Olen elänyt tähän 20-vuoden ikään hyvin kyynisenä naisena ja sillä asenteella, että en tarvitse ketään. Näin olen siis hokenut itselleni, vaikka joka yö olenkin itkenyt itseni uneen, sillä en löydä ketään, joka tosissaan välittäisi minusta itsestäni.
Kesällä tapasin mukavan miehen ja rakastuin heti ensisilmäyksellä ja mies ihastui myös minuun. Se ei kuitenkaan johtanut muutamaa tekstiviestiä pidemmälle. Ihastuin häneen kuitenkin niin kovin, että jouluun asti minulla meni selvitessä siitäkin "erosta". Noh, jouluna näen juuri silloin tämän miehen uudestaan kun olin päättänyt, että en tarvitse miestä elämääni. Tämä mies ottaakin minuun yhteyttä ja pyytää kahville ja näin pois päin. Nyt ollaan nähty useita kertoja ja olen taivaallisen rakastunut tai enemmänkin olin ennen kuin hän teki mitä teki. Hän vain lopetti yhteydenpidon minuun kokonaan. En edes pysty kuvailemaan tätä tuskaa, sillä sydämeni on niin pirstaleina. Minulla on ollut hyvin traumaattiset lapsuusvuodet(väkivaltaa yms. paljon,ei perhettä laisinkaan) ja ajattelin, että kerrankin minua olisi onnistanut. Kamalinta oli se, että sain kokea hetken miltä tuntuu kun joku pitää minusta sellaisena kuin olen. Tai miltä tuntuu kun on joku syy minkä takia elää. Tottakai omana itsenä elämä pitäisi olla elämisen arvoista, mutta silloin kun ei oikeasti ole ketään, niin ei se silloin ole. Olen vain niin vihainen tuolle miehelle, että hän antoi minun niin nopeasti koittaa miltä tuntuu toisen ihmisen läheisyys ja läsnäolo. Olin jo niin sinut kyynisyyteni kanssa sitä ennen. Olin jo lähes sukupuolettomassa tilassa, jossa koin, että minun paikkani on olla yksin.
Ulkonäöstähän tässä nyt ei ole kyse. Pidän itseäni jopa keskivertoa kauniimpana ja paremmin pukeutuvana, mutta ehkä olen luonteeltani jotenkin viallinen? olen hyvin herkkä ja epävarmuuteni paistaa vähänkään läheisimmissä ihmissuhteissa. En tiedä mitään rajoja tyyliin milloin olen yhteydessä liikaa toiseen tai milloin olen välinpitämätön. Tuntuu, että tosissaan olisin viallinen, sillä tuo mies vain vahvisti asiaa. Hän oli se, joka oli alunperin minusta hyvinkin kiinnostunut. Heti kun avasin suuni, niin ei tainnut kelvatakkaan. Joudun näkemään miestä vielä satunnaisissa illanistujaisissa ystäväporukkamme luona ja en tiedä miten kestän. Haluaisin vain hautautua maan alle ja ampua itseni. Ehkä minusta ei ole vain seurustelemaan?
En kaipaa vastauksia, että "Löydät uuden ja paremman", sillä en löydä. Minusta ei vain kiinnostuta muuta kuin hetkellisesti ulkonäköni takia. En oikeasti tiedä miten pystyn jatkamaan elämääni normaalisti tämän jälkeen. Nyt kun tiedän mitä on läheisyys,lämpö ja kaikki tuo, niin ei sitä noin vain unohda. Olin vain niin onnellinen kun mies aina katsoi minua ja hymyili minulle ja otti kädestä kiinni ja sanoi minua kauniiksi.
En oikeasti tiedä mitä nyt teen. Voisin tappaa itseni. En ole normaalisti itsemurha-tyyppiä, mutta nyt en ihmettele niitä, jotka ovat. Miksi minulle annettiin jotain niin hyvää vain noin lyhyeksi ajaksi(1kk). Epätoivoni varmasti paistaa tekstistäni läpi ja se on sekavaa, mutta niin ovat ajatuksenikin. Jokainen pariskunta joka tulee kaupungilla minua vastaan, niin minä alan vihata heitä. Tätä oli jo ennen tätä miestä, mutta nyt se on vain vahvistunut. Olen katkera, myönnän. Miten jotkut onnistuvat solmimaan suhteita suhteiden perään, kun minä en onnistu luomaan ensimmäistäkään?
Anteeksi oli pakko avautua ja toivoisin, että joku lukisi ja sanoisi minulle jotain mitä teen ennen kuin oikeasti hyppään sillalta. Kiitos.
Kesällä tapasin mukavan miehen ja rakastuin heti ensisilmäyksellä ja mies ihastui myös minuun. Se ei kuitenkaan johtanut muutamaa tekstiviestiä pidemmälle. Ihastuin häneen kuitenkin niin kovin, että jouluun asti minulla meni selvitessä siitäkin "erosta". Noh, jouluna näen juuri silloin tämän miehen uudestaan kun olin päättänyt, että en tarvitse miestä elämääni. Tämä mies ottaakin minuun yhteyttä ja pyytää kahville ja näin pois päin. Nyt ollaan nähty useita kertoja ja olen taivaallisen rakastunut tai enemmänkin olin ennen kuin hän teki mitä teki. Hän vain lopetti yhteydenpidon minuun kokonaan. En edes pysty kuvailemaan tätä tuskaa, sillä sydämeni on niin pirstaleina. Minulla on ollut hyvin traumaattiset lapsuusvuodet(väkivaltaa yms. paljon,ei perhettä laisinkaan) ja ajattelin, että kerrankin minua olisi onnistanut. Kamalinta oli se, että sain kokea hetken miltä tuntuu kun joku pitää minusta sellaisena kuin olen. Tai miltä tuntuu kun on joku syy minkä takia elää. Tottakai omana itsenä elämä pitäisi olla elämisen arvoista, mutta silloin kun ei oikeasti ole ketään, niin ei se silloin ole. Olen vain niin vihainen tuolle miehelle, että hän antoi minun niin nopeasti koittaa miltä tuntuu toisen ihmisen läheisyys ja läsnäolo. Olin jo niin sinut kyynisyyteni kanssa sitä ennen. Olin jo lähes sukupuolettomassa tilassa, jossa koin, että minun paikkani on olla yksin.
Ulkonäöstähän tässä nyt ei ole kyse. Pidän itseäni jopa keskivertoa kauniimpana ja paremmin pukeutuvana, mutta ehkä olen luonteeltani jotenkin viallinen? olen hyvin herkkä ja epävarmuuteni paistaa vähänkään läheisimmissä ihmissuhteissa. En tiedä mitään rajoja tyyliin milloin olen yhteydessä liikaa toiseen tai milloin olen välinpitämätön. Tuntuu, että tosissaan olisin viallinen, sillä tuo mies vain vahvisti asiaa. Hän oli se, joka oli alunperin minusta hyvinkin kiinnostunut. Heti kun avasin suuni, niin ei tainnut kelvatakkaan. Joudun näkemään miestä vielä satunnaisissa illanistujaisissa ystäväporukkamme luona ja en tiedä miten kestän. Haluaisin vain hautautua maan alle ja ampua itseni. Ehkä minusta ei ole vain seurustelemaan?
En kaipaa vastauksia, että "Löydät uuden ja paremman", sillä en löydä. Minusta ei vain kiinnostuta muuta kuin hetkellisesti ulkonäköni takia. En oikeasti tiedä miten pystyn jatkamaan elämääni normaalisti tämän jälkeen. Nyt kun tiedän mitä on läheisyys,lämpö ja kaikki tuo, niin ei sitä noin vain unohda. Olin vain niin onnellinen kun mies aina katsoi minua ja hymyili minulle ja otti kädestä kiinni ja sanoi minua kauniiksi.
En oikeasti tiedä mitä nyt teen. Voisin tappaa itseni. En ole normaalisti itsemurha-tyyppiä, mutta nyt en ihmettele niitä, jotka ovat. Miksi minulle annettiin jotain niin hyvää vain noin lyhyeksi ajaksi(1kk). Epätoivoni varmasti paistaa tekstistäni läpi ja se on sekavaa, mutta niin ovat ajatuksenikin. Jokainen pariskunta joka tulee kaupungilla minua vastaan, niin minä alan vihata heitä. Tätä oli jo ennen tätä miestä, mutta nyt se on vain vahvistunut. Olen katkera, myönnän. Miten jotkut onnistuvat solmimaan suhteita suhteiden perään, kun minä en onnistu luomaan ensimmäistäkään?
Anteeksi oli pakko avautua ja toivoisin, että joku lukisi ja sanoisi minulle jotain mitä teen ennen kuin oikeasti hyppään sillalta. Kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
jotain jos masentaa. Talvi on kovaa aikaa kaikille suomalaisille (on kylmää ja pimeää) ja siksi pääasiassa keväisin suomalaiset tekevät 1000 itsaria per vuosi. Mukaan täytyy laskea myös puolimiljoonaa alkoholiongelmaista, joista 1000 kuolee vuosittain viinaan.
Perus syy on maailman 6. kovin verotus ja ddrmäinen lainsäädäntö, kaikki eivät voi matkustaa aurinkoon jos masentaa.
Eli harvoilla on helppoa suomessa.
Olen vaimoni ensimmäinen poikakaveri, hän oli 21 vee kun alettin seurustelemaan. Löysimme toisemme sekakuorosta, mulle olisi kelvannut kuorosta moni muukin kivapeppuinen nainen, sillä mielellä menin seakuoroon.
Kuivailit tosi hyvin mun omaa tilaani,pakko lainata:
"Ulkonäöstähän tässä nyt ei ole kyse. Pidän itseäni jopa keskivertoa kauniimpana ja paremmin pukeutuvana, mutta ehkä olen luonteeltani jotenkin viallinen? olen hyvin herkkä ja epävarmuuteni paistaa vähänkään läheisimmissä ihmissuhteissa. En tiedä mitään rajoja tyyliin milloin olen yhteydessä liikaa toiseen tai milloin olen välinpitämätön. Tuntuu, että tosissaan olisin viallinen."
Mä oon kans miettiny et ehkä mun kuuluu olla yksin.Mullakaan ei oo koskaan ollu pidempii juttuja kenenkään kanssa edellä mainituista syistä.Minäkin olen kateellinen perheellisille ja yleisesti toisensa löytäneille.
huokaus.
Miksi otat tuollaisen passiivisen ja marttyyrin uhrin roolin? Olet aivan kuin avuton, etkä voisi muka itse tehdä mitään? Aivan kuin haluaisit olla oman elämäsi objekti, etkä subjekti.
Vaikka toinen olisi miten ihastunut suhun, se ei voi ottaa sun roolia missään suhteessa. Sun täytyy elää omaa elämääsi omassa roolissasi ja tehdä se mitä sun kuuluu. Älä ole noin passiivinen. Mitä sinä haluat? Kenet sinä haluat, mene ja ota. Tiedän, ettet usko, mutta voin vakuuttaa sinulle, ettei yhtään suhdetta saada yhden ihmisen voimilla millekkään mallille. Ei sunkaan kohdalla. Muista tehdä oma osasi. Se muuten riittää. Ei tarvi enempää. Eikä tarvi elää toisen puolesta, eikä pelätä, eikä tuntea toisen puolesta, mut reippaasti omasta puolesta pistää pökköä pesään.
Ymmärrän tuskasi täysin, mutta älä tee mitään älytöntä itsellesi. Muista rakastaa itseäsi. Sinun täytyy välittää just susta! Miehet etsivät samalla tavalla paria kuin me naisetkin. Ei sinussa ollut mitään vikaa. Se mies ei vaan ollut sinulle tarkoitettu. Lapsuustraumat vaikuttavat yliherkkyytenä ym., mutta sitä kasvaa ja kehittyy ja elämää niin paljon edessäpäin. Nuorihan olet - aikaa on.
Ihan ensiksi sun on tultava toimeen itsesi kanssa, muuten et voi koskaan saada suhdetta toimimaan.
Petit itseäsi siinä ettet muka tarvitse ketään, oli kuitenkin vajetta asiassa ja kun kohtasit miehen, ehkä tukahdutit hänet kaatamalla koko vajekuorman kerralla hänen niskaan.
Teepäs ensin itsellesi rehellisesti selvää mitä haluat ja etene rauhallisesti, kyllä sulla on aikaa.
mulle kävi sama, mies lopetti kaiken ku seinään ei vastausta ei mitään selitystä...luulin et sekoan .....mä en nukkunu ajatus kulki kehää jne...mä menin hakee mielialalääkkeet kun tuntui et pää levii enkä saanu nukuttua..............nyt asiat paremmin pikku hiljaa pv kerrallaan mut tiiän miten hirveetä sulla on...tsemppiä...hae ennemin apua ku kelailet itsaria....
mulla hulluinta oli kun mies huomasi etten enää ruikuta ja menetin hieman kiinnostusta= pääsin jaloilleni ja sain itseluottamusta HÄN alkoikin kysellä perään...........leikki tai yritti leikkiä..........mutta lopulta sain ittee niskasta kii ja lopetin pelleilyn vaikka joka kerta pumppu jyskytti ku mies ilmestyi meseen tms ja suunnilleen leijuin poilvissä...pikkuhiljaa pääsin yli ja olen huomannu et mies se menetti en mä laitoinki hänelle viimeisenä msn et joku pv hän huomaa virheensä mut se on jo liian myöhäistä sitten.....voimia
Samat sanat sinne. Ei se aine helppoa ole näin miehen näkökulmastakaan. Perkeleen vaikeeta. Yrittäkää ymärtää myös joskus äijääkin, vittu, ei me kaikki olla samasta puusta veistettyjä, ei se oo helppoa meillekkään toi ero. Saatana kun sattuu. Ottaisin ex:n takaisin heti kun saisin mahdollisuuden, näin se vaan on. Kaikkeni olen nyt tehnyt. Halusin ottaa oppia virheistäni, no ensi jaksossa ehkä opin...... -M-
Minulla on hyvin samantyylinen tarina takanani. En tiedä lohduttaako tämä, mutta mielestäni olet hyvällä mallilla. Sun ikäisenä en itse tajunnut, että ongelmani johtuivat taustastani, etten ollut oppinut normaalisti niitä taitoja, jotka muut saavat kasvaessaan aikuisiksi. Sinä olet kuitenkin homman tajunnut jo noin varhain, se on hienoa.
Itse tajusin asian vasta 3-kymppisenä terapiassa. Terapeutin piti sanoa asia ääneen minulle. Mutta se mikä siinä oli positiivista oli se, että alkujärkytyksestä toivuttuani (ei ole helppoa tän ikäisenä hyväksyä, ettei osaa käyttäytyä normaalisti, koska ei ole saanut malleja lapsena/nuorena) tajusin hänen olevan oikeassa. Minun sosiaaliset taidot ovat kohentuneet parissa vuodessa hirveästi. Suhteeni joka oli hajoamassa palasiksi käytökseni vuoksi on toimiva ja rakastava suhde tänä päivänä.
Ja mitä tämä vaati? Se vaati sen, että aloin katsomaan mitä muut tekevät. Katselin ihmisiä töissä, opiskeluissa, torilla, televisiossa jne ja mietin ajatuksen kanssa, mitä itse olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa. Totesin, että olisin vetäytynyt, mykistynyt, vetänyt viinaa liikaa jne jne... Pikkuhiljaa aloin vain yrittämään olla se ihminen, jonka tiesin sisälläni olevan. Sen iloisemman, rohkeamman, juttelevamman. Luottamus lisää luottamusta, mutta silti kannattaa tarkkaan valita ne, joihin luottaa. Minä luotin silloiseen poikaystävääni, nykyiseen mieheeni, josta olikin suuri apu. Ehkä lähipiirissäsi olisi joku, jonka kanssa voisit puhua tästä, joku joka opettaisi sinulle oikeita malleja? Kuullostaa hullulle, mutta jos haluat nopeuttaa normaaliin elämään kiinni pääsemistä sun pitää opetella sosiaalisia taitoja ja mielellään jutellakin niistä jonkun kanssa. Ne taidot kyllä paranee, jos et eristäydy ja jaksat yrittää ja pystyt analysoimaan käytöstäsi ja korjaamaan sitä, mutta yksin se on raskasta.
Minäkin pukeudun hyvin ja olen varsin nätti. Ennen poikaystävääni totesin saman kuin sinäkin, vedän puoleeni vääränlaisia miehiä. Karsin meikit minimiin ja turhat korut jne. Opettelin pukeutumaan hyvin, mutta sellaisella huomaamattomalla tyylillä. Ajattelin, että viestin herkkyyttäni tyylilläni sen sijaan, että kätkisin sen kovuuden taakse. Oli yksi elämäni parhaita päätöksiä, sen jälkeen lopulta tapasin tulevan mieheni ja uskalsin olla enempi itseni hänen kanssaan kuin koskaan kenenkään muun kanssa.
Sä voisit lainata kirjastosta lyhytterapiasta kertovia oppaita tai yleensäkin ongelman ratkaisuhakuisista terapioista. Mielestäni psykologian lukeminen on aika turhaa, vaikka se auttaa jossain määrin ymmärtämään itseään, kun tärkeintä on saada avaimia, joilla murtaa oman käytöksensä kaavoja ja oppia uutta. Siksi kannattaa lukea ratkaisukeskeisistä malleista, niillä pääsee eteenpäin, ongelmia voi työstää taustalla loppuelämänsä, jos se kiinnostaa.
Kyllä sä selviät tilanteestasi. Tuskin saat tuota miestä, mutta koita nyt päästä siitä yli äläkä juutu märehtimään sitä. Se ei vie sinua mihinkään. Ala tekemään itsesi kanssa töitä ja keskity siihen. Etsi ne rajat itsellesi, ei niitä voi muut laittaa muutenkaan, sun ne pitää löytää ja sisäistää miksi näin. Ensi kerralla kun tapaat ihanan miehen olet valmiimpi. Pettymykset kuuluvat silti jokaisen elämään, pidä sekin mielessäsi. Mutta ei pidä jäädä tuleen makaamaan, siinä käy huonosti.
Onnellista ja valoisaa kevättä Sinulle, olet hyvällä tiellä itsesi kanssa ja olen varma, että selviät kaikista esteistä. Olet fiksu ja ihana naisen alku, älä lannistu nyt vaan porskuta eteenpäin, kaikki on mahdollista!:)
Ihan ekaks sun olis opeteltava tulemaan toimeen itsesi kanssa ja tehdä rauha. Jotenkin tuntuu että kannat sisälläsi kamalan isoa taakkaa, josta sun pitäs todellakin päästä eroon. Ei toi kyynisyys, tai "mä en tartte mun elämään ketään" hokeminen itsekkesi tee mitään hyvää, ethän sinä siihen edes itsekkään usko.
Hae itsellesi apua, olis hyvä että pääsisit juttelemaan jonkun kanssa noista ajatuksistasi, pitemmän päälle tuo ajattelumaailmasi uuvuttaa ja ajaa sinut ihan loppuun (sen sanon ihan kokemuksesta, itselläni meni 30 ikävuoteen asti ennenkun ymmärsin hellittää tuota itseni aliarvioimista, ja minulla on taustalla myös huono lapsuus)
Sinä olet arvokas, ja se sinun täytyy opetella ihan itse ajattelemaan, ei kukaan muu sinua ehjäksi rakasta, tai paranna sisällä olevia haavojasi. Mutta hoida itsesi "kuntoon" ensin, sinä olet ollut ihan rikki sisältä jo ennen tuota ihastusta.
niin ja et sinä viallinen todellakaan ole!! Ja kyllä sinusta on vaikka mihin, mutta sinä itse seisot itseäsi vastaan.
Suosittelen sulle lämpimästi terapiaa, koska se muuttaa ihmisen elämän niin ettei alitajuiset kivut enää hallitse ihmistä, vaan olet tiedostanut ne ja saanut haavasi parannetuksi. Ne jotka puhuvat, etteivät tarvitse terapiaa, ovat juuri niitä jotka sitä tarvitsevat, tai puhuvat olettamustensa kautta. Sinäkin voit saada elämäsi alitajuiset voimat voitettua ja löydettyä miehen, joka sinua arvostaa. Mutta usein tarvitaan ensin katse sisimpään. :)
Mistä sä sitten miehelle avauduit? Just näistä sun karuista lapsuusvuosista vai? Ehkäpä mies kuvitteli, että joutuu toimimaan masentuneen naisen "korjaajana" ja hän kun kuvitteli sun olevan vaan yksinkertainen ja helppo naikkonen, jonka kanssa voi puhua hölynpölyä ja puuhastella pedissä.