinni saisi ja siten pois mielensä varastoista nykyhetkeen energian vapauttaisi.
Tuokin, että joku mainitsi aiemmin, että tuskin on ihan kyseessä "sodan jaloissa" kasvaneiden tunnetraumoista, vaan pikemminkin juuri kasvatusasenteista ja -oppaista, jota 50-60-luvulla esitettiin - miten lasta tulisi hoitaa. Ei liikaa syliä, jotta lapsesta ei kasvaisi terrorisoivaa hirviötä.. oli mielenkiintoinen kommentti joltakulta.
Lapsia ei saanut "vierihoitaa" liiaksi. Ja juuri tämä, että lasta ei saa liiaksi kehua, jotta siitä ei tulisi omahyväinen. Paljon kielteisyyteen keskittymistä.. kai se sellainen jotenkin jälkensä jättää.. jos aina tulee vähätellä mieluummin, kuin kannustaa.
Toki sukupolvien tavat suhtautua "todellisuuteen", lapsiinsa varmasti on monen asian summa. Tämä sotateema nyt vaan tuli yhtenä aspektina mieleen ja sen aiheuttamat mahdolliset tunnetraumat sekä pula-aikojen niukkuus. Silloin ei ollut paljon aikaa "turhia" turista, kun keskityttiin "tekemiseen", jota äitimme kai eniten painottavat. Tunteet ovat "heikkoutta".
Vai? Olenko hakoteillä..
ja enempi analysoimatta tuli mieleen, että maaltamuutto, sodan loputtua lähdettiin kaupunkeihin töihin, sosiaalinen verkosto (kyläyhteisö ja perhe, suku) jäi sinne maalle.
Minunkin äitini muutti heti yhden sisarensa perässä (sisar oli ollut lapsenlikkana, meni tehtaaseen ja äitini sai hänen piianpaikkansa) ja yhdessä ainakin kolmen luokkatoverinsa kanssa kaupunkiin, yhdessä olivat kunnes kukin menivät naimisiin. Joten ei heillä mitään yksinäistä turvattomuutta sikäli ollut, vaikka toki vanhemmat jäivät maalle.
Tähän kaikkeen liittyy minusta myös äidin vaatimus "täydellisestä perheestä", jossa ei ole isoja ristiriitoja, ongelmia, sairauksia ym. Näitä on vain "muilla", ei "meillä". Kun perheenjäsenenllä on ongelmia, äiti ahdistuu, koska se muistuttaa oman lapsuudenkodin ilmapiiristä, jossa vaikeista asioista ei ole puhuttu. Ongelma uhkaa koko äidin identitettiä, koska asioiden hallinta tarkoittaa sitä, että ongelmia ei käsitellä.
Äiti myös haluaa, että tytär toteuttaa hänen toiveidensa mukaista elämää joka suhteessa. Tyttären kautta voi kokea ne asiat, joita ei ole itse voinut tehdä. Tyttären elämän pitää olla moitteetonta, siis "täydellistä".
Olen itse yhdessä hyvin merkittävässä asiassa tehnyt juuri päinvastoin kuin äitini olisi halunnut: En ole perustanut perhettä, enkä myöskään koskaan ole haaveillut perhe-elämästä, vaikka minulla on ollut useita pitkiäkin miessuhteita.
Olen muutenkin pyrkinyt jo nuoresta asti eroon tästä äidin kontrollista, jonka olen kokenut ajoittain hyvin ahdistavaksi. Päämääräni on ollut olla henkisesti mahdollisimman itsenäinen ihminen, ja olenkin sellainen nyt. Uskon, että yksi syy tähän haluuni olla mahdollisimman riippumaton, on juuri se, että olen kokenut, että muita vaihtoehtoja ei minulla ole. En ole koskaan kokenut täysin turvalliseksi tukeutua perheenjäseneen, tai oikeastaan muihinkaan ihmisiin.
Täällä on monia todella kiinostavia kannanottoja aiheeseen; tunnistan monet tilanteet omasta elämästäni. Esim. juuri tämä äidin pikkutyttömäinen kiukuttelu ja oikuttelu, ja syylistäminen mitä kummallisimmista asioista, on minullekin tuttua.
Äitini lapsuuteen liittyy vaikeita asioita, joista ei ole voitu puhua, ja uskonkin, että tällainen ongelmien käsittelemättömyys aiheuttaa tietynlaista "vastuuttomuutta": ongelmista voi syyttää toista henkilöä, omaa käytöstä ei tarvitse arvioida kriittisesti, kun asialla ei kuitenkaan ole merkitystä.
Hieno ketju. Se innoitti lisäajatteluun.
Äidit, josta pääosin puhutaan, ovat kai syntyneet noin 1937 - 1947. Ehkä ymmärsin väärin, ja onhan keskustelu rönsynnyt.
Mikä muu selittäisi äitien mahdollisen kylmyyden? Tai siis tyttärien tunteman kylmyyden?
Onko tänne kirjoittaneiden tilanteessa yhteistä esim. löydettävissä tältä janalta:
* äiti elänyt lapsuutensa maalla ja ehkä suuressa peheessä - tytär kasvanut urbaanissa ympäristössä
* äiti elänyt ns. jumalan selän takana - tytär ruuhka-Suomessa
* äiti melko kouluttamaton - tytär kouluttunut
* äidillä liian vaikeita kokemuksia kerrottavaksi (insesti, perheväkivalta, raiskaus jne.) - tytär muistuttaa äitiä niistä kauheuksista, joista on vuosikymmenien jälkeen enää turhaa/ vaikeata avautua
* äidillä selviä mielenterveysongelmia (kahdensuuntainen, skitsofrenia tms.) - tyttären vaikea nähdä samaoja perittyjä piirteita itsessään
* äiti patriaattis-autoritäärisen "perimän" uhri - tytär ?
Yritin viedä pohdintaa hiukan sivuun tästä yksioikoisesta päivittely- ja sotalapsinäkökulmasta.
Vai löytyykö mitään muuta selittävää tekijää kuin sota ja "ajan henki"?
Muuten: Sotalapsia lienee ollut Ruotsissa saman verran kuin nykyisin meillä elää lapsia perheen ulkopuolella (lasten perheiltä on siis lapset siirtyneet sijoituskoteihin).
"1938"
lisäoivalluksia yksioikoiseen "sota-ajan hengen" -teoriaani. Hehee.
Tarkoituksenani oli nimenomaan nyt luoda ketju, johon jokainen voi lisätä omia ajatuskuvioitaan, mikäli aihe yhtään liippaa omaan kokemuspiiriin, eikä pysyä millään muodoin pelkästään muutaman ihmisen voivottelu- tahi päivittelylinjalla, kuin tuossa ehkä vähän piikikkäästi (joskin kenties tervetulleena huomiona) arvioit.
Toki syy-yhteyksiä on varmasti monia, mikäli yleisemmin me 60-70-luvun tyttäret joitakin yhteisiä kokemuksia jaamme suhteessa äitiemme kasvatukseen tai tunnekokemuksiimme.
Toit mielestäni todella hyviä pariasetelmia esiin, jotka esimerkiksi tutkimusta tehdessä olisivat mielenkiintoisia lähtökohdiltaan selvittää.
Voisi ainakin kuvitella, että juuri enemmän ehkä "psyykkisiä hajoamisia" tapahtuu perheissä, joissa on lähdetty aivan eri olosuhteisiin, kodin piiristä valmistuttiin ammattiin tai kuten totesit - usea muutti sodan jälkeen maalta kaupunkiin, kuin mitä on, jos on asuttu monta sukupolvea esimerkiksi samassa kaupungissa.
Suvut eivät hajonneet samalla tavoin ja tuki oli saatavilla ehkä erilailla, kun yhteys ei katkennut suvun kesken. Ovatko nämä tyttäret kokeneet äitinsä eri tavoin keskimäärin, kuin tyttäret, joiden äidit muuttivat maalta kaupunkiin vailla omaa sosiaalista tukiverkostoa?
Ainakin oman käsitykseni mukaan 60-luvulla ei juuri äitiyslomia ollut, vaan mikäli oli ammattiin valmistunut, ei kotiin voinut lastaan jäädä hoitamaan, kuin noin 2 kuukaudeksi. Ja sitten vauva jo vieraalle hoitoon. Oletuksena siis edellisen kirjoittajan ajatus, että oma suku asuu maalla, joten ei luottamuksellisia lähisuhteita hoitoapuna. Eli vieraan apuun turvautumisen pakko tuli selviönä.
Tämäkin on yksi aspekti ehkä miettiä, miten varhainen vuorovaikutus on voinut vioittua yhden sukupolven osilta merkittävästi.
Oli muodikasta päästä luoda omaa uraa ja kotiäitiys oli 50-luvun tapaan out. (Enkä ole Nina Mikkonen lol). Enemmän tulivat naisten itsenäisyysvaatimukset esiin ja oman uran korostaminen, elintason kohottaminen. Lapset joutuivat kasvamaan ikäänkuin kiltisti sivussa, dialogia ei juuri käyty. Äidin ehdoilla, uusi uljas nainen, työssäkäyvä nainen alkoi muuttua normiksi.
Tuosta dialogista vielä. Nykyään kuulee joskus kaupassa nuorten äitien kysyvän 2-vuotiailtaan, että syödäänkö me tänään tätä vai tuota ruokaa vai sittenkin jotain muuta - on toinen ääripää ehkä, mikäli joka naksahdusta taaperolta aina kysytään! Mutta ainakin lapsi voi kokea olevansa näkyvä, ellei sitten kasva jonkun mainitsemaksi, 60-luvun kasvatusoppaissa peloteltu (lasten liiallisesta huomiosta johtuva) lapsityranni.
Koulutustausta suhteessa äidin ja tyttären ammattiin ei myöskään ole varmasti vähäinen tekijä, miten tyttäret "todellisuuden" hahmottavat ja miten äidit kokevat tyttärensä, mikäli tuntevat olevansa älyllisesti (tai ainakin koulutuksellisesti) alakynnessä suhteessa tyttäriinsä.
------------------------
Nostit esiin mielestäni tosiaan hyviä kysymyksiä - siinä mielessä tällainen palsta on juuri hyvä, jotta ajatukset voivat laajentua, kuten ehkä myös tutkimusta tehdessä, keskustellaan muiden tutkijoiden kanssa ja saadaan uusia ideoita ja näkökulmia kulloinkin pohdittavaan aiheeseen. Yksi ihminen saattaa aina nähdä liian kapeasti - ja yksioikoisestikin. Silti, keskustelu on poikinut mielestäni monia hyviä puheenvuoroja ja toivon, että edelleen ajatuksia ja kokemuksia tästä aiheesta kirjoitetaan - niin ehkä joku meistä innostuu vaikkapa tekemään jonkinlaisen tutkimuksen asian tiimoilta. Mikäli alaa sattuu opiskelemaan.
Hyviä kysymyksiä lisää. Toivoo AaPee.
Tuo täydellisyyden kokemisen tarve tulee esiin minusta aika monissa kirjoituksissa, mitä olen jo jonkun aikaa seurannut tälläkin palstalla. Tai ihan keskusteluissa.
Ongelmista ei saa puhua. "Muilla" on ongelmia, ei meillä. Huonotapaiset naapurit tai ne eronneet perheet - voi lapsiparkoja, kuuluu sanoa hyvässä perheessä. Ja hyvään perheeseen tulee samaistua.
Mikäli tytär kokee ongelmia elämässään, ei "hyvässä perheessä" kasvaneena voi niistä mitään äidilleen puhua, koska eihän "meillä" ollut koskaan ongelmia, se on niiden toisten, huonojen ihmisten osa.
Täydellisyyteen kasvetaan ja kriisien kohdatessa, käännämme katseemme vain itseemme tietäen, tukea ei ole saatavilla. Siis ainakaan äitiemme tahoilta. Ainakin minä opin sen varhain, että ylenkatse on palkkana heille, jotka eivät täysin hallitse joka käännettä elämässään. Pärjättävä on, vaikka hampaat irvessä. Heikkous on oma vika.
Joskus tulee kysyneeksi myös, miksi niin moni valitsee perheettömyyden tai jopa sinkkuuden nykypäivänä. Onko jotain niin kovin vinoutunut meidän kokemuspiirissämme siitä, mitä on "läheisyys" - jos olemme saaneet itse pettyä siinä, minkä tuli olla meille se kaikkein rakkain ja luottamuksellisin suhde. Minä nyt itse ainakin näen, että jotain on vinoutut meidän perhekäsityksissämme ja rooleissamme kotona. Että kodeista on tullut vain takinvaihtopaikkoja ja heti uutta suoritusta tekemään. Jos kodeissa ei saa kokea lepoa ja aitoa, lämmintä vuorovaikutuksellisuutta, missä sen sitten oppii?
En minä tiedä, miksi minä tämän ketjun nyt halusin aloittaa. Minusta tuntuu vain, että aihepiiriä on aivan liian vähän keskusteltu, asiallisesti ja kiihkottomasti, ikäänkuin ulkoapäin, ei omia lähisuhteitaan ruotien - koska kuten totesin, ne usein jähmettyvät asemasotaan eikä palvele ketään, mikäli tahtoo aidosti keskustella kokemistaan haavoista.
Ilman, että "äitimme" huutavat kuorossa: "Ei saa syyllistää, kaikkeni tein jne. Basta!"
Olipa kiinnostava ketju, tuon tähän nyt oman lisäni.
Itse olen -65 syntynyt, äitini -35. Aina on ollut juuri tuo, että ongelmista ei puhuta, jos edes yrittää, tulee heti syyllistäminen, että tytär uskaltaa "arvostella" äitiä ja hänen tekemisiään, mitään todellista keskustelua ei siis saada edes aikaan. Koskaan äiti ei ole väärässä ja jos teen jotain hänelle epämieluisaa, sen kyllä saan kuulla.
Äitini on siis sota-ajan lapsi, mutta ei missään maalla kasvanut, vaan täysin kaupungissa ja hyvätuloisesta perheestä, saanut opiskella ja lasten myötä jäänyt kotiäidiksi.
oma ammattini on kuitenkin täysin väärä, olen elämässäni epäonnistunut, kun en ole naimisissa tai perheellinen, "täydellinen" isoveljeni on äidille kaikki kaikessa.
Oikeasti, yritän jaksaa ja kestää ainaista valitusta ja haukkumista, miten olen aina väärässä, kaikki mitä teen ei kelpaa tai ei ole riittävän hyvää. Olen välillä miettinyt kokonaan lapsuudenkodissa käyntien lopettamista, mutta en halua sitä kuitenkaan tehdä, olen oppinut vain sulkemaan korvani ja antanut juttujen mennä korvasta sisään ja toisesta ulos.
En oikeasti usko, että ikinä tunnen itseni kokonaan hyväksytyksi tai uskallan hengittää täysin vapaasti ennen äitini kuolemaa. Onneksi asumme sentään eri paikkakunnilla ja voin elää omaa elämääni ja yrittää pitää arvostelut omina juttuinaan.
Moni samanikäinen ystäväni on puinut näitä samoja juttuja, kyllä tässä varmasti on jokin "aikansa lapset" - ketju olemassa.
Mitähän muuten omat lapsemme kirjoittavat meistä, 60-70-luvun äideistä sitten nettiin 30v päästä :D
Minäkään en usko, että se, että nämä äidit olisivat itse kotoisin juurin tietynlaisista perheistä, on selittävä tekijä (siis köyhä, monilapsinen, maalta, huonosti koulutettu jne.).
Oma äitini esim. on kylläkin maalaispaikkakunnanlta, pikkukaupungista, mutta keskiluokkaisesta perheestä, jossa koulutus ja pärjääminen ovat olleet erittäin tärkeitä arvoja.
omalla kohdalla ei kovin monta "rastia" tule ruutuun. Äitni (nelkytluvun alussa syntynyt, itse kuuskytluvun puolivälissä) on pikkukaupungista kotoisin, muutimme isompaan kaupunkiin kun olin koulu-ikäinen. Ei ole insestia tai raiskauksia eikä alkoholiakaan kuvioissa mukana. Kristinuskolla on ollut äitini perheessä aika voimakas asema! Lievää masennusta äidillä oli jota on hoidettu lääkityksellä ja terapialla. Sekä äiti ja tytär on akateemisesti koulutettuja. Sehän tässä ihmetyttääkin, kun äiti on hyvin älykäs nainen, että miten hän ei tajua kuinka negativisena välillä olen kokenut hänen kohtelunsa!
Mutta kyllä on kuulkaa helpottavaa tietää, että en ole yksin! Kiitos kaikille kokemuksistaan kertoneille.
1960-luvulla oli vielä mahdollista miehen rahoittaa koko perheen elämä. Olin 5-vuotias (nuorin) kun äiti meni töihin. Onneksi osasin lukea ja meillä oli paljon kirjoja, ettei aika käynyt pitkäksi yksin ollessa.
Nämä äitien ja tuon sukupolven kokemat ongelmat, joista on vaiettu, eivät välttämättä ole aina näitä lapsen itsensä kannalta kaikkein pahimpia (insesti, raiskaus). Ne ovat usein asioita, joista ei ollut tapana puhua: mielisairaudet, onnettomuudet (esim. pikkulapsen hukkuminen), itsemurhat, aviorikkomukset ym.
Eihän näistä tänä päivänäkään ole helppo puhua, mutta tuohon aikaan varmasti vielä paljon vaikeampaa, etenkin kun mielisairauden hoitokin on ollut aivan lapsenkengissä.
Kaikenlainen syyllisyys ja syyllistäminen on varmaan leimannut ilmapiiriä, ja tällainen siirtyy helposti usemapaankin seuraavaan sukupolveen.
Minä olen ajatellut ihan samaa.
Paljon on vaiettuja asioita juuri tuon sukupolven historiassa. EI sallittuja puheenaiheita varmasti juuri nämä, mitä mainitsit.
Paljon häpeän kokemuksia, vaikenemista ja syyllisyyttä, jotka sitten heijastetaan puhumattomina vain eteenpäin ja ahdistutaan kaikenlaisista ongelmien käsittelyistä (koska ei ole totuttu ongelmista keskusteluun omassa lapsuudessa, vain täydellinen kaoottisuus ehkä mielikuvissa, jos paluu lapsuuden mielenmaisemiin, joissa jotain edellisistä tapahtumista taustalla). Ongelmia ei ole, kun niistä ei puhuta- ratkaisu.
Kiitos tuosta mielipiteestä. Minusta aika olennainen huomio.
Kyllä helpotti, luulin että vain minulla on vaikea suhde äitiini, joka on syntynyt nelkytluvun loppupuolella. Luulin aina, että tunnekylmyys johtui siitä, että olin se esikoinen, jonka takia joutui menemään naimisiin ja perustamaan perheen alle kaksikymppisenä.
Hyvin on tuo olematon äitisuhde itseäni kasvattanut. Omia lapsiani olen pyrkinyt kohtelemaan aivan toisin, näytän tunteeni ja osoitan hellyyttä enkä anna pipon puristaa turhista asioista.
Kaikista kamalinta oli, kun erosin pitkästä parisuhteesta, niin äitini kysyi heti mitä minä olen tehnyt niin kamalaa, ettei ex-puolisoni voi antaa anteeksi. Eli syy oli tietenkin minussa :(.
tässäkin ketjussa.
Äidit syyllistävät kovin mieluusti tyttäriään aina ongelmatilanteissa, eivätkä koskaan asetu heidän puolelleen noin lähtökohtaisesti.
Se, jos mikä nakertaa itsenäiseksi naiseksi kasvavan tyttären itsetuntoa. Eikö minun puolellani ole koskaan puolustaja nimeltä: Äiti? Syyttäjä kylläkin. Tai välinpitämätön neutri.
Mistäköhän tässä voisi olla kysymys?
Siitäkö, että kun "en kerta minä saanut tukea, et sinäkään, tytär poloinen sitä minulta saa" - syndroomasta?
Kostonhimoa kai pidetään melko epäkypsäksi tunteeksi.
En ole muuten koskaan käsittänyt, miksi äitini on niin hirveän kateellinen minulle. Minua ei ole paapottu missään yhteydessä, se mitä minulla on, on itse hankittu työllä ja vaivalla.
Esim. koulutus - hyvänen aika, äitini olisi ollut vapaa käymään vaikka työväenopistossa mikäli olisi todella halunnut. Monet vanhuksetkin suorittavat peruskoulun oppimäärän ja lukevat itsensä jopa ylioppilaiksi. Eiköhän se kuitenkin ole itsestä kiinni viime kädessä.
Äitini tuntuu myös olevan katkera minulle, koska avioliittoni on hyvä eikä hänen odottamansa huono. (Koska minustahan ei kuulemma koskaan voi tulla mitään enkä minä kellekään kunnolliselle miehelle kelpaa.)
Hän on suoraan sanonut, että haluaisi minun muuttavan kotiin. Pitämään hänelle seuraa? Kuuntelemaan hänen jatkuvaa arvosteluaan muita ja itseäni kohtaan? Äitini on hyvässä kunnossa eikä tarvitse piikaa. Autokin hänellä on ja ajokortti.
Ikävää täytyy senkin naisen elämä olla kun kerta jokainen päivä on niin surkea eikä elämässä ole tarpeeksi palvelevia ihmisiä.
Miten tuota ongelmaa voisi selvittää, kun ei käsitä edes äidin surkeuden lähdettä ja perusteita?
Tässä se kumma ristiriitaisuus juuri on. Tytär on arvoton, kenellekkään kelpaamaton ja mitätön vätys. Mutta miksi äiti kuitenkin haluaa hänen muuttavan kotiin takaisin?
Siksikö, että on kateellinen tyttären onnistuneesta miesvalinnasta ja perheestä. Ja haluaisi tavallaan hajottaa sen kuvion.
Minun perhettä kohtasi lapsuusvuosina hyvin raskas tapaturma. Yksi perheemme lapsista menehtyi hukkumalla. Ja olen kyllä ymmärtänyt/kokenut tuon tuskan, minkä se tuotti perheellemme. Ja ennen kaikkea, sen suuren surun, mitä se tuotti äidilleni.
Kaiken järjen mukaan tuon tapahtuman olisi pitänyt lähentää äidin suhdetta tyttäreensä. Mutta, niin ei käynyt koskaan. Muistan äitini joskus suutuspäissään huutaneen minulle lapsena. Että olisit sinä ennemmin hukkunut, kuin veljesi.
Ensiksi, osanotto ikävästä tapahtumasta lapsuudessasi. Varmasti järkyttävää lapsena kuulla oman äitinsä suunsa jotain noin kammottavaa, vaikka suru olisi miten suuri. Vihastuksissaan voi tosin sanoa melkein mitä vaan.
En tiedä, ajatuksia nousi tuosta teemasta. Itsellänikin on ollut kautta lapsuuden ja aikuisuuden voimakkaana kokemuksena, miten äitini on tahtonut kaikessa palvoa veljeäni, tukea tämän pyrkimyksiä nousta perheen kukoksi melkein ja minua vähätellä (vaikka olin ns. lahjakas lapsi) tai ehkä juuri siksi. Arvoni tuli jotenkin riistää, ihan kuin kateellisen äidin silmissä. Sitä en koskaan ole ymmärtänyt.
Vaikea käsittää. Tuntui, että äitini ikäänkuin liittoutui veljeni kanssa jo hyvin varhain ja tämä on jatkunut aikuisuuteen asti.
Ikäviähän nämä ovat ääneen todeta, mutta tekevätkö ne sen vähemmän todeksi? Pelkkiä yksittäisiä subjektiivisia tapahtumia?
Helpottaa ääneen silti todeta ja lukea, että muutkin ovat saaneet samantyyppistä kohtelua osakseen. Emme ole yksin näiden kokemuksiemme kanssa.
Näin vuosia jälkeenpäin, näitä asioita miettiessä. Olen tullut myös siihen lopputulokseen. Että tämä *kasvatusmenetelmä* on antanut luonnetta/vahvuutta, meille tyttärille.
Olemme tavallaan vahvempia, kuin nuo heikommat veljemme. Jotka äitimme nosti jo lapsena jalustalle. Tuo jalustahan on koko elämän mittainen ja horjumaston. Eikä tytär koskaan voi saavuttaa sitä samaa asemaa, mikä veljellä on.
Joskus olen yrittänyt puhua näistä asioista äitini kanssa. Koska tämä eriarvoisuus painaa mieltäni. Mutta äitini ei koe tehneensä mitään väärin. Syy on kuulemma minussa ja huonossa luonteessani. Äitini sanoi myös tuolloin, että hän ei ole koskaan kokenut syyllisyyttä, millään tavalla.
Ei surra asioita, jolle emme mitään voi :)
vahvemmaksi, sanovat.
Vaikeudet koittavat siunaukseksi, lopulta.
Toivotaan ainakin näin.
Hyvää päivän jatkoa :)
Samoin sinulle. Yhdessä, samojen kokemuksien kautta, olemme vahvoja ja maailma ei hevin meitä kaada :)
Uskon, että tämä on se syy: Kun äiti ei ole kokenut saavansa tukea, niin ei sitä saa tytärkään.
Äiti vielä lisäksi sysää vastuuta omasta kypsymättömyydestään tyttären harteille; tyttären pitää olla sitten se vahva ja kypsä, äidinkin edestä.
Oma äitini ei siedä heikkoutta ihmisissä ollenkaan. Itse hän on kyllä ajoittain hyvinkin kypsymätön, kuin pikkutyttö. Eli hän ei siedä muissa sitä, mikä hänessä itsessään on.
Olin jo lapsuudessa vaille positiivista/kehittävää huomiota. Negatiivista huomiota ja valitusta saan edelleen äidiltä. Äiti on aina kiukutellut, vaikka tietäisin omasta alastani vain hivenen. En saa tietää mistään omista asioistanikaan mitään. Tällä hetkellä olen äidin mielestä ½-vuotiaan kehitystasolla.
Vain pari esimerkkiä: en saanut valita puolisoani itse, vaikka mummu antoi äidin valita isäni. Vastaava alempi kehitys on ollut sosiaalisissa kontakteissa (elinikäinen keskustelukielto suvun kanssa ennen äidin kuolemaa).
Joudun maksamaan äitini tunnekylmyydestä, aivan kuin mainitsit.
vuonna 1969,äitini 1948. Olen joidenkin ikätoverieni kanssa verrannut lapsuudenkokemuksia, ja olemme saaneet usein äideiltämme yhtä kylmää kyytiä. Jatkuva haukkuminen, mollaaminen, huutaminen ja toisaalta järjetön kontrollointi ja vahtiminen on tullut monelle 60-luvulla syntyneelle naiselle tutuksi.
Itse olen erittäin pahasti traumatisoituntu tästä kaikesta ja se on psykologisissa testeissä todettu. Samalla kerralla onneksi psykologi totesi että harvoin on tavannut näin täysjärkistä ihmistä, jos en olisi kovapäinen olisin varmaan jo alkoholisti tai mielisairaalassa.
En suostu nykyään olemaan äitini kanssa missään tekemisissä. Koskaan hän ei minua auttanut eikä puolustanut, ei ollut lojaali. Hän ajatteli minusta aina pahinta. Nyt 40-vuotiaana olen vieläkin vakuuttunut siitä että olen todella kamala ihminen kun edes oma äiti ei rakasta. Järjellä ajatellen asiahan ei ole näin, mutta ihmissuhteissa se tulee aina esiin ja minulla on sisälläni niin vakaa varmuus omasta pahuudestani ja kelvottomuudestani että vaikka joku ihminen minusta pitääkin en usko siihen koskaan. Tämä on myös pilannut kaikki suhteeni, ja ajanut minut suhteisiin luonnevikaisten miesten kanssa,kuten monen muunkin itsetunnoltaan ja omakuvaltaan vaurioituneen naisen.
Tulee mieleen tästä sellainen hyvän ja pahan vastakkainasettelu, jota käytetään aseena.
Minäkin olen kokenut äitini taholta sen, että kun on tehnyt jotain hänen mielestään väärää, niin olen automaattisesti PAHA ihminen. Aivan kuin olisi olemassa vain kaksi ääripäätä, paha ja hyvä.
Tämä on minusta äidin vallankäyttöä, aivan kuten kuvaat. Esim. jos joskus sanoin oman mielipiteeni asiasta, niin jos se jotenkin poikkesi "valtavirrasta" (= äidin ajattelutavasta), niin heti äiti antoi ymmärtää minussa olevan jotakin lähtökohtaisesti "pahaa". Tällä hän kuvitteli saavansa minut joten kontrolliinsa.
No, onneksi olen vahva luonne, kuten sinäkin. En ole lopulta koskaan alistunut tällaiseen, vaikka vaikeaa on ollut.
Tuota pohdin itse tänään jonkun tuttavani kanssa.
Siis tuota Äidin (isolla kirjoitettuna)valtaa tyttäreensä tai ihan yleensä lapseensa.
Itse koin äitini joskus kuin "noita-akkana", jolla on valtava vallanavaimet vyötäröllään suhteessa omaan minuuteeni, jota hän voi kontrolloida mielihalujensa ja oikkujensa mukaan.
Syyllistää, rankaista tai aiheuttaa kokemuksen, että minä en kelpaa, en ole tarpeeksi hyvä - koskaan. Mitä tahansa teen, se ei koskaan tule riittämään, noin niinkuin lähtökohtaisesti.
Kun aloin arvostelemaan eli toisinsanoen luomaan omia mielipiteitäni suhteessa symbioosia arvostavaa äitiäni, minusta tuli "paha".
Kuulemma muutuin rippikouluikäisenä ihan omituiseksi ja siitä lähtien olen saanut kuullut olevani enemmän tai vähemmän juuri tuo Paha.
Äitini ohitti minut kaikessa. Ei kysynyt koskaan mielipiteitäni taikka ollut kiinnostunut, miten minä koin asioita. Se ei ollut kiinnostavaa, ilmeisesti.
Tuli vain kokemus äidin lapsellisesta ja naiivista tavasta suhtautua tyttären heräävään omaan minuuteen. Raivokas kieltäminen, tyttären oman minuuden polkemisen yrittäminen, keinoin jos toisin.
- - - - - - - - -
Tästä aiheesta olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia. Miten äitimme ovat pyrkineet mitätöimään meidän omat persoonallisuutemme?
Ja ennenkaikkea Miksi, jos näin koemme enemmässäkin määrin? (Ei muutaman katkeran tyttären subjektiivnen vikinä siis)
Millaisia ajatuksia herättää äitiys, joka tahtoo tuhota tyttärensä oman persoonallisuuden tai ehkä paremminkin, ei halua tunnustaa tyttäriensä erillisyyttä, kasvamista omiksi itsenäisesti ajatteleviksi persooniksi - mihin äiti siis "tarvitsee/tarvitsi" tyttäriään?
Hylkäsivätkö äitimme meidät, heti kun osoitimme kasvavamme erillisiksi persooniksi?
Pahaksi kasvaneet tyttäret - Kirjan nimi olisi osuva, jos vaikka sellaisen väsäisi. =D
viesti äskeisen, jos sillä mitään merkitystä on -saahan täällä nimimerkeillä pelkästään kommentoida - ei merkitystä, kuka mitäkin sanoo.
Itse aihe pääasia.
sellainen asia, että miksi ylipäänsä ihminen kasvatetaan ajatukseen, että ihmisen pitäisi olla täydellisen "hyvä"? Mikä on "hyvä ihminen", kun me kaikki kuitenkin olemme enemmän tai vähemmän tässä suhteessa vajavaisia?
Toisaalta se, että annetaan ihmisen ymmärtää, että hän on jotenkin "paha" on yksi pahimpia ja tyypillisimpiä vallankäytön muotoja, joten jos äitimme ovat käyttäneet meihin valtaa, niin on ymmärrettävää, että he ovat valinneet juuri tämän tavan.
Tunnen pari saman ikäluokan naista, joilla on päinvastainen äiti-kokemus; heillä äiti on ollut objektiivinen, fiksu ja kannustava, ei syyllistävä. Ehkä pitäisi tutkia näitä äitejä - helpompaa, koska he ovat vähemmistönä.
Ihan totta. Ei kai täydellistä ihmistä ole vielä syntynyt.
Silti nämä suhdeasiat jotenkin monia meitä pohdituttaa.
Miten ehkä voisi ainakin katkaista kierteen, mikäli suhde omassa äiti-tytär- suhteessa ei ole ollut, siis ainakaan nyt tyttären näkökulmasta paras mahdollinen.
Pahaksi leimaaminen tai edes jotenkin alitajuisesti sen viestin antaminen, ovat aika tuhoisia kenelle vaan, saati kasvavalle nuorelle naiselle. Jos uskaltaa kasvaa erilliseksi "mahtavasta" äidistä.
Legendojahan on aiheen tiimoilta monia, vuosituhansia vanhojakin. Joten ihan kaikki ei tietenkään äiti-tytär- akselilla ole selitettävissä pelkän sota-aikaan syntymisen perhosvaikutuksesta.
Naiiviahan se olisi jokin yksi ainut syy asettaa kuvaamaan hyvinkin dynaamisen suhteen vaikuttimia ja tapahtumia.
tuo joukolla naisten työllistyminen?
ei paljon malleja työn ja perheen yhdistämisestä edellisiltä sukupolvilta? oisko siinä jotain, jonka maksumiehiä ensimmäiset sen ajan lapset ovat ... tuli vain mieleen tuokin.
Hmm...
Eikös sen *kaltoinkohtelun* siinä tapauksessa pitäisi koskea perheen kaikkia lapsia tasapuolisesti. Eikä ainoastaan tyttäriä, josta tässä on nyt kyse.
Olen huomannut, että tämä "kaltoinkohtelu" ei tosiaankaan koske poikalapsia - pikemminkin päinvastoin: Poika on usein äidin lemmikki, lellitty ja ihailun kohde. Ja äiti hakee pojaltaan myös vastaihailua, vähän kuin nainen mieheltä. Tätä sitten äiti saattaa pitää ihanteellisena suhteena lapseen, kun on "niin hyvät välit". Eihän se välttämättä perustu muuhun kuin mielistelyyn puolin ja toisin.
Oma äitini on aina pitänyt enemmän poikalapsista. Hän on asian joskus sanonutkin. Poika lapsenlapsenakin saa äitini ihastumaan enemmän.
Kyllä minä ainakin olen kokenut tuon saman kohtelun ihan lapsesta asti. Veljessäni ei ollut koskaan mitään vikaa, mitä tahansa se teki. Minä kuulemma vain "kuvittelin" kaiken, jos veljeni jotain väärää teki. Sama jatkunut aikuisuudessa.
Kaikessa menee veljen etu ja lelliminen edelle. Tietenkin poika ymmärtää ja on ymmärtänyt erityisasemansa, varsinkin isän kuollessa. Hänestä tuli äitiään pyörittävä hirviö omissa silmissäni. Ei mitään kunnioitusta heru, siis kummallekaan. Ällöttävät kohtaamiset ja kaksinaamaisuus ainoat muistot.
Siitäkö on kysymys että käly on syntynyt 30-luvulla. Puhuu toisista pahaa, oikuttelee simppailee, asettaa ehtoja. kylvää riitaa juoruaa ja ajaa jotkut nurkkaan. Ja sitten on sivullinen.
Onhan hänellä isä kuollut sodassa ja äiti yksin hoitanut, mutta sekö antaa oikeutuksen huonoon käytökseen. ?
Kyllä mun äiti on ainakin tunnistettavissa täysin. Hän on todellakin kostanut mulle, ihan suoraan ja epäsuorasti kaikki omasta elämästään, ja käyttäytyy kuin teini-ikäinen ja mun on pitänyt leikkiä äitiä aika pienestä saakka. Siis ei saa käsittää väärin, mulla on ollut aina katto pään päällä, ruokaa ja vaatteet, pahemminkin voisi olla, mutta turhaan mä mitään myötätuntoa tai tunteista huolehtimista haen, ei äiti osaa. Mutta häntä pitää kyllä lohduttaa. Olen lohduttanutkin, jääden itse vaille.
Manipulointi ja sellainen mun kautta eläminen, identiteetin varastaminen on ehkä olleet kaikkein pahimpia asioita. Mä edelleen mietin, että mua tuskin on hänelle olemassa omana ihmisenäni, van ainoastaan hänen jatkeenaan, milloin äidin ja milloin oman persoonan jatkeena. Äitini on hyvin riippuvainen minusta, siksi olen pikkuhiljaa alkanut ottaa välimatkaa. Myös siksi, että se sabotoiminenkin on ollut tosiasia...
Mä oon vuosia käynyt läpi tätä asiaa, ja tunnistan kyllä: suuri perhe, ei aikaa lapsille, on pitänyt selviytyä. Harvinaisen moni sisarus ja itseasiassa sen sukupolven edustaja muutenkin, on alkoholisti. Kertoo jo paljon. Raha on tärkeää, se että tienaa, se on jotain. Ja sitähän on syötetty paljon tälle nykyään "hallitsevalle" sukupolvelle, missä se näkyy: pinnallisuutena, ahneutena jne. No, sellaista se on elämä, "te tulette maksamaan isienne virheitä seitsemänteen sukupolveen", raamattu ei ole mielestäni vain uskovaisten kirja, itse en tulkitse sitä sen mukaan ollenkaan, vaan tämäkin asia on tosi: niin monta sukupolvea voi hyvinkin mennä korjaamaan vahinkoja, -ja aiheuttamaan uusia!
Mutta se, että jokaisella meillä on oikeus ja velvollisuus kasvaa siitä ulos. Jokaisen aikuisen pitää siitä huolimatta, oli pohja mikä tahansa, rakentaa itselleen uusi pohja, ja myös meidän, näitten äitien lapsiin on siis periytynyt paljon samoja asioita... En lähtisi syyttämään ollenkaan, samaahan se on kun mitä he ovat tehneet.
Itse olen hyväksynyt asiat asioina ja tunnen myötätuntoakin. Ei niissä olosuhteissa voidakaan vaatia kasvavan mitään suuren suurta ymmärrystä ja myötätuntoa, ei mitään laajaa luottamusta elämään. Yliselviytyminen on joskus ainoa keino selvitä, ymmärrän sen omien kokemusteni kautta hyvin, ja ymmärrän myös, miten vaikeaa siitä on päästä pois. Onneksi minulla on äitini varoittavana esimerkkinä.
Mä tunnen itse sen tyhjyyden ja ymmärrän sen kaipuun hyvin, tunnen myötätuntoa itseasiassa. Mä olen myös täyttänyt tyhjiötä, mä vaan teen sen toisella tapaa. Mutta tässäkin olen tarvinnut äitini varoittavaa esimerkkiä, muuten varmaan toimisin niinkuin hän. Täyttäisin sisäistä ulkoota, enkä uskaltaisi kohdata asioita. Mäkin olen yrittänyt kompensoida, mutta en lapsilla, vaan miehillä. Huonoja valintoja kasa kaupalla, mutta olen vihdoinkin saanut omista virheistäni kiinni.
Ja niin edelleen. Äitiyttä saa arvostella, jos sen tekee reilusti. Ei ole aivan reilua arvostella vaan omasta traumanäkökannastaan: niinhän äitinikin tekee, ja se on itsekästä ja luo juuri tämän saman kierteen. Vaan yrittää ensin ymmärtää se, ettei voi täysin ymmärtää. Lähteä tekemään siltä pohjalta arviota, että ihminen tekee parhaansa. Se ei toki aina riitä, ja kritisoida saa: jos sillä on tarkoitus parantaa asioita ja haavoja, eikä vaan velloa omassa pahassa olossaan "katso mitä olet mulle tehnyt", se on huono lähtökohta.
"Traumatisoitunut sukupolvi maksaa hintaa äitiensä tunnekylmyydestä?"
Niin, mitä kukakin valitsee? Myötuntoa voi kehittää, itseään voi rakastaan, aikuisena voi itse kasvattaa itseään ja yrittää tehdä elämästään parempaa. En mäkään saa myötätuntoa mun äidiltä, joten mä annan sitä itse itselleni, ja opettelen tunnistamaan sen muilta kun sitä tulee. Jos lähdetään linjalle, että kaikki on äidin vikaa, on se myös sinun vikaasi, kun sinä olet epätäydellinen äiti: ja sitähän kaikki äidit on.
Mulle itselleni on muistutettu vuosia siitä, miten epätäydellinen ja huono mä olen, mä en halua tehdä sitä muille, en edes tekijälle. Mä katson välillä mun äitiä, silloin harvoin kun sitä nään, ja nään sen pienenä ja pelokkaana kaiken sen uhmakkuuden takana. Mä nään pelon siellä ylihallitsemisessa ja jotenkin mä nään hänet lapsena. Tunnen myötätuntoa, että niin, tälläinen ihminen on. Sitten mä annan anteeksi ja olen kiitollinen siitä, että mä sain kuitenkin syntyä, sillä oli mennyt mitä vaan, niin tää hetki ja mun elämä nyt, on mun käsissä, ja koska mä täällä olen, ja niin kauan kun mulla on aikaa, mä voin tehdä sillä mitä vaan.
Tästä vielä tähän loppuun:
"Ja tämä kaikki on tullut meidän 60-70-luvulla syntyneiden maksettavaksi"
Ei todellakaan ole. Kaikki ja meidän. Ensinnäkin, ne ihmiset maksoivat kovan hinnan itsenäisyydestä, uudelleen rakennuksesta, vielä enemmän köyhyydestä... Jotenkin tuntuu aika hassulta valittaa äitinsä narsistisuudesta, kun tämä on kasvanut sodan seurauksien jälkeen, ja tuolloin on selvitty isoista menetyksistä, rakennettu maa, ja mitä kaikkea sotaan hajosikaan... Ja sitten sanoa, että me maksamme siitä kaiken..? Tuota, mitenkähän tuo kuulostaa nyt siltä, miten sodan jälkeinen sukupolvi on puhunut sodasta, vaikkeivat itse sinne joutuneetkaan, mutta maksoivat siitä kaiken... Huomaatko mitä tarkoitan.
Varokaa perintöjä.
asioita itse asiassa, mitä minä, siis ap.(Alkuperäinen keskustelun aloittaja)olen ajatellut.
Tarkoitus oli ihan herättää tervehdyttävä keskustelu aiheesta, ei mikään tuomioistuin, kuten aikaisemmenkin olen tuolla jossain linkin kohdassa todennut.
Siis kertoa kokemuksia, mikäli yhteisiä, eli jakaa niitä - jotta ei kokisi olevansa ainakaan ihan yksin näiden tuntemuksiensa kanssa, että VAIN minä koen tällaista - varsinkin, kun on ilmiselvää monien keskustelujen ja näiden tekstienkin perusteella, että jotain yhteisiä nimittäjiä on, miten "meitä" on kohdeltu.
Mistä syystä, on tietenkin aina aiheellinen kysymys.. siksi kai itsekin heitin tuon sota-ajan kokemukset tuohon YHDEKSI selittäväksi tekijäksi. Toki vain yhdeksi, monien summiahan me itse kukin olemme.
Muuttujia on paljon. Mutta ei se silti estä tuomasta esiin omia kipukohtia, jotka tahtoo puida pois, jotta ymmärtäisi ehkä omia tunnereaktioitaan ja toimintamallejaan paremmin, sekä tietenkin myös omaa äitiään - ja aivan kuten sanoit, antamaan anteeksi äidilleen, koska ei ole tiennyt paremmin, ei ole voinut paremmin.
Emme me täydellisiä ole kukaan. Emme synny täydellisten vanhempien lapsiksi emmekä täydellisyyttä kenties koskaan saavuta. Ellei se sitten ole juuri tuo täydellinen harmonia itsensä ja muun maailman kanssa, täydellinen anteeksianto.
Ehkä siihen tulee pyrkiä. Ensin on tunnistettava kuitenkin, mikäli jotain sisällä on, joka estää tuon anteeksiannon, ymmärtämättä syitä ja seurauksia. Näin ainakin itse koen.
Ei se ole syyllistämistä, mikäli tahtoo vyyhtiä purkaa. Jostakin on aina aloitettava.
Tämä keskustelukanava nyt toki on vain yksi sellainen mahdollisuus jakaa kokemuksiaan ihan tuntemattomien ihmisten kanssa, anonyymina. Siksi myös kenties avoimempi reitti vertailla mennyttä, peilata, onko meidän sukupolvellamme jotain yhteistä kokemuspohjaa suhteessa kasvatukseemme. Avainsanana ymmärrys. Ei syytös ja tuomion täyttöönpano. Ja mikähän se edes olisi? Tabuna ei saa olla, ettei jostain asioista ole luvallista puhua, ilman, että vastareaktiona on: mutta heillähän oli itsellään vaikea lapsuus.
Jos valitaan tässä keskustelussa tyttären näkökulma, eikä aina (kuten ainakin olen itse kokenut, moni meistä on liiankin usein asettunut VAIN äitinsä asemaan, tämän jatkeeksi niinkuin itse totesit, täyttämään sitä tyhjiötä, jonka äidissään kokee, hyläten itsensä ja tarpeensa äitinsä hyväksi, tuntemaan sääliä "äidissään olevaa lasta" kohtaan - minäkin olen kokenut niin btw.- paljon kauniita ominaisuuksia itse asiassa äidissäni myös, herkkyyttä, mutta kätkettyä surua - monia puolia on joka ainoassa ihmisessä, siitä ei ole lainkaan kysymys).
Uskon, että joka ainoa keskustelu avaa vyyhtiä ja tuo näkökulmia, jotka auttavat näkemään syvemmälle, ymmärtämään paremmin, mistä on oman aikamme kasvatuksessa ollut kysymys. Ymmärtämään niitä haavoja, jotka äitiemme sukupolvessa yhteinen nimittäjä kätkössä ja näkemään selvemmin. Jotta emme noita virheitä suhteessa itseemme tai kenties omiin lapsiimme toistaisi.
Kirjoitit mielestäni erittäin viisaasti ja voisin paljolti sen allekirjoittaa kuin omanani. Eli koin paljon yhteisiä kokemuksia ajatuksiesi kanssa. Monesti olen samoja ajatuskulkuja käynyt, antanut anteeksi, tahtonut ymmärtää. Ihan lapsesta asti. Se, mitä mainitsit, onko sinua lainkaan omana persoonana olemassa äidillesi tai itsellesi, oli mielenkiintoinen lause - koska sellainen kai voi olla hinta, mikäli lapsi asettuu täysin äitinsä jatkeeksi ja tämän traumaattisten kokemustensa kompensoijaksi, herkkänä olentona.
On oikeus, että tyttäret käyvät lävitse näitä asioita, jotta he myös itse voisivat kokea olevansa KOKONAISIA olentoja, ilman tunnetta riittämättömyydestä äitiensä tyhjään tunnenälkään, pohjattomaan kaivoon. Äitinsä jatkamiseen, ei oikeutena omaan itseensä, riippumatta äidistä. Tuosta olen monen ikäiseni kanssa keskustellut aiemmin. Olla olemassa vain silloin, kun se tuottaa Äidille mielihyvää, ongelmatilanteissa tytär lakkaa olemasta, koska se ei palvele äidin minäkuvaa hänestä itsestään. Tai tuollaisia mielikuvia ainakin monella tuntuu olevan.
Ei ole väärin puhua hankaliksi koetuista asioista. Varsinkin, jos taustalla on yleisempikin ilmiö.
Mainitset narsismin ja epäilet, että sitä ei esiintyisi, kun taustana on sodan jälkeen Suomen rakentanut sukupolvi, eli "epäitsekäs" sukupolvi.
Narsismin syntyminen ei riipu kasvuolosuhteiden taloudellisista puolista. Narsismin synty liittyy pikkulapsen ja äidin vuorovaikutussuhteeseen, ja se voi syntyä millaisissa olosuhteissa vain. Liikaa huomiota/liian vähän huomiota saanut voi olla myöhemmin narsisti.
Toisen ihmisen kautta eläminen, tähän ripustatuminen, oman identiteetin olemattomuus jne. esimerkiksi ovat narisistisen ihmisen piirteitä.
Totta, keskustella pitää, ja saakin, ja todennäköisesti se onkin pakko hoitaa jonkun muun kun äitinsä kanssa. Itse en ainakaan voi hänen kanssaan keskustella asiasta, siitä ei koskaan tule mitään järkevää keskustelua.
Sitä mä tarkoitin sillä kirjoituksella myös, että itse voi valita, aikuisena tosin vasta, asettuuko äidin jatkeeksi ja kuinka kauan suostuu olemaan itselleen sitä kautta olemassa. Kuitenkin tärkeää on se, että selviää aikuiseksi -> voi itse jatkaa omaa kehitystään, ja sitä myöten valita suuntansa.
Mä luulen, että se sota-aika on asia, mitä me ei voida ymmärtää. Mäkin olen eläessäni joutunut väkivallan piiriin ja se jättää erittäin syvät jäljet, joten sota... En osaa kuvitella. Tottakai, siinä mielessä mä ymmärrän tämän oman asemani ja "meidän aseman" hyvin, etttä itse tein päätöksen jo aikaa sitten: meidän suvun traumat tältä osin päättyy minuun. Eli olen kokenut asian niin rankaksi, että päätin, että jos en voi olla suurilta osin varma, etten siirrä ainakaan näitä asioita eteenpäin, toista äitini virheitä, en myöskään tee lapsia. Nuorempana olisin siirtänytkin todennäköisesti. En tiedä voinko saada enää lapsia, mutta omalta osaltani riskinä oli myös väkivalta ym. joten katsoin parhaaksi, että yritän hoitaa itseni kuntoon ensin. On ollut itseasiassa jännittävä ja tuskallinen matka omilla jaloilla seisomiseen, mihin niin moni luulee riittävän sen, että käy töissä ja asuu yksin... Niin. Asia on vakava pienemmässäkin.
Köyhyys ja väkivalta on kaikkialla maailmassa tuhoavia voimia, loppujen lopuksi kaikille, siksi olen itse sitä mieltä, että hyvinvointivaltiossa pitäisi pitää huolta kaikista, kaikilla mahdollisilla tavoilla pyrkiä huolehtimaan siitä, ettei näitä ilmiöitä ruokita.
Isoja asioita, isompia kun mitä tähän mahtuu. Mutta myös siltä kannalta voi olla helpottavaa peilata omaa äitiään, katsoa maailmaa ja nähdä, että harva on pystynyt toimimaan paremminkaan.
Tarkoitan, että kipukohdista voi parantua joskus paremmin myös muistamalla ne asiat, mistä voi olla kiitollinen ja mistä voi pitää itseään onnekkaana, kaikesta huolimatta.
Itse en usko, että voidaan valita kenenkään näkökulmaa yksipuolisesti, puhumatta samalla toisen ihmisenkin kannasta, jos aijotaan keskustelun johtavan paranemiseen. Se on jo nähty ja olen edelleen sitä mieltä, että meidän on vain oltava viisaampia ja pidettävä itsestämme parempaa huolta. Onko se reilua? Siis, että itse jää vaille ja sitten on vielä oltava viisaampi ja itse korjata vauriot? Ei, ehkä, mutta sellainen maailma on. Eikä se tietenkään tarkoita, ettei saisi olla turhautunut, vihainen jne. Mä olen, ihan joka kerta, kun huomaan, ettei mun äidistä koskaan tule sellaista äitiä, kun minä äitejä yleensä pidetään, mutta se tarkoittaa sitä, että pitää muistaa, ettei kolikkoa ole olemassakaan ilman toista puolta.
Tätä en ole sanonut:"Se, mitä mainitsit, onko sinua lainkaan omana persoonana olemassa äidillesi tai itsellesi,"
Mikäli siis viittasit nykyhetkeen.
Siis, en epäile hetkeäkään, ettenkö olisi itselleni olemassa omana itsenäni, en epäile omaa identiteettiäni, enkä omaa personaani. Epäilen olenko ollut itsenäni koskaan olemassa äidilleni. Tai tulenko koskaan olemaankaan.
Varsin eri asioita, enkä ole viitannut käsitykseen itsestäni, vaan äidistäni. Mä olen jo aika pitkälle toipunut näistä heijasteista, mutta tunnistan toki niitten olemassa olon.
Mikäli tekstistä saa tälläisen käsityksen, se on virhe käsitys. Se ei toki ole hinta mitä joutuu maksamaan: kuten sanottu, aikuisena meillä on mahdollisuus valita. Ja löytää itsemme tarvittaessa uudelleen, vaikka montakin kertaa.
Mutta totta, on hyvä mietiskellä asiaa monelta kannalta, ehkä joidenkin täytyy saada esittää myös syytöksiä, ei se mitään, ymmärrän hyvin senkin. Siis oikeesti. Raivon ja kivun ja turhautumisen, ja sen pohjattoman surun siitä, kun tajuaa, ettei äitiä koskaan ole sellaisena kun on kuvitellut. Ei se mitään, siitä paranee kyllä.
Jossain vaiheessa sitten kannattaa vaan nostaa päänsä, muuten nimittäin toistaa kaikki ne asiat ja ihmettelee mikä meni vikaan.
"Mainitset narsismin ja epäilet, että sitä ei esiintyisi, kun taustana on sodan jälkeen Suomen rakentanut sukupolvi, eli "epäitsekäs" sukupolvi. " Hmm. Jokainen lukee miten haluaa, hassuja ilmiöitä...
Hauskaa, mutta en muista että olisi keskittynyt millään tavalla puhumaan varsinaisesti narsismista, enkä käsittääkseni tainnut mainita koko sanaa, en väittänyt että koko sukupolvi olisi "epäitsekäs" ja että se estäisi narsismin syntyä. Taisin itseasissa käyttää rankkoja aikoja vaan sen selvittämiseen, että on isojakin syitä, miksi ihminen on sellainen kun mitä on, ja että sodan jälkeinen aika on tälläistä "pakkoselviytymisen aikaa".
Narsismin synnystä olen erimieltä, vaikkei se nyt tähän asiaan ehkä yksinomaan liitykään: köyhyys on maailman laajuinen ongelma, aiheuttaen joka puolella maailmaa väkivaltaa, turhautumista, rikoksia, epätoivoa, surua, kuolemaa jne.
Kyllä köyhyys on laajempi ja pahempi ongelma kaikille, kun se ettei ole rahaa. Se ei tarkoita, että muualla ei esiintyisi ongelmia ja/tai narsisteja, vaan että sillä ongelmia kyllä lisätään huomattavasti.
Ei ole sama, oletko syntynyt mihin olosuhteisiin. On eri asia, onko äidillä varaa olla kotona ja hoivata lastaan, vai lapsi/silloin yleensä 7-10 lasta, kaikki raskaat työt... Oletko muuten asunut koskaan ilman vettä, sähköä jne.? Mä olen ja voin sanoa, että se on etenkin talvella todella rankkaa, eikä minulla edes ole lapsia! Siinä aikapaljolti karisee se huomion antaminen ja myötunto, koska henkiinjääminen on ihan oikeasti kiinni siitä jaksatko. Kun sä synnytät kymmenennen lapsen saunassa, repeät ja silti päivän päästä olet töissä, niin kyllä siinä ihan oikeasti saa jo olla sissin luonne. Tietkö, ei siinä vaan pysty olemaan joka päivä hyvä ja rakastava ja jakamaan lämpöä ja myötätuntoa, ja se on hemmetin ymmärrettävää. Ihme jos pystyy koskaan.
Tätä mä mm. tarkoitin sillä, että on hyvä muistaa, että me ei ymmärretä ihan kaikkea aina.
Mä tunnen kyllä narsistisen luonteen oikein hyvin, kiitos vaan, samoin sen oireet, mähän olen elänyt sellaisen kanssa koko elämäni. "Toisen ihmisen kautta eläminen, tähän ripustatuminen, oman identiteetin olemattomuus jne. esimerkiksi ovat narisistisen ihmisen piirteitä. "
Totta.
Mutta on eri asia onko narsisti vai ihminen jolla on narsistisia piirteitä. Muista myös se näitä analyysejä tehdessäsi.
Muut kantani tähän itse asiaan olenkin esittänyt tuossa ihan vierellä, joten en nyt niitä käy kertaamaan, mutta ehkä tämä selvensi tältä osin jotain.
Mutta pliis, kun kirjoitettua tekstiä voi olla muutenkin joskus vaikea tulkita, kun ei tule mukaan ilmeitä, äänensävyjä eikä tunne ihmistä, niin älkää nyt hyvät ihmiset laittako sanoja toisten suuhun, se vain sekoittaa itse asiasta.
Mielenkiintoisia ajatuksia sinulla ja paljon olet mitä ilmeisemmin joutunut itse askartelemaan aiheen kanssa.
Totta on, että pääasiahan meillä kaikilla on varmasti selviytyä nykyhetkessä tai nykyhetkeen. Tulevaisuuteen. Ei ole tarkoitus ylenmäärin velloa menneessä, vain ymmärtää sitä, mitä tapahtui ja kenties miksi. Eheytyä itseksi, jättää se, mikä ei ollut oikein ja muistaa sitä, mikä hyvää oli. Oman itsemme rakennukseksi.
Ehkä tosiaan ymmärsin jotain väärin, miten tarkoitit, mutta hyvä, että selvensit.
Et ole kokenut olevasi olemassa itsenäsi äidillesi, mutta kuitenkin olet kokenut, että sinulla on vahva oma persoona ja identiteeti - on hyvä lähtökohta omaan elämään.
Vaikka tietenkin se on pettymys, joka joskus väistämättä nousee pintaan havahtuessa psyykkiseen todellisuuteen: "äitini ei minua koskaan tuntenut tai nähnyt, kuten olin - vain jonkun heijastuksen lävitse, kuka itse oli tai on" - hyväksynyt siis erillisenä omana persoonana, jolla eri tavat kokea asioita ja tuntea. Vaatii kypsyyttä sallia erillisyys, olla silti hylkäämättä toisen eksistenssiä.
"Jotenkin tuntuu hassulta valittaa äitinsä narsistisuudesta..."
En ole huomannut, että täällä olisi kovinkaan moni käyttänyt äidistään sanaa "narsisti". Eli nythän laitat itse sanoja toisten suuhun.
En myöskään ole väittänyt, että narsisti ja narsistiset piirteet iyhmisessä ovat sama asia.
Tuo viestisi, josta tuo lainaus on, on oikein hyvä teksti; olen monesta asiasta kanssasi samaa mieltä.
Tuli kuitenkin sellainen tunne viestiäsi lukiessa, että olet sitä mieltä, että tyttären pitäisi kypsyä ja aikuistua, ja ottaa vastuu tunteistaan, ja ymmärtää ja hyväksyä äitiään, mutta äidin ei vastaavalla tavalla tarvitse kypsyä ihmisenä.
Itse ajattelen, että meidän kaikkien olisi kypsyttävä. Ihmisiä voi toki ymmärtää, ja pitääkin ymmärtää, mutta vaikeita kokemuksiakin kokeenet ihmiset ovat samalla lähtöviivalla, kun on kyse vastuun ottamisesta omista tunteista.
Tarkennusta siis. Eli viittasin tällä lauseella itseasiassa ap:nkin kirjoitukseen, ja siinä on oikein mainittu: narsistisuudesta, en narsismista. Ja mikäli jossain olen sanonut nyt että olen käyttänyt sanaa narsisti enkä narsistinen, se on virhe. Mielestäni narsismi on sairaus, ja narsistisuus eri asia ja nimenomaan olen alunperin käyttänyt sanaa oikein. Joten jos jossain on ristiriitaisuuksia, olen laittanut jotain muuta jne. niin nimenomaan: äidissäni on vahvasti narsistisia piirteitä, jotka tunnistan, koska olen niitten kanssa opetellut tulemaan toimeen koko elämäni. Mikäli tässä vielä on epäselvyyksiä, en voi auttaa. Jotain täytyy itsekin haluta käsittää oikein.
Joo, mä tarkoitan sen takia sitä, että tyttären on kypsyttävä ehkä enemmän, että meillä lähtökohtaisesti on siihen paremmat mahdollisuudet. Nykyhetkestä voin antaa esimerkin: äitini kanssa olemme siis kärsineet samasta asiasta. Tunnekylmyydestä, siitä, ettei ole aikaa ja köyhyydestä (jne.). Mutta siinä kun hän käveli kouluun 10 kilometriä, minä kuljin sen matkan bussilla. Siinä kun hän ei päässyt edes hammaslääkäriin, minä pääsin, koko iän kun olin alaikäinen. Siinä kun hänen siskonsa meinasi kuolla laittomaan aborttiin, kun ei ollut ehkäisyä, tietoa eikä laillinen abortti heille mahdollinen, minulle kerrottiin koulussa kondomeista ja e-pillerit oli kaikkien saatavilla. Ja olisin päässyt sairaalaan. Siinä kun hän ei voinut mennä opiskelemaan enää, minä pystyin. Siinä kun hän ei voinut jutella kenellekään asiasta minä voin. Ja lisäksi, nykyään, kun olen itse käynyt psykologilla useamman vuoden, hän ei ole päässyt sinne, leimaantumatta hulluksi. Niin ja nimen omaan päässyt, en mä yksin tämän asian kanssa olisi näin pitkälle selvinnyt. Jne. Mä toivoisin, että tämä selventäisi asiaa siitä, että kyse ei ole siitä, ettei äidin tarvitsisi (myös omaksi parhaakseen) kypsyä asiassa, vaan, että hän ei voi. Ei pysty, ei kykene. Se on sama, kun on pipetillä annettu ja sä alat kauhalla vaatimaan. Näin se vaan on.
Vertauksena sä (mikahäkkispassiivilla nyt) voit vaatia jalatonta miestä kävelemään, muttei se vaan pysty, kehitysmaassa se ei edes saa proteesia, mutta hyvinvointivaltiossa saa. Sä voit vaatia kissaa muuttumaan koiraksi, mutta se ei siihen pysty, koska on syntynyt sellaiseksi kun on. Sä voit kauhistella kehitysmaitten ympärileikkauksia ja hymistellä, mutta tosiasia on se, että vaikka me miten täällä kauhisteltaisiin, muutos tapahtuu hitaasti ja kuitenkin niin nopeasti kun ihmiselle on mahdollista.
Mäkin toivoisin, että ihmiset ois samalla viivalla, että elämä kompensoisi tappioita tasapuolisesti, ja että me kaikki voitaisiin ymmärtää ja kehittyä samaan tahtiin, ja olla mitenkään kykeneväisiä ottamaan vastuuta samalla tavalla, mutta se on ideaalimaailma ja sitä meillä ei ole. Jokainen saa siis uskoa siihen, mutta itse kehotan ihan varmuuden vuoksi varautumaan suuriin pettymyksiin: se nimittäin ei ole toteutunut vielä toistaiseksi maailman historiassa koskaan niin.
Itseäni on näitten tosiaioitten hyväksyminen auttanut. Olen saanut välimatkaa asioihin ja lakannut etsimästä asioita sieltä, missä niitä ei vain ole. Ja se pettymysten aiheuttama viha ja katkeruus on väistynyt ja itseasiassa mä tunnen... Hmm. Niin, suurempaa ja aidompaa rakkautta ylipäätään ihmisiä kohtaan: en enää niitten suuruuden takia, vaan nimenomaan jotenkin sen epätäydellisyyden (-kin) kautta.
Silloin voi löytää itsestään aidompaa rakkauttakin, joka ei pohjaudu sille, mitä toivoisi toisen olevan vaan sille mitä hän on. Eikä anna toisen käyttää itseään hyväksi. Totuus todella vapauttaa. Voipi toimia jollekin muullekin?
Lisäksi on kyllä lisättävä luojan lahja: mä olen ihan suoraan sanottuna myös älykkäämpi kun äitini. Anteeksi jos jotain häiritsee tälläinen oma kehu, mutta tosiasia on myös se, että minulla on erittäin hyvät rahkeet käsitellä ja analysoida asioita. Kaikilla ei ole. Ja kun isäni on kuollut ollessani melko nuori, olen myöskin joutunut käsittelemään suuria ja lopullisia menetyksiä aika nuorena jo. Silloin se tuntui kiroukselta, mutta olen miettinyt, että ehkä kaikki kuitenkin tapahtuu niinkuin pitää. Olisiko minulla näitä rahkeita ilman sitäkin taistelua..? Jaa-a, en tiedä varmasti, mutta haluan ajatella asian niin, vaikka mielellään isäni olisinkin pitänyt kauemmin.
Enkä tarkoita näillä sitä, ettei joka ikäluokalla olisi vaikeuksia, omat tuskansa jne. mistä on selvittävä parhaansa mukaan. Mutta ihminen kehittyy myös sukupolvittain: olettekos huomanneet miten on keskiajalta edistytty? Se mitä pidettiin 50 vuotta sitten mahdottomana on nyt todellisuutta. Joten siis, ei ole mitään järkeä lähteä vaatimaan samoja asioita eri sukupolvilta, me tulemme toivottavasti olemaan "tyhmiä" verrattuna lapsiimme. Lasten on hyvä kasvaa vanhempiensa yli, näin se homma etenee, ja aina seuraava sukupolvi on tällä tavoin fiksumpi kun edellinen. Minä ainakin toivon, jos siis enää niitä lapsia ehdin saamaan, että he ylittäisivät minut kirkkaasti, jos haluavat :)
Elämä on. En mä näitä enää niinkään sure, maailmassa on tavallaan niin paljon suuremmista asioista kuitenkin kyse, kun yksilön tai edes yhden sukupolven kärsimyksistä yksinään. Älkää käsittäkö väärin, mutta ihmisellä on monesti liian suuret luulot itsestään.
Ihminen pitää itseään tiedostavana, kehittyvänä ja fiksuna. Mutta miettikääpä asiaa maailman kannalta, ja Suomikin riittää. Jos avaa silmänsä ja katsoo eläinrääkkäysasioita ja ihmisen rikosrekisteriä, ei muuta tarvikaan. Ihminen ei ole kovin fiksu lähtökohtaisestikaan.
No, toivon siis kaikille rauhaa näitten asioitten kanssa, ei äiti paha ole, äiti on tehnyt parhaansa. Ei ollut kummoinen se "paras", mutta mä olen nyt tässä, enkä siitä ollenkaan pahoillani. Äiti ei ehkä pysty muuttumaan, mutta minä pystyn. Olen pahoillani että hän on itsensä vanki, mutta minä en ole. Joten elän.
Juu, paljon on asian kanssa painittu, paljon on joutunut muutenkin asioitten kanssa painimaan. Mutta hyvä näin, ja todellakin: hyvä on asioista keskustella ja tarkentaa, jos jotain epäselvyyksiä on, hyvä aihe tämä on.
Ehkäpä se auttaa jotakuta muutakin saamaan itselleen taas uusia ajatuksia, ja ehkäpä jopa paranemaan paremmin, toivottavasti ainakin. Ja se, että nimenomaan on hyvä keskustella asioista jossain useamman ihmisen kanssa, kyllä siitä itse aina uusia ajatuksia saa :)
Paranevaa ja hyvää oloa, kaikille.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001509&posting=22000000040193461
35-40-sten kertomuksia nuokin?
linkkejä näillä sivuilla, jos katselee taaksepäin.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000001509&posting=22000000038301759
mutta parempi ehkä kuitenkin keskittyä omiin kokemuksiin.
ap.
Harmillista, kun niin vähän toisen sukupolven edustajat ottavat osaa keskusteluun.
Eivät tietenkään ole tottuneet käyttämään keskustelupalstoja saati internettiä muutoin kuin sähköpostien käyttöön. Tai sitten vaikenevat. Viisaasti?
Tai ehkä he kokevat, että kun heitä taas syyllistetään, eivät halua ottaa osaa. Jättävät tyttärensä taas yksin!
koko linkkiketju täynnä, miksiköhän nää äidit ei halua osallistua keskusteluun? Eikö niillä ole muka nettiyhteyksiä, vai pitääkö ne niitä kellareissa varastossa?
Äiti tahtoo tuhota tyttärensä, joka on vienyt hänen kaikkivoipaisuutensa. Hän kokee jääneensä alakynteen. Koska tyttärellä on elinvoimaa, jolle äiti ei mahda mitään.
tossa vieressä oli ihan hyvä. ehkä näin.
Kyllä äiti tahtoo tuhota ainakin minun elämän. En ole kysynyt veljiltäni isän asenteesta.
Ainakin täällä Satakunnassa, varsinkin Porissa, kateus kuuluu paikalliseen mentaliteettiin. Äitini tavoitteena on, etten koskaan olisi poissa kotoa, vaikka olen koko täysi-ikäni asunut hänestä erillään.
Kysyn itsestäänselvyyksiä, joihin äiti ei ole antanut hyväksyttäviä vastauksia tähän päivään mennessä. En odota näihin vastauksia, vaan tarkoitus on havainnollistaa äitini nykyinen asenne.
Minulla menee "liian hienosti", kun saan edes tervehtiä toisia hänen kuullen. Onko se normaalia sosiaalista kehitystä vai äidin kateutta?
Onko tyttärellä oikeus valita itse koulutuksensa vai velvollisuus alistua korkeintaan samalle koulutusasteelle (entinen kouluaste minun tapauksessa) kuin äitinsä?
Entä yksityisyydensuoja: kuuluuko äidin tietää täysi-ikäisen joka ajatus ja liike?
Tämäntapaiset tilanteet elämässäni ovat vieneet elämisenhalun!
joskus tuntuu, että nää seitsenkymppiset äidit ovat tehneet perheensä, vain siksi, koska kuului tehdä niin. ja ovat onnellisia, kun juttu on ohi. velvollisuus suoritettu. itse sisällöstä ei väliä. eli lapsista. ja heidän hyvinvoinnistaan. pääasia, että ulospäin näyttää naapureille systeemissä pysyneeltä. ja eläke rullaa. matkoja kultapossukerhoissa sinne ja tänne. lapsien unohtaminen, heti kun ulos lentävät. vihdoinkin, ovat poissa. pysykööt kanssa. pysykööt äitinkin poissa. ei paljon kiinnosta teeskennellä. mitään.
aika kamalia!
valta sokaisee :((!!